Jaakko Markus Seppälä
Ilta oli niin kaunis kuin vain aavikon laidalla saattoi. Horisontissa hehkuva auringonrippeiden punerrus antoi tietä purppuralle. Ensimmäinen tähti syttyi hailakkana sinikellonsävyiselle alataivaalle, joka tummeni ja tummeni tavoitellessaan zeniittiä. Pian avaruus ylläni hohtaisi tähtimerenä. Jo nyt tuulenvireessä tuntui aavistus tulevan yön viileydestä, vaikka päivä oli paahtanut tukahduttavana vain minuutteja aiemmin.
Olin siirtänyt projektini trukilla hallista tänne, tilani laajalle takapihalle, juuri tätä hetkeä varten. Kenties olen sentimentaalinen hölmö, mutta tällaista tilaisuutta en saattanut pitää keinovalojen kelmeässä hohteessa. Vaan rajattoman taivaan alla auringonlaskun kauneuden viiltäessä sielua.
Siinä se seisoi kahdeksan jalkansa varassa kuin valkea, keraamipaneloitu jättiläishämähäkki. Tikkaat nököttivät ulkoseinustalla. Niitä pitkin noustiin laitteen katolle, jonka keskeltä avautui pyöreä, kolmoisvahvistettu ikkunaluukku. Vain sen kautta pääsi ainoan matkustajan paikalle, varsin mukavalle toimistotuolille, jonka rullajalat olin tosin aikaa sitten vaihtanut lujempaan rakenteeseen. Mikäli sisäänkäynnin sulkisi, matkustamon täyttäisi miellyttäväksi viilennetty ilma, joka virtasi viritellystä syvänmerensukeltajan säiliöstä. Vaikka ulos ei voinut juuri kurkistella muuten kuin kattoluukun kautta, kyytiläisellä riitti seurattavaa. Keskikonsolia hallitsivat lukuisat näytöt vilisevine lukemineen ja diagnostiikkatietoineen. Hieman ylivarusteltuhan tekninen taidonnäytteeni oli — mihin luulin oikeasti tarvitsevani paineistettua kabiinia? Mutta kuten tykkäsin sanoa, varma oli aina varmaa.
Ibiksen varpaiden ote kiristyi olkapäätäni vasten. Vilkaisin nelisormimangustini pohjattoman mustiin silmiin. Se pysytteli epätyypillisen hiljaisena. Lemmikkini oli aina ollut hyvä aistimaan tilanteiden tunnelmia. Tiesin, että se oli yhtä liikuttunut kuin minäkin.
Kaivoin esille sokerilasista valmistetun pullon (enhän toki halunnut vahingoittaa seitsenvuotisen uurastuksen lopputulosta), jonka olin täytellyt samppanjalla alkuillasta.
”Annan sinulle nimeksi… Nychthemeron!” kuiskasin ja rusautin pullon viileää keraamipintaa vasten.
Aikakone oli valmis!
*
Sinua kenties kiinnostaa tekniikka, jolla sain viimein toteutettua tällaisen mahdottomuudeksikin mainitun laitteen. En viitsi ikävystyttää sinua niin moneen kertaan alan foorumeilla käsiteltyjen Alcubierren poimukenttägeneraattorin tai takyonisädetyksen yksityiskohdilla, mutta tahdon silti mainita hämmästykseni siitä, ettei kukaan ollut aiemmin keksinyt yhdistää noita kahta sillä elegantilla, joskin jälkikäteen ilmiselvällä tavalla, jota itse hyödynsin.
Tähän mennessä kaikki muut ovat pyrkineet takyonisädettämään aikakoneentynkänsä koko matkan alusta loppuun asti. Eihän se tietenkään onnistu, sen sanoo jo Feinbergin skalaarisääntökin! Pelkkää Alcubierren ajoa käytettäessä taas avaruuden poimutus vaimenee ajallisen etäisyyden neljännessä potenssissa. Mutta jos takyonisäteet pitääkin tiukasti lokaalina ja antaa Alcubierren generaattorin hoitaa varsinaisen pitkänmatkan touhun takyonikuplan sisällä, silloin aletaan olla oikeilla jäljillä.
Vielä olisi kokeiltava varsinaista aikahyppyä käytännössä, mutta kaikki laskelmat, kaikki kaavani osoittavat, ettei fysiikan lakien mukaan koneellani yksinkertaisesti ole muuta mahdollisuutta kuin toimia.
Kyllä, on itsestään selvää, että avaruuden taitteleminen ja valoa nopeampien hiukkasten generointi vaatii tajunnannyrjäyttävän määrän energiaa.
Kuinka? Ei, virtalähteestäni en ole valmis kertomaan sen enempää.
No, hyvä on.
Sitä voisi verrata lämpöpumppuun, jonka ulkoyksikkönä toimii tietty aikakoneen tärkeä osa — Möbiuksen tankiksi nimittämäni akuntapainen. Uskoisitko, jos kertoisin, että aikakone siirtää Möbius-tankin sen täyttämistä varten 13,8 miljardia vuotta taaksepäin eli alkuräjähdyksen paikkeille, missä suotuisasta ympäristöstä johtuen säiliö mouhaisee hetkessä sisäänsä järjettömät, giganttiset ja astronomiset määrät energiaa, ja palatessaan siirtää sen niin sanotun lämpöpumppumme sisäyksikköön — eli itseensä? En uskoisi minäkään.
Valitan, etten kuvaile tankin toimintaa tarkemmin, mutta olen uhrannut koneeseeni seitsemän vuotta puolierakkona autiomaan laidalla (ketä oikein huijaan, täyserakkona). Tämä on magnum opukseni.
Ah, kuinka olen voinut kustantaa kaiken? Sanottakoon, että rahavirtanikin toimi kuten lämpöpumppu. Sillä erotuksella, että kiitos erään hakkerointiin suuntautuneen hypoteettisen tuttavani, ”lämmön talteenotto” tapahtui tietyn äidinmaidonvastikkeistaan tunnetun, hyökkäyssotiin sekaantuvaisen konglomeraatin pankkiliikenteestä. ”Lämmön luovutus” puolestaan kohdistui sveitsiläiselle tililleni.
Valitettavasti viimeaikaisten maailmanpoliittisten tapahtumien johdosta yhtiö on tiukentanut sisäistä valvontaansa, ja tuttavaani lainaten pumppuun kajoaminen nykyisellään muistuttaisi tanssahtelua basiliskin kanssa peilisalissa. Valuuttavarantojeni suuruus lähestyykin parhaillaan asymptoottisesti nollaa.
Mutta enempiä taaloja en tarvitsisikaan: Nychthemeron oli valmis. Valmis neitsytmatkalleen.
*
Kun olin pyyhkinyt kuohujuomaroiskeet huolellisesti aikakoneen kyljestä, tarkastin diagnostiikkalukemat vielä kerran. Alcubierren kenttägeneraattori hehkui lähes optimaalisessa toimintalämpötilassa ja takyonisädettimen statusnäyttö vilkutti mitä mainiointa nelimomenttilukemaa. Möbiuksen tankissa pullisteli hönkää vaikka Kuun pyyhkimiseen maailmankartalta, ja koordinaattinäyttö tähtäsi sinne, minne pitikin: kymmenen metriä luoteeseen päin, viisitoista sekuntia tulevaisuuteen. Ja varmuuden vuoksi pari senttiä nykysijaintia korkeammalle. Vaikka aavikonlaita oli tasainen kuin uunipelti, en halunnut ottaa riskiä, että aikakoneelleni kävisi samoin kuin telepodille elokuvassa Kärpänen.
Läimäisin luukun kiinni ja painoin salvan lukitusasentoon. Kaikki oli valmista.
Sitten kipaisin tikkaat nopeasti alas ja juoksin parinsadan metrin päähän, tarkoitusta varten kasatun kallioröykkiön taakse. En hemmetissä uhraisi itseäni, jos aikakone vaikka päättäisi äkillisesti ryöpsähtää atomia pienemmiksi yksiköiksi.
”No niin, ystäväiseni, kipitähän suojaan”, ohjeistin lemmikkiäni. ”Juokse, juokse!”
Ibis moljotti minua silmiin ja kallisti päätään. Sillä ei näyttänyt olevan aikomustakaan poistua olkapäältäni. Ei, vaikka otus oli kaivanut työpajahallin alle mainion maakuopan, jonne se tykkäsi pinkaista muun muassa silloin, kun näki taivaalla kaartelevan kotkan, tai onnistuessaan rämäyttämään haarukan keittiönpöydältä lattialle, tai kun se oli ehtinyt unohtaa, millainen kapistus eteisen peili oikein olikaan.
”Omat ovat hautajaisesi”, huomautin mangustille.
Kaivelin korvatulpat taskusta ja sulloin ne korviin. Selin aikakoneeseen nostin kauko-ohjaimen eteeni ja suljin silmäni. Painoin sormituntumalla käynnistysnappia, sitä suurinta, neliön muotoista.
Uskalsin vilkaista silmäluomien raosta. En ilmeisestikään ollut atomisoitunut. Vilkaisin sinne, mistä aikakone oli lähtenyt.
Mutta se seisoikin yhä paikallaan.
Vartoilin parisen minuuttia. Ehkä generaattorin piti vielä lämmetä.
Mitään ei tapahtunut. Odotin vielä kotvan, mutta pettymyksen väänne vatsassani ei valehdellut: jotain oli mennyt pieleen. Painoin käynnistyspainikkeen uudelleen pohjaan. Nychthemeron seisoi järkähtämättä kuin kivimonoliitti tummenevaa taivasta vasten.
Näpäytin nappulaa vielä kerran, mutta tällä kertaa kauko-ohjain värähteli huomion merkiksi. Sen näytöllä välkkyi punainen lukema. Möbius-tankki oli lähes tyhjä.
Äkkiä tajusin syyn. Tietysti! Olin ohjelmoinut laitteeseen turvaominaisuuden: mikäli käyttäjä ei määränpäässä vahvistanut valittua koordinaattia, aikakone palaisi minuutin päästä automaattisesti lähtöpaikkaansa ja -hetkeensä. Vähän niin kuin tietokone resoluutiota vaihtaessa palautti näyttöasetukset alkuperäisiksi, mikäli uudet eivät toimineet. Nychthemeron oli käynyt kuin käynytkin matkallaan! Ja koska se oli palannut täsmälleen lähtöhetkeensä, tismalleen entiselle paikalleen, en tietenkään ollut nähnyt minkään muuttuvan.
Mutta koska aikakone ei ollut missään vaiheessa ilmestynyt kymmenen metrin päähän lähtöpaikastaan, se ei ollut siirtynyt ainakaan sinne, minne käskin sen mennä.
Jossain se oli käynyt. Mutta missä?
*
Rips! sanoi gorillateippi, kun repäisin viimeisenpätkän ja painelin sen entisten jatkeeksi. Vanha puhelimeni oli nyt teipattu tukevasti pilotinpaikan selkänojaan sellaiseen kulmaan, että kamera ulottui näkemään katon sisäänkäyntiluukusta hieman muutakin kuin suoraan ylöspäin. Mutta lähinnä vehje kuvasi vain taivasta. Enhän minä mitään varsinaista videolaitteistoa ollut aikakoneeseen vielä asentanut. Kyseessä oli vasta prototyyppi. Ulkokameroiden ja muiden hienouksien aika tulisi myöhemmin, nyt mentiin näillä. Ajastettu nauhoitus päälle ja menoksi.
Auringon porotus nosti hikeä niskaan, vaikka lähin tähtemme vasta mönki puoliunisena horisontista. Hölkkäsin lämmenneen hietikon poikki kiviröykkiön taakse mangusti olallani, mutta en vaivautunut enää käyttämään kuulosuojausta. Rumpukalvoni eivät olleet räjähtäneet viime kerrallakaan. Asetukset samat kuin viimeksi: viisitoista sekuntia tulevaisuuteen, kymmenen metriä luoteeseen päin. Tarkkailin kellosta, milloin aikakone pitäisi lähettää matkaan, että kamera aloittaisi nauhoituksensa vasta määränpäässä.
Kun painoin kauko-ohjaimen neliönappia, aikakoneen suunnalta kuului vain vaimea puhahdus. Ehkä sekin oli johtunut pelkästään aavikolta nousevasta tuulenvireestä. Möbius-tankin täyttöastelukema kertoi lahjomattomasti, että Nychthemeron oli jälleen tehnyt aikamatkan.
Ibis kallisteli päätään. Arvelin sen ihmettelevän, miksi oikein tuhlasin aikaani tuollaisen hökötyksen tuijottamiseen, varsinkaan kun mainittu hökötys ei ollut vieläkään tehnyt yhtikäs mitään kiinnostavaa. Lemmikilläni oli pointti: viisitoista sekuntia kului, mutta aikakoneen kaksoiskappaletta ei taaskaan ilmestynyt määriteltyihin koordinaatteihin.
Menin takaisin ja nousin tikkaat. Sisäänkäyntiluukku piti väännellä kaksin käsin auki, joten laskin kauko-ohjaimen siksi aikaa yläpaneelille. Paneelin pinta tuntui yllättävän viileältä, vaikka aamuaurinko teki parhaansa kuumentaakseen ympäristön pätsiksi. Käyttämäni keraamimateriaali oli kyllä mainio lämmöneriste. Ähertäessäni teippiviritelmän kimpussa Ibis kiivetä rapsautti varkain aikakoneen päälle ja hamusi kauko-ohjainta tassuihinsa.
”Ei, ei, ei! Se on tärkeä”, sanoin ja nappasin kapulan käteeni viime hetkessä.
Ibis loukkaantui, mutta tiesin ettei se jäisi hautomaan kostoa. Pikkukaverillani oli suurempi sydän kuin minulla. Viimein puhelin irtosi gorillateippikapalostaan. Keskeytin videontallennuksen ja aloin soittaa kelaa alusta.
Ruudulla näkyi tähtiä. Pelkkiä tähtiä pikimustalla taivaalla.
Miksi ihmeessä Nychthemeron oli hypännyt taas yöhön?
Tallenne oli niin liikkumaton, että sitä olisi voinut luulla still-kuvaksi, ellei se olisi vajaan minuutin kohdalla vaihtunut silmänräpäyksessä auringonnousun väreissä hehkuvaan taivaaseen. Ainakin saisin videon sijaintitiedoista selville, minne aikakone oli siirtynyt. Siksi olinkin ajastanut videon käynnistymään vasta aikamatkan startattua: puhelimen softa tallensi koordinaatit aina videon aloitushetkellä…
Geolokaatiota ei löydetty.
Nappasin talostani kuvan ja tarkastin GPS-koordinaatit. Ne näyttivät oikein, 35 ja risat pohjoista leveyttä, noin 116 läntistä pituutta. Parin sekunnin videopätkä antoi samat lukemat. Paikannuksessa ei siis näyttänyt olevan mitään vikaa. Ehkä puhelimen navigointipiiri ei vain ollut ehtinyt löytää satelliittien signaaleja sen minuutin aikana, jonka aikahyppy oli kestänyt.
Ohjaamon pohjalta pörähti laiskasti ulkoilmaan sangen pullea kärpänen.
*
Ibis uikutti pilotin paikalta kysyvästi.
”Sori, kaveri. Se on joko sinä tai minä… ja tällä kertaa se olet sinä”, vastasin ja painoin luukun kiinni.
En ollut osannut aavistaa etukäteen sitä, millaisella voimalla paha omatunto alkaisi rutistaa sydänalaani, kun jätin mangustin oman onnensa nojaan. Syyllisyyttä ei lieventänyt edes se, että olin näpertänyt elikolle omat, pienet matkavaljaat, joilla se pysyisi mukavasti kuskinpaikalla koko koettelemuksen ajan. Vakuuttelin itselleni, että olihan se kärpäsenpullukkakin selvinnyt hengissä edellisestä aikahypystä. Sillä olihan ötökän täytynyt sujahtaa ohjaamoon jo ennen matkaa, eikä vasta tarkastellessani videota. Ihan varmasti oli, ihan varmasti…
Painoin kapulan lähtönappia. En jäänyt odottelemaan, ilmestyisikö Nychthemeron varsinaiseen päämääräänsä, vaan juoksin suoraa päätä takaisin tarkastamaan vieläkö lemmikkini olisi yhtenä kappaleena. Kiipesin tikkaat ja kurkistin luukusta.
Ibis katseli ympärilleen pöllämystyneen näköisenä. Kun vapautin mangustin valjaistaan, se ponkaisi naamani ohitse ulos ja syöksyi pikajuoksijaa nopeammin piilokoloonsa työpajahallin alle. Eläin oli jättänyt jälkeensä istuimelle vain märän läikän. Siitä öyhyvä löyhkä oli täräyttää tajuntani kärrynpyörägalaksiin.
Sain maanitella otusparkaa pitkän aikaa Nutellaan dipatuilla keksinmuruilla ennen kuin se suostui edes kurkistamaan suojakuopastaan. Vähin erin se rohkaistui ja rapisteli avoimen taivaan alle murusia metsästäen. Kun herkut loppuivat, Ibis kiipesi terävin kynsin olkapäälleni ja alkoi säksättää kuin ompelukone. Lemmikilläni oli selvästikin kana kynittävänä kanssani. Ja kovasti kerrottavaa. Harmi, etten ymmärtänyt sen kieltä.
*
Varhaisillan tähdet tuikkivat aavikon yllä, mutta tällä kertaa en tuntenut oloani yhtä juhlalliseksi kuin ennen ensimmäistä testiä. Jännitys väänsi vatsaa. Eikä se ollut sitä hyvää jännitystä, joka edelsi lomamatkaa tai täydelliseksi harjoitellun luennon pitämistä innokkaalle yleisölle.
Maleksin kohti aikakonetta. Olin tehnyt jo tarpeelliset kokeet. Olin ehtinyt jopa jynssätä pilotinpenkin kukkaistuoksuisella puhdistusaineella. Toissakertaisen reissun videon perusteella saapuisin ehkä väärään ajankohtaan, mutta en ainakaan keskelle tulivuorta tai muuta vastaavaa. Kärpänen ja Ibis olivat selvinneet reissuistaan. Lemmikkini oli myös käyttäytynyt viimeiset pari päivää aivan oman nälkäisen, kujeilevan itsensä tavoin, joten uskalsin olettaa sen säilyneen kaikin puolin terveenä ja hyvävointisena. Jos en nyt ottaisi seuraavaa askelta, olisin jumissa.
Avasin luukun ja laskeuduin kabiiniin. Laventelintuoksun alla väijyi edelleen jäänne mangustin konsentroituneen aavikkovirtsan ainutlaatuisesta aromista. No, ainakin ilmastoinnin puhallus helpotti hikoilua. Olin vetäissyt ylleni Nasan lentäjäntakin jäljitelmän. Se tuntui vähän turvallisemmalta kuin lähteminen t-paidassa.
No niin.
Voisin kyllä vielä tarkistaa Möbius-tankin varauksen ja takyonivehkeiden nelimomenttilukemat… Ähh. Kerranhan sitä vain eletään. Survaisin lähtönappia.
Kauhu! Kauhu!
Heikotus reisissä! Iljetys vatsassa!
Pelko syöksyi sisääni — itse syöksyin alas. Putosin täyttä vauhtia. Maa oli kadonnut altani. Nelipistevyöt pitelivät minua pilotinpaikalla, mutta toimistotuoli ei tarjonnut tukea. Escape-nappi! Missä escape-nappi oli?
Yritin tavoitella näppäintä, jolla peruuttaa aikahyppy, mutta en saanut raajojani tottelemaan. Alkukantainen kammo täytti rintani kuin heliumpallon ja sai minut yhtä voimattomaksi. Kuikistin ylös. Tunteettomat tähdet hohtivat luukun toisella puolella liikkumatonta valoa. Suljin silmät. Suuni pajatti käsittämättömiä tavuja, jonkinlaista puolivillaista rukousta mille tahansa jumalalle. Sininen välähdys räpsähti suljettujen luomieni takana, niin kuin päänsisäinen salama olisi valaissut kalloni.
Äkkiä kaikki oli ohi.
Kuin katkaisimesta kääntämällä painovoima oli palautunut. Sydämeni hakkasi ylikierroksilla. Tähdet tuikkivat jälleen.
Vei pitkään saada käsieni tärinä sen verran kuriin, että sain haparoitua nelipisteturvavyöt auki. Vielä kauemmin kesti raplata ikkunaluukku auki ja varmistua siitä, että olin jälleen turvallisesti takapihallani. Minuutti oli kulunut ja aikahyppy peruuntunut.
Kun laahauduin voimattomin pohkein kohti taloa, vavahteleva hymy nousi silti huulilleni. Tiesin viimein, missä aikakoneeni oli käynyt jokaisella matkallaan. Avaruudessa.
*
Heittelin Ibikselle aamiaiskulhosta rinkuloita, joita se rauskutti haltioissaan. Hunajahuurretut murot eivät jääneet kauaksi pähkinävoista, mitä mangustini kaikkien aikojen suosikkeihin tuli. Lemmikkini oppisi tällä menolla pahoille tavoille, mutta en muistanut välittää. Mikä ääliö olinkaan ollut! Totta kai Nychthemeron oli loikannut keskelle avaruutta, sillä en ollut ottanut huomioon erästä perustavanlaatuista seikkaa: aikakone pysyi jämäkästi paikallaan — mutta maapallo liikkui.
Samalla, kun rouskuttelin murojani (syön ne aina kuivina), selasin parhaita tuntemiani tähtitieteen sivustoja. Keskimäärin Maa kiersi aurinkoa nopeudella 29,78 kilometriä sekunnissa. Siis kilometriä. Se teki yli sataseitsemäntuhatta kilometriä tunnissa! Viidentoista sekunnin hypyn aikana planeetta oli siis ehtinyt kiitää jo satoja kilometrejä karkuun, ja sen vuoksi olin ilmestynyt keskelle matalaa Maan kiertorataa. Onneksi Mir-avaruusasema oli rojautettu tantereeseen jo aikapäiviä sitten, muuten olisin saattanut joutua vilkuttamaan sen asukeille.
Ibis lopetti hunajarinkulansa pureskelun ja katseli minua levottomana. Se teki aina niin, kun näki minun huolestuvan. Entä, jos olisin päättänyt hypätä vain sekunnin tai pari menneisyyteen? Olisinko ehtinyt murskaantua aavikon pintaan ennen automaattista paluuhyppyä? Tai molskahtaa mereen? Vai olisiko ilmakehä kärventänyt putoavan alukseni tuhkaksi? Suuni vääntyi irvistykseen. Minulla oli ollut onnea. Tästä eteenpäin olisi syytä olla varovaisempi, paljon varovaisempi.
Ja oli syytä ottaa huomioon se pikkuseikka, että auringon kiertämisen lisäksi Maa pyöri akselinsa ympäri. Tässäkin piili sudenkuoppa: maapallon 24 tunnin pyörähdysaika pätee kyllä — mutta vuorokauden pituuteen on leivottu mukaan se, että maapallo ehtii tuossa ajassa myös kulkea pienen osan kierroksestaan auringon ympäri. Maan todellinen pyörähdysaika itsensä ympäri onkin ainoastaan 23 tuntia 56 minuuttia, 4 sekuntia ja murto-osat päälle. Laskelmissa oli toki myös otettava huomioon lähtöpaikan leveyspiiri, sillä planeetan levein kohta päiväntasaajalla pyörii huomattavasti vauhdikkaammin kuin rakas vanha 35. leveyspiirin tienoo. Jos päiväntasaajalla pyörähdysnopeudeksi tuli suunnilleen 1670 kilometriä tunnissa, niin täällä puolestaan…
Ibis tuijotti minua taas. Nychthemeron pysyi kyllä aikahypyssä paikallaan. Mutta säilyttikö se materialisoituessaan alkuperäisen liikemääränsä ja -suuntansa? Varmasti, sillä en ollut tuntenut kiihtyvyyttä takaisin Maan pinnalle siirtyessämme. Ja olisin takuulla tuntenut muutakin kuin vauhdin hurmaa, jos täysin liikkumaton kappale (eli aikakone) olisi yhtäkkiä rojautettu puolisentoistatuhatta kilometriä tunnissa pyörivän pinnan (eli Mojaven aavikon laidan) päälle.
Tätäkään en ollut huomannut ajatella ennen kuin nyt. Aamiaisesta oli hyvää vauhtia tulossa epämiellyttävä.
Valopilkkuna saattoi pitää kuitenkin sitä, että Nychthemeronin softaa vääntäessäni olin kerrankin ohjelmoinut jotakin huolellisesti: olisi helppoa laajentaa koordinaattien syöttöä siten, että siihen voisi lisätä Maan kierto- ja pyörimisliikkeiden kaavat. GPS-sijainnilla täydennettynä kone laskisi tarvittavat korjaukset koordinaatteihin hyvin tarkasti.
Ajatus seuraavasta matkasta alkoi taas varovaisesti houkuttaa.
*
Aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta sisälle ja yritti parhaansa mukaan päihittää ohjaamon ensiluokkaisen ilmastoinnin. Koordinaattinäyttö kertoi kohteen: kymmenen metriä luoteeseen päin, viisitoista sekuntia tulevaisuuteen. Henkäisin syvään ja painoin lähtönappia.
Kauhu! Kauhu!
Hyytelöä reisissä! Heliumpallo rinnassa!
Syöksyin jälleen painottomuudessa kuin päättymättömällä vuoristoradalla helvetistä. Silmissä välähteli. Tällä kertaa olin valmistautunut laastaroimalla kämmeneni gorillateipillä escape-napin päälle niin, että saatoin keskeyttää shown yhdellä sormenliikkeellä. Väänsin kasvoni ikkunaa kohti. Tähdet tuijottivat mustasta autiudesta.
Sormenpainallus ja ne vaihtuivat silmänräpäyksessä auringon hehkuun, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan takapihallani äskeisen hetken aikana.
*
”Nutaatio!” huudahdin ja ponkaisin sängyssä istualleni.
Ibiksen silmät moljottivat toiveikkaina makuuhuoneen pimeydestä.
”Ei Nutellaa, ystäväiseni, vaan nutaatio”, sanoin. ”Nutaatio ja prekessio.”
Ibis vingahti pettyneen kuuloisena ja painautui takaisin makuulle.
Minä en ollut pettynyt. Prekessio, tietysti! Maapallon akselihan ei ole kiertorataan nähden pystysuorassa, vaan 23,5 astetta kallellaan. Ja se tarkoittaa, että planeetta väpättää pitkällä ajanjaksolla samalla tavoin kuin hyrrä, joka on pantu pyörimään aavistuksen verran vinossa. Planeettamme ei ainoastaan pyörinyt ja kiertänyt aurinkoa — se myös vaappui.
Lisäksi Kuun ratataso on kallellaan Maan kiertorataan nähden, ja senpä takia kiertolaisemme vemputtaa kotiplaneettaamme jatkuvasti niin kuin puhelimen värinämoottorin epäkesko. Se tekee kiertoradastamme enemmänkin kruunukorkin reunan kaltaisen kuin puhtaan soikion. Tämä oli sitä kuuluisaa nutaatiota.
Olinhan minä näistä aikanani kuullut, joskus aikoinani, kun elämääni hallitsi jääkausientutkimisvaihe. Miten tällaiset tulivatkin aina mieleen keskellä yötä? Nämä olivat todennäköisiä syitä siihen, miksi aikahyppyni eivät olleet onnistuneet — vielä.
Kahmaisin puhelimen esiin. Mitä muita epäsäännöllisyyksiä niitä Maan liikkeessä olikaan… napavariaatio, Chandlerin woblaus, syklinen vaihtelu… kopioin salamavauhdilla ylös planeettamme kiertoon vaikuttavia kaavoja, kaikki, jotka suinkin löysin. Otin huomioon jopa Kuun nostattamien vuorovesien hidastavan vaikutuksen Maan pyörimisliikkeeseen, vaikka vaikutus oli vain millisekunteja vuosisadassa. Varma oli aina varmaa.
Ja varmasta puheen ollen, ihan ensimmäisenä käärisin hihat ja tekisin sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Tilaisin pikana StemRadilta säteilysuojapuvun sopivine kypärineen. Avaruuden tyhjiön kylmyys ei ollut ongelma, juuri siitä johtuen, että se oli tyhjiö. Vaikka ympärillä olikin hyytävää, lämpöä ei ehtinyt karata aikakoneen ohjaamosta minuutissa paljoakaan. Mutta avaruuden muut ominaisuudet tekivät elimistössä häijyä jälkeä. Matkoilla näkemäni siniset välähdykset johtuivat tyhjiössä kiitävistä alkeishiukkasista, jotka tunkivat silkalla liikevoimallaan aikakoneen seinien ja kalloni lävitse, ja iskeytyivät näköhermoihini lähes valonnopeudella. Ajatus puistatti.
Suoja-asua odotellessa ehtisin hyvin asentaa aikakoneeseen kameran poikineen.
Lattialta alkoi kuulua pientä, säännöllistä kurahtelua. Mangustini kuorsasi jo täyttä päätä.
Tunnit kuluivat. Aamulla tarjoaisin pettyneelle ystävälleni herkullisen sormustimellisen hasselpähkinälevitettä, Nychthemeronille puolestaan syöttäisin rautaisannoksen orbitaalimekaanisia kaavoja ja pari kameraa päälle. Tällä kertaa mikään ei menisi pieleen.
*
Kauhu! Kauhu!
Läimäisin escape-napin pohjaan ennätysajassa. Taas pieleen.
*
Istuskelin retkituolilla hallin ulkokatoksen alla ja läpsyttelin säteilysuojakypärän alle puettavaa päähinettä reittäni vasten. Asuste muistutti lyijyvuorattua uimalakkia. Sillä oli hyvä läpsytellä reittä. Tavallisesti nautin näistä iltapimeyden ensimmäisistä hetkistä, kun hiekka huokui päivän aikana varastoimaansa kuumuutta, tuuli sihisi dyyneillä ja yösirkat virittelivät soittimiaan. Nyt en edes huomannut aavikon ääniä. Olisin halunnut hakata päätäni hallin aaltopeltiseinään, mutta toisaalta pääni oli kovin kallisarvoinen. Olin hairahtunut tuhertamaan yötolkulla mitättömien nutaatioiden ja napaliikkeiden kanssa. Niin kuin olisin äyskäröinyt Titanicin kantta sormustimella. Eihän ainoastaan maapallo kiertänyt aurinkoa! Koko aurinkokuntamme kiisi vinhaa vauhtia Linnunradan keskustassa möllöttävän mustan aukon ympäri, kuten galaksimme muutkin tähdet.
Galaktisella radallaan aurinkokunta rullasi yli kahdeksansataatuhatta kilometriä tunnissa. Siis jo sekunnissa päälle parisataa kilometriä. Ei ihmekään, että hätäisesti aikakoneen paneeleihin teippailemieni GoPro-vehkeiden videolla ei ollut näkynyt muuta kuin tähtitaivasta silmänkantamattomiin.
Hienoviritteisistä orbitaaliseikoista johtuen aurinkokuntamme veivasi ratatason lisäksi myös ylös-alas-suunnassa, ja aloin aavistella, että se teki näin ihan minun kiusakseni.
Epäilys käväisi mielessäni. Entä, jos tavoittelin mahdottomia. Mitä jos seuraavalla kerralla hyppäisin suoraan jonkin tähden sisempiin kerroksiin? Tai vaeltavaan mustaan aukkoon? Mutta avaruus oli jättimäinen paikka, tyhjää täynnä. Lähestyi seitsennumeroisen lottovoiton todennäköisyyksiä törmätä satunnaisella avaruushypyllä yhtään mihinkään protonia isompaan. Ja olin uhrannut liian paljon aikaa tähän rakkineeseen, jotta luovuttaisin nyt. Joten nappasin kauko-ohjaimen kouraan ja hakkasin iltapuhteena aikakoneen koordinaattijärjestelmään edellisten kaavojen jatkoksi aurinkokunnan liikkeet vertikaaliveivauksineen, nutaatioineen ja rotaatioineen kaikkineen.
Ja sitten vedettäisiin taas.
*
Tuoreimmasta matkasta ei kertynyt kummemmin kerrottavaa.
Jep jep. Kauhu, kauhu.
*
Selasin pädiä hallin varjossa. Päivä oli läkähdyttävä, mutta tuskin ehdin tuntea kuumuutta kärsimättömyydeltäni. Ponkaisin vähän väliä ylös retkituolilta ja marssin pari hallinleveyttä edestakaisin ennen kuin maltoin istahtaa uudelleen. Miten tässä olisi voinut muka pysyä paikallaan? Galaksijoukkomme galaksit liikkuvat nimittäin nekin, oma Linnunratamme mukaan lukien. Internetin hienoimman tietämyksen mukaan ne vaeltavat herkeämättä kohti suurta attraktoria tuhannen kilometrin sekuntivauhdilla. Suuri attraktori… voi merimarsun munaskut. Kuka analfabeetti näitä nimiä oikein keksii? Suuri attraktori siis on jonkinlainen avaruuden massamöykky, joka painaa saman verran kuin sata triljoonaa meidän aurinkoamme. Galaktinen superjoukko, johon Linnunratakin kuuluu, vyöryy vastustamattomasti sitä kohti. ”Galaktinen superjoukko”. Voisi olla suoraan Ihmenelosten sivuilta sekin.
Jotta homma ei kävisi liian helpoksi, suuren attraktorin vetovoiman lisäksi galakseja ilmeisesti nykii puoleensa niin sanottu pimeä virtaus, jonka olemassaolosta ei edes tiedetty mitään vielä parikymmentä vuotta sitten. Varhaisissa mittauksissa tämän virtauksen arveltiin syntyvän suuren attraktorin suunnalla, mutta nyttemmin sitä pidetään jostain paljon kauempaa saapuvana. Vaan arvaapa, liittyykö tämä niin sanottu pimeä virtaus pimeään aineeseen, josta emme tiedä juuri mitään, tai pimeään energiaan, josta emme todellakaan tiedä yhtään mitään? Eihän toki. Se nyt vain on nimetty pimeäksi sen takia, että tiedämme siitä vielä vähemmän kuin pimeästä energiasta.
Oikeastaan, seuraava parasta tämänhetkistä tietämystä edustava kappale summaa koko homman järjellisyyden paremmin kuin mihin omin sanoineni pystyn:
Nykytiedon mukaan vaikuttaa siltä, että suuren attraktorin vaikutuksen lähde on Kulmaviivoittimen galaksijoukon läheisyydessä. Pimeän virtauksen taas vieläkin kauempana havaittavan maailmankaikkeuden ulkopuolella. Kyseessä voisi olla erittäin kaukainen rakenne, ehkä jopa toinen maailmankaikkeus.
Suuri attraktori… Galaktinen superjoukko… Kulmaviivoitin… Toinen maailmankaikkeus. Voi vempeleen vempele. Taloa kohti tarpoessani potkaisin hiekassa lojuneen hammasrattaan lähes maata kiertävälle radalle. Ibis vingahti ja pinkaisi hallin alle.
Painuin takaovesta keittiöön. Kaadoin mukiin patamustaksi keittynyttä kahvia ja nappasin sivupöydälle laskemani pädin. Syötin kaikki galaktisesta liikkeestä keräämäni tiedot kahteen tekoälyyn, jotka tunnetusti vihasivat toisiaan, ja annoin niiden tapella kahvimotillisen ajan keskenään siitä, kumpi kehittää tarkemman arvion Linnunradan liikkeestä suuren attraktorin ja pimeän virtauksen ristipaineessa. Kun tekoälyjen vastaukset alkoivat muistuttaa toisiaan kahdenkymmenen desimaalin tarkkuudella, nappasin niistä toisen ja syötin sen Nychthemeronin koordinaattijärjestelmän kaavamereen.
*
Viiden pisteen vihje tuoreimman matkan lopputuloksesta: kauhu.
*
Illan ensimmäinen tähti tuikki sinikellonsävyisellä taivaalla. Pian avaruus hohtaisi ylläni tähtimerenä. Mutta olin nähnyt tähtimeriä jo ihan tarpeeksi, koko loppuelämäni ajaksi. Nychthemeron seisoi edessäni kahdeksalla jalallaan mykkänä, liikkumattomana. Vain iltatuuli suhisi.
Ei! Vaikka olin ottanut huomioon kaikki mahdolliset maailmankaikkeuden liikkeet universumin laajenemista myöten, vehje ei päätynyt sinne, minne sen olisi pitänyt. Ei lähellekään. En tunnistanut mitään tuttuja tähtikuvioita Nychthemeronin kamerapatterin maisemista, eikä kuvissa takuulla näkynyt mitään aurinkokuntamme planeettojen kaltaistakaan. Joko kaavani olivat liian epätarkkoja… tai sitten maailmankaikkeuden liikkeeseen vaikutti vielä jokin tuntematon voima, jota ihmiskunta ei ollut onnistunut havaitsemaan tai edes kuvittelemaan.
Pimeän virtauksen lähde on taas vieläkin kauempana havaittavan maailmankaikkeuden ulkopuolella. Kyseessä voisi olla erittäin kaukainen rakenne, ehkä jopa toinen maailmankaikkeus.
Olin umpikujassa. Miten voisin muka yrittää laskea sellaisen voiman vaikutusta, joka syntyi havaittavissa olevan todellisuuden tuolla puolen?
Aikakoneeni oli toimiva — mutta käyttökelvoton. Ehkä sitä voisi käyttää astronauttien harjoituslaitteena painovoimattomuuteen totuttelua varten? Tai huvipuistolaitteena yltiörikkaille? Mutta tuollaiset käyttökohteet olivat liian rajattuja, liian mitättömiä. Ne herättäisivät liikaa huomiota, ja mitä niistä lopulta itse kostuisin? Hiukkasen rahaa, liikaa uteliaita toimittajia. Tienesti tulisi kyllä tarpeeseen… mutta pian joku alkaisi kaivella, mistä olin todella louhinut pääoman laitteen kehittämiseen.
Ja auta armias, jos kyytiläinen onnistuisi jotenkin keskeyttämään automaattisen paluunsa aikahypyltä.
Ehkä oli viisainta pitää pieni tauko. Ehkä keksisin jotain.
Aloin pyyhkiä asetuksia kauko-ohjaimesta. Ihan ensimmäisenä tyhjensin aikakoordinaatin. Viisitoista sekuntia. Ne oli nopeasti pyyhitty. Jäin tuijottamaan horisonttiin. Leikittelin ajatuksella kysyä apua yhteisön foorumeilta. Mutta silloin minun olisi pakko paljastaa laitteeni toimintaperiaate. Minua kiusasi mahdollisuus, että joku muu saisikin koneen tahollaan toimimaan. Mikäli näin kävisi, minun pitäisi olla vain iloinen, olisinhan ollut osaltani mukana edistämässä tiedettä ennenkuulumattomalla tavalla. Mutta tiesin jo, etten pystyisi sellaiseen. En sietäisi jäädä pelkäksi alaviitteeksi aikakirjoissa jonkun toisen varjoon. Tämä oli minun magnum opukseni. Halusin nimeni historian lehdille. Halusin kunnian. Halusin kaiken.
Äkkiä joku nappasi kauko-ohjaimen sormistani.
”Seis, seis, senkin varas!” huusin Ibikselle, mutta tiesin että otus saisi siitä vain lisää vettä myllyynsä.
Mangusti pinkoi yllättävän nopeasti pelkkien takajalkojensakin varassa kapulaa tassuissaan puristaen. Kiusankappale vieläpä pysähtyi hetkeksi ja vilkaisi taaksepäin kuin varmistaakseen, että juoksin sen perässä. Se pinkaisi taas eteenpäin kuin tämä olisi ollut hauskakin leikki. Mutta se, mitä Ibis keksi seuraavaksi, sai vereni jähmettymään. Elikko nosti kauko-ohjaimen eteensä niin kuin oli nähnyt minun tekevän monia kertoja aiemmin, heilutteli sitä vimmaisesti, ja puristi samalla toisella tassullaan vaarallisen läheltä neliönappia.
”Ei! Älä nyt ainakaan sitä paina –” ehdin mökeltää, ennen kuin aikakone välähti olemattomiin.
Nychthemeron oli mennyttä. Yhtä mennyttä kuin veret seisauttavat summat muuan valloitussodista tykkäävän konglomeraatin tileiltä. Se ei kaduttanut. Olisin voinut vaikka polttaa firmalta niistämäni rahat nuotiolla ja hymyillä. Mutta yhtä lailla olin polttanut seitsemän vuotta elämästäni. Rahapumppu oli suljettu. En saisi enää uutta tilaisuutta. Seitsemän vuotta, joita en koskaan saisi takaisin…
Ibis pudotti ohjaimen kädestään ja jäi toljottamaan taakseni, luoteeseen päin. Jotain sieltä oli hetki sitten kuulunut. Vilkaisin samaan suuntaan.
Aikakone seisoi siellä. Siinä, missä pitikin. Kymmenen metriä lähtöpaikastaan siirtyneenä.
Kun Ibis oli painanut kauko-ohjaimen nappia, tyhjäksi jäänyt aikakoordinaatti oli täytetty oletusarvolla nolla. Aikakone oli siis aikahypännyt nolla sekuntia, nolla miljardisosaa. Koska maapallo, aurinko, galaksit, eikä maailmankaikkeus olleet ehtineet liikkua pois alta tuona aikana, Nychthemeron oli viimein siirtynyt juuri sinne, minne sen pitikin.
Käteni alkoivat täristä. Oli… oli hiottava vielä muutamaa pientä yksityiskohtaa. Kuten sitä, miten laitteeseen tallentunut liikemäärä ja -suunta saataisiin sovitettua määränpään vastaaviin olettaen, että haluttiin siirtyä vaikka toiselle puolelle maapalloa. Mutta olin varma siitä, että sellaiset pikkuseikat olisi vaivatonta juuria pois. Olinhan jo ratkaissut suurimman osan ongelmista, vai mitä? Vai mitä!
Lähestyin virnistellen Ibistä ja poimin hiekkaan pudonneen kauko-ohjaimen. Voiton sinetiksi varmistin valitut koordinaatit ja peruutin automaattipaluun. Sitten kaappasin mangustin syliini ja aloin rapsutella sen vatsaa. Lemmikkini hyrisi, kun sanoin sille pehmeällä äänellä: ”Pihkat aikamatkustuksesta, ystäväiseni. Me — olemme juuri kehittäneet toimivan teleportin.”
Jaakko Markus Seppälä (s.1983) on oululainen kirjailija. Hän tasapainottelee ajankäyttöään ohjelmointitöiden, kirjoittamisen ja kyseenalaisten aikamatkustuskokeilujen välillä.
Varjorikko 