Pirja Hyyryläinen

 

Tihutti. Linssien pyyhkäisy samensi näkymää entisestään, ja pisarat pitivät kiinni laseista kuin henkensä kaupalla. Niiden läpi erottui punainen, ääriviivoiltaan epäröivä tikku-ukko.

”Vaihtuisi jo”, Kata tuhahti.

Vilkaisin häntä. Nainen näytti jokeen luiskahtaneelta piisamilta. Kauniilta sellaiselta, vaikka huolellisesti kiharretut hiukset olivat sateessa vainunneet vapauden ja suoristuneet. Harmitti hänen puolestaan. Kata etsi pitkään netistä kuvia oikeanlaisista kampauksista. Minä jouduin odottelemaan, että hän olisi saanut otsahiuksensa toivomilleen aaltomaisille laineille. Samalla olin katsellut itseäni eteisen peilistä. Ylioppilasjuhlissa käyttämäni puku istui edelleen, ja kravatin solmukin näytti oikeaoppiselta.

Hermostutti. Jos myöhästyisimme, mahdollisuutemme päästä sisään katoaisivat. Ties milloin tulisi seuraava tilaisuus.

Suojatien valo vaihtui vihreäksi, ja kiiruhdimme tien yli. Sumu näytti valuvan keltaisiksi rapattujen kerrostalojen seiniä pitkin. Autojen etuvalot yrittivät puhkoa reikiä tihkuverhoon. Harvalla oli sumuvalot päällä.

Tennarit olivat litimärät. Siinä tuhraantuivat mummon antamat joululahjarahat: ”Osta poika kunnon laite, johan ne proffat pelästyvät tuollaista risupartaa”. Kengät olivat kuitenkin olleet nettikaupassa tarjouksessa, joten leuan siistiminen oli saanut jäädä.

”Se ilmestyi viimeksi kolmantena adventtina”, Kata muistutti. Hänen äänensä sai ajatukseni pois vettä tirisevistä kengistä. ”Silloinkin oli sumuista ja sateista.”

Hän kiersi ison lammikon, hyppäsi kevyesti kuin peura seuraavan yli.

”Mä otan ensimmäiseksi Singapore Slingin”, hän suunnitteli.

”Mulle Gimlet. Gini maistuisi kyllä lonkerossakin.”

”Tanssin pari lindy hopia, jonka jälkeen tilaan kaksi Mimosaa”, hän haaveili. ”Jos joku siis pyytää mua tanssimaan.” Hän vilkaisi minua, mutta ohitin vihjauksen.

Juoksimme viimeisen kadun yli ja neljäkymmentä metriä jalkakäytävää. Kulmakuppilan oven edessä ei ollut jonoa, vaikka paikallislehden mainoksessa oli mainittu tositelevisiosta tuttu trubaduuri. Ehkä asiakkaat olivat mieluummin jääneet lämpimään koteihinsa katsomaan häntä ruudulta.

Matala rakennus oli verhoutunut sadehuppuun. Punamustan markiisin raidat hädin tuskin erottuivat hämärän keskeltä.

”Oliko se kaksi vasemmalle, hyppy, pivot-käännös, niiaus, pivot?”

Aukaisin puvun takkia: kravatti reilusti näkyviin.

”Joo. Sama kuvio kuin viimeksi.”

”Seisottiin silloin diagonaalisti oveen nähden. 30 astetta itään. Tarkistan kulman vielä kompassista.”

Kata kaivoi kompassin taskusta ja yritti suojella sitä sateelta. Hän käänteli ja kallisteli sitä, kunnes sihautti turhautuneena:

”Katuvalo ei ole tarpeeksi voimakas.”

Ujutin kännykän povitaskusta ja etsin taskulamppusovelluksen. Sen valossa kompassi näkyi selvästi, ja siirryimme oikeaan kohtaan. Ennen kuin Kata aloitti tanssin, baarin ovi aukeni. Portsari huikkasi:

”Oletteko tänne tulossa? Esitys alkaa kohta.”

”Kiitos, ehkä myöhemmin”, vastasin.

Poke katseli meitä hetken epäluuloisena, mutta veti sitten oven kiinni.

Kata huokasi syvään. ”Pidä peukkuja.”

Hän niiasi ensin kuin näkymättömälle katsomolle. Vuosien tanssitunnit näkyivät käsien veistoksellisessa ojennuksessa. Sitten hän keinahti kaksi askelta vasemmalle, hypähti, pyörähti pivotin ja niiasi.

Odotimme hetken jännittyneenä, mutta mitään ei tapahtunut. Katan hartiat lysähtivät.

”Montako kertaa on käyty tässä tanssimassa, eikä se ole ilmaantunut?”

Kohta hän alkaisi itkeä. Harppasin hänen vierelleen ja kiedoin käteni olkavarsien ympäri.

”Ei luovuteta vielä. Kokeile uudestaan.”

Hän nyökkäsi, veti syvään henkeä ja otti taas alkuasennon. Askelkuvioiden jälkeen hän jäi seisomaan toinen jalka taakse taivutettuna, vastakkainen käsi eteen ojennettuna.

Takaamme kuului hekottelua, kun baarin ovelle käveli kaksi keski-iän ohittanutta pariskuntaa.

”Tanssi, tyttö, tanssi!”

Toinen naisista tökkäsi huutelijaa kylkeen ja mutisi tälle jotain. Mies hymähti ja kohautti harteitaan.

Halasin Kataa.

”Tänään ei taida olla onni matkassa.”

Hän huokasi.

”Olisin vaan halunnut tanssia charlestonia ja cha-cha-chaata.”

Nyökkäsin. Minuakin ketutti. Se jazz-pumppu oli ollut uskomaton.

Sitten näin silmäkulmastani pienen vilahduksen sinistä. Kun käännyin katsomaan, pilke oli poissa. Olinko nähnyt oikein? Oliko Katan tanssi saanut tutun markiisin häivähtämään? Ja jos oli, ilmaantuisiko se kokonaan näkyviin kahden ihmisen tanssiessa?

”Kokeillaan vielä kerran. Tanssitaan yhdessä.”

Kata purskahti nauruun.

”Sinäkö tanssisit?”

”Tanssin vanhojen päivänä ja ihan hyvin meni.”

”Kaksi vasenta jalkaa ja tyttö vei?” Kata velmuili. ”No, kokeillaan sitten. Ei me voida hävitä muuta kuin itsekunnioituksemme.”

Päätin näyttää hänelle. Olin sentään monta kertaa katsonut hänen tanssiaan.

Asetuimme vierekkäin. Joku avasi kuppilan ikkunan kaihtimet, ja valokeila osui jalkoihimme. Otimme alkuasennon. Notkistimme polviamme ja otimme yhtäaikaisesti ensimmäisen askeleen. Tanssimme koko kuvion tarkasti. Odotimme. Sekuntien kuluessa pettymys hiipi mieleen. Mitä teimme väärin?

Kuppilan ovi avautui ja kadulle tulvahti puheensorina.

”Hoi laa-laa-landit, tarjotaan teille kaljat jos tanssitte vielä kerran!”

Huudahdus sai meidät katsomaan toisiimme. Kata kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. Hymähdin ja kohautin olkapäitäni: tanssitaan sitten. Ilta oli jo menetetty. Hyvä vain, jos tuottaisimme jollekin iloa tanssillamme.

Toistimme kuvion kahdesti, jälkimmäisellä kerralla jo liioitelluin ojennuksin. Taivutin lopuksi Katan käsivarsilleni kuin Ryan Gosling Emma Stonen. Kumarsin ja suutelin hänen sateesta märkiä huuliaan. Hän kiersi toisen käsivartensa kaulani ympärille. Vedin hänen vartalonsa kiinni omaani.

Takaamme kuului raikuvat aplodit. Alkoi väkisinkin hymyilyttää. Tästä tulisikin vielä hyvä ilta. Kuuntelisimme kulmakuppilan trubaduuria ja joisimme tarjotut oluet. Kata naurahti ja otti kädestäni kiinni. Lähdimme käsi kädessä ovea kohti.

Samassa kulmakuppilan tilalle hulmahti sinimarkiisinen cocktail-baari kuin putoava esirippu. Kuppila katosi jonnekin. Ehkä ne olivat vaihtaneet paikkaa? Hämmästyin ensin, sitten riemastuin: se ilmaantui sittenkin.

”Me ei tanssittu turhaan”, Kata hihkui.

Trumpettisoolo luikerteli oven ja karmien välistä. Rytmi sai väkisinkin komppaamaan. Juoksimme loput metrit ovelle. Sukaisin kämmenilläni jakausta ojennukseen, vaikka tässä sateessa se taisi olla turhaa. Selvitin kurkkuani ja vilkaisin kaunotarta vieressäni. Tämä ilta muuttui koko ajan paremmaksi. Kumarruin antamaan Katalle suukon. Hän vastasi hellästi suudelmaani. Sitten hän nipisti minua nenästä, iski silmää ja virnisti. Koputin oveen. Kesti hetken ennen kuin se avattiin. Hienostuneeseen mustaan pukuun ja rusettiin sonnustautunut portieeri tarkasteli meitä rauhallisesti päästä varpaisiin. Hänen katseensa viipyili märissä kengissäni. Olisiko pitänyt sittenkin laittaa pukukengät? Lopulta hän huomasi kravattini. Mies työnsi oven auki ja hymyili:

”Nice to see you again, sir.”

Astuin Katan jäljessä peremmälle orkesterin aloittaessa charlestonin ensimmäiset villit tahdit. Kata keinahteli kannoillaan kärsimättömästi ja rytmin ympäröidessä meidät kallisti päätään tanssilattian suuntaan. Kättelin ovimiestä ohimennen ja livautin setelin tämän kämmenelle. Se oli euroissa, mutta sillä ei ollut täällä merkitystä. Hän nyökkäsi aavistuksen verran osoittaakseen, että oli huomioinut eleen.

Tihku jäi ulkopuolelle.

Sisällä rumpusoolo tuntui luissa saakka. Kata kohensi nopeasti hiuksiaan eteisen peilin edessä. Otsalaineet olivat liuenneet sateeseen. Hän kaivoi käsilaukustaan kamman ja siloitti hiuksensa lasinsileiksi. Sekin näytti hyvältä ja sai hänen ruskeat silmänsä näyttämään entistäkin suuremmilta.

Ilmassa tuoksui hajuveden ja savukkeiden yhdistelmä. Klubi oli täynnä ihmisiä. Kullankimalteiseen lameemekkoon pukeutunut nainen pyörähti ohitsemme sampanjalasi toisessa kädessään, huiskauttaen kaaressa pitkää savukeholkkiaan. Hän vilkaisi minua mustan otsatukan alta vahvasti rajatuilla silmillään ja suipisti verenpunaiseksi maalatut huulensa. Ennen kuin olin ehtinyt alta pois, hän oli jättänyt poskeeni huulipunajäljet. Kata katsoi minua puoliksi huvittuneena, puoliksi ärtyneenä. Minun olisi tehnyt mieli sanoa, ettei hänellä ollut syytä huoleen, eivät nämä flapper-tytöt häntä voittaisi, mutten ehtinyt. Hän kiskoi minua baaritiskille, jossa valkoiseen tarjoilijantakkiin pukeutunut baarimikko ravisti drinkkiä vuorotellen ylhäällä ja alhaalla, edessään ja takanaan. Hänellä oli innokas yleisö, joka hurrasi, kun hän kaatoi valmiin cocktailin kaaressa päänsä yläpuolelta metallisesta ravistimesta eikä läikyttänyt pisaraakaan. Nauroin ja taputin mukana. Tyyppi oli todellinen showmies. Drinkin itselleen saanut nuori nainen nosti lasin teatraalisesti huulilleen ja siemaisi lasista muiden hurratessa, sitten hän nosti sen korkealle ilmaan ja taivutti päänsä takakenoon kiljaistakseen riemusta. En ollut juonut vielä pisaraakaan, mutta tunsin olevani juovuksissa aistimustulvasta. Ulkopuolinen maailma tuntui olevan toisessa ulottuvuudessa.

Pääsimme vihdoin tiskille. Kurotin huutamaan baarimikolle:

“One Singapore Sling and… a Gin Rickey, please.”

”Coming right up, sir” kuului vastaus.

Baarimikko valmisti drinkkimme ja ojensi ne meille tiskin yli. Tarjosin hänelle taiteltua kymmenen euron seteliä sormieni välissä, mutta hän torjui sen nostaen kätensä pystyyn.

“It’s on the house, sir.”

Tavallisesti ilmaisten juomien tarjoaminen olisi tuntunut oudolta. Täällä kuitenkin jazz raikasi ja ihmiset jaksoivat tanssia tuntikausia charlestonin, lindy hopin ja shimmyn läkähdyttävään rytmiin. Tässä ympäristössä mikään ei kuitenkaan tuntunut kummalliselta, sillä kaikki oli kummallista.

Gin Rickeyssä maistuivat kummatkin ainesosat: gini ja lime. Soodavesi kupli kielen päällä ja nielussa. Täydellinen kesäillan drinkki, parhaimmillaan terassilla nautittuna auringon laskiessa violetinpunertavana puiden latvojen taa – tai kuumassa, pauhaavassa salakapakassa, jossa ihmiset ja sävelet tungeksivat, hyppivät, tönivät toisiaan ja tanssivat. Nostin mielessäni maljan F. Scott Fitzgeraldille: kiitos, kun kirjoitit drinkin mukaan The Great Gatsbyyn.

Kata tanssi paikoillaan ja siemaili juomaansa nostaen välillä sen turvaan päänsä yläpuolelle, kun ohitsemme pyyhkäisi innokkaita juhlijoita. Hän heilutti kättään saadakseen huomioni ja osoitti ensin minua, sitten tanssilattiaa. Pudistin päätäni ja osoitin sormellani omaa juomaani. En lähtisi väkisin heilumaan, kun oli juoma kesken. Onneksi ryhmä nuoria naisia pelmahti ympärilleni, ja hetken aikaa näin vain laineille laitettuja polkkahiuksia, hiuskoristeita ja kaareksi nypittyjä kulmakarvoja. Jollakulla oli koristeena hiuksissaan sulka, joka kutitti nenääni naisen hyöriessä edessäni, ja huiskin sulkaa pois nenäni edestä. Kata huomasi tukaluuteni, mutta sen sijaan, että olisi tehnyt asialle jotain, hän vain nauroi ja tarttui käteen, jonka joku naisista hänelle ojensi. Hän otti siemauksen drinkistään ja kurotti sen minulle. Otin sen huokaisten ajatuksissani. Tehtäväni oli näköjään vartioida drinkkejä. Kata lähetti lentosuukon ja katosi muiden naisten kanssa tanssilattialle.

Orkesteri vaihtoi kappaletta. Tunnistin laulun ja aloin naputtaa kengänkärjellä tahtia. Tiskille oli tullut tilaa, joten nojasin siihen kyynärpäälläni ja seurasin muusikkojen työskentelyä. Pystybasson soittaja antoi instrumentille kyytiä. Soittimen matala ääniala tuntui värähtelynä sisäelimissä muistuttaen ohiajavasta, tummilla ikkunakalvoilla varustetusta teinibemarista valuvaa bassonjytkettä, mutta vivahteikkaammin, elävämmin ja nälkäisemmin. Siinä missä räppi uhosi yksisuuntaisena, tämä kontrabasso haastoi kuulijansa aivot, kutsui kehään, katsoi tasavertaisena silmästä silmään ja kysyi, mihin miehestä oli. Otin haasteen vastaan, käärin mielessäni hihat ylös ja aloin seurata juoksutuksia. Yritin ennakoida muusikon askeleita ja nautin, kun hän kuitenkin sai minut yllätettyä improllaan. Tässä kisassa tappiokin oli voitto.

Trumpettisoolon alkaessa etsiskelin Kataa katseellani. Tanssilattialla oli valtava hyörinä enkä huomannut häntä. Hänellä olisi varmaan jano tanssittuaan niin kovasti, joten tilasin hänelle Mimosan. Oman juomani gini maistui erilaiselta kuin pohjanmaalaiset, tämä oli maultaan pyöreämpi ja siinä maistui ainakin pippuri, fenkoli ja korianteri. En tunnistanut sitä. Olisi hienoa saada se mukaan ainejärjestön ginitastingiin. Käännyin kysyäkseni baarimikolta, minkä merkkistä juoma oli, mutta hän esitti drinkkishowtaan tiskin toisessa päässä. Hymähdin. Energiaa henkilökunnalla ainakin riitti.

Kataa ei näkynyt vieläkään. Olisihan hänen pitänyt pitää jo tauko. Olikohan kaikki kunnossa? Join lasini tyhjäksi ja lähdin luovimaan juhlijamassassa kohti tanssijoita. Tungoksessa eteneminen oli kuin olisi uinut festareilla ihmispuurossa. Kun sujahdin kahden toisissaan roikkuvan naisen ohitse, joku puristi minua takapuolesta. Mahduin kääntymään vain puoliksi ja katsomaan kuka se oli, mutta naiset keskittyivät nauramaan juopuneesti kädet toistensa kauloilla, eikä kukaan katsonut minuun päin. Alkoi kyrsiä. Kourija saattoi olla kuka tahansa, eikä kukaan näyttänyt ilmoittautuvan tekijäksi.

Alkoholin mukanaan tuoma rentous alkoi hävitä, kun velloin ihmisten mukana ja väistelin parhaani mukaan tanssivia ja sinne tänne sinkoilevia ihmisohjuksia. Välillä oloni alkoi olla epätodellinen. Oli kuin olisin ollut loputtoman suurella ruotsinlaivan tanssilattialla myrskyävällä Itämerellä, laivan kallistuessa ihmiset, pöydät ja juomat liukuivat paapuuriin, sitten sama tapahtui tyyrpuuriin, ja orkesteri soitti paikoilleen liimattuna paholaisen masurkkaa. Miten helvetissä tämä tanssilattia tuntui näin isolta? Se oli näyttänyt paljon pienemmältä, ja viimeksi se oli varmasti ollut vain muutama metri kanttiinsa. Oliko tämä kuitenkaan se sama baari kuin aiemmin, vaikka vaikutti siltä? Vilkaisin olkani yli tiskille, joka näytti olevan kaukana. Baarimestari kyllä näytti samalta kuin viimeksi, samoin orkesterin jäsenet. Taisin olla vain väsynyt, hieman juovuksissa ja sekaisin koko kuviosta.

Vihdoin näin Katan. Hän tanssi kädet ylös ojennettuina, silmät kiinni, huojuen omassa rytmissään, joka ei saanut kiinni charlestonista. Tummat hiukset liikahtelivat hiljalleen keinunnan tahdissa, ja hän kallisteli päätään hitaasti kuin kasvit merivirrassa. Hänen ympärillään ihmiset tanssivat edelleen kuumeisesti, hysteerisestikin. Olivatkohan he napanneet jotain alkoholia väkevämpää? Salakapakan aiheuttaman adrenaliinivyöry alkoi tasaantua. Luoviessani kohti Kataa mietin, että tanssin hurma riittää jo tältä illalta.

Saavutin vihdoin hänet. Olin niin helpottunut koskettaessani häntä, hänen lämmintä, nihkeää, todellista poskeaan, että kiersin käteni saman tien hänen niskansa taakse ja suutelin yllättyneitä, raukeita huulia. Hän vapisi paikoillaan, ja vetäydyin hieman kauemmas. Kata hymyili, mutta hänen silmänsä näyttivät lasittuneilta ja pupillit suurentuneilta. Kesti hetken aikaa, ennen kuin hän sai katseensa tarkennettua. Sitten hänen hymynsä leveni. Helvetti, nytkö vasta hän tunnisti minut?

”Mitä olet ottanut?” karjuin musiikin yli ja nappasin häntä kädestä viedäkseni hänet lattialta, koko yökerhosta pois.

Kata vain katsoi minua utuisesti, ihan kuin olisi katsellut unta. En jäänyt odottamaan vastausta, vaan lähdin vetämään häntä ihmismassan läpi siihen suuntaan, missä kuvitteli ulko-oven olevan. Pyörre oli meitä vastaan, veti yhteen suuntaan ja imi toiseen. Pidin Katan kädestä niin lujaa kiinni, että siihen nousisi varmasti mustelmia.

Tanssijoita tuli koko ajan lisää vastaan. Miten heitä oli niin paljon? Tällaista tungosta ei takuuvarmasti ollut ollut silloin, kun olimme tulleet sisään. Viimeksi ei ollut ollut tällaista. Lattian pinta-alan tuntui taas vanuvan. Kun luulin päässeeni lähemmäs baaritiskiä, se tuntui pyörähtävän akselinsa ympäri ja heittävän meidät kauemmaksi. Juhlijat riekkuivat ympärillämme, melu velloi pitkin ääriviivoja ja sääriini tikkautui mustelmia korkokenkien iskuista. Kata oli ainut pysyvä asia, josta pidin kiinni hupenevilla voimillani tässä hulluuden karusellissa. Otteeni hänen ranteestaan oli vielä vahva, mutta sormeni kramppaisivat pian. Iho käteni alla oli hiestä liukas, joten puristin rannetta kouristuksenomaisesti, sillä pelkäsin Katan hukkuvan virtaan, jos en saisi vedettyä häntä kuiville. Vilkaisin nopeasti taakseni ja helpotuksekseni näin hänen hiljalleen palaavan tolkkuihinsa. Pysähtyneen ilmeen tilalle vaihtui tuttu terävä katse. Vilkuiltuaan hetken ympärilleen hän näytti ensin hämmentyneeltä, sitten pelokkaalta ja ahdistuneelta. Kun puristin piirun verran kovempaa hänen kättään, hänen ilmeensä muuttui päättäväiseksi. Hän katsoi silmiini ja nyökkäsi, tässä melussa oli turha yrittää huutaa. Hän alkoi työskennellä kanssani vellovaa virtaa vastaan, ponnisteli, käytti voimiaan luoviakseen vastavirtaan ja nappasi ranteestani kiinni. Keskityimme pääsemään perille; minä edellä halkomassa tanssijoiden aaltoja, Kata perässäni vallaten raivaamaani tilaa. Metri metriltä etenimme. Välillä sain nyrkiniskuja kasvoihini maanisesti viuhtovilta tanssijoilta ja tunsin sormusten ja rannekorujen repivän ihoani rikki. Klubin mittasuhteet olivat edelleen vääristyneet, ja pelkäsin, ettemme löytäisi tietämme kotiin tässä hyperbolisessa helvetissä. Taistelin etulinjassa, Kata oli siipinaiseni, ja hiljalleen selvisimme ristitulesta toiseen.

Yhtäkkiä pyörre hellitti. Se oli imenyt meistä energiat ja nyt se sylkäisi meidät ulos. Lennähdimme tanssijamassasta baaritiskin viereen. Nyykähdin polvilleni. Jalkani tuntuivat lyijynraskailta, ja huohottaminen sattui kylkiini. Jokin kylkiluista oli ottanut isommin osumaa. Otin baarijakkarasta tukea, mutten saanut kammettua itseäni ylös. Reiteni olivat täynnä maitohappoa. Kata kyykistyi viereeni, nosti voimattoman käsivarteni olkapäilleen ja alkoi punnertaa minua jaloilleni. En jaksanut kieltää häntä, vaikka tunsin hänenkin tärisevän rasituksesta. Tuhannet tanssitunnit olivat tallentaneet hänen jalkalihaksiinsa voimat, joita vahvimmatkin kadehtisivat, ja hän sai kammettua minut ylös. Rojahdin jakkaralle. Olisin lysähtänyt tiskille, ellei eteeni olisi ilmaantunut kuin taikaiskusta baarimikko, joka hymyillen ojensi tarjotinta:

“A Corpse Reviver to restore your strength, sir?”

Drinkkitarjous toden totta elvytti minut, sillä tönäisin tarjottimen miehen syliin. Voimat palasivat myös jalkoihini, nousin tuolista ja huudahdin Katalle:

”Jumalauta, ne yrittävät loukuttaa meidät uudelle kierrokselle. Häivytään kun vielä voidaan!”

Musiikki taukosi hetkeksi. Tanssijat ja tarjoilijat kääntyivät katsomaan meitä. Hetken näytti kuin heidän kasvonsa olisivat vääntyneet sulaneiksi naamioiksi. Sitten orkesteri jatkoi soittoaan, kasvojen irvikuvat palautuivat tavallisiksi ja meno jatkui yhtä kaoottisena kuin aiemmin.

Kata otti kädestäni kiinni ja juoksi edelläni ulko-ovelle. Ulottuvuudet alkoivat taas venyä kuin Salvador Dalin maalauksessa. Etäisyys vapauteen kasvoi, mutta Kata taittoi sitkeästi matkaa pitkillä säärillään, rullasi lattiaa kasaan allaan. Hädin tuskin pysyin perässä. Lattia teki omituisia kaarroksia kampatakseen meidät, ja välillä eteemme ilmestyi tarjoilija ojentaen kohteliaasti juomaa: A Mary Pickfod, sir? Perhaps a Sidecar, miss? How ’bout a twirl on the dance floor, miss? Lopulta niitä helvetin hymynaamoja nousi esiin kuin maalitauluja ampumaradalla, ja pamautin niitä nyrkillä alas juostessani ohi.

Lopulta kapakka ilmeisesti tajusi, ettei saisi houkuteltua meitä takaisin voimat imevään tanssipyörteeseen. Tapahtui sama kuin tanssilattialta ulos lentäessämme: yhtäkkiä lattia pysähtyi. Se palautui tavalliseksi, salmiakkikuviolliseksi laattalattiaksi. Me kuitenkin edelleen juoksimme, ja äkillinen pysähdys sai meidät melkein törmäämään seinään. Kun etsimme toisiimme tukeutuen tasapainoa, kuulin jälleen orkesterin instrumentit. Hornasta kuuluvan kakofonian sijaan se soitti nyt pehmeää valssia, jonka tahtiin muutama pari tanssi hiljakseen. Muutaman neliömetrin kokoinen tanssilattia pysyi paikoillaan, eikä missään näkynyt ihmismassoja. Baarimikko ravisti hillitysti cocktailia arvokkaan oloiselle naiselle, jonka hiukset, meikki ja mekon helmat olivat kaikki ojennuksessa. Poissa oli vyöryvä tanssijoiden virta, joka oli painostanut tanssiin; henkilökunta, joka tarjosi huumaavia drinkkejä. Tilalla oli se viileä klubi, jossa olimme käyneet aiemmin.

Portieeri pysäytti meidät. Kata puristi kättäni ja nielaisin. Pusersin käteni varmuuden vuoksi nyrkkiin, vaikka rystyset olivat tulessa edellisistä iskuista. Siristin silmiäni ja kyyristin harteitani toivoen, että näyttäisin valmiilta sinkoutumaan ovimiehen päälle hetkellä millä hyvänsä. Kata jännitti vieressäni jalkojaan. Luvassa olisi lamauttava sivupotku Modesty Blaisen tyyliin. Mies vilkaisi ensin Kataa ja sitten minua. Kurtistin uhkaavasti kulmiani ja Kata siirsi painonsa valmiiksi vasemmalle jalalle.

Samassa viereeni lehahti kaksi keikistelevää flapperia sampanjalasit käsissään. Naiset kikattelivat höyhenkoristeet hiuksissa väristen. Vasemmanpuoleinen lähetteli suukkoja tummiksi maalatuilla huulillaan oikeanpuoleisen kurotellessa punaisilla kynsillään kohti kravattiani. Ovimies kumartui lähemmäksi:

“Sure you don’t want to stay for another drink, sir? It’s Happy Hour.”

Ehdotuksen kuuleminen riitti Katalle. Hän pongahti ilmaan kuin viritetty jousi ja suuntasi kenkänsä kärkensä ovimikon vatsaan. Tämä ähkäisi ja kumartui kaksinkerroin. Ryntäsimme hänen ohitseen ovelle. Sain lukon auki, leväytin oven selälleen ja syöksyimme pihalle. Rojahdimme metrin korkeudelta asfalttiin. Miten klubirakennus leijui ilmassa?

Toinen flappereista kurottautui ovesta ulos ja heitti meitä aukinaisella pullolla:

“Don’t you show your faces here ever again!”

Sampanja purskahti pullon suusta kaarena samalla kun ovi läimähti kiinni. Rakennus alkoi muuttua rakeiseksi, haalistuneeksi ja läpinäkyväksi. Sitten se läikähti vielä pari kertaa täysiin väreihin, muuttui mustavalkoiseksi ja lopulta katosi kokonaan.

Istuimme vesilammikossa tuijottaen eteemme. Salakapakan tilalla oli vanha tuttu kulmakuppila. Avoimesta ikkunasta kuului naurua ja lasien kilinää. Trubaduurin kiitokset leijailivat sateiseen iltaan taputukset ja encorehuudot seuranaan. Vain kivistävät kroppamme, repaleiset vaatteemme, veriset kasvoni ja jalkojemme juuressa pyörivä pullo ilmaisivat, että nyt ei ollut tavallinen lauantai-ilta. Kun nousimme jaloillemme, kuppilan ovi aukesi ja portsari kurkisti ulos. Tällä kertaa hän katsoi meitä ja sampanjapulloa tuimasti.

”Ei tänään enää. Seuraavalla kertaa sitten.”

Hän vetäisi oven tiukasti kiinni. Sanat jäivät roikkumaan ilmaan, kunnes sade pyyhkäisi ne mennessään. Kataa alkoi ensin naurattamaan, sitten minua. Uupumus pusersi ilmoille illan koettelemukset, vatsalihakset olivat pian jumissa ja kyyneleet valuivat sateen kastelemille poskille. Lopulta vain haukoimme henkeämme. Kun hengitykseni tasaantui, oli ihanan hiljaista. Kulmakuppilassa taustamusiikki oli tauonnut, ja joku oli vetänyt ikkunan kiinni.

Kata ojensi minulle kätensä ja kiskoi minut ylös. Suoristauduin, mutta saman tien voihkaisin ja kumarruin. Kylkiluuta olisi pakko käydä näyttämässä lääkärille. Kata otti minusta tukevasti kiinni käsivarrellaan ja käski nojata itseensä:

”Tänne vaan, kyllä mä kestän. My hero.”

Hymyilin. Hän otti tiukemman otteen minusta ja näytti sateessa vahvalta kuin olisi voinut kantaa minut kotiin. Itse asiassa en olisi ihmetellyt, vaikka hän olisi niin tehnytkin.

”In your service, milady. Tämä ritari saattaa nyt valtiattarensa kotiin ja parantelee kolhujaan kotimaisella yrttiväkevällä. Menee hetki, ennen kuin toivun äskeisestä. Mitä hittoa oikein tapahtui? Miksi se jazzklubi yhtäkkiä muuttui energiaa imeväksi loukuksi?”

Kata värähti, kohautti harteitaan ja kallisti päätään kotiinlähdön merkiksi. Lähdimme hitaasti kävelemään. Hetken päästä hän sanoi:

”En tiedä, mutta se oli lähellä pyydystää meidät. Olisimme ikuisesti tanssineet drinkkipalkalla energiaa jotain outoa tarkoitusta varten. Ei mennä ikinä sinne takaisin.”

Väistimme lätäköitä, joista heijastui katuvalojen lämmin hehku. Autoja ei näkynyt, asuntojen ikkunoista kajasti heikkoa valoa. Kulmakuppila remuavine seurueineen jäi taaksemme. Tuntui kuin vain me kaksi olisimme liikkeellä öisessä kaupungissa.

Pysähdyimme liikennevaloihin. Odottaessamme valon vaihtumista alkoi tihuttaa.

 

_____

Pirja Hyyryläinen on jyväskyläläinen spekulatiivisen fiktion kirjoittaja, joka työkseen tutkii kulttuureita. Vapaa-ajalla hänet saattaa tavata jollain käsitöihin liittyvällä kurssilla, yleensä noudattamassa ohjeita vaihtoehtoisella tavalla