Mirka Ulanto

 

Niitä on joka paikassa. Miten minä vihaan kulmia. Kylmiä kulmia. Kovia kulmia. Ne sattuvat silmiin ja ihoon. Minä vihaan tätä terävää maata.

– Hei, tule kattoon, täällä on jotakin!

– Ei jaksa!

– Se on joku ihiminen, makkaa täällä naamallaan!

– Mitä?

– Hyi että, ihan ku se ois kaatunu suoraan tähän kivikkoon, naama ihan ruvella. Ja käet kans ihan asvaltti-ihottumalla.

– Oota vähän, mie tulen.

– Kaulasta löytyy pulssi. Ja hengittää. Mutta jos aukasee silimäluomet, niin näkkyy pelkkää valakosta.

– Älä viitti, alkaa vistottaa.

– Nostetaan siltä jalat ylös. Minun rinkan päälle voi pistää.

– Ei se kyllä mittään auta, jos sillä on aivotärähys.

– Mutta emmie usko, että se haittaiskaan. Jos se kuitenki olis vain pyörtyny. Kato, ettei se tukehu ommaan kieleensä tai muuta, mie katon, onko sillä mittään tietoja vaikka sairauksista.

– Onko täällä kenttää?

– Ei yhtään toloppaa.

– No, ei se onneksi näytä miltään hengenvaaralliselta.

– Ei ole henkkareita, ei lompakkoa, ei mittään. Miten se on tänne saakka päässy ilman mittään tavaroita? Puukko vaan vyöllä ja kumpparit. Kunnon vaeltaja.

– Mitä sie luulet, että sille pitäs tehhä?

– Luuleksie, että me saatais se kahestaan raahattua tuonne alas? Ko ei me sitä voia tähänkään jättää, eikä me saaha yhteyttä kenneenkään, niin minusta ei ole kauheasti vaihtoehtoja ko pistää teltta pystyyn ja tässä on näin louhikkoista.

– On se kyllä mieheksi aika kevyen näkönen.

Astiani käynnistyy uudelleen. Se saattaisi toimia jonkinlaisella latausperiaatteella, mutta se vaikuttaa edelleen koko ajan huonommalta. Ehkä latauksessa on jotain vikaa. Aistihavainnot eivät enää jäsenny sen sisällä asiakokonaisuuksiksi.

– Hei kato, se herrää…

– Hei! Öö… huomenta! Mikä on olo?

– Pitäskö sille antaa vettä, se näyttää tosi nääntyneeltä.

– Tässä olis vettä. Sinun varmaan kannattais juua. Me löyettiin sinut tuolta tunturin rinteestä makkaamasta.

– Juo niinko ei olis ikinä vettä saanu.

– Anna se toinenki pullo. Tässä olis lissää. Ottasiksie jotaki ruokaaki?

– Ihan ko se ei ymmärtäis puhetta.

– On-ko näl-kä? Hun-gry?

– Tässä olis myslipatukka.

– Oho, kylläpä mennee ilosesti. Anna sille jotaki sillä aikaa, ko mie tärräytän sille trangialla vaikka pastapussin.

– Et sitte mene kauas, mie en halua jäähä yksin sen kanssa.

Olen jossain sisätiloissa. Täällä on kulmatonta. Kauniita kaarevia, pehmeitä muotoja yllä ja alla. Tunnen itsekin latautuvani.

Astiani latausprosessi onkin huomattavasti monimutkaisempi kuin olin kuvitellut. Se tarvitsee erikseen sekä nestemäistä että kiinteää polttoainetta. Toiset ovat yhtä hyväkuntoisia kuin tämä silloin, kun löysin sen majastaan alamaalta. Ne huoltavat itse itseään ilmeisen säännöllisin väliajoin.

Polttoaineiden lisäksi kuitenkin tarvitaan erillistä lataamista. Monet toiminnot sammuvat tai heikkenevät sen ajaksi, mutta aistihavaintojen organisointiprosessi voimistuu hallitsevaksi. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa ja katsella sisäisten kytkösten muotoutumista. Ymmärrän nyt, miksi astiani ei suostunut kuljettamaan minua pitemmälle. Alhainen kehitystaso. Täytyy olla kärsivällisempi tai en pääse etenemään lainkaan.

– Hei huomenta! Onko yhtään parempi olo?

– Teetä tai kahavia? Otaks voita puuroon?

– Pystyksie jo kävelemmään? Me ollaan nyt tässä ja olis tarkotus päästä ens yöksi tänne. Sinne olis, jos kiertäis loivemman kautta, niin jotaki kakskytäkuus kilometriä. Niin sitte ehittäis seuraavana päivänä tien varteen tuonne, mistä sitten pääsee linkkarilla taas jonnekki sivistyksen parriin. Ja sinnepäin mennessä alkaa varmaan tulla jo kenttää, että voit soittaa jonku hakemaan, jos tarttee. Että jos sie pystyt käveleen nuin pitkästi niin se olis kaikista varmin systeemi, että päästäis poijes ennen ko ruoka loppuu… Ymmärräksie ees suomea? Nyökkää jos ymmärrät.

– Oho, jotaki tajuaa.

– Älä viitti.

Ryhmässä astiani etenee taas tehokkaammin, toiset lataavat siihen polttoainetta säännöllisesti ja pysähtyvät usein, ilmeisesti rakenteiden ylikuormituksen välttämiseksi. Jos sääolosuhteet pysyvät muuttumattomina, voin jättää tämän kulmikkaan paikan pian. Linja ajaa ohi pian, kun Nouseva kieriäinen saavuttaa lakipisteensä. Täytyy lähettää pysäytyskutsu riittävän ajoissa, että se ehtii pysähtyä.

– Olipa matka. Mulla on nilikat ihan turvoksissa, ku ne mulju tuolla kivikossa.

– Mieki meinasin lentää pari kertaa, mutta ainaki tuli hieno kuva, ku olin ottamassa sitä just sillon, ku horjahin.

– Ihana iltahämärä.

– Hengityski huuruaa. Kato, renkaita!

– Mie en ossaa tehhä.

– Savumerkkejä! Jos ei saaha kännykällä kettään kiinni niin ainahan me voiaan hönkiä.

– Hei, se lähti liikenteeseen…

– Hei, mihin sie olet menossa?

– Pitäskö mennä perrään?

– Katotaan nyt ainaki sen aikaa, ku se on tuossa näkösällä, ettei sille käy mitenkään. Jos se haluaa vaan katella maisemia tuolta ylhäältä.

Ei! Aurinkotuuli yltyy! Haluan pois täältä, kaikki kulmat ja kantit ne sattuvat minua ajatuksiin! Kotona kaikki on hioutunut ikuisuudessa sileäksi. Ruumissa kulkeminen on raskasta, haluan riisua sen ja lipua kotiin, pehmeisiin sumuaaltoihin… Minä en ikinä pääse kotiin.

– Sinun makkara halkesi just tältä puolelta.

– Aa, se varmaan alkaa olla jo valmis.

– Mie teen ihan mustaksi.

– Haluatteko hieman makkaraa karsinogeeneihinne?

– Voi että ko sie olet hauska.

– Tosi hersyvä.

– Kuuntele! Mikä tuo on?

– –

– Se ulisee tuolla laella.

– Aika karmivaa.

– Oikeastaan ihan kaunista. Niinku joikua. Ihan ku se joikais nuille revontulille. Pää kenossa niinku susilla.

– Ja sinusta ei ole karmivaa, että se ulvoo kuuta? Tosi outo tappaus.

– Annakko ketsuppia.

– Mitähän se tekkee?

– Soittaa kotia! E.T. soittaa kotia!

Magneettikentässä on edelleen häiriöitä. Nouseva kieriäinen ohitti kulminaatiopisteensä. Linja palaa takaisin vasta kierrettyään Neljän laulajan ympäri. Siihen menee liian kauan. En pärjää tässä alkeellisessa paikassa, jonka särmät särkevät päätä. En yksin.

– No niin, viiminen etappi, jaksaa jaksaa.

– Vielä jaksaa.

– Ihana mennä kunnon pitkospuilla.

– Oota, E.T. jäi jälkeen.

– TULEKSIE SIELTÄ? EI OLE ENNÄÄ PITKÄSTI!

Merkkilaulu! Linja soittaa, se jäi odottamaan minua! Tuhkat protokollasta, minä häivyn saman tien. Tulkoot muut tänne ja jääköön itse jumiin, jos on niin tärkeää! Olen saanut jo aivan tarpeeksi tietoa, ei tällä paikalla ole tarjota meille mitään.

– Se kaatuu!

– Hei, hei, oleksie kunnossa? Mikä on?

– Tuossa on vettä.

– Piä jalkoja.

– Misä mää olen?

 

 

_____

Mirka Ulanto (synt. 1986) on Torniosta kotoisin oleva kääntäjä, jolta on julkaistu useita sarjakuvasuomennoksia sekä matkakertomuskokoelma Hämärä teehetki. Tieteisfiktion kirjoittamisen lisäksi hän harrastaa laulamista nörttikuorossa.