Paula Puolakka

Kaikki on tulkinnanvaraista. Tämä ajatus oli Miriamille tuttu 22 vuoden takaisilta filosofian luennoilta. Suomen laki kuitenkin sanoi, ettei kenestäkään voinut sanoa tai kirjoittaa mitä tahansa: väitteitä ja näkemyksiä tukemaan tuli olla validit kirjalliset todisteet, esimerkiksi lääkärintodistukset, joihin ei tosin päässyt käsiksi kuka tahansa. Historian luennoilta Miriam muisti ajatuksen, ettei kunnollista henkilöhistoriaa voinut kirjoittaa, ellei pohjana ollut henkilön itsensä antamia kirjallisia selvityksiä henkilökohtaisista ajatuksista ja tunteista, videoituja haastatteluja sekä esimerkiksi poliisiviranomaisten tai kirkon tekemiä ytimekkäitä kirjauksia ihmisen toimista ja elämänvaiheista.

Miriam mietti näitä muiden naisten keskellä ahtaassa sellissä. Hän arvioi olleensa pidätettynä kolmisen tuntia. Osa naisista oli ollut sellissä kauemmin, osa oli tuotu vasta. Kaikkia heitä näytti yhdistävän vain hiusten punertava sekä takkien vihreä väri, eli he edustivat yksittäisten virantoimituksessa olleiden poliisien mielikuvaa siitä, kenet kannattaisi pidättää ja kenet ei. Osa naisista oli lähempänä viittäkymmentä, osa lähempänä kahtakymmentä. Miriam osui ikähaitarissa keskivaiheille: hän oli täyttänyt edellisen vuoden elokuussa 38.

Käytävälle johtavan oven lukko päästi kolkon kalskahduksen, kun vartija avasi säpen. Hänen ilmaantumisensa aiheutti osassa naisia voimakkaan reaktion: he painautuivat kaltereita vasten ja alkoivat anella toisella puolen seisovalta kanssasisarelta mahdollisuutta tulla kuulluksi. Miriam tiesi tällaisen turhaksi: virantoimituksessa olevat naiset olivat naisvankeja kohtaan pahempia kuin virantoimituksessa olevat miehet. Kyse oli primitiivisestä tarpeesta olla vahvempi ja tärkeämpi kuin toiset samaa sukupuolta olevat lajinsa edustajat. Vartija käyttikin pamppua naisten sormilla. Vinkaisten nämä irrottivat otteensa kaltereista ja antoivat hänelle tilaa. Vartija viittasi Miriamin luokseen. Hän liimasi ylähuulensa alla levänneen israelilaisen uutuustehtaan massan röyhkeästi penkin alle. Teko oli kuin jäänne yläasteajoilta, jolloin 13-vuotiaan Miriamin pulpetin alunen oli ollut valtava Hubba Bubba -purkkapallojen hautausmaa. Vuoden lopuksi hän oli joutunut raaputtamaan möykyt irti levystä rehtorin valvovan katseen alla.

Miriam käveli sellin ovelle, ja vartija päästi hänet ulos. Miriam huomasi, kuinka vartija virnisti muille naisille saattaessaan joukon niin sanotusti hiljaisimman ja alistuneimman kuulusteltavaksi. Viimeisenä asiana hän näki ja kuuli, kuinka joukon suulaimmat naiset iskivät perseensä penkkiin ja alkoivat kirota tarvitsevansa savukkeen.

*

”Miriam Katz”, kuulusteluhuoneessa oleva tutkinnanjohtaja tervehti Miriamia tämän tuskin ehdittyä kunnolla sisälle. Vartija istutti hänet tylysti tuolille ja poistui tutkinnanjohtajan merkistä huoneesta. Lähempänä eläkeikää oleva herra istahti Miriamia vastapäätä ja pani naisen kansion pöydälle. Miriam oli hieman ihmeissään, että hänestä oli kansio, mutta ”Pohjolan Pohjois-Koreassa” kaikki oli mahdollista.

”Te olette olleet aktiivisesti mukana ProGreen-terroristiryhmän toiminnassa, näemmä”, totesi mies plaraillessaan sivuja läpi, mutta Miriam keskeytti hänet heti.

”Minä olen kirjoittanut kaksi freelanceartikkelia heidän lehteensä. Se tuskin tekee minusta aktiivia tai pikkuterroristia, saati sitten Sumakkia.”

Tutkinnanjohtajan silmät välkähtivät, ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan. Se tarkoitti, että hän oli päättänyt nauttia keskustelusta.

”Te siis tiedätte, miksi olette täällä”, tutkinnanjohtaja sanoi.

”Tiedän mutten varsinaisesti ymmärrä”, Miriam sanoi. ”Te näytätte pidättäneen kaikki lähiympäristön punapäät, jotka ovat tänä iltana sattuneet pukeutumaan vihertävään takkiin.”

”Te tiedätte, että tänään oli ProGreenin mielenosoitus ja että Presidentinlinnassa räjähti. Te olitte paikalla”, totesi tutkinnanjohtaja.

”Sattumalta”, Miriam totesi ja työnsi miehen eteen K-Marketin kuitin. ”Kävin ostamassa kahvimaitoa, ja epäonnekseni kävelin tapahtumapaikalle juuri kun alkoi sinkoilla. Kriisiapu tässä olisi paikallaan eikä tuntien kököttäminen sellissä ja perusteeton kuulustelu.”

Mies otti kuitin vastaan ja pyöritteli sitä sormiensa välissä. Hän katseli aikaleimaa ja tuumiskeli. Miriam mietti sellissä olevia naisia. Eräällä ”Tom Lindholmin kaksoissiskolla”, joka jaarittelujensa mukaan kuului Hakaniemen vapaa-ajattelijoiden puutarhakerhoon, oli kaulassaan pitkä vaaleanvihreä villahuivi, johon oli kirjailtu suuret, tummanvihreät sumakin lehdet. Eräällä ”Nippon-luontoaktivistilla” oli käsissään myrkynvihreät pitsiset käsineet ja kirkuvan punaisissa hiuksissa myrkynvihreät soljet. Eräällä ”Baal-Sebubin Eedenistä” haaveilevalla satanistilla oli takissaan rintamerkki, jossa komeili Sumakin hekumallinen naama, kuten hänet oli mediassa kuvattu täydeksi miestennielijäksi. Näiden naisten rinnalla Miriam oli käytännöllisesti katsoen harmaa ja tylsä yksilö. Hänellä oli sentin vaalea juurikasvu kuparinvaaleissa hiuksissa ja jaloissa mustat farkut ja tennarit, jotka olivat hienoisen ravan peitossa. Hänen metsätakkinsa oli lähempänä telttakankaan väriä kuin myrkynvihreää. Hänellä ei ollut meikkiä eikä lakattuja kynsiä.

”Meille on kerrottu lehdissä,” Miriam päätti puhua suunsa puhtaaksi, ”että Sumakki olisi psyykkisesti sairas nainen, jolle joku suomalainen lääkäri on mahdollisesti määrännyt vahvat psyykelääkkeet, mutta ettei kyseistä lääkäriä ole vielä löytynyt, ja Sumakin kuvausta vastaavaa ihmistä hoitaneen tulisi olla poliisiin yhteydessä. Lehdistölle on myös poliisi itse kertonut, ettei ProGreenillä ja Sumakilla välttämättä ole mitään tekemistä keskenään, vaan että Sumakki todennäköisesti käyttää ProGreenin mielenosoituksia häikäilemättä hyväkseen eli kätkee subjektiiviset agendansa ja tekonsa järjestön toimien alle. Jos Te hyvä herra vaaditte, niin minä voin esittää kaikki tuoreimmat terveystietoni, joiden pohjalta voitte todeta, ettei minusta ole kenelläkään lääkärillä tai hoitajalla ollut mitään huolta. Olen täysin terve ihminen. En voi kerta kaikkiaan ymmärtää, miksi minut on tänne tuotu ja millä perustein Te kuulustelette minua.”

Tutkinnanjohtaja hätkähti hermostuneesti. Sudittuaan hetken viiksiään ja katsottuaan vielä kuittia hän totesi ääneen, että Miriam oli oikeassa. Hän kutsui vartijan huoneeseen ja käski tätä päästää naisen menemään. Vartija ei näyttänyt ymmärtävän. Mies toisti käskyn ja kysyi päälle, oliko nainen tyhmä. Vartija punastui ja kohteliaasti pyysi Miriamin mukaansa. Vartija selitti kävellessä, että Miriamin täytyisi vain kuitata takavarikoidut tavaransa vastaanotetuiksi, jonka jälkeen tämä pääsisi lähtemään. Hän pahoitteli tilannetta kerran ja vielä toistamiseen, kun he saapuivat aulaan. Miriam näki tiskillä kotiavaimensa, lompakkonsa ja maitopurkin. Hän allekirjoitti tavaroiden luovutuspaperin ja pääsi lähtemään.

*

Miriam ehti tuskin kävellä korttelin päähän, kun räjähdys vavisutti katua ja pani viereisten talojen ikkunat helisemään. Hän katsoi olkansa ylitse ja näki poliisilaitoksen läntisessä seinässä aukon, josta liekit puskivat kohden taivasta. Liekit tarttuivat nopeasti viereisten puiden latvoihin aiheuttaen lievän paniikin paikalle sattuneissa jalankulkijoissa ja pyöräilijöissä. Mielessään Miriam kuvitteli huomisen päivän lööpit, joissa todennäköisesti kerrottaisiin suomalaisten toimittajien logiikalla Sumakin tehneen itsemurhaiskun pidätyksensä jälkeen. Kaikkea ne psyykkisesti sairaat keksivätkin, hän tuumaili ja maistoi jo mielessään myöhäisillan maitokahvit.

 

_____

Paula Puolakka (FM, aate- ja oppihistoria) on kaksikielinen kirjoittaja ja beat -runoilija. Vuonna 2019 hän sijoittui toiseksi Dreamers & MLK -runokilpailussa (NC, USA) ja ansaitsi kunniamaininnan Pohjois-Savon Reserviupseeripiirin esseekilpailussa. Keväällä 2020 Niilo Mäki Instituutti soi hänelle pienimuotoisen runopalkinnon.