Elli Hellsten
Jacky tumppasi savukkeen komerinnahkatakin hihaan. Mitä väliä, ei se hänen takkinsa ollut. Suojasi kyllä hyvin Epsilon-aseman ulkokaarteen kylmyydeltä. Ei ihme, että Bey oli ostanut sen basaarista. Tai varastanut joltakulta, mistä sen tiesi. Tuskin hän edes huomasi, että Jacky oli napannut naulakosta takin, niitä roikkui siinä useita. Bey keräili kaikenlaista.
Hitto. Miksei Bey voinut ostaa hänen vaivalla Gamma-asemalta varastamaansa alusta? Vaikkei se totta puhuen erityisen vaikeaa ollut. Eihän kukaan nykyaikana jätä avaimia lentävään lautaseen. Oma moka vieraslajilla, kerjäsi suorastaan.
Muka siskon kaverin alus, niin varmaan. Aina olivat hänen viemänsä Beylle kelvanneet, tällaiset romuläjätkin. Jacky sylkäisi limaklöntin ritilälattialle ja pyyhki nenän alusvälittäjältä anastamansa takin hihaan. Jos Iotalle seuraavaksi. Oli niitä välittäjiä muitakin.
Mihin hän oli jättänyt lautasen? Sen piti olla tässä rivissä. Entä viereisessä?
Ei helvetti, joku oli pöllinyt aluksen. Ja oma moka vielä. Eihän kukaan nykyaikana jätä avaimia lentävään lautaseen.
Rikkaruohoja
Elli Hellsten
“Minä en ole tehnyt mitään”, nuorukainen sanoi konstaapelin laittaessa hänelle käsiraudat. “Ymmärsitte aivan väärin!”
“Niin ne kaikki sanovat”, konstaapeli tokaisi. Nuorukainen piti yhä käsissään kahta harvinaisen amarylliksen tainta. Katukaupassa tuhansia euroja, konstaapeli arvioi. Harvinaisten kasvien pimeä kauppa rehotti sitä suurempana, mitä vähemmän puutarhoja oli. Vain jotkut harvat, yleensä rikkaat, joilla oli suhteita, olivat onnistuneet keräämään maailmalta tarpeeksi kasveja rakentaakseen kokonaisen puutarhan. Keskiluokka sai tyytyä rikkaruohoihin, ja köyhät joutuivat ihailemaan vihermaisemia rautakaltereiden läpi.
“Onko konstaapelilla itsellään puutarhaa? Ei, eipä taida olla.”
Konstaapelilla itsellään ei todella ollut puutarhaa, vaikka hänen vaimonsa oli sellaista kinunnutkin. Eikö vaimo ymmärtänyt, miten kalliita rikkaruohot olivat? Vaimo väitti, että nokkosta ja voikukanlehteä pystyi jopa syömään. Ettei keripukki iskisi. Myöhäistä, konstaapeli mietti tutkiessaan kielellään aukkoja hammasrivistössään. Valtion perunakiintiö ei riittänyt pitämään purukalustoa terveenä.
Nuorukainen ojensi selkänsä suoraksi. “Minä olen puutarhuri.”
“Aivan varmasti”, konstaapeli mutisi tarkastaessaan miehen taskut. Ihan kuin tuo resupekka edustaisi maailman arvostetuinta ammattikuntaa.
“Tulin hakemaan pois nämä haitalliset vieraslajin edustajat. Ne eivät kuulu meidän ekosysteemiimme.”
“Mihin ekosysteemiin?” konstaapeli tuhahti. “Se tuhoutui vuosikymmeniä sitten.”
“Olette väärässä. Se on palautettavissa”, nuorukainen sanoi. “On vain palattava taaksepäin, aikaan, ennen kuin maailmanmatkaajat toivat kaukaisista maista vieraita kasveja valtaamaan alaa kotoperäisiltä lajeilta.”
“Mitä aiotte tehdä noille kasveille?”
“Vien ne takaisin omiin maihinsa.”
“Sehän on naurettavaa!” konstaapeli huudahti. “Laivamatkat ympäri maailmaa vievät iäisyyden!”
“Luulitteko, että ekosysteemi palautetaan vuodessa, parissa? Kotoperäisistä lajeistamme on täällä jäljellä enää rikkaruohoja. Niitä on levitettävä mahdollisimman laajalle, jotta ne syrjäyttäisivät viimeisetkin vieraslajit ja palauttaisivat maan tasapainon. Vähitellen saan tuotua täkäläisten lajien edustajia muista maankolkista, jonne niitä on viety pilaamaan vuorostaan heidän ekosysteeminsä.”
Konstaapeli mietti hetken.
“Päästän teidät menemään, kunhan maksatte kahdensadan euron sakon puutarhan turmelemisesta.”
“Eikö muuta? Kiitos, kiitos!” Nuorukainen halasi hämmentynyttä konstaapelia, maksoi saman tien käteisellä ja katosi amaryllikset mukanaan.
Illalla konstaapeli asetti keittiön pöydälle neljä ryppyistä viidenkymmenen euron seteliä ja katsoi vaimoaan.
“Sinähän olit halunnut sitä rikkaruohoviljelmää.”
Elli Hellsten on outoillut paperille koko ikänsä. Hän haaveilee kalorittomasta jäätelöstä, kunnollisista villasukista sekä siitä, että voisi lukea lempikirjansa yhä uudelleen ensimmäistä kertaa.
Varjorikko 