Kuinka Rivas Varjo hirtettiin

Teemu Korpijärvi

Kuunnelkaas. Nyt minä kerron teille, kuinka Rivas Varjo hirtettiin. Se on oikeastaan ihan typerä juttu. Harvemminhan varkaita ripustetaan hirsipuuhun sen tähden, että he ovat toimineet erityisen nokkelasti tai kaukonäköisesti. Yleensä juttu menee juuri päin vastoin.

Te olette tietysti kuulleet tapahtumista yhden jos toisenkin version, mutta jos maksatte tarinan päätteeksi kapakoitsijalle viinikannuni, lupaan, että olette sen jälkeen totuutta viisaampia. Kukkaroni on sattuneesta sattuneesta syystä valunut viime päivinä tyhjiin, eikä luottoni Vislaavassa variksessa ole enää entisensä. Kapakoitsija on oppinut virheistään.

Itse asiassa kaikki alkoi juuri täältä, Kelmien kujalta ja Vislaavasta variksesta. Ei ole mikään salaisuus, että Victasin järjestäytyneemmät varkaat pitävät juuri tätä juottolaa epävirallisena kiltakonttorinaan. Siksi Rivas oli täällä sinä iltana. Ehkä hän istui juuri tässä samassa pöydässä, tuolla jakkaralla, jolla sinä pidät jalkojasi. Siihen aikaan huhuttiin, että hän voisi eräänä päivänä kohota aina kiltansa mestariksi, niin nokkelana häntä pidettiin. Ja olihan hän taitava. Hän tunsi lukkojen, solmujen ja köysien käytön kuin omat taskunsa ja kaiken lisäksi hän oli oppinut ne kolme läntisen piirin salaisuutta, jotka tukahduttavat verihurtan sieraimet, himmentävät valaisevat tulet ja uuvuttavat vartijan.

Hän oli juuri saanut eteensä höyryävän viinipikarin ja lautaselleen jotakin satama-altaasta kiskottua mulkosilmäistä merenelävää, kun sisään astui muukalainen. Siihen aikaan tuossa oven pielessä roikkuvassa häkissä oli vielä varis, joka vislasi aina uuden asiakkaan astuessa sisään, ja siitä tämä kunnianarvoisa taverna on tietysti saanut nimensä. Tämän yhden kerran lintu oli kuitenkin vaiti. Eräs kalustukseen kuuluva kasvo sanoi minulle, että elikko lähti sittemmin jonkinlaisen kiertävän sirkuksen matkaan, eikä siitä ole enää sen koommin kuultu.

Victas on vilkas satama ja valtakunnan pääkaupunki, joten illan sateet huuhtovat kaikenlaisia ajelehtijoita Vislaavan variksen kaltaisiin paikkoihin. Tällä kertaa tulija kuitenkin asteli sisään vähät välittäen kaikista sellaisista käytöstavoista, joilla ilmaistaan kunnioitusta asianmukaisesti hoidettua varkaiden veljeskuntaa kohtaan. Hän käveli kutsumatta suoraan Rivasin pöytään, istuutui esittäytymättä ja ryhtyi hoitamaan työasioita odottamatta, että Rivas oli saanut ateriaansa loppuun. Minä tiedän typeryksiä, jotka on murjottu vähemmästäkin — ja pahempaakin.

Rivas suunnitteli hetken murto-osan työntävänsä syömäveitsensä röyhkeän muukalaisen silmään, mutta tuli oikopäätä toisiin ajatuksiin.

Iskiessään takamuksensa tuolille tulija oli nimittäin laskenut pöydälle epätavallisen painavan rahapussin. Hän oli sitä paitsi poikkeuksellisen kaunis nainen, mikä oli omiaan laannuttamaan Rivasin kiukun ja herättämään hänen mielenkiintonsa.

”Minä etsin Rivas Varjoa”, nainen sanoi. Hänen murteestaan kuuli, ettei hän ollut kotoisin tältä seudulta vaan jostakin kauempaa pohjoisesta, ehkä Imbasista tai vieläkin kauempaa. ”Ja sinä näytät sellaiselta kaverilta, joka tietää, mitä näillä nurkilla tapahtuu.”

Rivas laski veitsen kädestään ja katseli naista koettaen punnita tämän mahdollista asiaa. Kukaan ei ollut vähään aikaan palkannut ketään hänen peräänsä, joten hän päätti esittäytyä. Eipä hän muuta olisi voinut kasvojaan menettämättä tehdäkään, sillä Vislaava varis oli täynnä hänen tuttaviaan. Jos nainen olisikin ollut salamurhaaja tai palkkionmetsästäjä, Rivas ei olisi voinut kätkeytyä varkaan kunniansa säilyttäen jonkin nokkelan salanimen taakse. Sellainen ei täällä hänen omalla kotikentällään olisi käynyt päinsä ilman vakavia sosiaalisia seuraamuksia. Jos kiltatoverit olisivat aistineet hänen vastauksessaan heikkoutta, olisi ollut vain ajan kysymys, koska hänet olisi seuraavan kerran yritetty syrjäyttää nousujohteisesta asemastaan.

”Olet aivan oikeassa, sillä minä olen mies, jota etsit. Minä olen Rivas Varjo. Mitä haluat?” Hän yritti kuulostaa itsevarmalta, ehkä suorastaan mahtipontiselta, muttei onnistunut siinä kovinkaan hyvin. Heti hänen aloitettuaan nainen katsoi häntä arvostellen, aivan kuin olisi odottanut jotakuta toista ja ollut hiukan pettynyt siihen, mitä oli löytänyt.

”Tosiaanko?” Nainen kuulosti yllättyneeltä ja peitti pöydälle laskemansa rahapussin kämmenellään. ”Siinä tapauksessa minulla saattaa olla sinulle töitä. Siis mikäli sinusta tuntuu, että kykenet selviytymään tehtävästä, joka minulla on mielessäni.”

Rivas ei ollut uskoa korviaan ja samalla hän tunsi olonsa aiempaa epävarmemmaksi. Hänen kaulansa lehahti punaiseksi, eikä nainen voinut olla sitä huomaamatta. Rivas tiesi olevansa tuossa tahtojen taistelussa jo altavastaaja ja naisen vähättelevä asenne vaati häntä vastaamaan samalla mitalla.

”Minä saatan kiinnostua tarjouksestasi, mikäli se osoittautuu riittävän haastavaksi — ja jos tuossa kukkarossa on muutakin kuin Kelmien kujalta kerättyjä pikkukiviä.”

Rivas katui sanojaan heti, kun ne olivat päässeet hänen suustaan, mutta nainen vain hymyili ja hellitti näppärästi kukkaronsa nyörejä. Pöydän kuluneelle pinnalle helähti kookkaita kultakolikoita, joiden leimatut pinnat kimaltelivat lähimpien rasvalamppujen valossa.

”Tämä on etumaksu, mikäli pääsemme asiasta yhteisymmärrykseen. Palkkio suoritetusta työstä on kolminkertainen.”

Ristiriitaiset tunteet velloivat Rivasin sisuksissa kuin satamassa kirnuava petollinen vuoksi. Hänen luontainen ahneutensa oli herännyt heti, kun hän oli huomannut naisen kukkaron, mutta palkkion suuruus kertoi hänelle, että naisen tarjoamaan työhön sisältyi epätavallisia riskejä. Hän koetti kuitenkin kääntää tilanteen edukseen laskemalla hiukan leikkiä.

”Minkälaisesta työstä sitten on kyse? Haluatko, että hiivin Hämärän puutarhan halki Sarastuksen palatsiin, tai ehkäpä toivot minun vievän Findarnin huilun Suuren temppelin alttarilta?”

Rivas oli tyytyväinen huomatessaan, että letkautus kirvoitti lukuisia tukahdutettuja naurahduksia ja kätkettyjä hymyjä siitä huolimatta, että läheisissä pöydissä istuvat yrittivät parhaansa mukaan esittää keskittyvänsä omiin asioihinsa.

Nainen hymyili ja jätti avoimen kukkaron pöydälle.

”Sinun täytyy vitsailla. Kyse on monin verroin yksinkertaisemmasta tehtävästä, pikku askareesta oikeastaan. Haluan, että autat minua saamaan käsiini erään pikku esineen Victasin kruunusta.”

Salin keventynyt tunnelma latistui saman tien. He, jotka olivat hetki sitten yrittäneet hillitä huvittuneisuuttaan huomasivat sen nyt helpoksi. Virnistykset hiipuivat heidän huuliltaan, kun he odottivat jännittyneinä Rivasin vastausta. Missään muualla kaupungissa tuollaista keskustelua ei tietenkään olisi voitu käydä yhtä avoimesti, mutta kukapa täällä lavertelisi virkavallalle ja eläisi? Täällä jokainen neuvottelu on näytelmä ja kunniallisen varkaan käyntikortti. Kukapa ei näiden seinien sisällä tarttuisi tilaisuuteen rehennellä ammattitaidollaan ja haavoittumattomuudellaan?

Rivas ei saanut heti sanaa suustaan ja nainen näki epäröinnin hänen kasvoillaan.

”Paikka on sinulle varmaankin tuttu?”

Se oli typerä kysymys, sillä kaikki kaupungissa tunsivat Victasin kruunun. Se oli pröystäilevä taverna, peliluola ja porttola paremman väen kaupunginosassa, lähellä Suurta temppeliä ja Sarastuksen palatsia. Sukupolvien ajan Victasin kruunu oli kulkenut samassa perheessä, jonka viimeisin vesa oli parrakas keikari nimeltä Elstmein Mordy. Hän oli perinyt rakennuksen ja haltijapiirteensä äidiltään, eikä kukaan tiennyt hänen isästään muuta kuin että tämä oli syntyjään ihminen.

”Totta kai se on minulle tuttu.”

Rivas tiesi myös kivuliaan hyvin, ettei hänellä ollut Victasin kruunuun mitään asiaa. Niin houkuttelevan kohteen kuin se taitavalle ryövärille tarjosikin, hänen oma ammattikuntansa oli jättänyt koreasti muuratun rakennuksen rauhaan. Tuntui kuin Victasin kruunun ja kaupungin kunniallisten varkaiden välillä olisi vallinnut ääneen lausumaton sopimus siitä, ettei kukaan heidän ammattinsa harjoittaja häirinnyt Elstmein Mordyn rauhaa. Niin väkevä tuo tabu oli, ettei Rivas muistanut ainoatakaan varasta, joka olisi livahtanut Victasin kruunuun edes huuhtoakseen murheitaan sen viineillä tai kadottaakseen vaivalla ansaitun saaliinsa sen pelipöytiin tai sulokkaiden kurtisaanien vuoteisiin.

”Siinä tapauksessa varmaankin tiedät, että talon isäntä asuu ylimmässä kerroksessa?”

Rivas vilkaisi avointa kukkaroa ja leimatun kullan kimallus voitti hänen paremman harkintakykynsä.

”Totta kai.” Hän yritti kostuttaa huuliaan huomaamatta. Rahapussissa odottavien kolikoiden lisäksi Rivas huomasi kauhukseen, että naisen tarjoama haaste houkutti häntä. Voisiko hän, Rivas Varjo, olla ensimmäinen, joka murtaisi Elstmein Mordyn linnakkeen? Vislaavan variksen seinien suojissa sellaisen uroteon synnyttämä kuolematon maine vaikutti olevan hänen käsiensä ulottuvilla. ”Hänen kerrotaan säilyttävän siellä sukunsa kartuttamia mittaamattomia aarteita.”

”Siinä tapauksessa olet varmaankin asioista riittävästi perillä ja kykenet löytämään sen mitä tarvitsen.” Naisen hymy muuttui tarkoituksellisen salaperäiseksi, aivan kuin hän olisi aavistanut Rivasin ajatukset ja halunnut tehdä sen selväksi. ”Hänen kokoelmassaan on eräs amuletti, jonka haluan saada haltuuni. Korvaukseksi korusta saat kolminkertaisena pöydällä lepäävän palkkion ja kaiken sen minkä rohkenet lisäksi rosvota, puhumattakaan siitä, ettei nimesi koskaan kuole Victasin varkaiden huulilla.”

Siinä nainen oli aivan oikeassa, mutta kenties ei tavalla jolla arveli. Tai ehkäpä häntä oli kirottu ennalta näkemisen lahjalla ja hän tosiaan tiesi millaiseen maineeseen Rivas Varjon elämä Victasissa päättyisi, enkä ole siihen itsekään täysin osaton, kuten tulette vielä huomaamaan.

”Koskaan on kovin pitkä aika.” Rivas vastasi. Yhtäkkiä häntä kylmäsi, aivan kuin joku olisi ovesta kulkiessaan tuonut saliin odottamattoman viiman. ”Ja monet varkaat haluaisivat mieluummin pysytellä nimettöminä.”

Nainen katsoi häntä kuin olisi tuntenut hänen salaisimmatkin haaveensa. Hän antoi katseensa kiertää salia ja salli sen pysähtyä hetkeksi joukkoon sotamiehiä, jotka olivat kerääntyneet pitkän pöydän ääreen humaltumaan ja heittämään arpaa.

”Mutta sinä et lukeudu heihin. Maineesi Victasin toreilla ja kujilla on kasvanut vuosien mittaan, eivätkä tähän kunnialliseen juottolaan pysähtyvät vartijat yritä ottaa sinua kiinni. He tietävät, että saisivat aikaan melkoisen mellakan, jos koettaisivat raahata sinut Rautojen torniin. Lisäksi he aavistavat, että saatat eräänä päivänä olla se, joka päättää Kelmien kujalla niistä lahjuksista, joilla he lihottavat palkkapussinsa ja välttävät yössä välähtävän veitsen.”

”Sinä olet asioista hyvin perillä,” Rivas vastasi hiukan tympeästi ja vilkaisi vahtien suuntaan.

Nainen ei välittänyt hänen äänensävystään ja jatkoi: ”Siksi tiedän myös, että kaipaamani amuletti on Victasin kruunun omistajalla. Se on pronssiseen ketjuun kytketty luinen kiekko, jonka pintaan on kaiverrettu monimutkainen sokkelo. Se on suunnilleen kämmenen kokoinen ja melko painava. Et voi olla tunnistamatta sitä. Nyt sinun on päätettävä, otatko työn vastaan. Pöydällä olevat kolikot ovat joka tapauksessa sinun.”

Rivas katsoi naista ja kylmäksi käynyttä annostaan. Kala lautasella mulkoili häntä takaisin paksussa mausteliemessä, joka oli hyytynyt astian reunoille. Hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt päätöksensä jo silloin, kun oli päättänyt olla ajamatta naista pöydästä. Aivan kuin tuo niljakas olio hänen lautasellaan, hän oli uiskennellut sataman sameissa vesissä odottaneeseen kala-ansaan. Hänen pyytäjänsä vain ei ollut hampaaton kalastajaukko, vaan tuo salaperäinen nainen, joka oli osannut virittää juuri sopivat syötit.

Rivas ojensi kätensä ja solmi avonaisen rahapussin kiinni tottuneen taskuvarkaan näppäryydellä. Muutaman ulos valuneen lantin hän jätti lojumaan pöydälle.

”Entä sinä? Aiotko tulla mukaani?”
Nainen naurahti ja hänen äänensä kuulosti vilpittömältä.

”Minäkö? Jos minulla olisi sinun taitosi, en tarvitsisi sinua mihinkään. Jos haluat, voit ottaa mukaasi kenet tahdot ja päättää itse mitä maksat heille ja kuinka jaat saaliin heidän kanssaan.”

”Entä kuinka toimitan amuletin sinulle saadakseni maksuni?”

Nainen hymyili ja nousi pöydästä.

”Älä siitä huoli. Löydän sinut kyllä, kun työ on tehty. Löysinhän minä sinut nytkin.”

Rivas olisi voinut vastata, että kaikki kerjäläisistä kaupungin vartijoihin Kelmien kujalla tiesivät hänen majailevan tähän aikaan Vislaavassa variksessa. Sen sijaan hän vain seurasi naista katseellaan, kun tämä asteli salin halki. Ulko-ovella nainen katosi. Rivas ei ollut uskoa silmiään, sillä hän oli varma, ettei ovi ollut missään vaiheessa auennut. Yhtenä hetkenä nainen vain oli ollut siinä ja seuraavana hän oli poissa.

Hän punnitsi rahapussia kädessään ja mietti, oliko se todella velhojen ja kaupungin mahtavien asioihin sekaantumisen arvoinen. Nainen oli selvästi muutakin kuin halpa silmänkääntäjä, ja Elstmein Mordy oli kiistämättä Victasin valtiaita, vaikkei kuulunutkaan Seitsemään hyväenteiseen sukuun. Kyllä, Rivas päätti tyytyväisenä.

Hän nousi paikaltaan, jätti pöydälle pudonneet lantit kapakoitsijan tai hänen apulaistensa korjattavaksi ja asteli ulos sateeseen. Hän joutui kuitenkin avaamaan oven itse.

Seuraavana päivänä sade oli lakannut ja kaupungin kaduille oli noussut sakea sumu. Päivä oli tuuleton, eikä usva hajonnut seisovassa ilmassa puoleen päivään mennessä. Rivas oli käynyt heti aamusta värväämässä avukseen kaksi kiltatoveriaan, Puukkojen Puqin ja Joavna Sinisen. He olivat sekä luotettavia että riittävän varomattomia ottaakseen vastaan tehtävän, jota Rivas tarjosi. He olivat innokkaita tekemään Rivasiin vaikutuksen ja suostuivat kohtuulliseen palkkioon ja hänen kannaltaan edulliseen tapaan jakaa Victasin kruunusta saatava saalis. Olettekin ehkä kuulleet heidän nimensä ja tiedätte, mistä Puqin liikanimi on peräisin? On tosiaan totta, että hänellä oli pahamaineinen tapa sattua heitetyn veitsen tielle tai viiltää itseään nujakan tiimellyksessä ja hänen selässään ja käsissään oli monen monituista arpea siitä todistuksena. Huhutaan, että Kelmien kujan kiltamestari Eryx piti häntä mukanaan juuri tästä syystä. Hän kuulemma uskoi uskoi Puqin vetävän veitsiä ja nuolia puoleensa silloinkin, kun hän itse oli niiden kohteena. Siitä, pitääkö tämä todella paikkansa, minulla ei ole mitään aavistusta, enkä tohdi lähteä arvailemaan kaupunkimme varkaiden kuningattaren aivoituksia. Anteeksi, omat ajatukseni harhailevat, mikä vain osoittaa, että Vislaavan variksen viini on edelleen hyvää tavaraa.

Huolellisena miehenä Rivas päätti lähettää Joavnan selvittämään, mitä heillä oli edessään. Hän ei aikonut saattaa heitä vaaraan — saati naurunalaisiksi — puolitiehen jätetyn suunnittelun seurauksena. Rivas ja Puq jäivät odottamaan läheiselle kujalle ja tarkkailivat rakennusta, kun Joavna asteli mukulakivetyn torin poikki kuin sininen virvaliekki.

”Vartijat eivät päästä häntä sisään”, Puq arveli, kun Joavna nousi leninkiin sonnustautuneena suuret kiviset portaat kahden jättimäisen miehen vartioimalle ovelle. He eivät kuitenkaan estäneet häntä millään lailla, ja pian hän oli kadonnut kaksikon näkyvistä aivan kuin Victasin kruunu olisi nielaissut hänet sisuksiinsa.

”Älä aliarvioi Joavnaa”, Rivas tokaisi tyytyväisenä. ”Hän on näyttänyt kyntensä moneen kertaan ja kenties tämän jälkeen kukaan ei enää rohkene kyseenalaistaa hänen kykyjään. Tunnetko ainoatakaan kunniallista varasta, joka olisi noin vain marssinut Victasin kruunun kynnyksen ylitse?”

”Ei, en voi sanoa tuntevani — ja olen iloinen, että olin väärässä.”

Miehet jäivät ulos odottamaan ja katselemaan sumussa kohoavaa jylhää rakennusta. Vaikka Victasin kruunun julkisivu oli rakennettu muistuttamaan suurista harmaista lohkareista muurattua kivilinnaa, ei sitä koskaan ollut valmistettu linnoitukseksi. Se oli pystytetty herättämään kiinnostusta ja kunnioitusta mukavuudenhaluisissa ja todellisiin linnakkeisiin tottumattomissa kaupunkilaisissa. Rakennuksen kussakin nurkassa kohosi sakarahuippuinen torni. Sen neljättä kerrosta kiertävän kattoterassin sakaroidun suojamuurin tarkoitus oli paremminkin estää juopuneita tai säästönsä menettäneitä asiakkaita putoamasta alla kulkevien niskaan kuin hyökkääjää kiipeämästä valtaamaan ylintä kerrosta, jossa Elstmein Mordyn sanottiin asuvan.

Mordyn asunto oli terassin ympäröimä harjakattoinen rakennus, joka muistutti koreasti kaiverrettuine puuovineen ja katon reunalla irvistelevine vedensyöksijöineen vaurasta kaupunkitaloa. Sen toisella sivustalla oli valtavat pariovet ja kullakin seinustalla maalatut ikkunat niin, että sisätilan täytyi kylpeä aurinkoisella säällä ihmeellisessä väriloistossa. Aina silloin tällöin joku saattoi nähdä talon isännän hahmon liikuskelevan sisällä, mutta kenelläkään muulla kuin hänen luotetulla hovimestarillaan ei kuulemma ollut asiaa tuohon osaan Victasin kruunua.

Miehet saivat odottaa Joavnan paluuta hyvän aikaa, ja Rivas lähetti heidän odotellessaan Puqin ostamaan kannullisen maustettua viiniä torilla kärryjä työntävältä kaupustelijalta. Sitten he joivat ja heittivät noppaa ja katselivat Victasin kruunuun saapuvia ja sieltä poistuvia vieraita punniten samalla mahdollisuuksiaan onnistua. Kun Joavna lopulta palasi, he olivat jo päässeet pitkästymään pahemman kerran. Rivas potkaisi Puqin hereille, sillä päivän kostea lämpö ja kiertävän kauppiaan viini olivat saaneet hänet nukahtamaan.

”Näytit pääsevän sisälle ongelmitta, mitä tapahtui? Ja ennen kaikkea, mitä sait selville?”

”Niin”, unenpöpperöinen Puq säesti. ”Kerro meille mitä sait selville.” Hän ojensi Joavnalle kannua ja sitä, mitä viinistä vielä oli jäljellä.

Joavna hymyili ja otti viinin tyytyväisenä vastaan. Hänellä olikin syytä olla tyytyväinen, sillä en tiedä ketään, joka olisi sittemmin toistanut hänen temppunsa. Se, mitä heille myöhemmin tapahtui, on varmasti vaikuttanut siihen, että varkaiden killan jäsenet pysyttelevät edelleen visusti Victasin kruunun ulkopuolella.

”Minulla ei ollut mitään vaikeuksia päästä sisään. Vanha hovimestari, luurangonlaiha haltija nimeltä Astqim, otti minut ystävällisesti vastaan ja tiedusteli mistä huvituksista olin kiinnostunut.” Hän maistoi viiniä kannusta. ”Sain vaellella rakennuksessa vapaasti lukuun ottamatta omistajan asuntoa ylimmässä kerroksessa. Ensimmäisessä kerroksessa on ylellisesti sisustettu viinitupa, jonka salissa on pöytiä erikokoisille seurueille ja sivukamareita heille, jotka kaipaavat rauhaa ja yksityisyyttä. Toinen kerros on varattu kaikenlaisille peleille, joissa harkitsematon vieras helposti menettää omaisuutensa. Kolmannesta kerroksesta löytyvät vuokrahuoneet ja kurtisaanien salongit. Kerrosten välillä liikutaan tornien kiertoportaita pitkin ja yhdet niistä — ne jotka ovat lähinnä ensimmäisen kerroksen tarjoilutiskiä — on varattu pelkästään henkilökunnan käyttöön. Ne kulkevat suoraan kellareista katolle saakka. Muita portaita noustessa on välillä kuljettava rakennuksen läpi viereiseen portaikkoon tai kokonaan sen toiselle puolelle.”

”Toivottavasti muistat nopeimmat reitit hyvin, sillä Victasin kruunu kuulostaa melkoiselta sokkelolta”, Puq sanoi ja koetti venytellä jäykkyyttä jäsenistään.

Rivas kuunteli selostusta tarkkaavaisesti.

”Entä neljäs kerros?”

”Kun pääsin neljänteen kerrokseen, kattoterassilla ei ollut muita. Ylimmän kerroksen suurissa pariovissa on pienempi kulkuovi, mutta sen lukko on upouusi ja monimutkaisempi kuin mikään aiemmin näkemäni. Luulen, että se on vastikään vaihdettu. Koska kukaan ei häirinnyt minua, kaivoin esiin tiirikkani ja aioin ryhtyä kokeilemaan lukkoa. En kuitenkaan päässyt pidemmälle, kun hovimestari Astqim ilmaantui taakseni. Hän tiedusteli kohteliaasti etsinkö jotakin ja voisiko hän kenties olla avuksi.”

”Kuinka se nälkäkurki pääsi huomaamatta luoksesi?” Rivas kysyi epäuskoisesti. Hän pohti jo, oliko Joavna sittenkään aivan niin kyvykäs kuin hän oli ajatellut.

Puq ei näyttänyt yllättyneeltä kertomuksen saamasta käänteestä.

”Häntä ei turhaan kutsuta Odottamattomaksi. Kuulemani mukaan vanha Astqim on aina asiakkaiden saatavilla, mutta häntä ei koskaan huomaa, ennen kuin häntä tarvitaan.”

Joavna mulkaisi Rivasia kulmiensa alta ja kuivasi viiniä suupielestään.

”Olin keskittynyt lukkoon. Kuten sanoin, se oli hyvin monimutkainen ja aloin olla varma, että se oli ansoitettu. Olisin kyllä pärjännyt paremmin ilman Astqimin apua ja keksin pikaisen hätävalheen saadakseni hänen epäilyksensä karistettua. Onneksi en ollut vielä käynyt toden teolla toimeen, sillä muuten olisin jäänyt kiinni rysän päältä. Kerroin etsiväni talon herraa sillä haluan töitä. Astqim näytti uskovan selitykseni ja paljasti, ettei hänen isäntänsä ole tällä hetkellä kaupungissa. Elstmein Mordy on parhaillaan asioimassa maaseudulla ja palaa vasta parin päivän kuluttua.”

Puqin huulille levisi hymy.

”Siinäpä tilaisuutemme!” hän hihkaisi.

”Olet oikeassa.” Rivas myönsi. ”Meidän on toimittava nopeasti, jos haluamme hoitaa työmme hänen poissaollessaan. Mutta meidän on myös onnistuttava välttämään Astqim Odottamaton, sillä arvaan hänen aiheuttavan hankaluuksia. En kaipaa hänen avuliasta läsnäoloaan, kun olemme hiiviskelemässä Mordyn majapaikassa.”

”Siinä tapauksessa meillä on kaksi vaihtoehtoa”, Joavna sanoi. ”Jonkun meistä on pidettävä hänet kiireisenä toisten ahertaessa yläkerrassa tai sitten meidän on yritettävä livahtaa Victasin kruunuun niin, ettei hovimestari ylipäätään huomaa saapumistamme.”

He käyttivät loppupäivän haalien kaikenlaista tarpeellista tavaraa: lumottua köyttä, öljyjä ja taikarohtoja, laadukkaita tiirikoita ja kaikkea muuta sellaista mitä heidän ammatissaan pidetään välttämättöminä työvälineinä. Jokaisella muurarilla on laastinsa ja kukin veneenveistäjä tuntee parhaiten puut, jotka hänen laivansa tarvitsee.

Jo seuraavana aamuna Kelmien kujalla ja Kultaisessa sokkelossa kiersi huhuja, että pahamaineisella Rivas Varjolla oli jotakin mielessään. Kaupungin vartiosto terästi katseensa, Neljän jumalan papit lukivat temppelin suojaksi ylimääräisiä rukouksia ja hyväenteisten sukujen haltija-aateliset salpasivat kaupunkikartanoidensa koristeelliset portit karmein lumouksin. Kaikki valmistautuivat, mutta kukaan ei ollut varma, mihin. Victas pidätti jännittyneenä hengitystään ja Rivas päätti toimia, ennen kuin kaupunki vetäisi jälleen henkeä.

Sinä yönä rannikon yllä lepäsi paksu pilvipeite. Sen paremmin kuu kuin taivaan tähdet eivät suoneet valoaan kaupungin kaduille. Se oli varkaiden yö, ja ajattelemattomuuttaan Rivas tovereineen piti sitä hyvänä enteenä.

He kokoontuivat toisella puolella toria, lähempänä Victasin kruunun seinustaa, kohdassa jossa viereinen kartano tarjosi heille hiukan suojaa ja missä katua valaisevien tulien luomat varjot kietoivat heidät vaippaansa. Seinän muuratut kivet helmeilivät yhä kosteina sateen ja sumun jäljiltä, mutta se ei huolettanut kolmikkoa. Rivas kaivoi suuren mustan viittansa kätköistä köyden. Siihen oli punottu ihmeellinen loitsu, joka antoi sen liikkua haltijansa käskyjen mukaan – luikerrella kuin käärme, solmia ja avata itsensä eri tavoin sekä tehdä kaikenlaisia muitakin temppuja, jotka laittoivat salatieteisiin perehtymättömän pään pyörälle. Hän silitti sitä hansikoidulla kädellään, supatti sille salatun käskysanan ja laski sen maahan vierelleen. Oitis köysi lähti kiemurtelemaan kuin käärme ja nousemaan Victasin kruunun seinustaa kivien väliin jääviä saumoja pitkin. Hetken kuluttua se oli jo ohittanut ensimmäisen kerroksen ikkunat, sitten toisen ja kolmannen. Pian se oli kiertänyt itsensä muurin sakaran ympäri ja solminut itsensä tiukasti.

Joavna koetti köyttä nykäisemällä sitä pari kertaa ja hymyili sitten tyytyväisesti.

”Taidamme olla valmiit?”

Puq kuunteli hetken. Torilta ja läheisiltä kaduilta kantautui raskaiden kärrynpyörien kolinaa, musiikkia ja juopunutta mekastusta. Läheisen kartanon pihamaalla kaakatti hanhi, jonka hätääntynyt huuto katkesi kuin veitsellä leikaten. Kun hän oli tyytyväinen, hän nyökkäsi Rivasille.

”Meidän on parasta kiivetä nyt, kun meillä on tilaisuus.”

Rivas nyökkäsi ja kaivoi esiin osan heidän hankkimistaan rohdoista. Hän jakoi kullekin pienen lasipullon, jonka sisällä oli niin kirkasta nestettä, että ne näyttivät oikeastaan tyhjiltä. Ainoastaan painosta tunsi, että niiden sisällä täytyi olla jotakin.

”Älkäämme kuitenkaan hätiköikö. Nautitaan nyt nämä rohdot, eikä kukaan pysty näkemään meitä kokonaiseen tiimaan.”

Hän joi oman pullonsa nopeasti tyhjäksi ja seurasi kuinka Joavna ja Puq tekivät samoin. Silmänräpäyksessä hänen toveriensa hahmot alkoivat haalistua, kunnes heidän muotonsa oli tyystin hävinnyt näkymättömiin.

”Minä kiipeän ensin, tulkaa te perässä”, hän sanoi hiljaa.

Sitten hän tarttui köyteen ja lähti kapuamaan ylös seinää. Hän löysi helposti jalansijan kivien välistä, ja hänen hanskojensa ote piti köydestä. Pian hän pääsi ylös asti ja varmisti sakaroiden välistä, ettei kukaan ollut terassilla hänen noustessaan muurin toiselle puolelle. Elstmein Mordyn asumus kohosi hänen vieressään maalattuine ikkunoineen. Niiden värjättyyn lasiin oli kuvattu lohikäärmeaiheita ja kaikenlaisia tapahtumia kaupungin menneisyydestä. Katon reunalla nälkäisen näköisenä kyykistelevien vedensyöksijöiden suupielistä roikkui edellisten päivien jäljiltä vesipisaroita, mutta Rivasin mielessä ne muistuttivat kuolaa. Hän ei ennättänyt kuitenkaan ihastelemaan — tai kammoksumaan — arkkitehtuuria, sillä köysi heilahteli jo seuraavan kiipeäjän painosta. Pian hän kuuli vaimeasta rapinasta ja kuiskauksista, että kaikki kolme olivat päässeet terassille. Heidän oli aika keskittyä työhön, jota he olivat tulleet tekemään.

Myöhemmin samana yönä, kun aamu jo sarasti verenpunaisena haavana idässä, Rivas saapui kotini ovelle. Hän oli lähes järjiltään pelosta vaikka vaikutti vahingoittumattomalta. Päästin hänet puolipukeissa sisään ja vaikka vaimoni vaati minua heittämään hänet oikopäätä takaisin kadulle, ohjasin hänet puodin puolelle. Me emme Kelmien kujalla jätä rehtiä varasta pulaan, jos pystymme tarjoamaan hänelle suojan, eikä Eryx olisi antanut sellaista anteeksi. Varmistin, että oveni oli visusti salvattu ja istutin hänet penkille. Välillä tuntui kuin hän ei olisi aivan tiennyt missä oli tai kuka minä olin, vaikka olen leikannut hänen hiuksensa ja partansa monen monituista kertaa. Tutkin hänet huolellisesti päästä varpaisiin, ja vaikka löysin muutaman vanhan ruhjeen, en löytänyt mitään mikä olisi selittänyt tavan, jolla hän oli saapunut. En löytänyt ainoatakaan tikarinpistoa, en kyljen puhkaissutta nuolta, enkä muitakaan sellaisia vammoja, jotka olisivat kertoneet hänen saaneen tuntea ammattinsa vaarat lihoissaan ja luissaan. Minä olen paikannut Kelmien kujalla yhden jos toisenkin sellaisen vamman.

”Parturi?” Rivas ihmetteli tavoittaessaan hetkeksi tolkkunsa. ”Pääsinkö minä tosiaan karkuun?” Hänen silmissään oli sama villi katse, jonka olen nähnyt pohjoisesta, Kalbarin tyrannin sodista palaavilla miehillä. Rauta, teräs ja loitsut eivät näet lyö ainoita arpia.

”Toivon totisesti niin”, vastasin, enkä voinut olla vilkaisematta oven suuntaan. ”Tai sitten olemme molemmat vaikeuksissa.” Minua kadutti, etten ollut hetkeä aiemmin kuunnellut eukkoni käskyä, myönnän sen. ”Mistä tuletkin, olet jälleen Kelmien kujalla minun puodissani.”

”Parturi…” Hän kallisti päänsä taakse ja nauroi mielipuolisesti. ”Minä olen vielä elävien kirjoissa!” Eikä hänen naurunsa kaikunut iloa, vaan epätoivoa.

Hän ei suostunut ottamaan vastaan rohtoja, jotka tarjosin, mutta jäi luokseni seuraavaan puoleen päivään. Olisin auliisti tarjonnut hänelle lääkkeensä ilmaiseksi ja muutakin vain päästäkseni hänestä eroon, sillä hänen hermostuneisuutensa oli tarttuvaa sorttia. Hän ei halunnut — tai uskaltanut —nukkua, hädin tuskin ummisti silmiään ennen kuin aurinko oli noussut puoleen päivään. Hänen täytyi siitä huolimatta olla lopen uupunut yön kokemusten jäljiltä.

Olin aikeissa ryhtyä tiedustelemaan millaisiin vaikeuksiin olin sotkeutunut, kun kuulin ovelta vaativan kolkutuksen.

”Häipykää, puotini on tänään kiinni!”

Käännyin äkäisesti kolkutuksen suuntaan, vain nähdäkseni oven jo avautuvan. Olin varma, että olin laittanut sen huolellisesti lukkoon, mutta kyse saattoi olla väsyneen erehdyksestä. Hämmästykseni ei ollut vähäisempi, kun sisään astui kaupungin vartijoiden sijasta kaunis nainen. Rivas tunnisti hänet heti ja kertoi minulle myöhemmin kuinka tapahtumat olivat saaneet alkunsa Vislaavassa variksessa. Nähdessään naisen hän nauroi jälleen. Hänen naurunsa oli hapanta kuin katkeraksi käynyt viini.

Nainen marssi minusta välittämättä suoraan hänen luokseen.

”Sinulla on jotakin, mikä kuuluu minulle.”

Rivas kaivoi vaatteidensa uumenista kämmenensä kokoisen kiekon, joka näytti olevan pronssiseen ketjuun kytkettyä kaiverrettua luuta tai ehkä vaaleaa kiveä. Hän tuijotti naista uhmakkaasti.

”Siinä. Vie se vaikka hornaan, kunhan viet sen kauas minusta.”

Nainen hymyili pidättyvästi, otti esineen vastaan ja kaivoi viittansa kätköstä raskaan pussukan. Hän ojensi pussin Rivasille. Kun pirullisesti virnuileva mies ei ottanut sitä vastaan, nainen laski pussin hänen syliinsä.

”En aivan niin kauas. Olet tehnyt hyvää työtä ja siinä on sovittu palkkiosi. Näytät siltä, että tarvitset joka lanttia.”

Rivas nauroi ja pudisti päätään. Hän katsoi naista kulmiensa alta ja näin hänen silmissään aavistuksen edellisen yön hulluudesta.

”Häivy minun silmistäni. Mitä kauemmas, sen parempi. Mutta tiedä, että se tulee varmasti sinunkin perääsi.”

Nainen katsoi häntä uteliaasti. Minusta tuntui, että hänen silmissään oli myös surua.

”Mistä sinä sen tiedät?”

Rivas laski katseensa lattiaan.

”En ole varma. Minä vain tiedän, että olemme kaikki tuhon omat.”

Nainen ei sanonut hänelle enempää. Hän vilkaisi vielä minuun ja asteli sitten ulos ovesta, enkä ole nähnyt häntä sen koommin.

Monesti asia olisi ollut sillä loppuun käsitelty. Asiakas oli saanut haluamansa ja voro korvauksensa, mutta tämä kertomus ei tietenkään ole vielä päätöksessä.

Rivas ei kuitenkaan ollut entisensä. Yritin saada hänet lähtemään päivän aikana ja vakuutin hänelle, ettei hänellä ollut mitään syytä jäädä luokseni, sillä hänellä ei ollut mitään sellaisia vammoja, joita olisin osannut hoitaa. Hän kuitenkin intti vastaan ja toisteli, ettei uskaltanut lähteä kaduille. Olin yrittänyt tarkoituksella välttää aihetta mutta nyt tappaakseni aikaa, selvittääkseni millaisissa vaikeuksissa olin ja toivoakseni rauhoittaakseni Rivasta, pyysin häntä kertomaan mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ja hän kertoi.

Lukko, josta Joavna oli Rivasille kertonut, oli haastavin jonka kukaan heistä oli aiemmin kohdannut. Helpompi heidän olisi ollut tiirikoida sataman suuren tullikamarin holvi, niin Rivas minulle vakuutti. Hänen sanoissaan oli varmasti mukana hiukan kehuskelua, sillä lopulta he onnistuivat saamaan toiseen suureen kaksoisoveen tehdyn pienemmän kulkuoven auki. Sen takana avautuva näkymä oli jotain aivan muuta kuin he olivat odottaneet. Pilvisen yön hämärä valo suodattui lattialle lankeavina värilampareina maalattujen ikkunoiden lävitse suureen, hallimaiseen saliin. Kattoparrut kohosivat vähintään viiden miehen korkeuteen, eikä tilaa ollut jaettu millään muulla kuin paksuilla ulkoseinillä. Lattioita peittivät kauhtuneet mutta aikoinaan kauniisti kuvioidut matot, joiden alkuperää Rivas ei pystynyt arvaamaan, vaikka piti itseään varsin pätevänä varastetun tavaran arvioijana. Tila oli kalustettu matoille levitetyillä tyynyillä sekä seinustoja kiertävillä arkuilla ja pöydillä, jotka jättivät salin avaraksi ellei peräti tyhjäksi. Toisella päätyseinustalla oli korokkeellaan pitkäselkäinen, valtaistuinta muistuttava tuoli, joka oli koristeltu ruhtinaallisin kaiverruksin ja muinaisriimuin.

Kun viimeisenä tullut Puq pääsi sisään, hän sulki oven jäljessään, ettei se herättäisi vartijoiden tai terassille saapuvien vieraiden kiinnostusta. Rivasin mielenkiinnon vangitsivat pöydille huolellisesti asetetut esineet, jotka olivat mitä moninaisimpia: kalliin näköisiä jalokiviä, rispaantuneita kirjoituskääröjä, yhteen sidottu nippu keihäitä ja toinen toistaan tavanomaisempia tai kummallisempia tavaroita, kuin mielipuolen muistoesineitä.

”Ikkunoissa on jonkinlainen lumous”, Joavna kuiskasi tutkiessaan raskasta kruunua, joka näytti muinaisten kääpiöiden työltä. Näkymättömän varkaan käsissä esine näytti leijuvan ilmassa omia aikojaan. ”Ulkoa katsoessa sisällä ei näyttänyt lainkaan tällaiselta.” Salin hiljaisuudessa kuiskaus kuulosti odottamattoman kovalta.

Puq oli pannut saman merkille. ”Elstmein Mordy suojaa kotinsa uteliailta katseilta lumotulla lasilla? Hän arvostaa yksityisyyttään.” Voro punnitsi kädessään appelsiinin kokoista meripihkapalloa, jonka sisällä erottui siivekäs skorpioni.

”Ja kummallisuuksien kokoelmaansa. Nopeasti”, Rivas kehotti tovereitaan. ”Etsitään amuletti ja sitten voimme ryöstää mitä mielimme.” Häntä hermostutti. Tila hänen ympärillään vaikutti mittasuhteiltaan liian suurelta ja hänestä tuntui kuin ilma hänen ympärillään olisi kantanut jäännettä vieraasta, uhkaavasta tuoksusta. Hän ryhtyi käymään läpi pöytiä korkeaselkäisen valtaistuimen lähistöllä ja yritti vakuuttaa itselleen, että kaikki oli sujumassa oikein hyvin. Ehkä liiankin, sillä onnettaret harvemmin jättävät rankaisematta sellaisista ajatuksista.

Hän jatkoi kummallisten esineiden penkomista ja löysi niiden joukosta ikivanhan aatelissuvun vaakunalla koristetun akaattimaljan, kaukaisten maiden hienoja viinejä, kevyellä lumouksella varustetun ja ahkerassa käytössä kuluneen pitkämiekan sekä kaikenlaisia koruja ja pikkuesineitä. Etsimästään amuletista hän ei kuitenkaan nähnyt jälkeäkään.

Oli varmaankin sattumaa, että hän huomasi muita paremmassa kunnossa olevaa mattoa vasten painuvat jalanjäljet, kun toinen hänen kumppaneistaan hiipi vaiti kohti uloskäyntiä. Lausumatta sanaakaan hän lähti seuraamaan. Ovi raottui ääneti ja sulkeutui jälleen. Rivas livahti hiiviskelijän perässä ulos yöhön, koettaen seurata tätä yhtä ääneti kuin tämä itse yritti jättää kumppaninsa taakseen. Heti, kun hän oli päässyt ulos, Rivas hellitti viittaansa pitävän soljen ja pyyhkäisi raskaalla mustalla kankaalla ilmaa ympärillään. Viitta tapasi jotakin vähän matkan päässä ovesta, ja hän kuuli Joavnan pelästyneen äänen.

”Tuhannen paholaisen kautta!”

Hän kuuli kuinka nainen veti tikarinsa tupesta ja Rivas syöksyi taklaamaan tämän terassin laatoitukselle. Heidän käsikähmänsä rikkoi lumouksen, mutta he painivat hiljaisuuden vallitessa, etteivät olisi kiinnittäneet vartijoiden tai muiden asiakkaiden huomiota. Rivas yritti saada käsiinsä jonkun tikareistaan. Se oli raivoisan painin tiimellyksessä kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin, kun Joavna teki parhaansa puhkoakseen hänen kylkensä omallaan. Voimainkoetus vei heidät rakennuksen kulman taakse, jossa Rivas onnistui viimein vääntämään tikarin naisen kädestä ja lukitsemaan tämän alleen.

”Tuhannen paholaisen kautta tosiaan! Mitä sinä juonittelet? Löysit amuletin ja yritit livahtaa tiehesi sen kanssa, eikö niin? Olisit jättänyt meidät tänne etsiskelemään kuin typerykset. Tunnusta, että se on totta.”

Nainen huohotti ja sihisi hänen allaan, mutta ei pannut enää vastaan. Kummankin heistä voimat olivat huvenneet villissä käsirysyssä.

”Totta se on”, Joavna myönsi. ”Mutta sinä olisit tehnyt minun sijassani samoin ja varmaan suunnittelit sitä nytkin.”

Rivas tunsi piston sisuksissaan, sillä sellainen on varkaan kunnia ja juuri niin hän oli ajatellut toimivansa, jos vain olisi löytänyt amuletin ennen kumppaneitaan.

”Se oli lukitsematta puisessa lippaassa lähellä sitä paikkaa, jossa sinä etsit. Nyt se on taskussani, jos vain hellität otteesi ja kaivat sen esiin.”
Rivas poimi naiselta kirvonneen tikarin ja painoi sen tämän kaarevan kaulan sivussa sykkivälle suonelle.

”Pidä kätesi näkyvillä ja visusti paikallaan. Jos yrität vielä temppuilla, nitistän sinut armottomasti.”

Sitten hän ryhtyi kopeloimaan toisella kädellään Joavnan viitan sisustaa, kunnes löysi etsimänsä.

Kämmenen kokoinen luusta tai sarvesta valmistettu kiekko oli asetettu ketjulla varustettuun pronssiseen kehykseen. Luun pintaan oli kaiverrettu monimutkainen labyrinttikuvio. Ketjun pronssi oli saanut vuosien saatossa vihreän patinan.

Rivas sujautti amuletin oikopäätä vyöllään roikkuvaan laukkuun ja hellitti hiukan veitsen painoa Joavnan kaulalla. Hän nousi jalkeille ja tarjosi naiselle kättään.

”En voi syyttää sinua juonesta, jolla olisin ollut valmis pettämään sinua ja Puqia. Amuletti on kuitenkin minun. Jos uskallat vielä palata tutkimaan salia, voit käydä keräämässä haluamasi arvoesineet. Meidän on joka tapauksessa katsottava, että Puq pääsee…”

Joavna painoi sormensa hänen huulilleen.

”Kuulitko?” Nainen muodosti sanat suullaan päästämättä ääntäkään.

Heidän nahistelunsa ja kuiskauksensa olivat peittäneet terassia pitkin lähestyvien askelten äänet. Rivas kurkisti varoen nurkan taakse ja näki, kuinka kirkkaisiin kaupunkivaatteisiin ja suureen vihreään viittaan pukeutunut mies pysähtyi sisäänkäynnin edustalle. Hänen runsaat kiharansa ja huolella muotoiltu partansa muistuttivat sävyltään pronssia ja hänen uteliaat silmänsä tuikkivat kulmien alla vihreinä kuin kevät. Kuvausten perusteella sen täytyi olla puolhaltija, Elstmein Mordy. Mies astui ovesta ja lukitsi sen sitten visusti perässään.

”Puq,” Joavna henkäisi kuin aiemman petoksensa jo unohtaneena. ”Meidän täytyy auttaa häntä.”

Rivas tarttui naisen käsivarteen ja painautui lähimmän ikkunan tuntumaan kuullakseen, mitä salissa tapahtui.

Maalattuun lasiin luettu lumous loi kangastuksia vain katseelle. Vaikka ikkunan takana erottui vain epämääräisen hahmon liikettä, Rivas kuuli selvästi, kuinka puolhaltija asteli peremmälle. Kun hän puhui, Elstmeinin ääni oli miellyttävä.

”Minä tiedän, että olet täällä, pikku varas. Kerro minulle: mitä etsit?”

Puq ei tietenkään ollut niin typerä, että olisi vastannut. Hänen toverinsa ulkona saattoivat vain arvailla, mitä hän suunnitteli salin puolella.

He kuulivat, kuinka Mordy asteli avarassa hallissa ja miten hän maiskautti huuliaan.

”Minä löydän sinut kyllä, pikku varas. Kukaan ei piileskele minulta pitkään omassa pesässäni. Katsos, minä tunnen sinun pikku ajatuksesi: pääsisitkö sinä kiertämään ohitseni ovelle ja livahtamaan jotenkin ulos? Missä sinun ystäväsi Joavna ja Rivas ovat…? He taisivat jättää sinut oman onnesi nojaan. Ehkä sinun olisi parasta vain piileskellä — mutta silloin minä löydän sinut kyllä, kunhan juomasi liemen vaikutus lakkaa. Tai ehkä, ehkä sinun pitäisi nyt hiljentää minut, kun sinun ja kumppaneidesi nimet eivät enää ole minulta salatut? Voin luvata, että sen yrittäminen olisi kovin typerää ja kostautuu sinulle karvaasti. Sinun on nyt viisainta ilmaista itsesi ennen kuin kulutat malttini loppuun. Parasta on, että tulet esiin ja keskustelemme. Minä haistan sinut, pikku va…”

Enempää Elstmein Mordy ei ehtinyt sanoa, kun hänen lauseensa katkesi hämmästyneeseen ähkäisyyn. Puq oli päässyt yllättämään hänet.

Rivas ja Joavna erottivat lasin läpi kaksi vääristynyttä hahmoa, jotka seisoivat rinnakkain. Puqia suojannut lumous oli murtunut, kun hän oli lyönyt lyhyen miekkansa suoraan Elstmein Mordyn läpi. Vaikka Rivas ja Joavna eivät nähneet sisään tarkasti, he kuulivat selvästi hämmästyksen Puqin äänessä.

”Sinun pitäisi olla kuollut.”

Mordy murisi, eikä ääni ollut peräisin sen paremmin ihmisen kuin haltijan kurkusta. Puq lamaantui niille sijoilleen. Rivasia ja Joavnaa kylmäsi luita myöten ja he tunsivat halvaannuttavan epätoivon hiipivän ihollaan.

Maalatun lasin kangastusten takana Elstmein Mordy turposi inhimillisistä mitoista ja aiemmasta muodostaan niin, että hän täytti lopulta suuren osan salista. Hänen ihonsa puhkesi pronssisiksi suomuiksi ja hänen suunsa venyi suurta kuonoa myötäileviksi hammasriveiksi, jonka uumenissa rätisi muinaisen tulen sininen liekki. Hän lankesi nelinkontin ja hänen harteillaan avautuivat mahtavat siivet, jotka peittivät ikkunoista lankeavan hämärän valon. Hänen takanaan kiemurteli jotain, joka muistutti suunnatonta pyrstöä, ja hänen päänsä laskeutui varkaan suuntaan kita auki.

Puq ei päästänyt ääntäkään, kun silmitön hirvittävyys tarttui häneen.

Rivas kuuli luiden rutinan suurten leukojen välissä ja sitten jotakin, mikä muistutti erehdyttävästi röyhtäystä. Hän kätki kasvonsa viittaan ja havahtui vasta, kun kuuli kuinka Joavna ryntäsi kohti muurilla roikkuvaa köyttä. Ilmassa leijaili metallinen tuoksu. Rivas kuuli pienen kulkuoven avautuvan ja säntäsi itsekin juoksuun.

Minun on mahdotonta kertoa kuinka Rivas lopulta päätyi ovelleni. Hän ei itsekään kyennyt kuvaamaan pakomatkaa kaupungin halki, ennen kuin oli jälleen syvällä Kelmien kujalla. Hänen kuvauksestaan pystyin kuitenkin vetämään omat johtopäätökseni. Mikä tahansa olikin ahminut Puqin kitaansa kuulosti kovasti lohikäärmeeltä.

”Mitä Joavnalle tapahtui?” Aloin aavistaa heidän vaikeuksiensa mittakaavan. Ymmärsin myös, että Rivas oli sotkenut myös minut osaksi niitä etsiessään turvaa luotani. Mietin myös, kuka amuletin hakenut nainen mahtoi olla.

”En tiedä. Hän pääsi karkuun, luulisin.”

”Mutta et ole varma?”

”Minä en välitä.” Muisto edellisen yön hulluudesta palasi hehkuna hänen silmiinsä. ”Minä olen kuollut mies. Joavna voi pitää huolen itsestään.”

Arvelin, että hän varmaankin oli oikeassa, eikä hänestä varmasti silloisessa tilassaan olisi ollut murehtimaan toisista. Pelkäsin pahoin, että sama koski itseäni. Mietin, kuinka suuri osa siitä, mitä hän oli kertonut, mahtoi pitää paikkansa.

Yksi yö oli riittänyt murentamaan Rivas Varjon, Victasin varkaiden kruununprinssin.

Ja mikä minä olin häntä tuomitsemaan? Minä olen pahainen parturi, hädin tuskin enää sitäkään nyt, kun vietän aikani täällä Vislaavassa variksessa.

Mietin, mahtoivatko omat tulevaisuudennäkymäni olla Rivasia valoisampia — ja silloin minulla leikkasi.

”Jos tosiaan olet niin pahassa pulassa, siinä on ratkaisusi.”

Rivas katsoi minua kulmiensa alta ja irvisti.

”Mitä tarkoitat?”

Katsoin häntä ja ajatus alkoi muotoutua mielessäni yhä yksityiskohtaisemmin.

”Sinun on kuoltava.”

Kun kaupungin vartiosto lopulta sai Rivas Varjon kiinni, oli selvää, että hänen tiensä kulkisi hirsipuuhun. Victasin mahtavat saattoivat sallia varkaiden ammattikunnan olemassaolon välttämättömyytenä, josta he toisinaan hyötyivät itsekin, mutta he eivät voineet sallia hänen kaltaisensa miehen jäämistä kiinni. Hänen häikäilemättömät rosvoretkensä olivat pilkanneet valtakunnan lakeja liian pitkään, ja liian monesti hän oli astunut ryöstelyllään jonkin hyväenteisen perheen varpaille. Asiaa ei lainkaan auttanut, että toisinaan hänen toimeksiantajansa oli ollut jokin toinen hyväenteinen perhe, eikä hän osoittanut lyhyen vankeutensa aikana minkäänlaista katumusta. Hän ei itse asiassa lainkaan avannut sanaista arkkuaan. Vielä silloinkin, kun hänen vangitsijansa saattoivat hänet hirttolavalle Rautojen tornissa ja pujottivat huolellisesti rasvatun silmukan hänen kaulaansa, Rivas Varjo vaikeni kuin muuri.

Mutta toisaalta, eiväthän kuolleet miehet puhu.

Jälkeenpäin, kun hänen päänsä oli isketty irti ja pistetty seipääseen Rautojen tornin muurissa, kävin katsomassa sitä. Vietin tornin lähistöllä hyvän aikaa ja näin, että varkaiden ammattikunnan Eryx ja moni hänen vanhoista ystävistään — ja vihamiehistään — kävi omin silmin varmistamassa, että Rivas Varjo todella oli kuollut. En nähnyt Elstmein Mordya heidän joukossaan mutta olen varma, että hän sai sanan tapahtuneesta ensimmäisten joukossa. Epäilemättä moni teistäkin kävi paikalla ja muistatte, mitä ihmiset sanoivat hänen päästään? Aivan. Että hänen kelvottomat tekonsa saivat sen haisemaan ja mätänemään epätavallisen nopeasti.

Jotkut kummastelivat, kuinka hän lopulta oli jäänyt vartioston vangiksi ja miksei hän ollut onnistunut juonimaan itseään vapaaksi. Monet, jotka olivat vielä muutamaa päivää aiemmin ihailleet ja kadehtineet häntä, ilkkuivat hänen typeryydelleen ja huonolle onnelleen ja kiittivät jumaliaan siitä, etteivät olleetkaan kuin hän. Toiset, kuten Eryx, pohtivat, oliko joku lopulta kavaltanut Rivasin ja myynyt hänet kaupungin mahtaville.

Varkaat tietävät kyllä, että kuolema on Kelmien kujalla ostettavissa.

Mutta joskus, kun rahaa vain on tarpeeksi, on elämäkin.

Kaivoimme ruumiin maasta Victasin muurien ulkopuolella olevalta köyhien hautuumaalta. Temppelin hautuumaa oli liian hyvin vartioitu, eikä Rivas olisi suostunut lähestymään sitä, sillä se sijaitsi vain jonkin matkan päässä Victasin kruunusta. Vainaja oli ollut eläessään nuori kalastaja, joka oli sotkeutunut verkkoonsa ja hukkunut rannan tuntumaan. Maksoimme hautuumaan vartijan hiljaiseksi, ja pienestä lisämaksusta hän lainasi meille ystävällisesti lapiotaan.

Haudasta nostettu multainen ruumis oli mitoiltaan riittävän lähellä Rivasta. Hänen hiuksensa ja partansa sopivat värinsä puolesta tarkoituksiimme, enkä tarvinnut apua niiden leikkaamisessa oikeaan muotoon. Vielä nykyäänkin sakset ja veitsi pysyvät kädessäni. Muutamaa lanttia vastaan voin näyttää teille, kunhan saan kertomuksen päätökseen.

Siihen omat kykyni kuitenkin loppuivat, emmekä olisi selvinneet ilman ulkopuolista apua. Olimme hankkineet kärryt, joihin peittelimme edelleen kelvollisessa kunnossa olevan kalmon ensin kankaalla ja lopulta suurella kasalla heiniä, jotka olimme haalineet läheisen majatalon talleilta. Pääsimme takaisin kaupungin porteista ja ryhdyimme kiskomaan vainajalla lastattuja kärryjä Victasin halki, kunnes saavuimme erään kunniasta langenneen velhon kynnykselle.

En mainitse tässä hänen nimeään, mutta ne teistä, jotka ovat riittävän hyvin perillä kaupungilla kiertävistä huhuista, pystyvät varmasti päättelemään, kuka saattaisi olla kyseessä.

Hän otti meidät vastaan yön sydämessä ja oli oitis kiinnostunut paitsi esittämästämme ajatuksesta, myös siitä mittavasta summasta, jolla lupasimme palkita hänen osuutensa sen toteuttamisessa. Jätimme vaunut sivukujalle ja kannoimme liinoihin käärityn ruumiin sisään palvelusväen ovesta, sillä velhon alhaiset harrastukset olivat kauan sitten karkottaneet viimeisenkin palkollisen, eikä meidän näin tarvinnut pelätä kiinni jäämistä.

Hän patisti meitä laskeutumaan ahtaat kierreportaat holvattuun kellariin, jossa oli epäilemättä talon loiston päivinä säilytetty arvokkaita viinejä ja kaikenlaisia herkkuja. Nyt kuluneessa mosaiikkilattiassa erottui enää nokinen kehä, jota rappeutuneen rakennuksen isäntä käytti niihin loitsumenoihin, joilla hänen huhuttiin kutsuvan muodottomia olentoja maailmoja erottavien huntujen läpi etsiessään salattua tietoa ja kuolemattomuuden avainta.

Laskimme ruumiin hänen ohjeidensa mukaisesti kehän keskelle ja avasimme kääreet. Nähdessään verrattain tuoreen vainajan isäntämme ilahtui silminnähden ja ryhtyi heti touhukkaasti valmistelemaan tarvitsemiamme rituaaleja. Velho kahmi seinustalla olevasta hyllystä kynttilöitä, jauheita, kristalleja ja kaikenlaisia muita tarpeita. Hän kävi noutamassa yläkerrasta elävän rotan, jonka veren hän juoksutti kiviseen maljaan, jonka sisäpinta oli koristeltu oudoilla kuvioilla. Jyrsijä vikisi ja rimpuili surkeasti hänen otteessaan, kunnes kävi viimein elottomaksi. Lopulta hän komensi meitä ottamaan paikkamme kehän reunalta ja avustamaan häntä toimituksissa.

Ensimmäinen loitsu muutti lattialla makaavan vainajan ulkomuodon. Velho messusi ja roiskutti verta maljasta samalla, kun liha kuolleen kalastajan kasvoilla virtasi sulan vahan lailla ja jähmettyi uudelleen niin, että olisin voinut vannoa Rivasin makaavan elottomana taikapiirissä, ellei hän olisi seisonut vierelläni kynttilää pidellen. Kun velho oli tyytyväinen taideteokseensa, kuten hän varkaan kaksoisolentoa kutsui, Rivas sai riisuutua ja puimme tuon luonnottoman kaksosen hänen vaatteisiinsa ja varusteisiinsa.

Seuraavaksi oli vuorossa vainajan nostattaminen tahdottomana olentona, ei enää kuolleena, mutta ei todella elävänäkään — tahdottomana epäelävänä. Jälleen kerran langennut velho ryhtyi lukemaan litanioitaan muinaisen taiteensa salatulla kielellä ja tekemään erilaisia eleitä, joiden oli tarkoitus houkutella ruumis luulemaan olevansa yhä sielun asuinsija ja oman tahtonsa alainen. Erilaisin irvokkain luuhelistimin, kaatamalla kuolleeseen kurkkuun salaperäisiä liemiä ja piirtämällä salaiseen paikkaan kätketyn merkin, velho pakotti kuolleen lihan liikkumaan.

Rivasin kaksoisolento nytkähteli ja kouristeli, säpsähdykset ja venytykset vavisuttivat ja väänsivät sen ruumista, mutta kaikkein kammottavinta oli ääni, jonka luut, jänteet ja rustot saivat aikaan. Näin velhon ilmeestä, että hän oli riemuissaan näkemästään, aivan kuin hän olisi halunnut viipyä juuri tässä vaiheessa loitsun lukemista, saattamatta työtään täyttymykseen.

Lopulta lattialla makaava Rivasin kuva kuitenkin avasi silmänsä ja nousi istumaan kuin teatterissa lankojensa varassa liikkuva nukke. Se käänteli päätään ja oikoi jäseniään hetken, mutta lopetti pian ja jäi paikoilleen taikapiirin keskelle aivan kuin ei olisi muutakaan osannut.

”Komentakaa sitä!” velho kehotti viimeisteltyään loitsun.

Katsoin olentoa hiljaisen kauhun vallassa, vaikka idea olikin ollut omani.

Kun en saanut sanaa suustani, Rivas kääntyi kaksoisolentonsa puoleen.

”Nouse ylös”, hän käski vakaalla äänellä.

Varkaan vaatteisiin pukeutunut kalmo vääntäytyi jalkeille ja katsoi huoneen halki tyhjin silmin.

Velho tuijotti ihastuneena aikaansaannostaan.

Rivas vilkaisi tätä ja kääntyi jälleen kalmon suuntaan.

”Tapa velho”, hän sanoi äänellä, joka löi kylmät väreet lävitseni.

Velho nauraa räkätti, kun olento ei tehnyt elettäkään totellakseen.

”Typerys. Olento ei käy luojansa kimppuun, sillä minulla on sana, jolla hallitsen sen surkeaa olemassaoloa. Sinulla sen sijaan ei ole sellaista suojaa, ja jos sattuisin kuolemaan, lakkaisi myös kuvajainen olemasta ja se hajoaisi luiksi ja nahaksi, joista se on luotu.”

Rivas nyökkäsi ja nauroi myös.

”Viisaasti ajateltu, velho. Eikä minun tarvitse toivoa kuolemaasi siksikään, että olet hylkiö omiesi parissa, eikä harjoittamaasi mustaa magiaa katsota kaupungissa suopein silmin.”

Velho nauroi edelleen ja ryhtyi palauttamaan rituaaliesineitä paikoilleen hyllyllä.

”Meidän ei tarvitse olla huolissaan toisistamme. Minä en petä sinua, etkä sinä petä minua, sillä etumme ovat yhteiset ja maksamallasi palkkiolla pystyn rahoittamaan tärkeän tutkimukseni ja rakentamaan kunnollisen laboratorion tämän surkean pikku työpajan sijaan.”

Seuraavana yönä Rivas Varjo jäi kiinni kiivetessään ylhäisten kaupunginosassa erään hyväenteisen perheen kartanon muuria. Kuinka hän saattoi sortua sellaiseen kömpelyyteen, kukaan ei todella tiedä, mutta huhuttiin, että hän oli lyönyt asiasta jonkin typerän vedon. Hänet raahattiin oikopäätä Rautojen torniin, missä häntä kuulusteltiin tuloksettomasti, ja lopulta hänen lupaava elämänsä päättyi niin kuin se useimmilla varkailla ja murhamiehillä tässä kaupungissa päättyy.

Niin, Rivas Varjon elämä todella päättyi, mutta hänen tarinansa jäi elämään.

Hänen kiinnijäämistään seuraavana yönä eräs toinen mies kuitenkin nousi laivaan toisella nimellä ja maksoi matkansa suurilla, leimatuilla kultakolikoilla — viimeisillään, niin olen kuullut. En ole varma, minne laiva suuntasi matkansa, mutta luulen, että se purjehti saarille Matalan meren tuolla puolen, Bafariin, Tremthaan, Nauriin tai ehkä kauemmaksikin, sillä noilla vierailla rannoilla on varmasti monia paikkoja, joissa elävä mies voi aloittaa alusta jos vain on riittävän nokkela.

Mutta kappas, tarinani on päätöksessään ja viinikannuni pohja paistaa jo. Voitte uskoa kertomani, jos tahdotte, tai keksiä itse paremman tarinan. Totuus on jossakin sanojen välissä.

Kuka teistä haluaa tukanleikkuun?

---

Teemu Korpijärvi on helsinkiläinen kulttuuri- ja kirjastoalan sekatyömies, kirjoittaja ja kriitikko. Tarinan inspiraatio löytyi erään kiertävän sirkuksen edesottamusten sivutuotteena ja kiitos siitä kuuluu yhtä lailla tuolle sekalaiselle seurueelle.