Kristallin kirous

Laura I. Kataja

Kylä

Kylässämme on kolme taloa, joissa ei ole miestä.

Ensimmäistä sanotaan Korttaan taloksi, sillä surmansa saanut talon isäntä oli nimeltänsä Kortas. Taloa pitää hänen leskensä Lemmyt. Korttaan poika Pulkas on hiukan minua vanhempi, eikä ole isäänsä nähnyt, hän syntyi pari päivää isänsä kuoleman jälkeen. Minäkään en ole isääni nähnyt. Nimekseni on annettu Hierrut. En tiedä kenestäkään sen nimisestä, mutta isänisäni oli nimeltään Hierras. Ajattelin että äitini Mellyt oli minulle antanut tuon nimen, koska veljeä en voisi saada.

Minua sanotaan Kerpaan tyttäreksi. Sen verran isästäni tiedän, että Korttaan kuoltua hän oli käynyt yöllä äitini luona ja lähtenyt. Äiti ei hänestä puhu, eikä kylässä kukaan mainintaa enempää. Jos koetan kysyä joltakulta isästäni, siirtyy puhe äkkiä johonkin muuhun. Siihen liittyy kirous, ja kirouksista ei puhuta. Mutta kukaan ei katso minua tai äitiäni halveksivasti, yhtä vähän kuin Korttaan perhettä. Äitini ei ole tehnyt mitään häpeällistä, yhtä vähän kuin Lemmyt, Korttaan leski.

Äitini ei ole kertonut, miksi hän lähetti minut Orkkaan luokse opettelemaan miekkailua. Se on poikien puuhaa. Eikä Orkaskaan, sanoi vain että se oli äitini tahto, ja niinpä olen miekkaharjoituksissa poikien kanssa. Voitin pian monet pojista, ja opin pitämään miekkailusta.

Tietysti äitini on opettanut minulle myös kaikki naisten työt. Osaan kutoa kangasta, ommella, laittaa ruokaa, tiedän kuinka saippua keitetään ja kuinka ikkunat pestään niin ettei jää raitoja.

Mutta siinä kolmannessa talossa asuvat Harmut ja hänen tyttärensä Jengyt, jolla ei isännimeä ole. Ja takana päin jotkut sanovat häntä pökkimen tyttäreksi.

Tottahan se on. Harmut  makasi miesten kanssa nuorempana nimettömän jumalattaren temppelissä Tähtirannan kaupungissa, ja sitten maksusta milloin missäkin, eikä Jenkyen isää voi kukaan tietää. Harmutta ja hänen tytärtään halveksitaan, ja harva haluaa olla heidän kanssaan tekemisissä.

Jengyt on saman ikäinen kuin minä, vain kuukautta vanhempi. Harmut oli raskaana tähän kylään tullessaan ja asettui Korttaan talolle kuuluvaan autioon mökkiin, joka oli syrjässä. Syrjässä mekin asumme ja olemme heidän lähimmät naapurinsa. Sitä emme tienneet, miksi Harmut oli tullut juuri tänne, ja miksi hän oli lähtenyt pois Tähtirannasta synnyttämään ja kasvattamaan lapsensa. Hän oli Korttaan isältä Pulkkaalta pyytänyt lupaa asettua tuohon autioksi jääneeseen mökkiin, ja oli sen saanut.

Vaikka kerran kuulin jonkun vanhan vaimon puhahtavan että tämän kylänkin miehet salaa käyvät Harmuen luona, ja kuka sanoo, ettei joku heistä olisi Jenkyen isä.

Jengyt

Olimme noin viiden vanhoja kun se tapahtui ensi kertaa. Äitini oli ollut ulkona myöhään illalla ja tavannut Jenkyen kylätiellä. Tämä oli itkenyt ja sanonut että hänen äitinsä oli käskenyt hänen mennä yöksi vajaan nukkumaan. Mutta lapsi oli nähnyt siellä jotain pelottavaa, eikä uskaltanut mennä. Kun äitini kysyi, miksi Harmut oli niin käskenyt, oli Jengyt puhunut tuntemattomista miehistä. Ja että joku oli katsonut häntä kummallisesti. Äitini toi Jenkyen meille yöksi, kävi aamulla viemässä hänet takaisin kotiinsa ja — sen sain kuulla myöhemmin — oli puhunut Harmuen kanssa pitkään.

Sen jälkeen Jengyt tuli suoraan meille. Eikä itkenyt tullessaan. Tuona ensimmäisenä yönä äitini oli antanut hänelle patjan ja peiton keittiön nurkkaan, mutta sitten hän nukkui minun kanssani ullakkohuoneessa. Kuin olisimme olleet sisaruksia. Ja äitini sanoi, ettei Jengyt ollut voinut vaikuttaa siihen, miten hän oli tähän maailmaan tullut.

En ensin pitänyt siitä, että jouduin asumaan samassa huoneessa kuin Jengyt. Hän selitti omituisia asioita, eikä osannut tehdä taloustöitä — kun äitini pyysi meitä pesemään astiat aamiaisen jälkeen, hän ei tiennyt mitä tehdä. Mutta halusin totella äitiäni. Kylässä kulkiessani en halunnut olla Jenkyen seurassa. Onneksi hän harvoin halusikaan liikkua kylällä, monet katsoivat häntä halveksien ja pahimmat huutelivat hänen peräänsä tuota pökkimen tytärtä.

Kun vähän kasvoimme, aloin ymmärtää paremmin. Jengyt oli joutunut näkemään asioita, joita hänen ei olisi kuulunut nähdä. Asioita joista ei puhuta. Harmut oli kuvitellut ettei Jengyt olisi nähnyt tai ainakaan tajunnut. Kun Harmut kuuli, mitä Jengyt oli jollekulle selittänyt, hän oli koettanut lähettää tämän pois. Mutta Jengyt tietysti lapsellisuudessaan puhui siitä, mitä oli nähnyt, niin kuin hän sen lapsen järjellään käsitti.

Olimme suunnilleen kymmenvuotiaita kun Jenkyen äiti sitten lähti pois. Jengyt asui ensin yksinään mökissä. Pian näkyi, että hänen poskensa olivat kuopalla, vaatteensa tahraiset ja rääsyiset. Äitini näki hänet tiellä ja meni katsomaan hänen kotiinsa. Talossa näkyi, että Jengyt oli yrittänyt siivota ja pestä vaatteita, mutta ei ollut osannut. Eikä talossa ollut ruokaa, ei juureksia eikä hilloa kellarissa. Jengyt kertoi että hänen äitinsä lähetti hiukan rahaa melkein joka viikko, ja hän oli ostanut leipää. Ja Harmut oli pitänyt taloa kunnossa, katto ei vuotanut ja seinät oli tilkitty, eikä sotkua ollut enempää kuin se, mitä voi ajatella kun taloon jää yksinään kymmenvuotias jolle ei ollut opetettu oikein mitään.

Niin Jengyt muutti meille. Hänestä huomasi, ettei kukaan ollut opettanut hänelle niitä asioita, jotka naisen pitäisi osata. Hän tuskin osasi lakaista lattiaa, ei ollut juuri pitänyt neulaa kädessään, ei tiennyt miten ruokaa laitetaan. Hän katsoi hämmästyneenä kun keitimme puuroa, ja näytin hänelle miten se tapahtuu. Niillä rahoilla, mitä hänen äitinsä lähetti, sai paljon enemmän ruokaa kun osti puurojauhoja eikä valmista leipää.

Jengyt ymmärsi kysyä, etteihän hän vain elänyt meidän kustannuksellamme. Riittivätkö hänen äitinsä rahat todella siihen elatukseen, minkä hän talossamme sai? Varsinkin kun hän ei osannut tehdä juuri mitään.

“Sinä opit”, äitini Mellyt sanoi hänelle. “Olet jo oppinut yhtä ja toista. Nyt osasit jo itse korjata vaatteesi, niin etteivät ne putoa rääsyinä päältäsi. Ja sillä rahalla mitä Harmut lähettää, saa sentään paljon viljaa ja maitoa. Saat tulla kanssamme marjametsään, ja jos äitisi ei kevääseen mennessä palaa, kylvämme senkin talon vihannesmaat. Pieni se tilkku on, mutta kyllä siitä jotakin saa. Taitaa jäädä rahaa säästöönkin.”

“Äiti ei kasvattanut vihanneksia”, Jengyt sanoi. “Hän kylvi siihen heinäviljaa ja myi sen kanojen rehuksi. Siinä oli vähemmän työtä. Minä en osaa kasvattaa vihanneksia.”

“Minä en osaa.” Olipa kyse mistä tahansa työstä, leipomisesta, vaatteiden ompelemisesta ja korjaamisesta, niin Jengyt ei ollut koskaan yrittänyt. Ei edes nähnyt miten se tehdään. Hän oli koettanut pestä vaatteitaan — huuhtonut ja hinkannut niitä kylmässä vedessä, mutta hänellä ei ollut edes saippuaa. Näin äitini ilmeestä että hän oli monta kertaa karjaisemassa tälle mutta nieli sanansa äkkiä. Äiti ei sitä minulle sanonut, mutta myöhemmin tajusin. Äitini Mellyt sääli Jengyttä. Ei ollut Jenkyen syy ettei hänen äitinsä ollut häntä opettanut.

Ensin en halunnut viettää aikaa Jenkyen kanssa, tuntui että häneen oli äidistään tarttunut jotain saastaista, ja se tarttuisi minuunkin. Mutta sitten näin; ei saasta ollut Jenkyessä, enemmän se oli niissä, jotka häntä halveksivat. Jengyt oli sitten kuin pikkusiskoni, teimme yhdessä töitä.

Ihmettelin jonkin kerran kuinka hän oli äitinsä kanssa elänyt, jos hän kerran ei ollut oppinut mitään töitä.

“Äiti sanoi ettei hänellä ollut aikaa opettaa”, Jengyt sanoi. “Tai hän ei välittänyt. Haimme leipää leipurilta ja söimme sitä. Tai äiti osti ruokaa oluttuvan pitäjältä. Ja antoi vaatteet pyykkärin pestäväksi.”

Tiesin että kaupungissa rikkaat tekevät niin, maksavat muille siitä, että nämä laittavat heille ruokaa, pesevät ja korjaavat vaatteet. Salaa ihmettelin asiaa äidilleni, eihän Harmut ollut rikas. Hän oli tullut kylään ja asettunut tuohon pieneen mökkiin Korttaan maalla, joka oli ollut autiona, ja hänen annettiin asua siinä.

“Ne miehet, jotka kävivät hänen luonaan, maksoivat hänelle hyvin”, äitini vastasi hiljaa. “Ja Harmut pani kiireesti menemään ne rahat, sillä ne polttivat hänen käsissään.”

En ymmärtänyt, miksi joku halusi elää sellaista elämää.

“En usko että Harmut on halunnutkaan”, äitini vastasi siihen, “mutta kun sellaiseen on ajautunut niin ei pääse poiskaan.”

Nimettömän jumalan temppeli

Joskus puhuimme Jenkyen kanssa siitä, mitä haluaisimme elämässämme tehdä. “Haluaisin ryhtyä parantajaksi”, hän sanoi. “Äitisihän on opettanut minua hiukan ja tiedän oppivani. Tuskin minusta kenenkään kunnon miehen vaimoakaan voi tulla. Jos joku ottaisi minut parantajan oppiin. Parantajalta ei kysytä, kuka hänen isänsä on. Nimettömän jumalan temppeliin en halua mennä.”

Olimme kyllin vanhoja tietämään, mikä oli nimettömän jumalan temppeli. Siellä oli temppelinaisia, joiden kanssa miehet kävivät makaamassa. Se ei ollut yhtä paha kuin maata miesten kanssa maksusta, mutta ei se ollut hyväkään. Jotkut menivät temppelinaisiksi, koska heillä ei ollut muutakaan keinoa elättää itseään. Toisinaan he alkoivat odottaa lasta ja synnyttivät lapsensa temppelissä. Ja niistä  tytöistä, jotka olivat syntyneet nimettömän jumalan temppelissä, tuli nimettömän jumalan papittaria. Papittaria ei halveksittu niin kuin temppelinaisia, mutta he eivät voineet koskaan lähteä temppelistä, ja heidän oli maattava rituaaleissa jumalan kanssa, kuten sanottiin. Kaikkien nähden. Nimettömän jumalan palvelijat olivat eunukkeja. Jos temppelissä syntyi poikalapsi, hänestä tuli nimettömän jumalan palvelija ja hänen miehuutensa vietiin heti vauvana, ellei jumala kutsunut häntä papikseen.

Joskus naiset lähtivät pois nimettömän jumalan temppelistä. Vaikka se merkitsi sitä, ettei heillä ollut enää mitään. Yleensä he menivät Tähtirannan sataman kapakoihin, joissa merimiehet kävivät. Joko he myivät siellä olutta tai sitten etsivät merimiesten seuraa, kuten sanottiin.

En sanonut Jenkyelle, mutta arvasin, mitä oli tapahtunut. En tiennyt oliko Harmut temppelissä syntynyt — hänellä oli outo nimi — annettiinko tuollaisia nimiä nimettömän jumalan temppelissä syntyneille? Mutta oliko hän paennut temppelistä, jottei hänen lapsensa olisi temppelissä syntynyt, ainakaan poika, jonka miehuus olisi sitten viety.

Isä

Olin juuri täyttänyt viisitoista, kun eräänä iltana olimme Jenkyen kanssa palaamassa viemästä äitini kahta lehmää yölaitumelle. Vastaamme tuli kylään vievällä tiellä tuntematon mies. Hän tervehti, ja kysyi Meltyen asuintaloa.

“Miksi joku muukalainen kysyy Meltyen taloa?” kuiskasi Jengyt minulle. “Ties vaikka olisi pahat mielessä. Älä kerro.”

Mies kysyi uudestaan. “Asuuko hän siellä missä ennenkin?”

Kun emme vastanneet hänelle, hän kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa.

“Meidän pitää varoittaa äitiäsi”, kuiskasi Jengyt. “Mennään pian kiertotietä.”

Minusta Jengyt käyttäytyi lapsellisesti, aikoihin ei ollut tapahtunut mitään pahaa, vaikka muukalaisia kylässä kulkikin toisinaan, mutta en saanut sanaa suustani, ja seurasin Jengyttä metsäpolulle.

Tietenkään emme ehtineet. Kun tulimme kotiin, näimme että äitini seisoi portailla ja tuo mies puhui hänen kanssaan.

Hiivimme lähemmäs. Kuulin heidän keskustelunsa.

“Tulin noutaakseni poikani mukaani”, kuulin tuon miehen sanovan.

“Sinulla ei ole poikaa”, äitini vastasi hänelle.

Hetken hiljaisuus.

“Et ole muuttanut kenenkään toisen taloon eikä kukaan ole minulle lähettänyt viestiä. — Salaatko minulta jotain?”

Äitini ravisti päätään.

“Miksi salaisin. En synnyttänyt poikaa vaan tyttären.”

Silloin huudahdin hämmästyksestä ja äitini kääntyi minuun ja Jenkyeen päin.

“Hierrut, tule tänne!”

Lähdin liikkeelle äitini luo.

“Hierrut?” Mies katsoi minua. “Näinkin sinut, muttet vastannut kun kysyin äitiäsi. Nyt tunnistan piirteet.”

“Sanoit että lapsen nimeksi tulisi Hierras”, äitini sanoi naurahtaen. “Joten annoin hänelle nimen Hierrut. Ja sanoit että lapsen on opittava pitämään miekkaa kädessään. Joten hän on ollut Orkkaan opissa.”

Olin ehtinyt äitini viereen. Tervehdin kohteliaasti, mutten osannut sanoa mitään. Silmäkulmastani näin, että Jengyt oli uteliaana hiipinyt lähemmäksi. Mies katsoi hetken vaiti ja kääntyi sitten minuun päin.

“Saitkin jo tietää”, hän sanoi. “Olen isäsi Kervas.”

Hän laski kätensä olkapäälleni.

“On asioita joista ei puhuta lapsille. Mutta en voi palata talooni ennen kuin parhaan ystäväni Korttaan henki on rauhansa saanut.”

“Et minullekaan ole kertonut”, äitini sanoi nyt. “Kukaan ei ole sanonut että Korttaan veri olisi käsissäsi. Itse sanoit ettet voi palata kotiin ennen kuin kirous on rauennut.”

“Ei ole Korttaan veri päälläni”, isäni vastasi, “ja tiedän etten olisi voinut enempää tehdä, mutta olin lähinnä häntä, kirous tarttui minuun, ja on tehtäväni antaa rauha hänen hengelleen. Ja sain ilmoituksen, että tarvitsen toverin, joka on lähtenyt omista kupeistani.”

“Tiesitkö jo silloin”, kysyi äitini.

“Tiesin ja en”, isäni vastasi. “Toivoin, että en tarvitsisi, koska ketään ei silloin ollut.”

“Joudutko taisteluun”, äitini kysyi. “Sanoit, että lapsen on opittava käyttämään miekkaa.”

“En tiedä, joudummeko taisteluun”, isäni vastasi. “En toivo mitään, koska toive voi tuoda kirouksen. Uskallatko antaa tytön toverikseni?”

“En toivo sitä”, äitini vastasi. “Mutta tiedän että minun täytyy. Muuten on kirous meidän kaikkien päällä.”

Isäni nyökkäsi. “Kirous estää minua astumasta taloihin tai yöpymästä täällä”, hän vastasi. “Mutta en halua riistää sinulta tyttöä pimeyttä vasten enkä valmistautumattomana. Lähetä hänet huomisaamuna varhain kahlaamon yli.”

“Hyvä on”, äitini sanoi.

He laskivat kätensä toistensa olkapäille, mutta eivät syleilleet toisiaan kuten puolisot syleilevät. Kuitenkin saatoin nähdä, että heidän välillään oli jotakin.

“Saatko jonkun avuksesi tänne, jos joudumme viipymään pitkään”, sanoi isäni äkkiä.

“Harmuen tytär Jengyt on asunut kanssamme jo jonkin aikaa”, äitini vastasi ja viittasi tähän. “En jää yksin.”

Isäni katsoi nyt Jengyttä. Tämä lehahti punaiseksi.

“Sinä olet jostakin oppinut kovin epäluuloiseksi”, isäni sanoi sitten Jenkyelle.

“Teinkö väärin kun otin hänet talooni?” Äitini madalsi ääntään.

Isäni ravisti päätään. “Alkaa hämärtyä”, hän sanoi sitten. “Minun on lähdettävä.” Isäni laski nyt molemmat kätensä olkapäilleni.

Tunsin että hänen kätensä olivat vahvat, luotettavat. Hän kääntyi ja lähti. Jäin katsomaan hänen peräänsä.

“Tule”, äitini sanoi. “Sinun on pakattava tavarasi ja mentävä ajoissa lepäämään.”

“Et epäröinyt kun hän pyysi saada ottaa minut mukaansa.”

“Olet hänen tyttärensä siinä kuin minunkin. — Uskon, että hän kertoo enemmän kun olette matkalla.”

Lähtö

Sinä yönä en juuri nukkunut. Pohdin isääni, jonka olin ensi kertaa nähnyt, pohdin tuota kirousta, josta en vieläkään tiennyt muuta kuin että se oli ajanut isäni kotoaan ja nyt vaatisi jotain minulta. Jengyt tajusi, että halusin olla yksin, ja pysyi vaiti omalla puolellaan ullakkohuonetta. Aamulla noustessani hän heräsi ja toivotti minulle onnea. Niin teki myös äitini. Kukaan meistä ei halunnut pitkittää jäähyväisiä.

Pukeuduin pojan vaatteisiin, niihin joita olin käyttänyt miekkailuharjoituksissa. Minua pelotti kun aamun kajastaessa heitin pienen repun selkääni, sidoin miekan vyölleni ja lähdin kohti kahlaamoa.

Pelotti, mutta tunsin myös ylpeyttä. Ja iloitsin siitä ajatuksesta, että saisin vihdoin tutustua isääni, joka oli ollut minulle vain nimi, ja että vihdoin saisin tietää mikä salaisuus oli kylämme yllä, perheemme yllä ja Korttaan talon yllä.

Kun lähestyin kahlaamoa, näin isäni odottamassa, ja nähdessään minun tulevan hän lähti minua vastaan. Kuljimme yhdessä kahlaamon yli. Hän oli pystyttänyt pienen teltan lähelle rantaa.

“Kai olet syönyt jotakin”, hän kysyi.

Nyökkäsin. Olin pakottanut itseni syömään kunnollisen aterian, puuro oli jätetty illalla uuniin tavalliseen tapaan, olimme keittäneet teetä, paistaneet kananmunan, ja olin vielä syönyt hiukan vihanneksia ja lähtenyt omenaa pureskellen matkaan. Oli alkusyksy ja tuoreita herkkuja yltä kyllin.

Kuuntelin isäni ääntä. Se oli matala, mutta sointuisa. Olin koettanut olla pohtimatta millainen mies isäni oli, ehkä siksi, etten uskonut häntä milloinkaan kohtaavani. Nyt katselin häntä salaa, samalla kun purimme leiriä. Häneen ei olisi tiellä vastaan tullessaan kiinnittänyt huomiota. Hän oli keskimittainen ja pikemmin hoikka kuin roteva, mutta näin että hänen käsivartensa olivat vahvat. Hänen nenänsä oli suora, leukansa vahva, ja suu sopusuhtainen. Arvasin, että äitini oli nähnyt isässäni komean miehen. Ja yhtä varmasti isäni oli nähnyt äidissäni kauniin naisen.

Pohdin millaista elämää isäni oli viettänyt, ja tulisiko elämäni hänen kanssaan vaeltaessani olemaan hyvinkin niukkaa. Ainakin hänen vaatteensa ja varusteensa näyttivät hyväkuntoisilta ja hyvin tehdyiltä. Eikä hän näyttänyt siltä että olisi nähnyt nälkää. Äitini oli antanut minulle mukaan eväät pariksi päiväksi — leipää, hiukan juureksia ja kuivattua lihaa, palan juustoa ja pienen pullollisen kirkastettua voita. Pohdin pitäisikö eväitä säästää.

Leirin purkaminen ei tietenkään kestänyt kauan — piti vain kääriä teltta kasaan.

Lähdimme. Olin toisinaan ollut täällä päin, tämä oli sitä aluetta, jossa käytiin metsästämässä ja marjoja poimimassa, ja jonkin matkan päässä oli muita kyliä, joissa olimme vierailleet. Tähtiranta oli vastakkaisella suunnalla, siellä en ollut käynyt koskaan.

Vuorta kohti

“Mihin olemme menossa”, kysyin. Isäni ei kääntynyt sinne, missä olivat toiset pikkukylät, eikä sinne missä olimme käyneet poimimassa marjoja, vaan kapealle polulle ylämäkeen. Tämä ei ollut sellainen reitti, jolla kuljetetaan tavaraa. Välillä polku näytti katoavan, mutta isäni selvästi tiesi mihin olimme menossa ja kohta olimme taas selvällä väylällä.

“Menemme sinne, missä Korttaan henki on vankina”, isäni vastasi.

Olin kysymässä kauanko matka kestäisi, mutten saanut sanaa suustani. Koetin tarkkailla millainen mies isäni oli, mitä häneltä uskaltaisi kysellä. Mieleeni tuli, että ehkä hänkin arkaili minua, etenkin kun hän oli uskonut lähtevänsä matkaan poikansa kanssa ja lapsi olikin tytär.

“Kuinka pitkä matka se on”, sain lopulta kysyttyä.

“Joudumme yöpymään kerran”, isäni vastasi. “Juuri ja juuri olisi mahdollista päästä perille tänä iltana, mutta se ei kannata. Ei ole hyvä jos olemme kovin väsyneitä, ja arvaan että viime yönä nukuit huonosti.”

Olimme kulkeneet peräkkäin, isäni tietysti edellä, hän oli vain välillä vilkaissut taakseen, etten alkaisi jäädä jälkeen.

Aamupäivä oli puolessa. Isäni näytti katselevan ympärilleen enemmän. Pian kuuluikin puron solinaa. Käännyimme seuraamaan puroa ylävirtaan ja tulimme pian pienelle aukiolle, jonka keskelle oli kaatunut suuri puu.

“Tuossa rungolla on hyvä istahtaa ja levähtää hiukan.”

Isäni kaivoi esiin ruokaa. Olin ottamassa omia eväitäni mutta hän pysäytti minut eleellä.

“Jos sinulla ei ole jotain mikä pilaantuu, niin ei kosketa eväisiisi. Säästetään ne hätävaraksi. Tai jos joudumme erillemme.”

Isäni eväät eivät juuri eronneet omistani, hän antoi minulle reilun annoksen ja otti samanlaisen itselleen.

Korttaan kohtalo

“Voitko kertoa enemmän siitä mitä meidän on tarkoitus tehdä”, uskaltauduin kysymään.

“Kertoisin, jos tietäisin itsekään”, isäni vastasi. “Sain vain merkin, että minulla on oltava toveri, joka on omaa vertani. Ja minulla ei ollut lähisukulaisia. Joten toverin täytyi tarkoittaa syntymätöntä lastani.”

“Siksikö oletit että olisin ollut poika?”

Isäni naurahti. “Ehkä. En ajatellut niin tarkkaan.”

Onnistuin jatkamaan: “Mitä Korttaalle ja sinulle tapahtui? Kylässä asiasta ei puhuttu. Sanottiin, että Kortas oli saanut surmansa, muttei kerrottu miten, ja sinä olit lähtenyt. Pahaakaan kukaan ei puhunut, eivät edes ne juopot jotka pitivät tapanaan istua kaikki illat kylän kapakassa ja käydä Harmutta tapaamassa.”

“Kylässä ei ole puhuttu, se on viisasta”, vastasi isäni Kervas. “Se roskaväkikin on tiennyt, että varomattomat sanat voivat kutsua pahan paikalle. Kerron sinulle lyhyesti. Olimme villisikametsällä, ja erehdyimme lähtemään tänne, vuorten suuntaan, emmekä pysyneet sillä alueella millä tavallisesti metsästämme. Mutta Kortas uskoi nähneensä erityisen upean eläimen ja lähti sitä seuraamaan. En tiedä oliko se todella suuri ja komea villisika, vai oliko jokin pahuuden voima tuonut harhan eteemme…”

Arvelin että isäni varoi nyt sanojaan. Varoiko hän niitä siksi että olimme nousemassa tänne vuorille, vai muutenkin?

Mutta isäni jatkoi: “Se olento, joka hänet surmasi, ei ollut villisika. Eikä sitä eläintä, jonka perään hän oli lähtenyt, näkynyt missään. Kortas makasi maassa, ja jokin oli lävistänyt hänen rintansa. Tulin siihen juuri ennen kuin hän veti viimeisen henkäyksensä. Ja hän sanoi minulle: ‘Sieluni — sen lunastus…’ Lause jäi kesken. Muut ehtivät siihen hiukan myöhemmin. En lähtenyt häntä tuomaan takaisin kylään muiden kanssa, vaan käännyin etsimään selitystä hänen viimeisille sanoilleen.”

“Oliko Kortas tehnyt jotakin väärää?” Nyt pystyin vain kuiskaamaan. “Tai sinä?”

“Ei kumpikaan meistä, sikäli kun tiedän”, isäni vastasi. “Mutta ehkä Kortas oli osunut kirouksen paikkaan. Tiesin, että vuorella on henkien asuinsija. Uskaltauduin sinne selvittämään, mitä Kortas oli viime sanoillaan tarkoittanut. Ja sain merkin. Korttaan sielu on vankina, ja tehtäväni on saada se vapaaksi. Viimeisen kerran kävin talossani seuraavana yönä, ja sanoin äidillesi hyvästit. En saa kotiini astua, enkä yöpyä kylässä, ennen kuin Korttaan sielu on vapaa.”

Nousu vuorelle

“Sinnekö olemme menossa”, kysyin sitten. “Ja tapahtuuko siellä jotakin?” Vaistomaisesti tartuin vyölläni riippuvaan miekkaan, vaikka istuimme rauhassa, aurinko paistoi puiden välistä ja vesi solisi.

“En tiedä”, isäni sanoi. “Näen että olet valmistautunut jopa taisteluun, ja niin minäkin, mutten tiedä onko se tarpeen. Luultavasti tarvitaan aivan muuta kuin sotataitoja. Mutta se on huomisen ongelma.”

Äkkiä haukottelin. Nyt alkoi tosiaan tuntua, ettei uni ollut illalla tullut ja herätys aamulla oli ollut hyvin aikainen.

“Nyt on aika jatkaa matkaa”, isäni sanoi. Hän näki että kohta torkahtaisin niille sijoilleni.

Vaeltaessamme emme keskustelleet. Isäni kulki edellä pitkin polkua, joka oli välillä selvempi ja välillä taas tuntui katoavan kasvillisuuteen. Sitten se tuli toisen puron rantaan ja jatkui sitä seuraten.

Kuljimme aina vain ylämäkeen ja metsä jatkui samanlaisena.

Puolipäivä oli selvästi ohi kun isäni pysähtyi seuraavan kerran. Nyt tulimme suoraan pienelle aukiolle tuon puron rannassa, ei tarvinnut poiketa mihinkään.

“Meillä ei ole kiire”, isäni sanoi. “Ei ole enää montakaan virstaa siihen paikkaan, mihin on paras pysähtyä yöksi. Yöllä ei ole hyvä olla sillä alueella mitä henget pitävät omanaan, eikä edes kovin lähellä sitä. Yövymme ennen kuin tulemme liian lähelle.”

Autoin isääni tekemään pienen nuotion, ja keitimme keittoa. Liemessä oli juureksia, yrttejä ja kuivattua lihaa. Silloin kun tuollaista keittoa tehtiin talossa, liha oli pantu likoon edellisenä iltana, nyt se oli pakko keittää kuivana. Isäni pani sen ensimmäiseksi liemeen, ensimmäisten juuresten kanssa. Silti liha oli sitkeää ja suolaista.

“Tällaiseen keittoon ei voi panna paljon lihaa, kun suolaa ei saa pois”, isäni sanoi. “Ja tietenkään liha ei ole hyvää kun se ei ole mureaa. Mutta hiukan on saatava jotta jaksaisi kulkea. Täällä ei voi kalastaakaan.”

Vastasin nyökkäämällä. Yritin tulkita isäni ilmeitä. Olimme hiukan jutelleet, tyly hän ei ollut. Mutta paljon hän ei puhunut, ei juuri mitään turhaa, ei huomautuksia ympäristöstä tai muutakaan. Oliko hän aina ollut sellainen, vai… Montakaan sanaa hän ei ollut äitinikään kanssa vaihtanut. Eikä äiti ollut puhunut minulle, vain pitänyt itsestään selvänä että lähtisin isäni mukaan.

Minulla oli tunne ettei pitänyt kysellä. Saatoin vaistota ettei isäni halunnut puhua vain hiljaisuuden täyttämiseksi. Ei minunkaan tehnyt mieli puhua. Aloin olla väsynytkin — olin nukkunut huonosti ja kuljimme aina vain ylämäkeä pitkin vuoren rinnettä. Valittaa en halunnut, en näyttää, että kulkeminen oli minulle raskasta. Olin täyttänyt viisitoista, minua pidettiin kyllin aikuisena lähtemään, en saisi luovuttaa enkä lisätä isäni taakkaa.

Mutta kulkiessani tulin miettineeksi sitäkin, vai oliko isäni todella kadonnut kokonaan ja ilmaantunut äitini ovelle viisitoista vuotta myöhemmin, vai oliko äitini sittenkin jollakin tavalla pitänyt häneen yhteyttä. Mutta silloin olisi ollut hyvin omituista ettei isäni ollut tiennyt, että hänen lapsensa olikin tyttö. Ja että hän oli kysynyt Jenkyeltä ja minulta, missä äitini asuu.

Alkoi tulla ilta. Polku kulki edelleen puronrantaa ja tuli välillä pienille aukioille. Aurinko oli kuitenkin vielä korkealla kun isäni pysähtyi. Oletin että pitäisimme vain tauon, mutta hän alkoikin ottaa telttaa esiin.

“Yövymme tässä”, hän sanoi. “Ei ole enää pitkälti sinne, missä metsä loppuu ja henkien asuinsijat alkavat. Ja liian lähellä niitä paikkoja ei ole hyvä olla yöllä.”

Pystytimme teltan ja rakensimme taas pienen nuotion. Nyt pataan ei pantu keittoa, vaan puuroa. Sitä piti sekoitella pikku hiljaa, ja niinpä minä istuin kattilan vieressä, samalla kun isäni kierteli leirin ympärillä ja etsi kuivia risuja polttopuuksi ja lehdeksiä vuoteen pehmusteeksi. Mieleeni tuli oliko hän itse asiassa suunnitellut tämän — arvannut että olisin tässä vaiheessa todella väsynyt ja järjestänyt keitettäväksi ruokaa, jota piti istua vahtimassa. Minä vain torkuin padan vierellä ja olin kuitenkin hyödyksi.

Kun olimme syömässä, isäni tuijotti puroa mietteissään. Hän sanoi, että olin tehnyt hyvää puuroa, mutta emme keskustelleet muuten. Aloin aikani kuluksi käydä läpi isäni varusteita. Hyvässä kunnossa hän oli ne pitänyt, mutta jotain pientä korjattavaa löytyi aina. Eivätkä puukot ja miekat milloinkaan olleet liian hyvässä terässä.

Menimme aikaisin nukkumaan. Olin pelännyt etten saisi unta, mutta olin niin väsyksissä, että kun olin käpertynyt lehväpatjalle ja sulkenut silmäni, niin seuraavaksi tajusin, että isäni oli noussut vierestäni ja puuhaili jotain nuotion vieressä.  Aurinko kajasti itäiseltä taivaanrannalta. Hän näki minun avaavan silmäni ja sanoi: ”Meidän on paras lähteä mahdollisimman pian. Syömme vain ensin kunnolla.”

Isäni oli vain keittänyt vettä; muuten söimme leipää ja juustoa, ja viimeksi isäni kaivoi varastoistaan vielä omenan kummallekin. Hän otti aseensa.

“Lähtekäämme”, hän sanoi sitten. “Jätä reppusi telttaan, ja ota mukaan vain hiukan evästä ja sellaista mitä voit tarvita milloin hyvänsä.”

“Tulemme siis tähän takaisin?” kysyin.

“Vuorelle vie vain tämä tie”, isäni vastasi. “Tulemme välttämättä tätä kautta takaisin. En tiedä kauanko meillä menee, mutta siellä ei ole hyvä olla yöaikaan.”

Kävin tavarani läpi, otin mukaani aseet, hiukan sidetarpeita, köyttä ja sen sellaista ja vähän evästä, sen verran kun mahtui taskuihin, ja vein repun telttaan.

Isän vain nyökkäsi kun tulin teltasta, ja lähdimme liikkeelle. Vähän matkaa kuljimme metsässä pitkin puron rantaa, mutta sitten metsä loppui ja näin edessäni rinteen, jossa kasvoi sitkeitä ruohoja ja outoja kukkia, sellaisia, jotka eivät viihtyneet alhaalla laaksossa.

Henkien asuinsija

Lähestyimme henkien asuinsijaa. Isäni kääntyi puron varresta, tulimme jyrkänteen luo ja lähdimme seuraamaan sen reunaa. Vilkaisin ylöspäin — jyrkänteen reunalla kasvoi pensaita. Kohta olimme niin korkealla, että päämme olivat reunan yläpuolella, mutta tiheä pensaikko peitti näkyvyyden. Kuulin veden solinaa, vaikka olimme taatusti niin kaukana purosta, jota olimme seuranneet, ettei se sieltä voinut kuulua. Vai kuuluiko suorastaan pienen putouksen ääntä?

Nyt tunsin jotakin. Merkillisen voiman, joka tuntui yhtaikaa jähmettävän minua paikalleen ja vetävän eteenpäin. Sen että tuolla oli joku, joka halusi minusta jotakin. Ja tässä oli oudosti kylmä. Yritin saada selvää tuosta voimasta — halusiko se pahaa vai hyvää? Vai eikö se välittänyt? Kuljin ajatuksissani eteenpäin ja olin törmätä isääni, kun en tajunnut hänen pysähtyneen.

“Nyt pysy aivan takanani”, isäni sanoi hiljaa. “He ovat täällä, ja uskon, että he vastaavat meille nyt. En tiedä olemmeko vaarassa.”

Vaistomaisesti tartuin miekkaan vyölläni. Näin että isäni oli tehnyt samoin. Hän katsoi minuun.

“En tiedä, onko miekasta täällä mitään apua, vai onko edessä jotain aivan muuta. Tunsitko äsken voiman?”

Nyökkäsin. “Tunsin”, vastasin. “Se halusi minusta jotakin. Mutta enempää en siitä saanut selvää, en edes sitä, onko se voima vihamielinen vai ei.”

“Minäkään en tiedä”, vastasi isäni.

Olimme tulleet kohtaan, jossa jyrkänne lähti vuorenrinteestä. Ja sen yläpuolella oli pieni tasainen alue. Vesi tuli lähteestä tai maanalaisesta purosta, ja laski pieneksi lammeksi, josta puro virtasi rinteeseen. Pensaat kasvoivat alueen reunoilla, niin ettei keskelle voinut mistään suunnasta kauempaa nähdä.

Isäni otti minua kädestä ja jäimme seisomaan lammen rannalle siihen, mistä vesi virtasi lampeen. Tunsin voiman entistä vahvempana, ja että se halusi minusta jotakin, mutta en edelleenkään tuntenut oliko se vihamielinen vai ei. Minkäänlaista tuulta ei tuntunut, mutta lammen pinta väreili. Ja väreily lisääntyi, muuttui kuohunnaksi, ja alkoi kuulua huminaa. Outo voima tuntui yhä vahvempana. Nyt sain siitä hiukan enemmän selvää. Se ei tahtonut minulle pahaa, muttei hyvääkään. Sillä oli jokin oma pyrkimys.

Kirous

Silloin kohosi vedestä pilvipatsas ja kuulimme äänen. “Olet saapunut, Kervas, Hiertaan poika. Ja kanssasi on Hierrut, Kerpaan tytär.”

“Niin olen”, vastasi isäni. “Olet riistänyt meiltä viisitoista yhteistä vuotta. Olet riistänyt minulta ja vaimoltani viisitoista yhteistä vuotta. Miksi? Mitä vielä tahdot? Miten olen sinua vastaan rikkonut?”

“Tiedät itse, ettet sinä ole rikkonut”, vastasi ääni. “Et sinä, ei sinun tyttäresi. Mutta olit paikalla kun kirouksenalainen astui pyhälle maalle, ja sait kirouksen päällesi.”

“Vastaatko minulle?” kysyi isäni. “Miksi oli Korttaan päällä kirous? Mitä hän oli tehnyt?”

“Ei se ollut Korttaan oma kirous, joka oli hänen yllään, vaan hänen isänsä kirous”, ääni vastasi. “Korttaan isä oli tehnyt kunniattoman teon, ja Korttaan täytyi se maksaa, mutta sinä ja tyttäresi olette osa hänen lunastustaan. Mutta ensin teidän on osoitettava, että siihen kykenette. Miekat kädessä tänne astuitte, miekoin siis taistelkaa.”

Äkkiä patsas alkoi liikkua, ikään kuin kiehua, ja siitä syöksähti meitä kohti kuin jokin suuri peto. Ei se ollut villisika, emmekä ehtineet nähdä, oliko se enemmän leijonan vai suden sukua. Isäni miekka kohosi ensin, mutta minunkin oli valmiina. Kerran peto väisti ja perääntyi, ja toisenkin, mutta sitten osuimme siihen kumpikin. Minun iskuni osui sen käpälään, mutta isäni kalpa upposi otuksen hartiaan. Suoraan tappavat eivät ne iskut olleet, mutta hirviö vaipui avuttomana alas karjuen tuskasta ja sen ruumis upposi lampeen.

Tuskin olimme ennättäneet tajuta tapahtunutta, kun näimme kuinka kallioseinään ilmaantui syvennys, suoraan sen kohdan yläpuolelle, mistä vesi virtasi lammikkoon. Syvennyksessä oli jalusta, kuin pyhää esinettä varten, mutta se oli tyhjä.

Sillä välin patsas oli palannut entiseen muotoonsa. Ääni puhui jälleen.

“Kokeesta te selvisitte”, se sanoi. “Jäljellä on viimeinen tehtävä. Te näette tuon syvennyksen ja jalustan. Siinä on ollut esine, loistava sininen kristalli. Kauan sitten tänne eksyi nuorukainen, joka röyhkeydessään ja mielettömyydessään otti itselleen tuon kristallin. Tähtirannassa hän koetti sitä myydä, mutta ostajat tajusivat sitä kavahtaa, tunsivat kirouksen. Vihdoin hän vei sen nimettömän jumalan temppeliin maksuna nautinnostaan.”

“Sielläkö siis on esine, joka kantaa kirousta”, kysyi isäni. “Millä tavoin se liittyy Korttaaseen?”

“Tuo nuorukainen uskoi olevansa vapaa kirouksesta”, jatkoi ääni. “Ja hän perusti perheen ja siitti pojan. Kuitenkin oli kirous hänen päällään, ja se vei hänet ennenaikaiseen hautaan. Ja kirous lankesi myös hänen jälkeläistensä päälle. Ja se henki, joka on vangittuna, on hänen poikansa henki.”

“Korttaan isä siis ryösti kristallin ja antoi sen maksuna nautinnostaan. Miten kirous siis raukeaa”, isäni kysyi.

“Kirous raukeaa kun kristalli on taas paikallaan”, ääni vastasi. “Ja kristallin voi temppelistä noutaa ja oikealle paikalleen asettaa vain se, joka on temppelissä siitetty, mutta ei temppelissä syntynyt, kirotun jälkeläinen, mutta itse viaton. Silloin on kirous poistunut Korttaan suvun päältä, ja silloin olette te vapaat. Ennen sitä ette saa kumpikaan jäädä kylään yöksi, ettekä siellä taloon astua. — Miekoin tahdoitte taistella, mutta aseita ei tarvita enää.”

Patsas alkoi väreillä ja katosi, ja lammen pinta oli täysin tyyni. Tunne voimasta oli kadonnut.

“Temppelissä siitetty, mutta ei temppelissä syntynyt, kirotun jälkeläinen, mutta itse viaton”, toistin. Äkkiä tajusin. “Voisiko se olla Jengyt!”

Isäni nyökkäsi. “Meidän on lähdettävä selvittämään asia; puhuttava Harmuen kanssa. Toivottavasti hän tietää.”

Paluu kylään

Lähdimme paluumatkalle. Jyrkänteen alla kulkiessamme minä kuljin edellä, isäni varmuuden vuoksi minun ja henkien välissä. Kun tulimme avoimelle maalle, hän astui vierelleni. Näin että hän tarkkaili liikkeitäni. Emme kuitenkaan pysähtyneet. Minä mietin. Korttaan isä — Pulkas nimeltään kuten pojanpoikansa — oli siis vienyt kristallin nimettömän jumalan temppeliin.  Mutta hengen sanojen mukaan hän oli sen jälkeen perustanut perheen ja siittänyt pojan. Pulkas, Korttaan isä, oli kuollut vain hiukan ennen kuin hänen poikansa oli saanut surmansa, niin olin kuullut. Oliko siis Pulkas tai Kortas käynyt tuolla nimettömän jumalan temppelissä vähän ennen kuolemaansa ja siittänyt lapsen Harmuelle? Vai olinko aivan hakoteillä?

Tulimme leiriimme.

“Oletko kunnossa”, isäni kysyi nyt minulta. “Osuiko hirviö sinuun?”

Ravistin päätäni. “Tunsin vastuksen lyödessäni, en muuta. Käteni tuntui hetken oudolta, muttei enää.”

“Hyvä”, isäni sanoi. “Jaksammeko palata kylän luo tänään? Sinun on noudettava Jengyt mukaamme, ja huomenna lähdemme Tähtirantaan etsimään Harmutta.”

“Jaksan kulkea”, vastasin. “Ja nythän matkamme käy alamäkeen.” Sitten uskaltauduin kertomaan isälleni ääneen mietteitäni. “Tämä on tietenkin vain arvailua…”

“Harmut on nimi, jollainen annetaan nimettömän jumalan papittarille, temppelissä syntyneille”, isäni sanoi. “Ja papittaren kanssa makaa vain nimettömän jumalan pappi rituaalissa. Meidän on mentävä puhumaan Harmuen kanssa.”

Purimme leirin.

Vaeltaessamme emme juuri puhuneet. Pysähdyksemme olivat nyt lyhempiä kuin tulomatkalla, eikä isäni kertaakaan sytyttänyt tulta. Emmekä juuri jutelleet edes tauoilla, isäni vain kysyi, olinko väsynyt, jaksaisinko jatkaa. Arvasin, että hän halusi päästä kylän luo ennen iltahämärää, jotta ehtisimme käydä kylässä ja etsiä Jenkyen käsiimme vielä tänä iltana. Iltapäivällä aloin väsyä, mutten halunnut sanoa mitään.

Aurinko oli jo lähellä laskuaan, kun saavuimme tuohon samaan paikkaan kylän lähellä kahlaamon luona, mutta toisella puolen jokea, missä isäni oli leiriytynyt tullessaan minua noutamaan.

“Luuletko että onnistut etsimään Jenkyen käsiisi”, sanoi isäni nyt. “Pyydä häntä tulemaan huomisaamuna tähän, samalla tavoin kun sinäkin tulit, niin että voimme lähteä etsimään hänen äitiään Tähtirannasta.”

Hänen ei tarvinnut sanoa, etten saisi astua sisään rakennuksiin. Minulla oli vahva tunne että jokin varoitti minua sisälläni. Ja tunne että kylä työnsi minua pois luotaan.

Menin kuitenkin, näin Jenkyen talomme pihalla ja huusin hänelle.

“Etkö tule kotiisi”, hän huusi minulle takaisin.

“En voi”, vastasin. “En saa astua taloihin, ja minun on lähdettävä ennen yön laskeutumista.”

Äitinikin tuli pihalle, menin heidän luokseen, ja kerroin vain että Jenkyen olisi lähdettävä minun ja isäni kanssa Tähtirantaan seuraavana aamuna. “Tule kahlaamon luo”, sanoin.

Jengyt nyökkäsi.

“Varustan sinutkin matkalle”, äitini sanoi hänelle. Tervehdin äitiäni ja kiirehdin pois kylästä, kahlaamon yli.

Matka Tähtirantaan

Olimme aamulla jo ehtineet melkein purkaa leirin, ja mietin jo, olisiko meidän lähdettävä noutamaan Jengyttä, kun hän tuli kahlaamon yli.

“En ole pojan vaatteissa, kun minulle kerran ei niin sanottu”, Jengyt sanoi tullessaan.

“Ei sinun tarvitsekaan”, isäni vastasi, “kunhan olet vaatteissa, joissa on hyvä kulkea. Tähtirantaan on kuitenkin parin päivän matka.”

En ollut koskaan ollut Tähtirannassa, eikä Jengytkään, mutta tiesimme tuon kaupungin. Tämä oli toisenlaista matkantekoa kuin parina edellisenä päivänä, kun olin vaeltanut isäni kanssa vuorelle. Se matka oli kulkenut asumattomilla seuduilla, nyt kävelimme tietä, joka kulki kylien halki. Tauoilla pysähdyimme kyliin, ja isäni osti meille ruokaa majatalosta.

Kulkiessamme isäni toisti Jenkyelle sen, mitä henget olivat meille kertoneet, ja että arvelimme hänen ehkä olevan tuo “temppelissä siitetty, mutta ei temppelissä syntynyt, kirotun jälkeläinen, mutta itse viaton.”

Jengyt katsoi ihmetellen. “Kuinka voisin olla Korttaan sukua? Isästänihän en mitään tiedä, mutta…”

“Siitä juuri yritämme ottaa selvää”, isäni sanoi. “Jos se et ole sinä, niin kuka se sitten on?”

“Tuli mieleeni toinen ongelma”, sanoi nyt Jengyt hiljaa. “Nainen voi astua nimettömän jumalan temppeliin vain ryhtyäkseen nimettömän jumalan naiseksi tai jos hän on isänsä seurassa. Ja minä en isääni tiedä. Tai jos isäni on Pulkas tai Kortas…”

“Jos olet se, johon ennustus viittaa, niin varmasti sinulla on myös keino saada sininen kristalli — ja ilman että puolestaan vedät nimettömän jumalan kirouksen päällesi”, isäni vastasi. “Henget ja jumalat voivat olla armottomia niille, joka heitä vastaan rikkoo, mutta he eivät aseta viattomalle ansaa.”

Saavuimme Tähtirantaan. Jengyt ja minä koetimme molemmat olla näyttämättä ihmetystämme kun kaupunki kohosi silmiemme edessä. Tähtirantaa ympäröi muuri, jonka takaa näkyi korkeita kivisiä taloja, taloja joissa oli monta kerrosta ja suuria ikkunoita. Kylässämme kaikki talot oli rakennettu puusta, paremmissa taloissa oli kivinen perusta, eikä yhdessäkään ollut kuin yksi varsinainen asuinkerros ja sen päällä ullakko.

Mutta saatoin nähdä, että isälleni tässä paikassa ei ollut mitään outoa. Hän ei sanonut mitään, mutta katsoi meitä käskien; meidän täytyisi tarkoin pysyä hänen mukanaan. Ei kyllä tehnyt mielikään lähteä omin päin seikkailemaan, mutkittelevilla kujilla olisi piankin joutunut toivottomasti eksyksiin.

“Toivon, että Harmut on siellä missä oletan hänen olevan”, isäni sanoi. “Mitä pikemmin saamme selvyyttä tähän, sen parempi.”

Harmut

Tulimme sataman alueelle. “Täältä uskon hänet löytäväni”, isäni sanoi. “Ja toivon, etten joudu menemään kanssanne paikkoihin, joihin ei nuorten tyttöjen ole hyvä mennä.”

Hänen huolensa oli onneksi turha. Menimme satamabaariin, sellaiseen, jossa myydään myös ruokaa matkustavaisille, ja isäni meni kysymään emännältä tiesikö tämä mitään Harmuesta. Tämä sanoi tietävänsä, missä Harmut oli, mutta sanoi sitten: “En neuvo sinua hänen luokseen, mutta voin lähettää sanan.”

“Sano, että Kervas Hiertaan poika haluaa puhua hänen kanssaan, ja asia on tärkeä”, isäni vastasi. Emäntä lähetti jonkun asialle, ja me jäimme nurkkapöytään odottamaan. Isäni tilasi itselleen oluen ja meille mehua, jotta olisimme maksavia asiakkaita, kuten hän sanoi.

Emme joutuneet odottamaan pitkään. Harmut ilmaantui ovelle, ja nähdessään meidät tuli suoraan luoksemme. Hän ei ollut pukeutunut kuten ne satamanaiset, joita olimme tullessamme nähneet, vaan hänellä oli tavallinen yksinkertainen naisen puku yllään.

“Mistä on kysymys, Kervas Hiertaan poika?” hän kysyi. “Tiedän että vaimosi oli ottanut Jenkyen taloonsa. Siitäkö olet loukkaantunut? Olisiko minun pitänyt estää häntä? Vai syytätkö minua siitä, etten ole kyennyt antamaan tyttärelleni kunnollista elatusta?”

“En ole tullut syyttämään sinua, Harmut”, isäni sanoi, “vaikka paremminkin olisit voinut tyttärestäsi huolehtia.” Sitten hän kysyi, kelpaisiko Harmuelle tuoppi olutta ja ateria, tämä nyökkäsi ja isäni teki tilauksen.

Sitten hän kääntyi uudestaan Harmuen puoleen. “Mutta minulla on kysyttävää. Kirouksesta, jonka Kortas kuollessaan veti päälleni.”

“Onko siitä jotakin uutta?” Harmut kysyi.

Isäni kertoi matkastamme henkien asuinpaikkaan. “Temppelissä siitetty muttei temppelissä syntynyt, kirotun jälkeläinen, mutta itse viaton. — Haluan tietää, voisiko se tarkoittaa Jengyttä — ja miten.”

“Minä olen Pulkkaan tytär”, Harmut vastasi. “Ja synnyin siitä nautinnosta, jonka palkaksi annettu esine toi kirouksen. Nimettömään jumalaan ja hänen temppeliinsä ei kirous voi osua, mutta liioin ei ole kukaan voinut kristalliin koskea. Äitini oli temppelinainen, ja hän kuoli minua synnyttäessään. Itse kasvoin nimettömän jumalan temppelissä ja minusta tuli papitar. Pyhästä rituaalista sain siemenen sisälleni. Koska nimettömän jumalan temppelissä syntyneet pojat useimmiten menettävät miehuutensa, en halunnut lastani siellä synnyttää, vaan pakenin, vaikka tiesin seuraukset. Silloinhan Pulkas vielä eli, hän tiesi minut tyttärekseen ja antoi minun asettua kylään.”

“Tiedät siis, kuka on Jenkyen isä”, kysyi isäni vielä.

“Nimettömän jumalan pappi Harvas”, vastasi Harmut. “Tiedän tehneeni väärin, kun en lapselleni kertonut hänen syntyään. Mutta olin jo rikkonut temppelin sääntöä, paennut sieltä, enkä voi sinne palata. Olen kuullut että Harpaasta on jokin aika sitten tullut ylipappi.”

Isäni nyökkäsi. “Nyt kun tiedämme, että Jengyt on ylipapin tytär, voimme pyytää häntä menemään Jenkyen kanssa temppeliin. Jos hän äitinsä kautta on Pulkkaan jälkeläinen, hän kykenee ottamaan kristallin käteensä. Ja meidän on saatettava Jengyt henkien asuinsijalle.”

Näin että Jengyt rypisti otsaansa. “Minua pelottaa”, hän sanoi sitten. “Entä jos minä en sittenkään ole… — Onko se varmaa, että olet Pulkkaan tytär, jos kerran äitisi oli temppelinainen?”

“Jokseenkin varmaa”, Harmut sanoi. “Niin minulle on kerrottu. Että äitini ei ollut silloin maannut kenenkään muun kanssa. Jostakin syystä ei sitä ennen, ja sen jälkeen — se jotenkin johtui Pulkkaan tuomasta kristallista.”

Temppelin portilla

“Oli miten oli”, isäni sanoi. “Meidän on nyt mentävä nimettömän jumalan temppeliin ja keskusteltava ylipappi Harpaan kanssa.”

Lähdimme. Jengyt kuiskasi minulle että häntä pelotti. Jos tapahtuisikin jotain kamalaa kun hän yrittäisi ottaa tuon kristallin.

“Tietääkseni sitä on yritetty ottaa sieltä ennenkin”, sanoin Jenkyelle. “Kysymme ylipapilta.”

Nimettömän jumalan temppeli oli lähellä satama-aluetta vastakkaisessa kulmassa kuin se kapakka, missä olimme kohdanneet Harmuen. Tajusin, että tietenkin Harmut pysyi mieluummin kauempana nimettömän jumalan temppelistä — hänhän oli paennut sieltä. En kyllä tiennyt, olisiko nimettömän jumalan temppelillä jotain vaadittavaa Harmuelta. Vai oliko päin vastoin niin, ettei hän voisi mennä tuon temppelin lähellekään, kun oli sieltä kerran lähtenyt?

Nousimme portaat, jotka johtivat yläkaupungin puolelle ja saavuimme nimettömän jumalan temppelin portille. Isäni meni portinvartijan luo, ja sanoi haluavansa keskustella ylipappi Harpaan kanssa niin pian kuin suinkin.

Portinvartija oli nuori poika, hänellä oli yllään punainen vartijan takki ja mustat housut, ja hänessä oli minun mielestäni jotain omituista.

“Koskeeko asianne jotakuta temppelinaista tai papitarta”, portinvartija sanoi. “Sellaiset asiat hoitaa joko pappi Mervas tai papitar Vermut.” Hänen äänensäkin oli korkea, melkein kuin naisen ääni, mutta ei kuitenkaan.

“Minulla on asiaa henkilökohtaisesti ylipappi Harpaalle”, isäni sanoi. “Asiani ei koske ketään täällä.”

“Jos olette luovuttamassa tänne orpolasta, niin se on papitar Vermuen asia”, sanoi portinvartija.

“En ole tuomassa orpolasta”, isäni vastasi. “Minulla on nimenomaan asiaa ylipappi Harpaalle.”

Poika mutisi jotain, sanoi sitten: “odottakaa hetki tässä”, ja lähti.

“Tuossa pojassa oli jotain kummaa”, kuiskasi Jengyt. ”Onko hän…?”

“Muutakin kuin se, että hän on tyhmä kuin saapas?” murahti isäni. “Eunukki. Olen varma ettei hän nouda Harvasta, kuten pyysin.”

Hetken kuluttua paikalle ilmaantuikin keski-ikäinen nainen papittaren asussa.

Nainen tuli luoksemme. “Mistä on kyse?” hän kysyi. “Torvas selitti minulle jotakin sekavaa. — Olen papitar Vermut.”

“Kerroin että minulla on asiaa ylipappi Harpaalle, mutta hän ei suostunut uskomaan”, isäni vastasi. Vaikka olin ollut isäni seurassa vain muutaman päivän, saatoin nähdä, että hän koetti hillitä ärtymystään.

“Voit ottaa tyttäret mukaasi, jos haluat mennä tapaamaan ylipappia”, jatkoi Vermut.

“Vain Hierrut on tyttäreni, enkä halua jättää Jengyttä tällaiseen paikkaan yksinään odottamaan”, isäni sanoi. “Lisäksi ylipappi Harpaan on tavattava nimenomaan hänet.”

“En ymmärrä…” Vermut näytti epäluuloiselta. Sitten hän tuijotti Jengyttä hetken ja näytti äkkiä mietteliäältä.

“Oletan että tunsit Harmuen”, isäni jatkoi.

“Harmuen”, toisti Vermut nyt. Hän katsoi uudestaan Jenkyeen. “Onko hän Harmuen lapsi? Harmut pakeni alettuaan odottaa rituaalin jälkeen lasta.”

“Jengyt on Harmuen lapsi”, vastasi isäni. “Ja hänen isänsä…”

Papitar keskeytti hänet: “Tyttö siis on nimettömän jumalan lapsi!”

“Ja jumalan välikappaleena toimi pappi Harvas, nykyinen ylipappi”, vastasi isäni. “Joten siinä mielessä hän on myös Harpaan lapsi.”

“Pakenemalla temppelistä Harmut menetti siteensä temppeliin, eikä hänen synnyttämällään lapsella ole täällä erityistä sijaa tai oikeutta mihinkään”, Vermut vastasi. “Hän voi tietysti astua tänne temppelinaiseksi, kuten kuka tahansa nuori nainen jota ei ole kenellekään kihlattu, ja jossa ei ole sellaista ruumiinvikaa, joka tekee hänet epäpuhtaaksi.”

“Jenkyelle on annettu tehtävä, jonka vuoksi hänen on astuttava nimettömän jumalan temppeliin.”

“Eikö se tarkoita sitä, että hänen on astuttava temppelinaiseksi?” ihmetteli Vermut.

“Se nimenomaan ei tarkoita sitä”, isäni sanoi. “Sinä tuskin tiedät, mitä tapahtui ennen Harmuen syntymää, mutta Harvas saattaa sen muistaa.”

“Liittyykö se henkien kristalliin”, sanoi Vermut äkkiä hätkähtäen. “Mutta ylipappi ei saa astua ulos temppelistä.”

“Lienee jokin paikka, jossa voimme keskustella temppelin alueen rajalla”, isäni vastasi. “Asia on tärkeä. Ja aivan oikein, kyse on henkien kristallista.”

“Onko se kiireellinen”, kysyi nyt Vermut.

“Mitä kiireellisellä tarkoitatkin”, isäni sanoi. “Henget eivät ole asettaneet määräaikaa. Mutta emme haluaisi turhaan odottaa.”

“Ilmoitan ylipapille”, sanoi Vermut. “Hän voi tulla temppelin sivuportille, ja tekin voitte tulla sinne. Silloin hän on temppelin alueella ja te sen ulkopuolella ja voitte keskustella.”

Ylipappi Harvas

Lähdimme osoitettuun paikkaan. Tuntui omituiselta. Nimettömän jumalan temppelinaiset eivät olleet samalla tavoin halveksittuja kuin ne naiset, jotka makasivat merimiesten kanssa rahasta jossakin satamakapakoiden takahuoneissa, mutta ei heitäkään oikein kunniallisina pidetty. Ja nimettömän jumalan papeissa ja papittarissakin oli jotain outoa. Ja noissa temppelipalvelijoissa jotka olivat menettäneet miehuutensa heti synnyttyään. Olin kuullut nimettömän jumalan eunukeista, mutta ensimmäinen jonka olin nähnyt oli tuo portinvartija.

“Eivätkö nimettömän jumalan papit saa astua temppelin ulkopuolelle”, ihmetteli Jengyt, puoliksi kuiskaten.

“Nimettömän jumalan ylipappi saa astua temppelialueen ulkopuolelle vain kerran vuodessa, hedelmällisyysjuhlan yhteydessä”, isäni vastasi. “Mutta tavallisia pappeja rajoitus ei koske, ei papittaria, temppelinaisia tai noita eunukkipalvelijoita.”

Olimme tulleet sivuportin luo. Tässä ei näkynyt ketään. Jengyt ja minä kurkimme porttiristikon läpi temppelin pihalle. Se ei näyttänyt mitenkään erikoiselta. Piha oli kauniisti kivetty, sen keskellä oli suihkulähde, ja tasaisin välein oli kukkalaatikoita.

Sitten pihan poikki tuli mies. Hänen yllään oli tummanpunainen papinkaapu. Jotenkin olin kuvitellut että nimettömän jumalan ylipappi olisi aivan toisenlainen. Hän oli pieni ja hintelä mies, jota pikemmin olisi arvellut oppineeksi, hänellä oli pitkä parta ja ystävälliset kasvot.

“Mikä on asianne”, hän sanoi tervehdittyään. “Vermut sanoi, että se liittyy jotenkin henkien kristalliin.”

“Ehkä haluat kuulla koko tarinan”, isäni sanoi hänelle.

Ja hän selosti kaiken siitä lähtien, kun Pulkas oli ryöstänyt henkien kristallin, siihen asti kun olimme saaneet tietää, että kristallin voisi temppelistä noutaa vain se, joka on “temppelissä siitetty, muttei temppelissä syntynyt, kirotun jälkeläinen, mutta itse viaton”.

“Ja uskomme että se on Jengyt”, lopetti isäni, ja kertoi lopuksi mitä Harmut oli hänelle kertonut.

Ylipappi Harvas nyökkäsi. “Niin on tapahtunut, kuten kerrotte. Pulkas tuli tänne maatakseen temppelinaisen kanssa ja antoi tuon kristallin palkaksi käynnistään, yritettyään ensin turhaan päästä siitä eroon satamassa. Sillä hän tunsi saaneensa kirotun esineen. Ja hän pyysi neitsyttä itselleen, sanoen että jos hän luopuu kristallista halvalla, niin se ainakin tuo kirouksen. Emmekä voineet kieltäytyä ottamasta lahjaa vastaan, jos joku lahjan tänne haluaa tuoda; se olisi loukkaus nimetöntä jumalaa kohtaan. Silloin tänne oli juuri tuotu nuori tyttö, tuskin vielä naiseksi tullut. Hän oli niin nuori, ettei häntä vielä ollut tarkoitus miehelle antaa, mutta muita neitsyitä ei täällä silloin ollut, ja hän suostui ottamaan tuon Pulkkaan vastaan.”

Harvas huokasi. “Tyttö tuli raskaaksi. Ja kun hänen synnyttämisensä aika tuli, oli synnytys hyvin vaikea, ja lopulta hän menehtyi siihen. Ehkä emme sittenkään olleet suojassa kristallin kiroukselta. Hänen synnyttämänsä tytär kuitenkin jäi henkiin, annoimme hänelle nimen Harmut, ja kasvatimme hänestä papittaren. Kuten hän kertoikin, hän tuli itse raskaaksi hedelmällisyysrituaalissa, mitä pidetään merkkinä nimettömän jumalan suuresta suosiosta, mutta pakeni sitten temppelistä.”

Ylipappi Harvas piti tauon ja katsoi sitten mietteliäästi. “Ja nainen saa astua nimettömän jumalan temppeliin vain isänsä seurassa, ellei hän ole joko temppelinainen tai papitar”, hän ajatteli ääneen. “Jengyt on nimettömän jumalan tytär, joten voisimme ajatella, että ollessaan nimettömän jumalan temppelissä hän on oman isänsä seurassa.”

“Olit nimettömän jumalan välikappale siinä rituaalissa”, sanoi isäni siihen. “Voi siis myös sanoa, että Jengyt on sinun tyttäresi.”

“Niinkin voi ajatella”, vastasi ylipappi Harvas, “vaikka katsotaankin, että pappi ei rituaalissa ole itsenään läsnä, vaan hän edustaa nimetöntä jumalaa. Toisaalta minä ylipappina edustan nimetöntä jumalaa. Niin tai näin, Jengyt voi tulla temppeliin minun mukanani ja hän on silloin isänsä seurassa eikä nimettömän jumalan pyhää sääntöä ole rikottu, vaikkei hän olekaan papitar tai temppelinainen. Mutta mitä tapahtuu, kun hän yrittää koskea kristalliin? Kukaan ei ole kyennyt sitä lähestymään, vaan kristalli on lyönyt maahan kaikki, jotka ovat yrittäneet. Lukuisia kertoja sitä on yritetty varastaa, ja olemme itse yrittäneet viedä sen pois säilytyspaikastaan, koska tiedämme, ettei se kuulu nimettömän jumalan temppelille.”

“Jos ennustus koskee Jengyttä, hän kykenee sen tekemään”, sanoi isäni. “Ja hänen tehtävänsä on palauttaa se sinne, mistä Pulkas sen ryösti. Silloin pitäisi kirouksen raueta, myös minun ja tyttäreni päältä.”

Ylipappi nyökkäsi. “Siis lähtekäämme.”

Kristalli

Astuimme kaikki kolme temppelin puolelle. Isäni otti minua kädestä ja ylipappi Harvas puolestaan ojensi kätensä Jenkyelle. Kuljimme tuon kauniin temppelipihan poikki ja menimme sisään itse temppeliin. Katselin hiukan uteliaana ympärilleni, tiesin etten toista kertaa tänne astuisi. Jotkut sanoivat, että nimettömän jumalan temppeli on täynnä irstaita kuvia, mutta en nähnyt ainoatakaan. Pylväshallin sivulaivojen ovissa  oli kyllä reliefikuvia, joissa oli alastomia mies- ja naishahmoja, mutta hahmot vain seisoivat paikallaan, eivätkä tehneet mitään rivoa.

Pylväshalli loppui ja nousimme puolen kerroksen verran leveitä matalia portaita. Täällä oli nimettömän jumalan alttari. Ja alttarin luona oli pöytiä, joille oli aseteltu nimettömälle jumalalle tuodut lahjat. Meidän ei tarvinnut kysyä missä oli henkien kristalli. Se oli omalla pöydällään. Sen alla oli jalusta, mutta se ei sitä koskettanut, vaan leijui ilmassa keskellä pöytää.

Mutta nyt Jengyt ei epäröinyt. Hän astui eteenpäin ja ojensi oikean kätensä — vasemmallaan hän piteli kiinni ylipapin kädestä — ja otti kristallin käteensä. Olin odottanut, että kristalli olisi värissyt tai hehkunut, mutta se näytti vain suurelta loistavalta jalokiveltä hänen kädessään.

Ylipappi polvistui vielä alttarin edessä, ja noudatimme hänen esimerkkiään. Palasimme samaa reittiä. Kukaan ei edelleenkään sanonut mitään. Sivuportilla isäni, Jengyt ja minä astuimme pois temppelin alueelta.

“Kiitämme sinua avusta, ylipappi Harvas”, sanoi isäni. “Yhä lähempänä on se hetki, jolloin olemme vapaat kirouksesta.”

“Velvollisuuteni oli teitä auttaa”, vastasi ylipappi Harvas. “Ja vielä suuremmalla syyllä, kun olette myös vapauttaneet nimettömän jumalan temppelin lähtemällä palauttamaan esineen, jota ei koskaan olisi pitänyt lahjaksi tuoda. Temppeliä kirous ei koskettanut, mutta kaikenlaiset onnenonkijat ovat vuosien varrella kuvitelleet, että kristallissa on taikavoimia, tai että sen voisi myydä hyvään hintaan, ja koettaneet murtautua temppeliin sen varastaakseen.”

Jengyt otti mukanaan olleen ylimääräisen paidan, kääri kristallin siihen, ja pani laukkuunsa. “Outoa”, hän sanoi. “Se tuntui lämpimältä käteen. Ei ollenkaan sellaiselta kuin suuren jalokiven voisi olettaa tuntuvan.”

Paluu vuorelle

Lähdimme. Tiesimme, mitä tekisimme — vaeltaisimme suoraan tuonne henkien paikkaan, Jengyt laskisi kristallin koloonsa — ja sitten palaisimme kotiin. Myös isäni, joka oli minua noutaessaan käynyt kylässä ensi kerran viiteentoista vuoteen.

Katsoin salaa Jengyttä. Hän näytti kasvaneen, nostaneen päänsä pystympään. Siksikö, että nyt hän tiesi syntynsä ja sukunsa? Sen, ettei hän ollutkaan mikään pökkimen tytär, vaan hedelmällisyysrituaalissa siitetty.

Vielä emme uskaltaneet olla hilpeällä mielellä. Henget olivat sanoneet, että kirous raukeaisi sillä hetkellä kun tuo “temppelissä siitetty, mutta ei temppelissä syntynyt, kirotun jälkeläinen, mutta itse viaton” asettaisi kristallin takaisin paikalleen. Mutta vaatisivatko ne Jenkyeltä jotakin, olisiko hän kirottu otettuaan tuon kristallin käteensä? Oikein se ei olisi. Mutta ei ollut oikein sekään, että isäni oli riistetty kotikylästään viideksitoista vuodeksi, ja minä olin saanut kasvaa ilman isää, ja äitini elää ilman aviomiestä.

Koetimme olla pohtimatta, mitä tapahtuisi ja vain juttelimme niitä näitä. Isänikin osallistui jutusteluun; häntä ei ärsyttänyt, että puhuimme keskenämme nuorten naisten asioista, käsitöistä, ruoanlaitosta. Jengyt tuli uudestaan sanoneeksi että hän oli haaveillut pääsemisestä parantajan oppiin.

“Uskotko että sinulla on kykyä siihen”, isäni kysyi.

“Ainakin opin helposti ne parannustaidot, jotka Mellyt opetti”, Jengyt vastasi.

“Jengyt on näppärä sellaisessa”, sanoin minäkin.

Enempää emme asiasta sillä erää puhuneet. Jengyt oli arvellut, että pökkimen tyttäreksi kutsuttua ei parantaja ottaisi oppilaakseen, mutta nyt hän saattoi kertoa, kuka hänen isänsä oli. Ja ettei häntä ollut siitetty lantin ja hetken nautinnon takia, vaan pyhässä rituaalissa.

Tulimme siihen, mistä metsäpolku alkoi. Tulimme melkein kotikyläämme, mutta emme käyneet siellä. Jengyt olisi voinut käydä viemässä sanan, mutta hänen laukussaan oli nyt tuo kristalli, ja meistä tuntui, että se oli vietävä perille mahdollisimman suoraa tietä ja kenellekään kertomatta. Jengyt saattoi olla vaarassa, ja hänen mukanaan myös isäni ja minä; täälläkin oli niitä, jotka kuvittelivat kristallia arvokkaaksi taikakaluksi ja he saattaisivat yrittää viedä sen. Kristalli suojelisi itseään, varkaille kävisi huonosti, mutta suojelisiko se meitä? Emme olleet vuoren hengille tärkeitä. He eivät olleet niitä jumalia, joita kukaan rukoilisi tai joille vietäisiin lahjoja. He vartioivat vuorta, eivätkä tahtoneet tulla häirityiksi; he kostivat jos niiden sääntöjä rikkoi tai tunkeutui niiden alueelle, he eivät antaneet mitään kenellekään.

Tuntui turvallisemmalta sitten kun käännyimme pois asutuilta seuduilta ja lähdimme kiipeämään vuorelle vievää polkua puron varressa. Olimme kulkeneet kylien halki menevää tietä kiiruhtaen, pitkin päivämatkoin, ja pysähtyneet kyliin vain jonkin kerran aterialle. Enää isäni ei kiirehtinyt. Hän sanoi minulle ja Jenkyelle, että jäisimme yöksi siihen kohtaan, mikä ei vielä ollut varsinaista henkien aluetta ja lähtisimme aamulla viemään kristallin paikalleen. “Niin kiire meillä ei ole, ja ei ole hyvä mennä henkien asuinsijoille yöllä, vaikka menisikin hoitamaan selvää tehtävää.”

Leiripaikalla näkyivät vielä teltan painuma ja valmis nuotion pohja. Olimme tienneet että tulisimme tähän uudestaan, ja isäni siksikin oli jättänyt nuotion paikan hajottamatta. Eikä ollut mitään syytä salata sitä, että joku oli yöpynyt tässä.

Oli vasta alkuilta. Minä ja Jengyt olimme väsyneitä kiipeämisestä, kuten minä silloin, kun olimme tulleet isäni kanssa kahden. Nytkin isäni hoiti kaikki raskaat työt, ja antoi meidän kahden vain vahtia pataa nuotiolla. Menimme varhain levolle. Jengyt oli nukkuvinaan, mutta saatoin hengityksestä kuulla ettei hän saanut unta. Eikä uni tullut minunkaan silmiini. Olin jo ollut henkien asuinsijoilla ja tunsin, että siellä saattaisi tapahtua mitä tahansa.

Heräsimme auringon noustessa. Jengyt ja minä nousimme yhtaikaa isäni kanssa. Taas jätimme leirin purkamatta; tulisimme tätä kautta ja tässä olisi hyvä pitää tauko. Ja jätimme reppumme telttaan.

“Etkö pelkää, että joku tulee tänne varkaisiin”, Jengyt ihmetteli.

“Harvoin täällä ketään kulkee”, isäni vastasi. “Eikä ainakaan varkaita. Sen varkaan olisi pitänyt hiippailla perässämme, ja sen olisin kyllä huomannut.”

Henget

Lähdimme. Näin Jenkyen silmistä, ettei hän ollut juuri nukkunut. Itse ihmettelin, miksi olin hermostuneempi kuin tullessamme tänne ensimmäistä kertaa. Vaikken silloin lainkaan tiennyt mitä tapahtuisi, nyt oletimme, että Jengyt vain asettaisi kristallin paikalleen ja kaikki olisi selvää.

Tulimme ulos metsästä, ja edessämme näkyi jonkin matkan päässä tuo jyrkänne, jonka päällä henkien asuinsija oli. Metsäpolulla kulkiessamme olimme itse asiassa olleet milloin missäkin järjestyksessä — olin ollut Jenkyen kanssa joko isäni edellä tai jäljessä, minähän tunsin jo tien. Nyt kuitenkin asetuimme niin, että isäni kulki edellä, Jengyt heti hänen perässään ja minä viimeisenä. Ja vaikka henget olivat sanoneet, ettemme enää taistelisi asein, oli sekä minulla että isälläni miekat vyöllä, ja vaistomaisesti hapuilin asetta välillä käteeni. En nähnyt Jenkyen kasvoja, mutta hänen askeleistaankin näki, että hän oli peloissaan.

Jengyt oli kysynyt, pitäisikö hänen ottaa tuo kristalli käteensä, kun lähdimme leiristä, ja isäni oli ravistanut päätään. “Ota se laukkuun, helpompi kantaa sillä tavoin. Polku ei ole kovin helppo kulkea, ja on ikävä jos kompastut kristalli kädessäsi.”

Olimme jo jyrkänteen alla kulkevalla polulla, ja aloin taas tuntea henkien voiman. “Tunnetko sinä jotakin?” Jengyt sanoi äkkiä minulle. “Täällä on jotain, joka käskee minua — tai kutsuu minua — mutten tiedä, mitä se haluaa. Jokin voima.”

“Tunnen”, vastasin. “Se on täällä asuvien henkien voima. He tietävät, että olet tuomassa kristallia takaisin. Tunsin sen jo kun kävimme täällä isäni kanssa kahden.”

Olimme puolessa välissä tuota rinnettä. En sanonut että voima tuntui vahvemmalta kuin silloin. Ehkä siksi, että meillä oli mukanamme kristalli. Kenties henget olivat varastoineet voimaansa kristalliin, ja kun se oli heidän ulottuvillaan, he olivat voimakkaampia.

Taas kuului outoa huminaa, vaikka ilma oli tyyni. Olimme melkein perillä. Rinne tuntui jyrkemmältä, vaikka kun sitä katsoi ylös ja alas, kaltevuus näytti pysyvän samana.

Olimme saapuneet lammen rantaan, ja asetuimme tasanteen kulmaan vierekkäin seisomaan, aivan toisissamme kiinni. Näkyi vain, että lammen vesi väreili oudosti, vaikka ei tuullut.  Ja törmässä, siinä missä olimme nähneet jalustan, jolle kristalli piti asettaa, näkyi vain kiviseinä. Mutta sitten alkoi lammesta nousta pilvipatsas, ja kuului ääni.

“Olette palanneet. Ja mukananne on se joka on temppelissä siitetty, mutta ei temppelissä syntynyt, kirotun jälkeläinen, mutta itse viaton.”

“Olemme palanneet”, sanoimme yhteen ääneen. “Ja olemme tuomassa kristallia, jotta hän laskisi sen takaisin oikeaan paikkaansa ja kirous raukeaisi.”

Näin että Jenkyen kädet vapisivat, mutta hän otti kristallin esiin ja kohotti sitä molemmin käsin. “Olen noutanut sen nimettömän jumalan temppelistä”, hän sanoi, “tuodakseni sen sinne missä se on ikiajat ollut, ja mihin se kuuluu.”

Kukaan ei ollut kertonut Jenkyelle mitä pitää sanoa, emmehän mekään tienneet. Mutta nuo sanat hän lausui.

“Kirous raukeaa kun kristalli on paikallaan”, sanoi ääni nyt. Humina voimistui, hetkeksi kaikki peittyi kuin sumuun, ja sitten oli ilmaantunut syvennys sen kohdan yläpuolelle, mistä vesi virtasi kalliosta lampeen.

Jengyt meni ja asetti kristallin keskelle tuota syvennystä.

Isku

Samalla hetkellä hän huudahti kimeästi ja vaipui sitten elottomana maahan.

Minä tunsin jonkinlaisen iskun ja putosin polvilleni, ja näin että isänikin oli kaatua jaloiltaan. Sumu nousi taas ja peitti hetkeksi kaiken. Kuului ääni. “Olemme saaneet kristallin takaisin. Korttaan sielu on vapaa. Voitte palata kotiin.”

Sitten näkyi vain lammen pinta, joka nyt oli tasainen ja tyyni, niin että siitä saattoi nähdä kuvansa. Mutta yksi asia oli muuttunut. Tuo syvänne kalliossa ei ollut kadonnut, vaan nyt kristalli hohti sen keskeltä sinistä valoa.

“Meidän on ainakin vietävä Jengyt takaisin kylään”, sanoi isäni soinnittomalla äänellä.

Isäni käytti miekkaansa katkaistakseen pari tarpeeksi tukevaa rankaa, otti jotain omia vaatteitaan, ja rakensimme paarit, joille nostimme Jenkyen.

Lähdimme kantamaan Jengyttä alas rinnettä. Minusta tuntui että pakahtuisin. Vaikka olin kuvitellut etten erityisesti välittänyt hänestä. Olin hävennyt sitä, että äitini oli ottanut satamanaisen tyttären kotiimme asumaan ja jouduimme jakamaan huoneen. Minua oli ärsyttänyt se, ettei hän tuntunut osaavan mitään kunnolla, ja kyseli välillä outoja, mutta nyt – Ei, ei, ei, huusi jokin sisälläni. Jengyt, et saa kuolla juuri kun toivoimme, että kaikki muuttuisi paremmaksi! Jengyt, olet sankari, mutta mitä iloa siitä on, jos olet kuollut…

Tajusin, että itse asiassa Jengyt olikin pikkusiskoni, vaikka olimme samanikäisiä. Välillä ärsyttävä, välillä omituinen, kysymässä tyhmiä, mutta perheenjäsen, ystävä, joku jonka kanssa olin viettänyt paljon aikaa. Sittenkin ystävä. Jengyt oli ollut halveksittu, isätön, kuten kaikki olivat uskoneet, eikä minullakaan ollut juuri ystäviä kylässä; minäkin olin isätön, outo, vaikka toisesta syystä. Oikeastaan Pulkas Korttaan poika oli ainoa muu kylässä, joka oli saattanut ymmärtää, miltä minusta tuntui. Nyt olin saamassa isäni takaisin; isän jota en lapsena saanut oppia tuntemaan, mutta hinta oli kova, liian kova. Vihasin noita henkiä, joille ihmisten maailma ja elämä eivät merkinneet mitään, jotka vaativat noudattamaan sääntöjään antamatta mitään vastineeksi. Minun teki mieli huutaa ilmoille katkeruuteni ja raivoni; omasta, äitini ja isäni kohtalosta, Korttaan kohtalosta, mutta ennen kaikkea Jenkyestä.

“Viedään hänet ensin takaisin leiriin”, isäni sanoi. “Jaksatko?”

“Jaksan”, vastasin, ja ajattelin että on pakko. Rinne tuntui loputtomalta, vaikka kuljimme alamäkeen. Toisaalta tasamaa olisi ollut helpompaa, nyt pelkäsin kompastumista koko ajan. Isäni kulki edellä, alarinteen puolella, niin että minun olisi helpompi kantaa. Kuitenkin kannoimme Jengyttä niin että hänen päänsä oli edellä, ei kuten kuollutta on tapana kantaa. Toivoiko isäni sittenkin?

Vihdoin tulimme leiriin ja saatoimme laskea paarit maahan. Isäni kiirehti purolle ja haki kylmää vettä. Koetin pyyhkiä hänen otsaansa märällä liinalla.

Ja sitten Jengyt avasi silmänsä. Vähän aikaa hänen silmänsä tuntuivat liikkuvan edestakaisin mitään näkemättä, mutta sitten hän selvästi kohdisti katseensa minuun.

“Mitä tapahtui…” hän kysyi. “Minä olin…”

“Taivaan kiitos, olet hengissä!” huusin hänen sanojensa päälle.

Sitten minusta tuntui että henkeni salpautuisi. Isäni sai Jenkyen juomaan.

“Mitä tapahtui”, Jengyt kysyi uudestaan. “Olin asettamassa kristallia siihen koloon, ja yhtäkkiä jokin iski minua, niin että se sattui päästä varpaisiin…    — ja missä olemme nyt?”

“Olemme siinä, missä nukuimme viime yön”, isäni vastasi. “Hierrut ja minä kannoimme sinut tähän. Luulimme että henget olivat tappaneet sinut! Mutta taivaan kiitos, olet sittenkin elossa.”

Jengyt alkoi varovasti nousta istumaan.

“Minäkö tein sen”, hän kysyi. “Mitä tapahtui?”

Uupumus

Sillä hetkellä omat jalkani pettivät, tunsin outoa tunnottomuutta; en ollut tajunnut sitä siinä kun olimme ponnistelleet kantaaksemme Jenkyen ruumiin — kuten olin uskonut — pois henkien asuinsijoilta. Kiirehdin kuitenkin Jenkyen tueksi. Näin että isänikin laskeutui polvilleen maahan — minusta näytti että hänkin putosi.

“Sinä teit sen”, isäni sanoi. Sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut, siitä hetkestä alkaen kun Jengyt oli laskenut kristallin paikalleen.

“Kuinka voit”, hän kysyi sitten Jenkyeltä.

“Omituinen olo”, tämä vastasi. “Joka paikkaa pistelee kummallisesti. Ihan niin kuin kättä joskus pistelee, kun on sattunut makaamaan sen päällä.” Hän yritti uudelleen nousta istumaan, mutta vapisi ja vaipui takaisin. Sitten hän onnistui vetämään itsensä puoli-istuvaan asentoon.

“Paras, että lepäämme tässä jonkin aikaa”, isäni sanoi silloin. “Toivon, että olomme helpottuu vähitellen.”

Sitten hän kääntyi minun puoleeni. “Hierrut, kuinka voit?”

Kerroin, että minäkin tunsin oloni omituisen puutuneeksi.

“Jokin iski meihin kaikkiin kun Jengyt asetti kristallin paikalleen”, isäni sanoi. “Toivottavasti tämä menee ohi, lähin parantaja on omassa kylässämme.”

Minä mietin, mitä oli tapahtunut. Isku oli osunut meihin kaikkiin, pahiten Jenkyeen. Jengyt oli kuitenkin palannut tajuihinsa. Mutta miksi isäni ja minä putosimme jaloiltamme nyt, kun olimme kuitenkin onnistuneet kantamaan Jenkyen tänne alas?

Kysyin sitä isältäni.

“Se johtui varmaan siitä, että meidän oli pakko toimia”, isäni sanoi. “Pakko saada Jengyt pois vuorelta ja tänne leiriin. Aivan kuten taistelussa haavoittunut onnistuu joskus tekemään sellaista mihin hänen ei pitäisi pystyä, ja romahtaa sitten kun on turvassa.”

“Auttaisiko jos söisimme ja joisimme jotain”, tuli mieleeni.

Isäni nyökkäsi, siirtyi nuotiopaikan viereen ylös nousematta ja alkoi sytyttää tulta. Minä konttasin puron rantaan hakemaan vettä. Aloimme keittää puuroa. Pian Jengyt ponnistautui paremmin istumaan ja lähemmäs tulta, niin että hän saattoi auttaa padan vahtimisessa.

Puuhaillessaan ei tullut tunnustelleeksi oloaan, ja kun lähdin hakemaan meille kulhoja ja lusikoita teltassa olevista repuista, nousin kävelemään ajattelematta asiaa sen kummemmin. Olin lopen uupunut, mutta olo ei enää tuntunut kummalliselta.

Aterian jälkeen Jengytkin nousi jaloilleen, hiipiäkseen hetkeksi pensaan taakse. Katsoin tarvitsisiko hän apua, mutta hän palasi hetken kuluttua. Tosin hän otti puunrungoista tukea kävellessään. Isänikin seurasi hänen liikkeitään. Hänkin oli noussut jaloilleen ja lähtenyt hakemaan lisää polttopuuta.

“Voimme jo paremmin”, isäni sanoi. “Hyvä. Jäämme tähän yöksi, ja huomenna toivottavasti pystymme palaamaan kylään.”

Paluumatka

Aivan niin ei käynyt. Aamulla purimme leirin ja lähdimme kävelemään rinnettä alas. Pian Jengyt alkoi jäädä jälkeen. Hän selvästi koetti peittää uupumustaan, mutta sitten hänen oli pakko pyytää taukoa. Minäkin olin oudon väsynyt, mutta ajattelin, että päivämatka olisi lyhyt, ja sitten olisimme kotona.

Tauon aikana isäni otti Jenkyeltä enimmät kantamukset ja jakoi ne itselleen ja minulle; suuremman osan itselleen. Mutta minusta tuntui siltä että muutaman vaatekappaleen ja leipäpalan sijasta yritin kantaa Jengyttä.

Seuraavaa taukoa minä ja Jengyt pyysimme yhtaikaa. Emme olleet tulleet läheskään siihen kohtaan missä olimme tullessamme pysähtyneet viimeisen kerran ennen yöpymistä, ja alkoi olla jo puolipäivä.

Isäni huokasi. “Olkoon”, hän sanoi. “Laitamme ruokaa tässä. Ehkä jaksamme vielä jonkin matkaa.” Näin, että isäni koetti salata uupumustaan.

Sinä päivänä pääsimme hiukan puolivälin ohi. Silloin isäni päätti että pysähdymme yöksi. Laskimme kaikkien eväät. Kenelläkään ei ollut paljon. Jenkyellä oli hiukan juustoa jäljellä, isälläni ja minulla kummallakin pieni nokare kuivattua lihaa, viimeiset juurekset ja hedelmät olimme syöneet jo edellisenä iltana. Sen lisäksi jonkin verran kuivaa leipää. Isälläni oli vielä puurojauhoja, jotka hän jakoi kahteen päiväannokseen.

“Keitetään nämä nyt ja aamulla”, hän sanoi. “Loput eväät ovat sellaisia ettei niitä tarvitse valmistaa. Ne jätetään matkalle.”

Jaoimme puuron tasan. Ihmettelin, eikö isäni pitäisi ottaa enemmän kuin meidän kahden, hän kun oli sentään iso mies.

“Ei, vaan ruoka jaetaan tasan”, hän vastasi. “Te olette vielä kasvuiässä.”

Aamulla isäni otti taas osan Jenkyen kantamuksista. Jengyt koetti estellä ja sanoi olevansa jo paljon paremmassa kunnossa.

“Voit sitten yhtäkkiä olla lopen uupunut”, isäni vastasi hänelle. “Parempi että sinulla nyt on vähemmän kannettavaa.”

Nyt kuitenkin kuljimme polkua reipasta vauhtia. Isäni jäi Jenkyen ja minun taakseni, ja annoimme Jenkyen määrätä tahdin. Pysähdyimme kerran, jaoimme kuivat leivät ja juuston. Liha saisi jäädä — tiesimme että se oli hyvin suolaista, eikä meillä ollut enää pitkää matkaa edessämme.

Varhain iltapäivällä saavuimme kylään. Nyt minusta ei tuntunut, että kylä olisi työntänyt pois. Sanoin sen isälleni hiljaa. Isäni nyökkäsi. “Minäkin voin palata vihdoin kotiin.”

Menimme äitini taloon ja löysimme hänet pihalta. Hän sulki syleilyynsä ensin minut, sitten isäni ja viimeksi Jenkyen.

Parantaja

“Teidän on paras käydä parantajan luona”, äitini sanoi kun olimme kertoneet, mitä oli tapahtunut, ja miksi matkaan oli kulunut kaksi ylimääräistä päivää.

“Ei minulla tänään ole yhtään huono olo”, Jengyt vähätteli. “Eilen välillä pisteli kummallisesti, mutta ei tänään enää.”

“Mennään kuitenkin käymään parantajan luona”, isäni sanoi. “Ehkä meillä on hänelle muutakin asiaa.”

“Kuinka niin”, Jengyt ihmetteli.

Arvasin, mitä isäni tarkoitti.

Kylän parantaja Tarrut Marpaan tytär halusi tunnustella meitä kaikkia ja kyseli tapahtuneesta. Sitten hän totesi vielä: “Tunnen, ettei kirous enää ole päälläsi, Kervas, Hiertaan poika.”

“Oletko käynyt Korttaan haudalla”, kysyi isäni Tartuelta hiljaa.

“Olen käynyt”, Tarrut vastasi. “Toissa päivänä hänen oksansa puhkesi äkkiä viheriöimään.”

“Sinullahan ei ole oppilasta”, kysyi isäni sitten äkkiä.

“Ei ole”, Tarrut vastasi. “Pian minun pitäisi löytää joku, ennen kuin alan itse tulla iälliseksi.” Äkkiä hän katsoi meitä. “Tuskin yrität ehdottaa, että ottaisin tyttäresi Hiertuen oppilaakseni, hän ei ole sellaiseen osoittanut taipumusta, ja ennemmin uskoisin hänen löytävän onnensa vaimona ja lasten äitinä.”

“Tytärtäni en tarkoittanutkaan”, vastasi isäni. “Vaan Jengyttä. Joka on temppelissä siitetty, muttei temppelissä syntynyt; kirotun jälkeläinen mutta itse viaton.”

Jengyt punastui.

Tarrut katsoi vaiti isääni ja Jengyttä. Isäni toisti sen, mitä Harmut ja ylipappi Harvas olivat kertoneet.

“Siksi Pulkas antoi Harmuelle luvan asettua kylään”, isäni jatkoi lopuksi. “Tyttärelleen, ei jollekulle jolle hän oli antanut kolikon hetken nautinnosta.

Tarrut katsoi uudestaan Jenkyeen.”Sinua siis on kutsuttava nimettömän jumalan tyttäreksi“, hän sanoi Jenkyelle sitten. ”Onko omakin toiveesi päästä parantajan oppiin?”

“On”, vastasi Jengyt puoliksi kuiskaten. “Jos siihen kykenen.”

“Tiedän, että kykenet”, Tarrut sanoi. “Hae tavarasi ja muuta talooni.”

Palasimme kotiini ja menimme sisään. Äitini oli sillä välin kattanut aterian. Vaikkei pöydässä ollut mitään erikoista, emmekä sanoneet mitään erityistä, vaan vanhempani puhuivat lehmistä ja viljelyksistä, kuin isäni ei olisikaan ollut viittätoista vuotta poissa, meillä oli juhla.

Mutta pöydästä noustuamme äitini hyvästeli Jenkyen ja lähdin hänen mukanaan parantajan taloon, auttaakseni häntä tavaroiden viemisessä. Minusta näytti että Jengyt oli kasvanut pituutta ja oli nyt melkein minun mittaiseni.

“Ehkä voin synnyttää sinulle pojankin”, kuulin äitini sanovan isälleni sinä iltana.

---

Laura I. Kataja on kirjoittanut pöytälaatikkoon viitisenkymmentä vuotta. Jotain on joskus päässyt julkikin ja hän haaveilee yhä suuresta läpimurrosta.