Maija Nyström
Kirjailija saa kevyet aplodit noin viisitoistahenkiseltä kuuntelijajoukolta. Laukussani on hänen viimeisin runokokoelmansa, johon olin ajatellut pyytää signeerauksen. Nyt tajuan, etten sittenkään halua mennä juttelemaan hänelle. Hänen hymynsä on ystävällinen, mutta se ei ole ongelma. En vain tahdo hänen näkevän minua. Yksi väärä sana minulta voisi rikkoa lohdun, jonka runoista saan. Se on yksityinen asia.
Nousen kahvilan terassilta ja mietin, mihin seuraavaksi suuntaisin.
Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen olen oikealla kesälomalla. Olen vuokrannut muutamaksi elokuun päiväksi huoneen pienen rantakaupungin hotellista. Se tuntuu voitolta, vaikka ihmettelenkin, mikä minut sai tulemaan juuri tänne. Suurkaupunki olisi taatusti tuntunut vähemmän yksinäiseltä, mutta ajatus ihmispaljoudesta ahdisti. Olen kuluttanut jo pari päivää söpössä ja varsin nopeasti nähdyssä keskustassa. Kolme pientä taidenäyttelyä kävin jo katsomassa. Sen lisäksi olen käyskennellyt rannalla sekä puistoissa.
Mitä kauniimpi ilma on, sitä alakuloisemmalta minusta tuntuu. Auringonpaisteessa pitäisi olla onnellinen.
Mielestäni olen toipunut kahden vuoden takaisesta avioerosta niin hyvin kuin uskon ihmisen voivan toipua. En voi silti väittää, että pitäisin itsestäni.
Pidän puhelimen lähettyvillä, vaikken ole viikkoon soittanut kenellekään. Tyttäreni vastailee yksisanaisesti silloin, kun sattuu vastaamaan puhelimeen. Pahoin pelkään, että olen itse opettanut hänet olemaan hiljaa. Poikakaan ei soittele enää. Enkä minäkään hänelle, ei vain siksi, etten pysy hänen vaihtuvien numeroidensa tai osoitteidensa perässä. En uskalla, mutta se on toinen juttu.
Olen hieman huolissani myös rakkaiden peikonlehtieni voinnista. En yleensä ole niin holtiton, mutta nyt en kerta kaikkiaan saa päähäni, kastelinko ne lähtiessäni vai en.
Ehkä karkottaakseni nämä ajatukset kuljen löytämääni metsäpolkua niin pitkälle kuin uskallan. Kauniit vanhat puutalot vaihtuvat pian villiintyneeseen niittyyn ja korkealle kohoaviin puihin. Kun hengitän tuulta ja siristän silmiäni koivunoksien välistä siivilöityvässä valossa, hetkellinen häivähdys onnea käväisee sisälläni.
Talo lumoaa minut heti, kun näen sen. Räystäät repsottavat, maali halkeilee ja horsmat ovat valloittaneet seinustat. Silti se on erittäin viehättävä, vain pientä laittoa vailla. Mietin, kenen se on.
Hiippailen kuistille, vaikka yleensä sellainen käytös nolottaa minua. Nuorempana meillä oli tapana tunkea itsemme sisään autiotaloihin ihan vain huvin ja uteliaisuuden takia. Niissä oli jotakin jännittävää ja hiippailussa kielletyn tuntua. Nykyisin nautin enimmäkseen sallituista asioista. Mutta kuistilla seisoessani ruumiini jännittyy kuin joskus ennen, kun se oli hetkessä valmis kampeamaan sorkkaraudalla auki tällaisen talon takaoven, juoksemaan festariaitojen yli tai taipumaan mielihyvän kaarelle puolituntemattoman miehen kosketuksesta. Tämä kaikki humahtaa lävitseni yhdessä hetkessä ja tiedän, että minun on pakko päästä sisälle.
Kokeilen ovea, joka on tietenkin suljettu.
Vastahakoisesti poistun kuistilta, mutta vain kiertääkseni talon toiselle puolelle. Seinustalla on ikkuna, jonka ulomman lasin alareunassa ammottaa reikä. Ikkunan takana näkyy olohuone. Siellä on ruskea kangassohva, pieni sohvapöytä ja tyhjä tv-taso. Ikkuna ulottuu melko alas. Jos saisin sen auki, olisi helppoa kiivetä sisään. Ikkunan vieressä lojuu nyrkinkokoinen kivi, joka kenties on syyllinen reikään. Ei olisi kovin paha teko vain jatkaa hiukan siitä, mihin joku on jäänyt. Nostan kiven ja heitän sen ikkunaan. Helähdys havahduttaa minut, vaikka olen itse aiheuttanut sen. Veri kiertää käsivarsissani kuumana, kun katselen aikaan saamaani aukkoa. Se ei vielä ole riittävän iso. Talonnurkalla viruu ruostetta keräävä harava. Haen sen ja hakkaan aukkoa suuremmaksi. Isot kaistaleet lasia putoilevat maahan. Ikkuna-aukko on melkein tyhjä, kun kiipeän sisään.
Talo haisee ummehtuneelle. Lisäksi tunnistan kotoisan ja rakkaan tuoksun. Se on jokin mauste, josta pidän. Basilika. Olohuoneen takana on makuuhuone. Oikealla puolella on eteinen ja keittiö. Tuttuuden tunne hulmahtaa minuun. Tiedän miltä huoneet näyttävät, vaikken ole koskaan käynyt niissä. Yläkerrassa on toinen makuuhuone. Olen kuulevinani liikettä keittiöstä.
Varmaankin hiiriä. Toivottavasti ei sentään rottia.
Menen keittiöön, jonka pöydän ääressä istuu mies.
Hän katsoo minua säikähtäneenä, mutta ei nouse.
Häpeän puna kiiruhtaa kasvoilleni. Miksei hän reagoinut ikkunan särkemiseeni? Kömpelöksi käynyt kieleni yrittää sentään auttaa minua.
– Anteeksi. Voi kauhea. Luulin, ettei täällä asu ketään.
Mies katsoo minua lempeästi.
– Ei se haittaa. Ikävää täällä onkin yksin.
– Olisi pitänyt koputtaa.
Kuulostan varmaankin vähämieliseltä.
– Ei se haittaa. En olisi avannut. Minusta on mukavaa, että tulit.
Hän viittaa vastapäätä itseään olevaan tuoliin ja oletan sen olevan pyyntö istua.
Istahdan. Miehellä on kädessään pelikortit, hän on pelannut pasianssia kaikessa rauhassa sillä aikaa, kun sulloin itseäni sisään rikkinäisestä ikkunasta. Nyt tuntuu kuin olisin itse jotain rikkinäistä. Hän näyttää niin yksinäiseltä, että minua särkee.
Miehellä on yllään Sonata Arctican t-paita ja ruudulliset pyjamanhousut. Ne ovat siistit. Asu ei istu mielikuvaani ihmisestä, joka asuu tällaisessa paikassa. Hän on hoikka, ehkä vähän päälle neljänkymmenen, suunnilleen minun ikäiseni. Hiukan sotkussa olevat hiukset laskeutuvat olkapäille.
– Sinä löysit tänne, hän sanoo.
Sormet sekoittavat täristen korttipakkaa.
– Ihan kuin olisit odottanut minua.
– Niin odotinkin.
Jokin rinnassani hypähtää, kun hän katsoo silmiini. En ole nähnyt kenenkään silmissä niin paljon kaipausta. Ne ovat niin lempeät, että minua itkettää.
– Minulle luvattiin, että tapaan sinut, hän sanoo.
– Kuka lupasi?
Hän vain tuijottaa minua.
Alan hieman huolestua. Hän ei kuulosta oikein tolkulliselta. Tosin ei koko tilanteessakaan ole järkeä.
– Meidän piti asua täällä yhdessä.
Aluksi miellyttävänä tuntunut lepatus vatsassani nousee tukkeeksi kurkkuuni. Yskittää.
– Sain aavistuksen jo lapsena, hän sanoo sitten. – Näin unissani niin monta kertaa tämän talon ja sinut, että siitä tuli totta. Sinun piti koskettaa minua, olla minulle ystävä. Meidän piti tavata tänä kesänä. Kun sinulla on kesäloma ja olet yksin. Kaipaat toista ihmistä. Löydät jonkun, jonka mielestä olet täydellinen. Tapaamme kaupungilla, jossa on pieni kirjallisuustapahtuma ja sinun lempikirjailijasi on siellä puhumassa.
Suljen silmäni. Miehen selitys menee yli ymmärryksen.
Minun pitäisi huolestua lisää, mutta en tee sitä. Haluan vain kuunnella hänen kaunista ääntään, joka ei anna pienintäkään syytä pelätä. Sen sävy kertoo, että olen saapunut sinne, missä minun pitääkin olla. Minulla on tarkoitus. Meillä. Hän jatkaa:
– Minä tarjosin sinulle kahvit siinä kirjaston edessä olevalla terassilla. Tai siis olisin tarjonnut. Jos olisin voinut tulla.
Sydämeni hakkaa kuin sitä pelottaisi olla olemassa lainkaan. Ja samaan aikaan se haluaa olla olemassa enemmän kuin koskaan.
– Mikset tullut? kysyn, vaikka luulen, etten halua kuulla vastausta.
– En voinut. Olen kuollut neljä vuotta sitten. Asuin jo silloin täällä. Olin nukkumassa, kun nuorisojoukko sai päähänsä murtautua talooni. Heräsin yläkerrassa ja kun ryntäsin alakertaan, kaaduin portaissa ja taitoin niskani.
Suljen silmäni ja näen hänet heräämässä, kaatumassa. Näky on niin todellinen, että sitä voisi luulla muistoksi.
– Miksi he niin tekivät?
– En tiedä. Nuorilla on hassuja päähänpistoja. Älä huoli, en minä heille ole enää vihainen. Olen vain surullinen. Jäin tänne, koska toivoin, että saisin tietää, miltä sinä näytät.
Hänen katseensa on minussa niin syvällä, että tuntuu kuin hän olisi jo sisälläni.
Miten niin jo? Ei hän tietääkseni sinne ole menossa. Vai onko?
– Olet kaunis. Voisinpa vielä koskettaa siten kuin sinä tahtoisit.
Minun tekisi mieleni sanoa, että kukaan ei ole koskaan koskettanut minua näin ihanasti, mutta en saa sanaa suustani. Asetan käteni hänen kätensä päälle, mutta en tunne sitä.
Hän haalistuu edessäni. Hän hymyilee ja katoaa.
Haahuilen talossa kuin mielipuoli. Katson joka paikkaan, kuin voisin tavoittaa hänet sillä tavalla uudelleen. Yläkerrassa on sänky, joka on pedattu siististi. En tiedä, kuka on järjestänyt talon hänen kuolemansa jälkeen. Mitään kovin henkilökohtaista ei löydy. Ehkä tämä on ollut tarkoitus myydä, mutta asia on jostain syystä jäänyt. Keittiössä on paljon erilaisia välineitä, mistä päättelen, että hän on pitänyt ruuanlaitosta.
Elokuun ilta hämärtää, mutta minusta tuntuu mahdottomalta poistua talosta. Muistan, että kassissani on kerrosvoileipä ja termoskannussa jo seisonutta kahvia. Ne minun oli tarkoitus nauttia rannalla yksikseni.
Istun kuistin penkille ja otan esiin evääni. Ensimmäiset tähdet vilkuttavat minulle.
Toivon, että hän sai sovituksensa tavattuaan minut. Vielä enemmän toivon hänen palaavan takaisin luokseni, vaikka se ehkä onkin itsekäs toive. Ajatteliko hän minua vai itseään näyttäytyessään?
Aivan kuin kaikissa ihmissuhteissani, olen jälleen jäänyt yksin. Toinen on jatkanut matkaa ja on ehkä jo jossain, missä on unohtanut kohtaamisemme. Ei, ei se voi olla niin. Hän oli jäänyt tänne minua varten. Kai se jotakin kertoo. Vai onko sillä ylipäätään väliä? Hyvänen aika, mieshän oli vain aave. Enhän toki voinut enää merkitä hänelle mitään, vai voinko?
Jos jokin kohtaaminen on merkittävä ja tärkeä, miksi osaan vain surra, että en olekaan toiselle yhtä tärkeä kuin hän on minulle. Vaikka eikö se, jolle kohtaaminen on tärkeämpi, oikeastaan saa enemmän? Haluaisin vain iloita siitä, että sain tavata hänet.
Jos hän palasi kuolleista katsomaan minua, kai minun on pakko jotakin merkitä.
Mikään ei ulkoisesti ole muuttunut, mutta nyt tunnen itseni yhä yksinäisemmäksi. Se johtuu siitä, etten ollutkaan niin yksin kuin luulin. On mahdoton sanoa, olenko aiempaa surullisempi vai onnellisempi.
Kuulen askeleet, kun joku astuu kuistille. Hän seisoo vieressäni ja hymyilee. Katson vuorostani vieressäni olevaa tyhjää paikkaa penkillä ja hän tulkitsee sen viestiksi istua.
Hermostuneena yritän juoda kahvini loppuun.
– Tuoksuu hyvälle, hän sanoo. – Ei kahvi, vaan sinä.
Poskiani kuumottaa. Hän on aivan lähelläni. Pelkään hänen silmiensä kohtaamista, kuin ne voisivat viedä minutkin paikkaan, jossa emme ole olemassa. Vähän toivon niin. Että hän ottaisi minut mukaansa.
– Tekisin mitä vain, jos saisin sinut hymyilemään enemmän, hän sanoo. – Hellitä jo syyllisyydestäsi. Sinä voit surra lastesi puolesta, mutta älä syytä itseäsi. Kaikki on aina vanhempien syytä, mutta jos kerran on mahdotonta olla syytön vanhempi, se tekee koko syyllisyydestä turhaa.
– Heille kuuluisi hyvä elämä.
– Kaikille kuuluu. Mutta ei silti ole sinun syytäsi, että tyttäresi ei suostu puhumaan sinulle tai että poikasi seuraava piikki voi olla se viimeinen. Se on heidän elämänsä.
Tunnen kuuman kosteuden silmäkulmissani, kun minulle puhutaan asioita, joita kukaan ei tiedä, jotka olen salannut niin hyvin kuin olen osannut.
– Oliko sinulla lapsia? kysyn.
Hän pudistaa päätään.
– En ehtinyt.
Surulliset lammikot tuijottavat minua.
Mietin, olisiko meillä ollut vielä aikaa. Olisinko minä voinut antaa hänelle jonkun, vai onko ruumiini jo surkastunut kykenemättömäksi herättämään mitään eloon?
Ajatus on absurdi. Sillä ei ole enää merkitystä. Silti hänen lapsettomuutensa suru koskettaa omaa suruani jälkeläisistäni, joille en ollut tarpeeksi. Jos en itse ole osannut antaa riittävästi rakkautta, miten voisin sitä ansaitakaan. Hänen läsnäolonsa on kuitenkin ikuisuutta vankempi todiste siitä, että ansaitsen sitä vielä.
Hänen kätensä laskeutuu aivan omani viereen.
Näen hänen kaatuvan portaissa. Näen hänen menevän nurin ja loukkaavan itsensä. Tajuan hänen kaunistelleen tarinaansa. Se ei ollut nuorisojoukko, se oli aikuisten miesten joukko, joka tunkeutui hänen taloonsa. Näen iskut, potkut.
Minuun sattuu.
– Miksi? kysyn.
– He toivoivat, että täällä olisi rahaa, jota edellinen asukas oli velkaa. He luulivat minua häneksi, vaikka hän oli muuttanut täältä jo muutamaa kuukautta ennen. Kun ostin talon, en tiennyt siitä.
– Olit vasta muuttanut?
– Olin. Piha jäi kesken. Minun piti istuttaa kaikenlaista. Eihän tämä nyt näytä puutarhurin pihalta.
Hän viittaa ympärilleen kuin pyytäen anteeksi ja naurahtaa.
– En voi esitellä sinulle mitään kovin kaunista.
Tähtien valossa pitkä ruoho ja maitohorsmat ovat kauneinta, mitä olen pitkään aikaan nähnyt.
– Paitsi ehkä tuon, katso.
Hänen äänensä on innostunut. Nousen ja kävelen sormen osoittamaan suuntaan. Pitkän ruohon keskeltä erottuu pieni suihkulähde, ainakin oletan sen olevan sellainen. Reunoilla on huolellisesti aseteltuja eri värisiä kiviä. Ametisteja, turkooseja. Niiden seasta kohoaa kivisiä kaloja ja kukkia, joille on maalattu hymyilevät kasvot. Kun näen niiden virneen kasvien seasta, minunkin on pakko hymyillä.
Hänen silmänsä sädehtivät.
– Rakensitko tämän itse? kysyn.
Hän nyökkää.
– Se on ihana, sanon. – Voisimme hyvin laittaa sen kuntoon.
– Niin, niin voisimmekin.
– Heti huomenna. Kun näkee paremmin.
– Kukaan ei ehtinyt nähdä tätä. Siskoni joutui tyhjentämään taloa. Hän ei edes huomannut tätä. Hänellä oli niin paljon tekemistä. Harmitti.
Kivet näyttävät taas vain kiviltä. Yksi niistä asuttaa rintaani.
Olin hetkeksi unohtanut. Unohtanut, että hän on kuollut.
Portaat. Kipu kyljessä. Potku.
Muistan, kuinka makasin omassa eteisessäni ja tunsin sen kyljessäni. Ei minua usein lyöty. Ehkä kolme kertaa. Viimeisellä pelkäsin kuolevani. Se ei silti ollut syy eroomme. Nyt tajuan, että sen olisi pitänyt olla.
– En olisi satuttanut sinua, hän sanoo.
Emme voi kohdata, kuten normaalit ihmiset, koska hän tietää jo minusta kaiken. Silti se ei nolota, vaan tuntuu hyvältä. Hän näkee minut kokonaan ja silti hänen katseensa on lempeä. Minä haluaisin myös tietää hänestä kaiken, mutta mitä se enää hyödyttäisi? Samalla suren sitä, etten voi koskaan kertoa näitä asioita hänelle ensimmäistä kertaa itse. Emme voi tutustua pala palalta, sillä tavalla kuin ihmiset yleensä rakentavat kuvaa itsestään ja toisistaan. Peläten ja häveten mutta malttamattomina paljastamaan itsensä niin, että joku näkee kunnolla. Näkee kokonaan ja katsoo hyväksyvästi.
Juuri kun tunnen, että hän on antanut minulle tämän kaiken, huomaan seisovani yksin. Katson hetken tähtiä ja hymyileviä kiviä ennen kuin palaan sisään. Hän ehkä luulee, että asiamme on jo selvä, mutta ei se ole. En aio lähteä vielä. Sillä nyt vasta ymmärrän, että ihastuin hänen järjettömästi, avuttomasti heti kun näin hänet. Haluan osoittaa se hänelle. En tiedä miten, mutta uskon hetken tulevan, jos vain odotan.
Menen sängylle ja nostan paksun päiväpeitteen pois.
Väsyttää niin, etten huomaa lakanoissa mitään tunkkaista. Ne suorastaan kutsuvat levähtämään hetkeksi. Heittäydyn selälleni ja suljen silmäni. Surunsekainen helpotus levon mahdollisuudesta täyttää jäseneni ja nukahdan.
Herään yöllä siihen, että on pimeää, olen yksin vieraassa paikassa ja minua palelee. Illan tapahtumat vellovat sekavina päässäni. Kylmyys houkuttelee vetämään peiton päälle, mutta jääminen ahdistaa. Minun on päästävä pois.
Sytytän puhelimeni lampun. Se heittää kirkkaan valokeilan seinään, jossa erotan hämähäkinseittejä.
Hän seisoo ovella ja katselee minua. Kuulen pehmeän äänen:
– Olet vielä täällä. Anteeksi. En tajunnut, mitä saatan aiheuttaa sinulle. Ehkä en osaa enää ajatella niin kuin ihmiset.
Mielestäni hän on huomaavaisempi kuin moni tuntemani elävä ihminen, mikä saa ihoni kihelmöimään ja sisukseni pistelemään. Haluaisin niin paljon, että hän olisi olemassa minulle. Näen hänen kipunsa ja haluan rakastaa hänet ehjäksi. Rakastaa hänet eläväksi.
– Olet ihan oikeassa, sanon samalla kun yritän estää kyyneleitä sumentamasta silmiäni, jotka muutenkin erottavat hänet vain heikosti. – Et olisi saanut tulla ollenkaan.
– En häiritse sinua enää.
– Häiritsetpäs. Teet sinä mitä tahansa, menet minne tahansa, jäät tai lähdet. Joka tapauksessa sinä häiritset minua loppuelämäni.
– Ajattelin, etten koskaan kohtelisi sinua niin kuin ne toiset. Etten koskaan olisi koskenut sinuun ilman lupaa tai sanonut sinulle pahasti. Mutta siitä lähtien kun me kohtasimme, olen saanut sinut tuntemaan olosi huonoksi.
– Se on riski, jonka aina otamme, jos haluamme kohdata jonkun.
– Haluatko, että jään?
– Haluan. Haluan katsoa sinua. Tuntea sinut.
– Niin minäkin sinut. Käy makuulle.
Asetun selälleni ja annan hänen katseensa hyväillä vartaloani. En enää palele, vaan minulla on kuuma.
– Voisitko ottaa puserosi pois?
Pyyntö yllättää minut. En muista, koska olen viimeksi riisuutunut jollekin. Minua nolottaa, kun avaan nappejani, vaikka haluan tehdä sen enemmän kuin mitään. Kuin olisin sittenkin vielä nainen, enkä vain kulmikkaaksi käynyt olento, joka kulkee tässä maailmassa niin vailla katseita, että on alkanut suojautua niiltä vähäisiltäkin. Kutkuttava häpeä muuttuu ihanaksi häpeämättömyydeksi. Otan pois puseroni, sitten avaan rintaliivini hakaset. Haluan hänen katsovan.
Hän tulee aivan lähelle.
Kurotan häntä kohti, mutta en tunne häntä käsilläni.
Hänen hahmonsa hämärtyy.
Hetken paniikki täyttää minut. Älä mene, ehdin ajatella, älä vain mene!
Sitten näen hänet taas, hieman kauempana.
– Älä pelkää, hän sanoo. – Et voi koskettaa minua. Et voi nähdä ja tuntea minua yhtä aikaa. En ole olemassa niin paljon. Lakkaan pian näkymästä. Kun keskityt, voit tuntea kosketukseni. Mutta sinun täytyy riisuutua itse.
Värisen pelosta ja yksinäisyydestä. Ruumiini on avoinna vastaanottamaan toisen, jonka toivon niin hartaasti olevan olemassa, että riisun loputkin vaatteeni. Levitän käteni sivuille ja pieni, viileä hengitys osuu rintoihini. Haluan lisää. Makaan paikallani ja odotan.
Hento kosketus osuu kylkiini, vatsaani, käsivarsiini. Kuin pienet pisteet sataisivat ihollani, kuin sormenpäät koskettaisivat varovasti, hetken kerrallaan. Sitten ne työntyvät kiinni ihooni. Vavahdan. En näe mitään, mutta tuntuu kuin vartaloni ympärille kietoutuisi rihmoja, jotka kulkevat ihollani hyväillen pehmeästi. En saa hänestä otetta, mikä tuntuu tuskalliselta. Käteni harovat tyhjää. Lakkaan yrittämästä.
Minun on luotettava, että hän koskettaa minua siten kuin on parasta ja sen on pakko riittää.
Keskityn. Tunnen kämmenen. Tunnen hänet kaikkialla.
Hän koskettaa sisälläni sellaisia kohtia, joihin kukaan muu ei ole ylettänyt. Hän löytää paikkoja, jotka ovat pitkään olleet tunnottomina. Hän hieroo kipupisteitä, jotka olen piilottanut ja se sattuu ja tuntuu hyvältä.
Uppoan syvemmälle ja kosketus tuntuu voimakkaammin.
Haluan hänet itseeni, mitä ikinä hän onkaan. Haluan koskettaa takaisin niin paljon, että tekee kipeää.
Hän on minussa. Iholla ja sisällä. Se tuntuu niin hyvältä, että se on melkein liikaa.
Huudan, kun hän avaa minut kokonaan ja täyttää tyhjyyteni äärimmilleen.
Aamuaurinko tunkee esiin likaisesta ikkunasta. Se herättää minut riipivällä valollaan.
Havahdun tunteeseen, että jonkun tulisi olla vieressäni. Siinä ei ole ketään.
Jos hän rakasti minua jo ennen kuin oli nähnyt minut ja minä rakastuin häneen heti kun tiesin hänen olemassaolostaan, kuinka paljon vielä olisimme voineet antaa? Ehkä paljon, ehkä ei enää mitään. En tiedä, voiko ihminen tehdä enempää. Onko olemassa ihanampia asioita kuin jo teimme toisillemme? Silti olimme toisillemme koko ajan vain mahdollisuus.
Huone on tyhjä, pölyinen ja auringonvalosta kirkas.
Olen peiton alla, ja vaatteeni lojuvat lattialla vieressäni.
Tänään minussa on voimaa nousta ja lähteä täältä.
Tänään minussa on rakkautta, jota kukaan ei voi ottaa pois.
Tulen menemään ulos, katsomaan kohti aurinkoa, tapaamaan ihmisiä, joita tulen kohtaamaan tai olemaan kohtaamatta. Koskettamaan tai olemaan koskettamatta.
Niin minä teen.
Mutta en aivan vielä.
Vielä hetkeksi jään peiton alle, kiedon käsivarteni jalkojeni ympärille ja itken.
Maija Nyström kirjoittaa kauhua ja muuta kummallista. Häntä puhuttelevat yksinäisyydet teemat, elävien ja kuolleiden välinen yhteys sekä kohtaamiset ja kohtaamattomuus. Elämä on täynnä menetettyjä mahdollisuuksia!
Varjorikko 