Venla Lintunen
Olin 49-vuotias, mutta en ollut koskaan nähnyt merta. Olin aina ollut epäileväinen meren suhteen, sillä olin kasvanut, matkustellut ja asunut vain sisämaassa. Järvet ja joet olivat minulle kuitenkin tuttuja. Putiikkinikin sijaitsi hieman syrjässä lähimmästä kylästä, järven rannalla, mutta niin vain perille löysivät nämäkin Haidenian keisarinnan palkkaamat asioijat, jotka tulivat pyytämään minulta kahden tusinan taikakompassin tekoa keisarinnan laivojen varustukseksi.
”Kaksi tusinaa taikakompassia laivoihin?” ihmettelin. ”Ja minä kun en koskaan ole ollut merellä.”
”Niin, mutta te, herra Gerensin, olette tehnyt niin monenlaisia taikakaluja, että uskomme teidän uivan tehtävässä kuin kala vedessä”, murjaisi pitkä ja harteikas naispuolinen asioija, jolla oli päällään Haidenian värit: violetti liivi ja vihreät pitkät housut. Hän oli sanonut nimekseen Shrude. Shruden vieressä seisoi samanlaisessa asussa Hansk, lyhyt ja luiseva nuori mies, aivan päinvastainen olemukseltaan kuin Shrude.
”Toivottavasti seuraatte meitä kuin hai laivaa”, Hansk lisäsi. Totesin, että erilaisesta ulkomuodostaan huolimatta hänellä oli aivan yhtä puiseva huumorintaju kuin toverillaan. Ehkä he juuri siksi olivatkin työpari.
”Jos minun tosiaan pitäisi lähteä koettamaan kompassien toimivuutta merille, niin en oikein tiedä”, totesin epäilevästi.
Mutta sitten Shrude kuiskasi korvaani, kuinka suuri summa minulle maksettaisiin, ja melkein pyörryin. Sillä rahalla saisin rauhassa kehittää taikaesineitä lopun ikääni ilman tarvetta myydä niistä yhtäkään. Se olisi unelma. Kun vaimonikin oli kuollut vuotta aiemmin ja lapset olivat jo lentäneet pesästä, mikään ei pidättelisi minua täällä.
Niinpä sitten päätin lähteä. Ei komennus ikuisesti kestäisi, ja voisin sen jälkeen palata kotiini sisämaahan ja elää herroiksi. Tai niin minä kuvittelin, kunnes näin meren ensi kertaa – ja rakastuin välittömästi. Karbasten meren sininen liplatus, sen silmänkantamattomiin ulottuva koboltti hohto… En saanut siitä silmiäni irti. Outo tunne vapaudesta sykki sisimmässäni, kun tajusin, miten pitkälle sen aallot voisivat minut kantaa. Ja laiva, johon minut ohjattiin, nimeltään Merihevonen, oli myös tietenkin upea ilmestys valkovioletteine purjeineen ja purppuraisiksi maalattuine kylkineen.
Olisin saanut taikalientä ehkäisemään merisairautta, mutta en halunnut sitä. Paloin halusta kokea meri todellisena, sellaisena kuin se oli. Ja kumma kyllä, en tullut lainkaan merisairaaksi. Tunne siitä, että meri oli minun elementtini, vahvistui päivä päivältä. Loitsimiskykyni myös tuntui merellä aivan erilaiselta kuin maissa. Tuntui kuin olisin saanut vapaammat kädet taikuudelta, sellaiset kädet, joilla pystyin luomaan jotain aivan uutta ja hienoa. Olin aiemminkin ollut oikein hyvä taikaseppä, mutta nyt suonissani virtasi jotain entistäkin vahvempaa. Päätin kaivertaa jokaisen taikakompassin yksi kerrallaan loitsulla vahvistetuilla veitsellä ja taltalla ja puhaltaa niihin hengen käyttäen apuna kapteeni Piedanyn minulle opettamia merellisen suunnistuksen taitoja.
Myös vapaahetkinäni elin merestä. Haistelin raikasta meri-ilmaa, tunnustelin meren omaa taikuutta ja opin taikuudesta enemmän kuin olin oppinut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana maissa. Niin tyynellä kuin myrskylläkin meri oli minun ja minä sen. Ensimmäisen kompassin valmiiksi saatuani noin kahden kuukauden kuluttua kapteeni Piedanyn ja minun oli aika testata kompassin tehoa. Olisin voinut jännittää koetta, kuten yleensä olin aiemmin jännittänyt tekemieni taikaesineiden ensimmäisiä kokeilukertoja, mutta tällä kertaa olin kompassin toiminnasta niin varma, ettei siihen ollut syytä.
”Oletteko aivan varma siitä, että haluatte kokeilla kompassia tällaisella myrskyllä, herra Berensin?” kapteeni Piedany kysyi minulta meren läiskyessä laitojen yli. Tummat pilvet riippuivat päällämme ja jäistä vettä tuli niskaamme.
”Kyllä olen”, vastasin ja ojensin kapteenille taskustani nyrkinkokoisen kompassin, joka alkoi sykkiä elämää heti hänen käsiensä väliin päästessään.
”Se tunnistaa aidon merenkävijän”, sanoin Piedanylle. Minun käsissäni kompassi ei ollut ollut yhtä eloisa, sillä en vielä ansainnut sen kunnioitusta täysin. Sitä on vaikea selittää. Olinhan kaivertanut ja loitsinut kompassin, puhaltanut siihen hengen – ja silti se oli aivan oma olentonsa, niin kuin taikaesineet tapaavat olla, ja sillä on omat halut ja tavoitteet.
Piedany katsoi kompassia ihmeissään ja hänen kasvonsa sulivat hymyyn. Piedany oli kaunis, ikäiseni nainen, mutta en ollut koskaan ajatellut häntä muuna kuin työtoverina. Enkä toivottavasti ajattelisi jatkossakaan, saanen lisätä. Joka tapauksessa kompassi hohti kullanvärisenä Piedanyn käsien välissä.
”Kertokaa sille, minne haluatte suunnistaa”, sanoin. ”Ei, älkää ääneen. Se tunnistaa, minne haluatte mennä, ajatuksistanne.”
”Osaako se lukea ajatuksia?” Piedany kysyi hieman varuillaan.
”No ei nyt aivan, mutta se tunnistaa, minne haluatte matkustaa”, vastasin.
Kapteeni puristi kompassia tiukkaan. Näin hänen kasvoillaan välähtävän keskittyneen ilmeen, ja sitten kompassi jo suuntasi nuolensa hänestä katsoen vasemmalle.
”Se toimii”, henkäisi kapteeni Piedany. ”Se tietää, minne haluan mennä.”
”Niin”, hymyilin hänelle leveästi. ”Niin se tietää.”
.
Se ei tietenkään ollut kompassin ainoa ominaisuus. Kompassi osoitti aina oikeaa reittiä, se hallitsi pienetkin suunnanmuutokset reitillä. Se osasi varoittaa kareista ja matalikoista. Ei, en kerro kaikista sen ominaisuuksista, koska olen maksusta luvannut pysyä niistä vaiti. Joka tapauksessa suuntasimme kohti Haideniaa ja jouduimme valitettavasti tapaamaan Haidenian keisarinnan maissa. Valitettavasti sanon siksi, että en olisi millään enää halunnut maihin tunnistettuani meren taikuuden itselleni sopivaksi loitsujen lähteeksi ja omaksi elementikseni.
Keisarinna oli jo melko vanha, yli seitsemänkymmenen, mutta hyvässä kunnossa ja tarkkakatseinen kuin mikä. Olisin voinut vaikka vannoa, että hän eläisi vielä satavuotiaaksi asti. Hänellä oli raudanharmaa nuttura ja musta housupuku, johon oli ripustettu kuninkaallisia arvomerkkejä, ja otsalla oli yksinkertainen tiara, joka ilmaisi hänen keisarinnuutensa. Keisarinnan ja minun keskustelu oli pitkälti korukielistä tyhjänpuhumista, jossa keisarinna kiitteli vuolaasti ensimmäistä kompassiani ja toivoi, että olin yhä valmis tekemään loput kaksikymmentäkolme muuta. Lupasin, sillä en halunnut vielä nähdä loppua hyvin alkaneelle merenkävijyydelleni. Koko vierailun ajan olin levoton ja käteni hikoilivat kuin olisin saanut jonkinlaisia vieroitusoireita merestä. Oloni parani välittömästi, kun palasimme laivalle yöpymään.
”Merkillistä, miten te nyt muututte meren lähettyvillä, vaikka olette koko elämänne ollut täysi maakrapu”, kapteeni Piedany sanoi miettiväisesti. ”Olitte tällä kertaa maissa kuin jonkinlainen viinan puutteesta kärsivä juoppo.”
”Tekö huomasitte sen?” manasin, sillä toivoin tehneeni keisarinnaan kuitenkin hyvän vaikutuksen.
”Vain koska tunnen teidät, herra Berensin, jo sen verran hyvin”, Piedany vastasi lohduttavasti. ”Näin eron teissä merellä ja maissa. Keisarinna ei varmasti huomannut mitään, koska ei ole nähnyt teitä laivalla.”
Toivoin todella, että niin oli.
.
Tiedon kompassien rakentamisesta ei pitänyt liikkua keisarillisen laivaston ulkopuolelle, mutta niin vain se ilmeisesti levisi, sillä kuulimme huhun siitä jopa pysähtyessämme Toivonkaupungissa, joka oli eri puolella Karbasten merta kuin Haidenia. Kapteeni Piedany oli syystäkin huolissaan. Karbasten merellä liikkui paljon merirosvoja, joiden ilmiselvänä kohteena saattaisimme nyt olla. Pahin merirosvo, joka Karbasten merellä liikkui, oli nimeltään Guuda, merten kauhu. Hänen maineensa erikoisten kuljetusten ryöstäjänä oli kiirinyt pitkälle. Piedany toivoikin keisarinnan pian antavan saattajiksemme keisarillisen laivaston aluksia. Vielä Haideniaan asti kuitenkin pitäisi purjehtia ilman saattueen suojelusta.
Ja kuten Piedany oli pelännyt, merirosvolaiva ilmestyi eteemme Toivonkaupungin lähettyvillä olevan laajan saariston keskivaiheilla.
”Onko se Guuda?” kysyin eräältä merimieheltä, kun mustavalkoinen merirosvolippu liehui toisen aluksen mastossa.
”Vaikea sanoa, mutta minä luulen, että on”, merimies vastasi. ”Hän on kuitenkin seudun maineikkain merirosvo.”
Meri velloi saaristossa sinivihreänä ja yllättävän kirkkaana, sillä saaret olivat pääosin kallioisia eikä niistä päässyt niin paljon maa-ainesta mereen, että se olisi muuttanut veden väriä. Istuin jännittyneenä laivan kannella, sillä en tiennyt, mitä voisin tässä tilanteessa tehdä.
”Kapteeni Piedany haluaa sinut rinnalleen”, laivapoika tuli kuitenkin sanomaan minulle, joten kiiruhdin Piedanyn luo.
”Ajattelin, että voisitte ohjata minua vielä kompassin käytössä”, Piedany sanoi. ”Uskon, että kanssanne kompassia käyttämällä pääsemme pakoon merirosvoja, jos vain yritämme tarpeeksi.”
”Tietenkin”, vastasin.
Kompassi oli Piedanyn kädessä, ja hän piti ruoria toisella kädellä. Laitoin molemmat käteni hänen kompassia pitävän kätensä alle. Kompassi villiintyi hetkeksi, ja sen osoitin pyöri hullusti. Sitten se kuitenkin rauhoittui. Hetken se näytti normaalilta, kunnes se yhtäkkiä väläytti eteensä poukkoilevan viivan.
”Jos luulen oikein, kompassi haluaa viestittää meille, että tuota reittiä meidän täytyy kulkea”, sanoin Piedanylle.
”Uskon samoin”, kapteeni vastasi. Kompassi osoitti tiukasti tyyrpuuriin, mutta reittiheijastus pysyi yhä näkyvissä. ”Tyyrpuuriin. Sitä en olisi odottanut, mutta ei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin kokeilla ja luottaa kompassiin”, Piedany jatkoi. ”Jos merirosvot saavat meidät kiinni, olemme mennyttä, ja tavanomaisella reitillä he saavuttavat meidät varmasti.”
Nyökkäsin.
”Ei kun menoksi sitten!” Piedany sanoi.
”Niin, matkaan vain!” vastasin.
Seurasimme kompassin osoittamaa reittiä. Ensin näytti siltä, että merirosvolaiva saavuttaisi meidät hetkessä. Tunsin Piedanyn puristavan kompassia lujempaa, ja omakin otteeni siitä tiukkeni.
Me kuljimme sinne tänne kääntyillen, kun merirosvolaiva kulki pääasiassa suoraan. Menimme tyyrpuuriin, sitten paapuuriin, sitten taas paapuuriin.
”Toimiikohan tämä varmasti”, mutisin.
”Toimii! Minä luotan sinuun ja tähän kompassiin”, Piedany sanoi. ”Teidän pitää uskoa itseenne enemmän, herra Berensin.”
Kuljimme vielä tyyrpuuriin, suoraan, tyyrpuuriin, paapuuriin ja niin edelleen. Merirosvolaiva näytti lähestyvän meitä kovaa vauhtia. Se alkoi olla niin lähellä, että pelkäsin jonkun sieltä pian hyppäävän laivaamme. Laivan ruorissa oleva henkilö jo näkyi. Hän oli Piedanyn tapaan keski-ikäinen nainen, joka keskittyi tiukasti saavuttamaan meidät.
”Se on tosiaan Guuda”, Piedany sanoi. Katsahdimme toisiimme, ja puristimme molemmat kompassia kovempaa. Sitten teimme vielä yhden käännöksen tyyrpuuriin.
Yhtäkkiä meitä seuraava laiva rysähti karikkoon, jonka me olimme välttäneet kompassin poukkoilevaan reittiin luottamalla. Saimme kaulaa merirosvolaivaan. Vähä vähältä se jäi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Avomerelle päästyämme koko laivaa ei enää näkynyt lainkaan. Pääsimme karkuun.
”Heillä kestää jonkin aikaa irrottautua karikosta”, Piedany sanoi tyytyväisenä. ”Kiitos teille. Ilman teitä ja kompassia olisimme mennyttä.”
”Ilman minua ja kompassia merirosvot eivät olisi kiinnostuneet aluksesta näin”, vastasin totuudenmukaisesti.
”Sekin on totta, mutta mikään tästä ei ole teidän syytänne, vaan ainoastaan niiden typerysten, jotka ovat levittäneet huhua kompassista ja sinusta”, Piedany lohdutti.
”Minun täytyy kyllä vielä parannella kompassia niin, että tuollainen reitti tulisi esille ilman minun kosketustanikin”, vastasin vakavana. ”Koska en minä voi jokaisen kahden tusinan kompassinhaltijan laivalla olla yhtä aikaa mukana.”
”Totta sekin”, Piedany nauroi, ja yhdyin nauruun, sillä nyt oli helppo hymyillä. Kompassi ei tosiaan ollut pettänyt meitä. Myös Piedanyn kiitokset tuntuivat minusta hyvältä.
Koko matkan takaisin Haideniaan parantelin ensimmäistä kompassia. Loitsin siihen lisätaikuutta ja kaiversin lisää sen puista pintaa. Aina silloin tällöin laitoin Piedanyn koettamaan kompassin toimivuutta yksikseen. Meni aika kauan ennen kuin keksin, että laittamalla kompassin sisään hieman hiuksiani se toimi ilman kosketustani Piedanyn käsissä samalla lailla kuin silloin aiemmin paetessamme. Onnekseni minulla oli hiukset päässä enkä ollut alkanut kaljuuntua, toisin kuin isäni samanikäisenä. Hiuksia siis kyllä pitäisi riittää muihinkin kompasseihin. Haidenian rannikolle päästyämme huokaisimme helpotuksesta, sillä nyt viimein voisimme pyytää laivalle saattueen. Laivamme oli kauppalaiva, mutta sen pääasiallinen tehtävä oli kuitenkin antaa minulle paikka kompassien valmistamiseen ja testaamiseen.
Keisarinnan tapaaminen oli jälleen välttämätöntä. Tapasin hänet tällä kertaa yksin hänen pyyntönsä mukaisesti.
”Vai että saattueen haluatte”, keisarinna totesi kuivasti. ”En usko, että kapteeni Piedany tarvitsee enää saattuetta, sillä tehän, herra Berensin, menette kohta seuraavan kapteenin matkaan.”
”Menenkö?” kysyin ihmetellen. ”Luulin, että saisin tehdä kaikki kompassit kapteeni Piedanyn aluksella.”
”Mutta teidän täytynee sopeuttaa kompassit niiden saajien käsiin, eikö vain?” keisarinna vastasi kysymyksellä.
”Ei se ole välttämätöntä”, yritin sanoa, mutta tiesin vaistomaisesti itsekin, että keisarinna oli puhunut totta. Minun olisi jätettävä Piedanyn Merihevonen ja siirryttävä jollekin toiselle laivalle, jotta kompassin saisi tehtyä henkilökohtaiseksi seuraavalle kapteenille. Keisarinna katseli minua hetken hiljaa, puntaroiden ilmeisesti, milloin olin tullut samaan tulokseen kuin hänkin.
”Saatte saattueen aina sille laivalle, jolla milloinkin testaatte uusinta kompassia. Muut laivat saavat selvitä omillaan”, keisarinna sanoi sitten. ”En usko, että niinkään kompassi kuin te itse olette merirosvojen tähtäimessä, ja siksi riittää suojella alusta, jolla te askaroitte.”
Tapaaminen loppui melkein heti tuon toteamuksen jälkeen, ja palasin jälleen Merihevoselle. Minua harmitti kovasti hyvästellä kapteeni Piedany, sillä olin kiintynyt häneen jo kovasti laivalla oloaikanani.
”Se on nyt sitten hyvästien aika”, Piedany sanoi, kun oli vihdoin minun aika vaihtaa laivaa.
”En koskaan unohda teitä”, ilmoitin Piedanylle. ”Teidän ystävyytenne on ollut korvaamatonta.”
”Niin teidänkin, herra Berensin”, Piedany vastasi. ”Mutta ajat muuttuvat, ja kenties vesireittimme vielä joskus kohtaavat.”
”Toivon niin todella”, sanoin painokkaasti.
Seuraava laiva, jolle minut sijoitettiin, oli nimeltään Sininen unelma, jonka kapteeni oli nimeltään Hortens. Hän oli mukava mies, mutta en ystävystynyt hänen kanssaan samalla tavalla kuin Piedanyn. Kompassin tekeminen oli kuitenkin jälleen yhtä ihmeellistä kuin Piedanynkin laivalla. Imin taikuutta merestä, hengitin sen lumousta ja sen sinisiä aaltoja, joiden väreissä näin tuhat eri sinen sävyä.
Meri oli uskomaton voimavara, mutta silti jokin merkittävä puuttui elämästäni, ja tiesin kyllä, mikä se oli. Kompassista, jonka tein Hortensille, tuli yhtä hyvä kuin Piedanylle tekemästäni, mutta tunnesiteeni siihen oli tällä kertaa erilainen. En jäänyt laivalta lähtiessäni kaipaamaan kompassia samalla tavalla kuin ensimmäistä tekemääni, enkä Hortensia samalla tavalla kuin Piedanya.
Vaihdoin jälleen laivaa. Ja sitten taas. Kun vihdoin olin tekemässä kahdettakymmenettäneljättä ja viimeistä kompassiani, oli kulunut jo muutamia vuosia siitä, kun olin saanut ensimmäisen valmiiksi. Meren taika ja lumo olivat yhä olemassa, mutta päätin joka tapauksessa mennä kotiin heti kompassin valmiiksi saatuani. Olisi aika jättää meri ja käydä tervehtimässä kotona lapsiani. Merellä olosta oli alkanut puuttua jokin oleellinen, mutta en oikein osannut nimetä sitä.
Tällä kertaa laivan kapteeni oli nimeltään Elis. Hän oli nuorehko nainen, joka oli tarpeeksi nuori ollakseen tyttäreni, ja laiva Violetin lumo oli hänellekin aivan uusi. Olin laivoilla ollessani oppinut jo jonkin verran purjehtimisesta, ja neuvoin Elisiä tarpeen tullen, vaikka hänellä oli muitakin neuvonantajia. Elisin laivalla viihdyin paremmin kuin muiden kapteenien laivalla, jos Piedanyn laivaa ei lasketa, ja vaikka kompassin tekeminen oli hieman nopeutunut ensimmäisen kerran jälkeen, halusin viivytellä Elisin luona hieman pidempään, koska koin hänen tarvitsevan minua. Tunsin isällisiä tunteita Elisiä kohtaan, ja vaikka olin luvannut itselleni matkustaa mahdollisimman pian takaisin omien lasteni luo, esitin tekeväni kompassia hieman pidempään kuin siihen olisi tosiasiallisesti mennyt. Elisin lisäksi viivyttelin meren takia, sillä se oli todellakin vanginnut sieluni. Sinisen tuhannen sävyn sijaan tuntui nyt, että sävyjä oli kymmenkertaisesti enemmän. Olin kokenut aiemmin maissa käydessäni, miten oudolta tuntui olla kauempana taikuuteni selkeästä vahvistajasta, ja tiesin tulevani kaipaamaan sitä tunnetta maihin mennessäni. En ollut useaan vuoteen viettänyt maissa kuin muutamia satunnaisia päiviä, ja pelkäsin lähteä.
Kapteeni Elis tuntui aistivan pelkoni ja taisi tajuta, että viivyttelin kompassin antamista hänelle.
”Herra Berensin”, Elis sanoi, kun olimme kapteenin hytissä illastamassa. ”Te olette puhuneet lapsistanne, ja uskon, että teidän olisi pian jo mentävä heidän luokseen.”
”Mutta kapteeni, kompassi ei ole vielä valmis”, väitin.
”Minä uskon, että se on”, Elis sanoi lempeän päättäväisesti. ”Tiedän, miten kauan teiltä kesti tehdä edellinen kompassi, ja nyt on kulunut jo paljon sitä pidempään. Ehkä pelkäätte mennä maihin, mutta ei teidän taikuutenne siihen kuole, eikä meri täältä minnekään lähde. Niin kuin ei merikään teistä.”
Aioin sanoa vielä jotain, mutta Elis, tuo nuori viisas sielu, vaiensi minut.
”Ei mitään muttia. Luovutatte minulle kompassin huomenna, ja sitten suuntaamme kohti teidän lähintä satamaanne”, Elis totesi. Ja niin sitten tapahtui.
Matkustin tällä kertaa yksin mantereen halki, vaihtaen postivaunuja toisiin ja taas toisiin. Surumielisyys valtasi mieleni yhä pahemmin jokaisella hetkellä, jonka olin merestä kauempana. Tuntui siltä, että seikkailuni merellä olisivat nyt lopullisesti ohi. Minulle ei ollut enää merillä tarvetta, ja ajattelin myös lasteni tarvitsevan minua. Keisarinna, Piedany, Elis, Hortens ja muut matkalla kohtaamani ihmiset pyörivät jatkuvasti päässäni. Ja kun vihreät metsät ja kellanpunaiset autiomaat vilistivät silmieni ohi, meren siniset värit tuntuivat jo melkein kuvitelmalta, joltain, mitä ei todellisuudessa ollut ollenkaan olemassa.
Viimeiset kilometrit lähimmästä kaupungista matkustin jalan metsien ympäröimiä teitä pitkin. Vihdoin näin kotini, ja havaitsin välittömästi, että siellä oli jo joku. Ajattelin, että joku lapsistani oli ottanut talon haltuunsa. Astelin taloon sisään ja yllätyin.
”Kapteeni Piedany”, henkäisin astuessani keittiöön. Siellä hän istui, selvästi minua odottaen.
”Odotin teitä jo aiemmin”, Piedany sanoi hymyillen. ”Viimeisen kompassin kanssa ilmeisesti kesti hieman pidempään.”
”Kyllä, se venähti”, myönsin. ”Mutta mitä te täällä teette?”
”Tulin teitä hakemaan”, kapteeni vastasi. ”Teille olisi paikka laivallani. Mitä sanotte?”
”Kyllä”, henkäisin. ”Milloin lähdemme?”
”Teidän täytyy kyllä ensin tavata lapsenne”, Piedany nauroi. ”Kävin tapaamassa heitä, kun satuin muistamaan, missä olit kertonut heidän asuvan. Heillä on ollut teitä ikävä. Mutta voimme lähteä sen jälkeen, kun olette hoitaneet velvollisuutenne täällä.”
”Tietenkin”, vastasin, ja lämmin tunne holahti koko ruumiiseeni, sieluuni. Näkisin ihmeellisen, elävän meren vielä, ja saisin olla ystäväni Piedanyn laivalla. Mitään sen parempaa en voinut kuvitellakaan.
Venla Lintunen on lahtelainen kirjoittaja, jonka novelleja on julkaistu lehdissä ja antologioissa. Hän on kirjoittanut esimerkiksi novellin Kirjoita tai kuole (Varjorikko 2/2021), joka sijoittuu samaan maailmaan kuin Kompassin viemä.
Varjorikko 