Kissa, jolla ei ollut nimeä

Rimma Erkko

Hän oli maailman kaunein ja kuolettavin kissa, niin sanottiin. Hänen turkkinsa oli musta kuin mustin talviyö, joka hehkui hiilloksen kaikissa väreissä, hänen silmänsä olivat kuin pienet tähdet. Hänen häntänsä oli pitkä ja ihmeellinen, ja sen päästä satoi kipinöitä taivaalle. Sen enempää juuri kukaan kuolevainen ei ollut häntä nähnytkään. Vain mystisen loisteen silloin tällöin kaamosyössä. Joku oli joskus kuullut hänen maagisen hurinansa hiipuvassa hiilloksessaan ennen kuin hän oli jälleen kadonnut varjoihin nopeammin kuin myrskytuuli. Hän oli Hiiden Akan kissa. Hän oli Kipinätär, tulesta syntynyt.

Hiiden Akka rakasti häntä hellästi ja aina kun hän purisi Hiiden Akan sylissä, koko Hiidenväki sai nauttia hänestä hehkuvasta lämmöstä. Yksikään talo, joka piti Kipinättären tyytyväisenä, ei koskaan tarvinnut tulisijaa. Mutta Kipinätär oli luonteeltaan kuten tuli – yhtä levoton ja vallaton ja yhtä herkkä roihahtamaan liekkeihin. Hän oli vapaa sielu ja Hiiden Akka antoikin hänen liikkua metsissä vapaana, miten tahtoi, sillä ei häntä mikään uhannut. Ei mikään maanpäällinen ollut kyllin nopea häntä kiinni saamaan.

Eräänä päivänä Kipinätär juoksenteli tapansa mukaan talvisessa metsässä tehden nopeita syöksyjä niin, että lumi vain pöllysi hänen allaan. Hänellä oli mahdottoman hauskaa. Lumihiutaleet tanssivat hänen ympärillään ja hän sieppasi niitä käpäliinsä nopeasti ja tarkasti, kiipeili jäisiin puihin ja katseli kauas metsän reunan yli, kunnes hänen maaginen katseensa löysi valkean, loputtoman erämaan. Se oli valkea kuin puhdas lakana, suorastaan odotti hänen käpsyjensä[1] jälkiä!

Silloin hän näki jotain omituista. Kaiken valkoisen äärettömyyden keskellä oli jokin musta möykky, joka liikahteli heikosti. Kipinätär hyppäsi sirosti alas puusta yhdellä loikalla ja maagisen nopeutensa ansiosta hän oli hetkessä möykyn luona. Mytty osoittautui kissaksi, sysimustaksi kuten Kipinätärkin. Hän makasi lumella silmät puoliummessa ja näytti heikolta. Kipinätär ojensi käpälänsä häntä kohti ja hetken häntä käpsytettyään[2] ymmärsi, että hän oli kylmettynyt. Kipinätär kävi hänen viereensä ja alkoi kehrätä maagisella tavallaan. Pian Kipinättären ruumiinlämpö herätti kissan kohmeestaan niin että tämä sai silmänsä auki ja onnistui luomaan häneen väsyneen, kiitollisen katseen.

Mitä Tuonelan kaikkien voimien nimeen sinä täällä teet? Kipinätär tivasiheti kun huomasi kissan vironneen. Sinä tuhatkertainen idiootti! Etkö tiedä, ettet kuulu tänne? Sinun turkkisi on säälittävä tässä pakkasessa, voisit yhtä hyvin olla alaston kuin mikäkin ihminen. Ja ethän sinä osaa edes hankkia ruokaasi – ei niin, että täällä olisikaan mitään saalistettavaa, vaikka osaisitkin. Missä sinun ihmisesi on?

Kissa huokaisi ja selitti, että ihminen, jota hän oli rakastanut, oli hänet hyljännyt kesken metsäretken, eikä hän löytänyt enää kotiin. Kaikkialla kun oli samanlaista. Sitten hänen käpsynsä olivat vain edenneet Käpsyjen Etenemisen Lakien[3] mukaisesti, kunnes hän ei enää jaksanut, häntä oli alkanut palella liiaksi ja hän oli ajatellut vain nukahtaa.

Pah, muuta ei kaiketi pelkältä ihmiseltä voikaan odottaa. Kipinätär tuhahti. Mutta et sinä tähänkään voi jäädä. Onko sinulla nyt lämpimämpi? Pystytkö liikkumaan? Minä vien sinut turvaan. Onko sinulla nimeä? Olet ollut kauan ihmisten parissa, muistatko enää edes Oikeaa Nimeäsi?

Kissa nousi heikosti jaloilleen ja myönsi tuntevansa olonsa paremmaksi Kipinättären lämmön ansiosta. Hän sanoi, että ihminen oli kyllä antanut hänelle nimen, mutta ei tuntunut oikealta käyttää sitä, olihan ihminen hylännyt hänet. Mutta muutakaan nimeä hänellä ei toistaiseksi ollut. Kipinätär näytti tyytymättömältä vastaukseen.

Ah, voi teitä kesytettyjä, oman luontonsa unohtaneita! Eihän ihmisen antama nimi ole muutenkaan minkään arvoinen – vain kissa voi itse löytää nimensä, etkö sitä tiennyt? Sehän on Kissojen Ikiaikainen Tapa. [4]

Kipinätär muisti, miten oli itse löytänyt nimensä. Hän oli odottanut sitä koko kevään, kesän ja syksyn. Kaikki metsänväen möösit[5] löysivät vuorotellen nimensä kukkien seasta, metsien puista tai auringonsäteistä. Mutta vain hän jäi nimettömäksi. Hän kävi ärtyisäksi ja sähisi kaikille, eristäytyi omiin oloihinsa ja häpesi nimettömyyttään. Kunnes lopulta elämänsä ensimmäisenä kaamosyönä hän näki taivaan repeävän tuhansiin väreihin. Ja revontulet olivat kuiskanneet hänelle nimen Kipinätär. Siitä lähtien hän oli tiennyt olevansa jokaisen tulisijan suojelija ja kaamosyön turva niille, joilla ei ollut muutakaan.

Älä huoli, Kipinätär sanoi lempeämmin ja pökkäsi kissaa hellästi. Löydät varmasti nimesi viimeistään kesään mennessä. Lupaan sen. Nyt vien sinut emäntäni luokse, hän pitää sinusta huolen, kun vain pyydän, sillä hän ei koskaan kiellä minulta mitään. Kun olet toipunut, opetan sinut kasvattamaan itsellesi talviturkin. Se vaatii pientä taikaa, mutta emäntäni taitaa sen kyllä. Sitten voit tulla kanssani metsäretkille ja voimme leikkiä kaikki päivät yhdessä! On kuitenkin mukavaa saada seuraa ja kyllä sinusta vielä hyvä kissa tulee, vaikka oletkin kesytetty.

Kissa heilutti häntäänsä närkästyneenä ja pörhisti turkkiaan. Hän ei pitänyt sävystä, jolla Kipinätär puhui hänestä ”kesytettynä”, eikä tästä hämärtyvästä metsästä, jonka jokainen varjo tuntui olevan liian pitkä ja vieras. Mutta hän ei taatusti näyttäisi pelkoaan tuolle ylimieliselle nartulle[6], joka oli hänet pelastanut. Tietysti hän oli kiitollinen, ei sillä. Mutta hän oli kuitenkin kissa – ja kissan luonnon mukaisesti hän oli myös ylpeä olento ja juuri nyt Kipinätär oli loukannut tuota ylpeyttä.

Vähät minä emännästäsi! Kissa sähähti. Minä olen sentään kissa, enkä lähde kenen tahansa matkaan vain siksi, että tilanteeni on epätoivoinen. Enkä tarvitse kenenkään huolenpitoa.

Kipinätär ei hämmentynyt tästä vihamielisyydestä. Hän oli toiminut vain kuten hänen kohtalonsa oli hänen nimenannostaan lähtien sanellut ja aikoi toimia niin vastedeskin. Hän oli sentään kaamoksen valo ja lämpö. Hän veisi kissan turvaan, vaikka tämä olisi kuinka uppiniskainen. Sitä paitsi salaa mielessään hän arvosti tuota perin kissamaista uhmakkuutta. Osasi muukalainen sentään olla tarvittaessa kissa. Kipinätär alkoi tuntea hellyyttä tuota outoa kesytettyä kissaa kohtaan. Hän alkoi siristellä silmiään hitaasti osoittaen, ettei ollut uhka ja nosti häntänsä pystyyn ystävällisyyden merkiksi. Kissa katsoi häntä suurilla, pelokkailla silmillä, asento jäykkänä. Kipinätär alkoi kutsua kissaa leikkiin hyppimällä häntä kohti ja kierähtämällä lumeen selälleen. Lopulta he näykkivät toisiaan ystävällisesti, painivat hetken ja kissakin rentoutui. Oli Kipinätär kuitenkin mukava kissa. Ehkä hänen kanssaan voisi olla hauskaakin.

Kissa lähti seuraamaan Kipinätärtä nyt jo selvästi innoissaan ja virkistyneenä. Pian he tulivatkin Hiiden Akan maille. Silloin kissa alkoi jälleen köyristää selkäänsä ja sähistä. Hän perääntyi ja sanoi haistavansa kalmanhajun. Hän alkoi tivata Kipinättäreltä, oliko tämä tullut viemään häntä kuolemaan ja oliko hän sittenkin nukahtanut ikiuneen ja siksikö häntä ei enää palellut. Ja hän alkoi itkeä säälittävästi.

Kipinätär ei käsittänyt lainkaan. Hän katseli ilahtuneena kotoisia sääriluista tehtyjä portteja, joiden takana häämötti Hiidenväen luista tehtyjä mökkejä, jotka kaikki seisoivat kuin linnunjalkojen varassa korkealla maanpinnasta. Ne olivat ringissä ja komein niistä oli Hiiden Akan mökki, joka näytti ihanan kotoisalta linnoitukselta ihmiskallotorneineen, joissa oli koristeellisia kaiverruksia. Kipinätär kehräsi ja hyppeli innoissaan.

Älä itke, pieni ystäväni, elossa sinä olet ja elossa pysytkin sikäli kuin se minusta riippuu. Hiiden Akalla ja hänen Väellään on omia tapojaan, ei heitä ole mitään syytä pelätä. He rakentavat asumuksensa kaikesta, mikä on jo valmiiksi kuollutta, jotta kalmoilla olisi kuolemansakin jälkeen merkitys. He pitävät sillä tavoin kaikkea metsään kuollutta arvossa. Älä pelkää Hiiden Akkaa. Hän on hyvä emäntä, joka ei varmasti koskaan hylkää sinua ja Hiiden Väki tottelee häntä kaikessa. Tämä on vain rajatila, ei Tuonela – se sijaitsee paljon alempana, veden takana. Me vartioimme sitä ja katsomme, ettei kukaan mene sinne ennen aikojaan, joten oikeastaan sinun kuuluukin olla täällä. Minä olen heidän elämänantajansa ja tulisijansa, sillä ilman minua heidän maillaan ei ole lämpöä. Siksi minua sanotaan Kipinättäreksi. Jos et usko minua, kokeilepa vaikka purra itseäsi. Jos olet kuollut, se ei satu.

Kissa puri itseään ja värähti kivusta. Lopulta hän uskoi Kipinätärtä ja suostui astumaan porteista hieman rauhoituttuaan. Tuskin he olivat astuneet portista, kun itse Hiiden Akka tuli heitä vastaan. Hän oli komea nainen ja lähes kolme kertaa pisintäkin miestä pidempi. Akalla oli kirveellä veistetyt kasvot, muhkea vartalo, jäntevät käsivarret ja sormissaan pitkät pedonkynnet. Hänen hiuksensa leiskuivat punaista ja tummaa kultaa, ne olivat pitkällä palmikolla, joka oli sidottu eläinten luista tehdyillä soljilla. Se ulottui hänen lanteilleen asti. Päässään hänellä oli kuusenhavuista tehty kruununtapainen. Hän oli pukeutunut komeaan turkisviittaan ja kaulassaan hän kantoi karhunhampaista tehtyä kaulakorua. Sormissaan hänellä oli useita kimaltelevia sormuksia.

Mitä tämä merkitsee? Kukas tämä on? Hiiden Akka kysyi säikyttäen kissan jälleen lähes portista ulos.

Hän on minun ystäväni, Kipinätär sanoi. Haluan, että hän tulee asumaan tänne kanssamme. Haluan seuraa, muuten pitkästyn. Hänet on ihminen hylännyt kuolemaan, mutta hänen aikansa ei ole vielä, joten Luonnon Ylimpien Lakien[7] mukaisesti hän kuuluu luoksemme. Hänellä on kaunis sielu, eikä hän aiheuta mitään harmia kenellekään. Hänellä ei ole vielä nimeä, mutta toivomme että kissojen tapojen mukaisesti hän löytää nimensä pian.

Hiiden Akan ilme pehmeni, ja kissan ihmeeksi tuo valtava nainen kyykistyi hänen eteensä ja hymyili.

Vai on epäviisas ihminen hylännyt näin kauniin kissan. Älä yhtään pelkää, pikkuinen, täällä sinä olet turvassa. Kipinättäreltä en ole kuunaan kieltänyt mitään, ja jos hän pitää sinua ystävänäsi, huolehdimme kaikista tarpeistasi niin kauan kuin elät, ja koko kansani saa luvan rakastaa sinua koko sydämestään tai joutuvat tekemisiin minun kanssani. Tervetuloa joukkoomme, kaunokainen.

Silloin kissa kurahti ilosta ja juoksi Hiiden Akan syliin. Hiiden Akka nosti hänet syliinsä ja alkoi silitellä häntä, kunnes hän kehräsi onnellisena eikä hänellä enää ollut kylmä tai suru turkissaan. Viihdyttyään hetken Hiiden Akan lämpimässä sylissä kissa sai eteensä herkullisia sisäelimiä, kalaa ja mitä tahansa saattoi toivoakin. Hän söi hyvällä ruokahalulla ja käpertyi sen jälkeen Kipinättären viereen. Kipinätär kehräsi tyytyväisenä ja lämmitti kaiken ympärillään.

*

Sillä tavalla aika kului. Hiiden Akka taivutteli metsänväen loitsujen ja ruokauhrien avulla antamaan kissalle talviturkin eikä aikaakaan, kun hän alkoi kasvattaa arktisiin oloihin sopivaa uutta turkkiaan. Eikä hänellä sen jälkeen ollut enää koskaan kylmä. Päivät pitkät kissa telmi ja kisaili Kipinättären kanssa lumessa oppien jatkuvasti lisää. He olivat samanlaisia: Kipinätär oli kerrankin kohdannut olennon, joka oli yhtä nopea kuin hänkin, ja usein he juoksivat toisensa näännyksiin silkasta juoksemisen huvista, ja sen jälkeen puskivat ja kiehnäsivät toisiaan pitkään Hiiden Akan jalkojen juuressa. Kuitenkin pikkuhiljaa, kun talvi alkoi taittua kevääksi, kissa kävi hiljaiseksi ja mietteliääksi. Lopulta hän vaikutti suorastaan surkealta, vaikka lumi oli jo täysin sulanut eikä ensimmäisiin hiirenkorviin ollut enää viikkoakaan. Silloin Kipinättären oli pakko ottaa asia puheeksi.

Ystäväni, meillä on yhdessä hauskaa, mutta huomaan, että sinua vaivaa jokin. Kerro, mitä olet miettinyt. Ehkä osaan auttaa. On kauheaa nähdä sinut noin surullisena.

Silloin kissa huokaisi syvään ja sanoi, että oli kaikin puolin onnellinen. Hiiden Akka oli erinomainen emäntä ja Kipinätär hänelle erittäin rakas. Hänen elämänsä oli hyvää, eikä hän halunnut siitä valittaa. Mutta hän suri nimettömyyttään, sillä hänestä tuntui, ettei hän tiennyt tarkoitustaan. Se suretti häntä päivä päivältä enemmän.

Siinäkö kaikki? Rakas ystävä kaikki kissat saavat kyllä nimensä ennen pitkää. Ole vain kärsivällinen niin löydät nimesi ja oman tiesi. Varmasti viimeistään kesän tultua tiedät jo nimesi. Olenhan jo selittänyt sinulle tämän. Se, että minä sain nimeni talvella, oli hyvin poikkeuksellista.

Kissa naukaisi ilahtuneena, unohti taas hetkeksi huolensa ja alkoi painia Kipinättären kanssa. Mutta kun aika edelleen kului ja kesä tuli, alkoi alakulo taas vallata häntä, sillä kissan mieli ei taivu kärsivällisyyteen ja odottelu oli hänelle piinaavaa. Myös Kipinätär myönsi, että oli kulunut epätavallisen pitkä aika ja kissan olisi pitänyt jo saada nimensä. Olivathan sentään jo kielot kukassa ja päivät olivat niin pitkiä, että yötä tuli tuskin lainkaan. Kesäpäivänseisaus alkoi olla jo lähellä ja Hiiden Väki kokosi puita kokkoihin Ukon kunniaksi. Hiiden Akka huuteli käskyjään ja jokainen kynnelle kykenevä keräsi puita kokkoihin, pani sahtia ja keitti ruokaa isoissa padoissa, sillä Ukon juhla oli paitsi ihmisille, myös Hiiden Väelle suuri juhla, jolla he kunnioittivat ylijumalaansa. Silti Hiiden Akalla oli hetki aikaa Kipinättärelle, hän silitti tämän pehmeitä korvantaustoja, nosti toisen kissan syliinsä ja kyseli, oliko heillä nälkä. Kieltämättä heillä alkoi olla. Syötyään herkullista kalaa Kipinätär sanoi Hiiden Akalle:

Kuulehan, me haluaisimme jo löytää ystäväni nimen. Tiedätkö mistä voisimme aloittaa?

Metsän vanhimmat puut ainakin tietävät kaiken metsän asioista. Aloittaisin sieltä, Hiiden Akka vastasi, Vanhin tietämäni puu on tuolla alhaalla rannalla juuri ennen Tuonelan rajavesiä. Hän on tiettävästi nähnyt maailmanpuun kaatamisen lapsena omin silmin, joten hän tietää varmasti kaiken, mitä metsästä on tiedettävissä. Hän ei ole kaukana. Mutta älkää olko kauaa! Kipinätär, muistathan huolehtia ajasta. Älkää antako hänen liiaksi aloittaa muisteluaan, sillä huomisiltana juhlimme Ukkoa, kuten hyvin tiedätte ja ystäväsi varmasti haluaa nähdä sen. Oletkos koskaan nähnyt Ukonjuhlaa?

Kissa myönsi, ettei ollut nähnyt. Hänen entinen omistajansa ei koskaan antanut hänen osallistua juhlallisuuksiin, vaan hän joutui olemaan sisällä mökissä sillä välin, kun tämä oli poissa. Hän oli kovin kiinnostunut näkemään, miten Ukkoa juhlittiin Hiiden Väen keskuudessa.

Niin he lähtivät matkaan, joka ei tosiaankaan ollut edes kissojen mittapuulla pitkä. Kissa ihmetteli, miksi Hiiden Akka oli ollut niin huolissaan heidän ehtimisestään huomiseen juhlaan, eihän matkaa ollut kuin muutama tassun heilahdus. Puu oli erittäin helppo tunnistaa. Hän kasvoi järven vierellä. Hänen runkonsa oli pahkurainen ja paksu ja oksat ulottuivat silmänkantamattomiin. Kipinätär ja kissa käpsyttelivät varovasti sen luokse. Kissa haisteli ilmaa eikä pitänyt hajusta. Tuonelan rajojen järvi ei haissut tavalliselta vedeltä, se haisi mustalta, syvältä ja loputtomalta. Tuulen mukana hän haistoi jostain kaukaa tulevan talven ja kalman hajun, vaikka oli keskikesä.

Niin, Tuonelassa tosiaankin on ikuinen talvi, nimetön ystäväni, puu sanoi aivan kuin olisi kuullut tai aistinut kissan ajatukset. Kissa hätkähti. Puu katsoi häneen lempeästi. Tai ei oikeastaan katsonut, eihän hänellä ollut silmiä, saati sitten kasvoja, mutta silti kissa tunsi puun tarkkailevan häntä. Se oli outoa, hän ei osannut selittää sitä. Mutta ei se pelottavaa ollut, sillä puu tuntui lempeältä, viisaalta olennolta, jolla oli selvästi paljon kerrottavaa, enemmän kuin hänellä koskaan olisi aikaa kuulla, vaikka hän istuisi tässä elämänsä loppuun asti. Häntä värisytti hieman, hän tunsi olevansa todellisen ikuisen olennon vierellä, jonkun alkuvoiman, josta hän ei saanut otetta. Ja hän tunsi kummallista yhteenkuuluvuutta tuon voiman kanssa, vaikka olikin vain pieni kissa, jolla ei edes ollut nimeä.

Tiedän, että olet tullut hakemaan nimeäsi, puu jatkoi. Mutta et löydä sitä täältä metsästä, sillä nimesi ei ole piilossa, se on kaikkien näkyvillä. Silti et etsimättä löydä sitä.

Mitä se tarkoittaa? kissa kysyi hämmentyneenä. En edes tiedä mistä etsiä.

Minä tunnen vain tämän metsän asiat, en sitä, mitä on näiden rajojen takana, puu sanoi. Mutta aistin, että Tuonelan vesiä sinun on seurattava saadaksesi vastauksesi. Mene Ruhtinas Kymmenen luokse. Hän on hyvin viisas, sillä hän pystyy pettämään kymmeniä vihollisiaan ja hänellä on näkemisen lahja, jonka musta sokeus on hänelle aikoinaan suonut. Hän tuntee pimeyden ja rajapintojen salaisuuksia enemmän kuin minä. Hän asuu syvällä luolassa, joka sijaitsee Tuonelan rajoilta pohjoiseen ja Vuorenväen mailta itään. Kuunnelkaa korppien laulua, siitä tiedätte olevanne lähellä. Menkää nyt ja juhlikaa Ukkoa.

Kissa kiitti puuta ja viittasi Kipinättären mukaansa. Kipinätär katseli häntä hämmentyneenä.

Saitko vastauksesi? hän kysyi.

Etkö muka kuullut?

Kissa selitti Kipinättärelle lyhyesti, mitä puu oli sanonut, kun he kävelivät takaisin. Hiiden Akka oli heitä vastassa hivenen kärsimättömänä.

Siinähän te olette! Pelkäsin jo, että ette ehdi kokon sytyttämiseen! Nopeasti nyt, juhlat alkavat aivan näillä hetkillä! Onneksi puu ei viivyttänyt teitä pidempään, kaipa hän tiesi joutuvansa muuten tekemisiin minun kanssani…

Kissa tuijotti hämmentyneenä Hiiden Akkaa. Hehän olivat viipyneet tuskin viittä minuuttia! Miten muka nyt oli jo huominen? Siihen nähden, miten lyhyt matka oli ollut hän huomasi kuitenkin olevansa erikoisen nälkäinen ja syövänsä erinomaisen hyvällä ruokahalulla runsaita pöydän antimia, joista he saivat osansa.

Mitä lähempänä on Tuonelan rajaa, sitä enemmän aika kuluu omaan tapaansa, Kipinätär vastasi hänen kysymykseensä arvoituksellisesti. Siksi pitää olla varovainen, ettei jää sinne sadaksi vuodeksi.

Kissa kuitenkin unohti Kipinättären sanat pian, kun heitä kutsuttiin kokon sytyttämiseen. Kipinätär käpertyi puukasan sisään tehdylle pehmeälle viltille, joka oli asetettu sinne varta vasten tehty häntä varten. Hän alkoi kehrätä onnellisemmin ja kovemmin kuin koskaan. Heti kokko syttyi räjähtävästi hänen ympärillään ja hän kiipesi aina vain ylemmäs kokon latvaan asti, jolloin kauniit lieskat seurasivat häntä, kipinät lensivät suihkuina hänen hännästään ja koko Hiiden Väki hurrasi. Tähän tapaan Kipinätär sytytti kaikki kolme kokkoa, jotka paloivat aamuun asti hänen riehakkaan onnellisuutensa ansiosta. He saivat leikkiä koko yön kokon ympärillä, syödä mitä halusivat, ja kaikki ympärillä näytti tulen loimussa maagiselta. Se oli totisesti maailman kaunein juhla! Kissaa alkoi hieman itkettää, kun hän ajatteli, ettei välttämättä näkisi yhtä kaunista tulta pitkään aikaan – siellä, minne hän oli menossa, tuskin oli valoa tai lämpöä.

*

Kun juhlat oli juhlittu, he alkoivat tehdä lähtöä Ruhtinas Kymmenen puheille.

Kuulkaahan, Hiiden Akka sanoi, matka on pitkä, käykää ystäväni Loviattaren puheilla, sillä hän osaa taikoa teille siivet, joiden avulla matka taittuu hetkessä. Hän on juuri nyt viimeisiä hetkiä Hittolan mailla ennen kuin palaa taas Tuonelaan. Ehditte vielä, jos lähdette heti.

Kissat myöntyivät ajatukseen. Loviatar asui aina puolet vuodesta Hiitolassa keräilemässä sairauksia ja viemässä niitä ihmisten maailmaan. Mutta hänen täytyi palata takaisin Tuonelaan aina Ukon juhlien jälkeen, jotta sairauksiin kuolleiden sielut eivät jääneet maanpäälle liian pitkäksi aikaa. Takaisin hän tulisi vasta talvipäivänseisauksen jälkeen. Loviatar asui metsän vanhimmasta puusta hieman itään, ei kovinkaan kaukaa Tuonelan rajoilta. Hiiden Väen tapaan hän asui luista tehdyssä mökissä, joka seisoi korkealla ilmassa kananjalkojen varassa. Onneksi kissat olivat taitavia kiipeilijöitä ja he pääsivät ongelmitta ylös.

Loviatar oli nälkiintyneen oloinen, mustanpuhuva nainen, jonka raajat taipuivat erikoisiin suuntiin ja joka toi olemukseltaan mieleen hämähäkin. Kun hän avasi suunsa hurjaan hymyyn, Kipinätär laski ainakin satoja teräviä hampaita. Kipinätär oli niin tottunut Hiiden Väen hurjaan ulkonäköön, ettei hätkähtänyt, mutta kissa vetäytyi peloissaan nurkkaan pieneksi keräksi. Kipinätär katsoi häntä paheksuen ja puhutteli Loviatarta tähän tapaan:

Tiedätkin varmaan millä asialla liikumme, sillä kaikkihan tietävät, että olet Tuonen tyttäristä vanhin ja viisain. Pyydämme, että käytät taikojasi hyväksemme, jotta pääsemme käymään Ruhtinas Kymmenen luona.

Tiedän tietysti mitä tahdotte, Loviatar vastasi, koska olet Hiiden Akan kissa ja hänen elämänantajansa, autan ilman muuta sinua. Mutta sinun ystäväsi on minulle vieras ja sitä paitsi vaikuttaa epäkohteliaalta, kun tuolla tavoin kyyhöttää nurkassa. Ruhtinas Kymmenen on aina näin kesäisin pahalla päällä, koska luolan suulta tuleva jatkuva valo muka pilaa hänen mietiskelyjään. Epäilen, että saatte siitä vanhasta harakasta mitään järkevää irti.

Kipinätär hymähti. Hän osasi odottaa tätä. Hiiden Akka oli kertonut, että Loviatar ei pitänyt Ruhtinas Kymmenestä. Tuonen tyttäret olivat luonnostaan mustasukkaisia kuolevaisille näkijöille. Loviattaren mielestä näkemisen lahja, jonka eteen ei koskaan tarvinnut tehdä muuta kuin ”istua pimeässä persuksillaan” oli huijausta ja epäoikeudenmukaista kaikkia kunnia-arvoisia tietäjiä kohtaan, jotka sentään kyselivät tietonsa Kalmanväeltä, kuten kuuluikin. Hiiden Akka oli tosin sanonut, että Kalmanväen tieto oli rajallista ja heiltä kyselemisessä oli aina riskinsä, joista vähäisin ei ollut Tuonelaan jääminen ikuisiksi ajoiksi. Mutta Loviatar oli itsepäinen vanhojen tapojen suhteen ja kutsui Ruhtinas Kymmenen kaltaisia huijareiksi. Hänen mielestään vain Tuonelan väki itse saattoi tietää omat asiansa ja vain heillä oli oikeus paljastaa tietoja niille, jotka kokivat sen arvoisiksi.

Uskon sen, Kipinätär sanoi sovinnollisesti, mutta valitettavasti Ruhtinas Kymmenen on ainoa oljenkortemme, eikä kukaan muu voi meitä tässä asiassa auttaa. Hiiden Akka ei salli minun ottaa riskiä, että puhuisin Kalmanväelle, sillä jos en palaisi, ei Hiiden Väellä enää olisi elämänantajaansa. Sillä minä olen kuitenkin vain yksinkertainen kissa, eikä minulla ole vuosien tietotaitoa puhua heidän kanssaan kuten kuuluisi. Pyydän myös anteeksi ystäväni puolesta, hän on tietämätön, mutta oppimishaluinen sielu, joka on vain häikäistynyt yliluonnollisesta kauneudestanne. Hän on elänyt elämäänsä ennen ihmisten parissa ja on siksi nähnyt kovin vähän, eikä vielä tunne metsän tai Tuonelan rajojen tapoja.

Viimeisten sanojen kohdalla Kipinätär vaihtoi merkitsevän katseen kissan kanssa.

Ihmisten! Hah ei ihmekään, ettei hänellä ole käytöstapoja, Loviatar tuhahti.

Kissa vaihtoi katseen Kipinättären kanssa, astui nurkasta ja sanoi kunnioittavasti Loviattarelle:

Pyydän anteeksi käytöstäni, te kaunein ja viisain Tuonen tyttäristä. En vain saattanut uskoa, että todella tapaisin teidät tällä tavoin. Sillä olen monia lauluja kuullut teistä ja teidän urotöistänne kuolevaisten parissa, josta alun perin olen lähtöisin. Onko todella totta, kuten kerrotaan, että teidän synnyttämänne sairaudet pyyhkivät Kauheat Kalevalaiset maanpäältä ja Pohjolan valtakuntaan tuli ikuinen rauha, vauraus ja tasapaino?

Loviatar hymyili kamalaa hymyään. Hyvä on, sinä liukaskielinen nimetön. Huomaan, että olet oppinut Kipinättäreltä tempun tai pari, et ole niin yksinkertainen miltä näytät. Autan teitä. Istukaa ja syökää sillä välin, kun valmistan taikaliemen. Siivet ovat käytössänne tämän liemen avulla kuitenkin vain kolme päivää, älkää unohtako sitä.

Loviattaren höyhenpuvun avulla matka todella sujui hetkessä, vaikka kissat pysähtyivätkin ihmettelemään korkeuksia, painimaan ilmassa ja saivat täysin uuden ulottuvuuden lintujen saalistamiseen. He kierivät onnellisina ilmassa, jahtasivat toisiaan ja melkein unohtivat synkän paikan, jonne olivat matkalla. Mutta lopulta matkaa oli jatkettava. Kun he kuulivat korpin laulun ensimmäistä kertaa, molemmat vakavoituivat ja alkoivat hiljaisina seurata sitä.

Ruhtinas Kymmenen asui luolassa, joka oli niin pimeä, että edes kissat eivät nähneet siellä, sillä sellaista pimeyttä tarvittiin, jotta pystyi näkemään muita enemmän. Kipinättären turkin hehkukin tuntui olevan tavallista heikompi ikään kuin pimeys olisi kietoutunut hänen ympärilleen suojaavaksi viitaksi. He olisivat epäilemättä törmänneet Ruhtinas Kymmeneen, ellei tämä olisi alkanut puhua syvällä äänellä.

Kipinätär, sinäkö siinä? Kuka on seuralaisesi? En näe hänen nimeään. Tervetuloa. Olen nähnyt unia ja osasin odottaa, että olette tulossa luokseni. Millä asialla liikutte?

Hyvä Ruhtinas Kymmenen, Kipinätär sanoi kunniottavasti, ystäväni ei ole kissojen tapojen mukaisesti vielä saanut nimeään, vaikka on kulunut pitkä aika. Hänet on ihminen hylännyt. Osaatko kertoa mistä on kyse?

Olen nähnyt paljon, mutta pimeys ympärilläni ei ole kyllin syvä, en näe toverisi nimeä. Ruhtinas Kymmenen vastasi, Menkää veljeni Ruhtinas Sadan luokse, joka asuu syvemmällä pimeässä tämän saman luolaston uumenissa. Hän on vanhempi ja viisaampi kuin minä, sillä hän on onnistunut pettämään satoja vihollisia oveluudellaan. Harmaa sokeus sallii hänen nähdä minua enemmän, ja hän varmasti tietää mistä löydätte nuoren ystäväsi nimen.

Kipinätär kiitti Ruhtinas Kymmentä, ja niin he lähtivät käpsyttelemääneteenpäin pimeässä luolassa. Luolasto muuttui entistäkin pimeämmäksi ja hankalakulkuisemmaksi, mutta mestarillisina kiipeilijöinä ja Kipinättären yhä heikommin hohtavan turkin turvin he selvisivät haasteesta varsin hyvin. Silti he eivät havainneet Ruhtinas Sataa ennen kuin tämä alkoi puhua.

Kipinätär ja nimetön kissa. Tiesin, että olitte tulossa, sillä olen jo kauan nähnyt unia kissoista, jotka kiipeävät luolaa pitkin luokseni nimeä etsien. Sinä nimetön kissa, kohtalosi on oleva tärkeä, mutta en ikävä kyllä näe sitä, sillä pimeys ympärilläni ei ole kyllin syvä. Teidän on mentävä veljeni Tuhannen luokse, sillä yksin hän asuu niin syvällä pimeässä, että on nähnyt tiesi. Hän on niin viisas, että on pettänyt tuhansia vihollisia ja valkoinen sokeus on antanut hänelle rajattoman näkemisen lahjan, hän varmasti osaa teitä auttaa.

Kipinätär kiitti Ruhtinas Sataa, mutta kissa alkoi epäröidä. Vielä tätä pimeämpään? Oliko se todella sen arvoista? Ehkä hän saisi nimensä, jos hän vain jatkaisi odottamistaan. Totta puhuen hän ei pitänyt näistä ahtaista, kosteista luolista, joissa edes hänen pimeännäöstään ei ollut hyötyä. Hän olisi paljon mieluummin paininut Kipinättären kanssa valoisassa kesäyössä.

Sinä et saa nimeäsi odottamalla mstaturkki, Ruhtinas Sata sanoi aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. Sinun on löydettävä nimesi pitkän matkan takaa, sillä vain siten täytät kohtalosi. Tämän verran tiedän. Jos et uskalla mennä veljeni luokse, jäät ikuisesti nimettömäksi, sillä vain hän tietää mitä tietä sinun on kuljettava.

Silloin kissa rohkaisi mielensä. He käpsyttelivät Kipinättären kanssa yhä syvemmälle luolaan, vaikka heidän olikin edettävä yksinomaan tuntoaistinsa varassa. Kipinättären turkin viimeinenkin hehku sammui pimeyden myötä. Käytävät muuttuivat niin kapeiksi, etteivät he voineet enää liikkua vierekkäin vaan heidän oli edettävä peräkkäin. Pitkän matkan jälkeen he lopulta kuulivat äänen, joka ei voinut kuulua kenellekään muulle kuin Ruhtinas Tuhannelle.

Olen odottanut teitä – Kipinätär ja sinä, joka etsit nimeäsi. Minä en voi kuitenkaan sinulle nimeäsi antaa, sillä sinun on löydettävä se itse ja kuljettava itse matkasi. Löydät nimesi, kun kuljet auringosta itään ja kuusta länteen Tuonelan joen rannalle. Vain siten voit löytää nimesi.

Onko minun siis kuoltava? kissa kysyi kauhistuneena. Siitäkö tässä kaikessa on kyse? Antaa sitten olla, ennemmin elän nimettömänä ja osattomana kuin kuolen nimeni tietäen. Onhan minulla aikaa olla kuollut. Ja jos silloin joka tapauksessa kuulen nimeni, ei maksa vaivaa lähteä sitä selvittämään. Kiitos kuitenkin avustasi. Lähdetään, Kipinätär, tämä paikka hermostuttaa minua.

Ei, sinä kohtaat kyllä vaaroja, mutta kuolemasta et nimeäsi löydä. Jos siis kuolet nyt tai kymmenen vuoden päästä, kuolet yhtä lailla nimettömänä kuin nytkin. Kyse on matkasta, joka sinun on tehtävä, jos mielit saada nimesi. Olen tästä asiasta sanonut sanottavani, itse teet päätöksesi.

Niin Kipinätär ja kissa käpsyttelivät hiljaisuuden vallitessa takaisin. Ulkona paistoi aurinko kuten ennenkin ja he kisailivat ilmassa, nauttivat kesästä ja lensivät lopulta kilpaa Hiiden Akan luokse. Mutta koko ajan molemmat tunsivat kylmyyden, kuin aistien Tuonelan kosketuksen. Sillä sinne heidän olisi mentävä.

Kun he alkoivat valmistautua matkaan, Kipinätär teki jotain ennenkuulumatonta. Hän irrotti hiilloksena hehkuvat anturansa ja luovutti ne Hiiden Akan tulisijaan.

Voin olla matkalla kauan. Mutta niin kauan kuin tämä hiillos hehkuu, olen kunnossa. Vaan jos se alkaa hiipua, silloin olen ongelmissa. Hyvästi, te pärjäätte ilman minuakin. Tulen kyllä takaisin.

Hiiden Akka käsitti, ettei voinut Kipinätärtä pidätellä, joten hän antoi Kipinättärelle kaulaan maagisen pussin, joka täyttyi ruualla aina kun hän vain avasi sen. Hiiden Akka antoi Kipinättärelle myös maagisen, itse rakentamansa Kokkolinnun, joka lentäisi heidän yläpuolellaan ja näyttäisi tietä. He kulkivat, kunnes kesäillat pimenivät ja kylmenivät. Syksyn ensimmäiset sateet ehtivät tulla ja edelleen Kokkolinnun huudot johdattelivat heitä eteenpäin. Puut alkoivat kellastua, sitten mustua ja kuolla talvea varten. Ensilumi alkoi sataa maahan kuolemankuun myötä. He pysyivät lämpimänä enää vain Kipinättären hehkun ansiosta. Kumpikin aisti, ettei tämä ollut tavallinen talvi, josta pystyi selviämään talviturkin avulla. Sen kylmyys oli suoraan Tuonelasta peräisin, sillä niin lähellä oli Tuonela heitä jo. Mutta Tuonelan jokea ei näkynyt. Oli vain loputon, kuolettavan kylmä ja hiljainen pimeä talvimetsä, jossa ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin he.

Kuukausien, ehkä vuosienkin päästä he tulivat lopulta tavallisen näköiselle metsäaukealle, joka päättyi virtaavaan, mustaan jokeen. Joen toisella puolella oli vain loputon hanki, mutta ei puita lainkaan. He seisoivat siinä epätietoisina, eikä nimestä ollut jälkeäkään. He tiesivät olevansa perillä.

Mitä me nyt teemme? Eihän täällä ole mitään. Kipinätär, anna minulle anteeksi. Raahasin sinut tänne asti turhaan.

Minä itse tulin mukaasi, älä nyt vaivu epätoivoon. Etsitään ja nuuskitaan vähän. Kysellään.

Kipinätär etsi vanhimman puun ja kysyi siltä, mutta ihme kyllä puu pysyi täysin mykkänä. Kipinätär kysyi lumihiutaleilta, sillä leikkisinä luonteina ne yleensä tarkkailivat asioita. Mutta lumihiutaleet olivat kylmiä ja hiljaisia. Kipinätär meni virtaavan veden luokse ja kysyi siltä, oliko tämä nähnyt kissan nimeä, sillä virtaava vesi joka luonnostaan liikkuu, tuntee kaikki lähiseudun salaisuudet. Mutta vesi pysyi pahaenteisen hiljaa aivan kuin sillä ei olisi ollut kieltä lainkaan, kuten kaikilla metsän olennoilla oli. Tällaista hiljaisuutta Kipinätär ei ollut aiemmin metsässä kohdannut ja se hermostutti häntä. Kenties Tuonelan välitön läheisyys luonnostaan vaiensi kaiken elävän rajoillaan. Heidät erotti Tuonelasta vain pieni joki.

Ehkä meidän täytyy vain odottaa, kissa ehdotti, kun ei keksinyt muutakaan. Hän oli väsynyt eikä ymmärtänyt mitä heiltä oikein odotettiin. He käpertyivät yhdeksi keräksi ja purisivat yhdessä itsensä lämpimiksi.

Silloin Kipinätär näki unen. Siinä unessa metsän vanhin puu, lumihiutaleet ja virtaava vesi puhuivat hänelle. Ne kertoivat, että pystyivät puhumaan vain nukkuvalle, sillä uni oli kuin pieni kuolema. Metsän vanhin puu kertoi, että nimet, jotka löytyivät Tuonelan joen luota, olivat syntynimiä. Lumihiutaleet kertoivat, että olennot, joille oli varattu syntynimet, hallitsivat tiettyjä perusvoimia, mutta sen Kipinätär jo tiesikin. Hänen toverinsa tulisi olemaan uusi perusvoima syntyjen joukossa, siksi hän tarvitsi nimensä kipeästi. Mutta alkoi olla jo kiire, sillä jos hänen toverinsa ei pian saisi nimeään, maailma muuttuisi hyvin pimeäksi ja synkäksi paikaksi. Virtaava vesi kertoi, että ainoa keino saavuttaa tuo tavoite oli hypätä hänen tummaan syleilyynsä ja uida Tuonelan puolelle.

Onko minun siis kuoltava? Kipinätär kysyi ja häntä huimasi. Mutta hän ajatteli onnetonta ystäväänsä, joka tarvitsi nimensä, ja rohkaisi mielensä. Jos se sitä vaati, hänen oli oltava valmis. Hän kiehnäsi vielä kerran toveriaan, otti ruokapussin kaulastaan, asetteli sen hänen vierelleen ja katseli pitkään virtaavaa, mustaa vettä. Nyt, kun hän oli hereillä, se ei puhunut hänelle mitään. Se oli kylmä, loputtoman musta ja kauhean surullinen. Silloin hän hyppäsi. Hän tunsi heti kylmyyden valtaavan normaalisti niin lämpimän ruumiinsa. Ja kaukana kotoa, johon hän oli jättänyt anturansa, hiillos alkoi hiipua sitä mukaa, kun hän ui eteenpäin hyytävässä virrassa, kohti Tuonelan maita.

Kissa heräsi ja ymmärsi heti, ettei Kipinätär ollut hänen vierellään. Hän huhuili ystäväänsä pitkään, ennen kuin tajusi katsoa virran toiselle puolelle. Siellä Kipinätär makasi, loputtomalla valkoisella hangella. Kissa huudahti ja epäröimättä hetkeäkään lähti uimaan virran yli ystävänsä luokse. Hän töykki tätä nenänpäällään, kiehnäsi ja puski, lopulta kasteli tämän turkin kyynelillään, mutta Kipinätär pysyi liikkumattomana. Silloin ilmestyi heidän eteensä itse Tuonen Musta Kissa. Pieni nimetön kissa asettui sähisten Kipinättären eteen, hänen ja kuoleman väliin.

Sinä et saa häntä! Et koskaan! Painu pois tai revin silmät päästäsi.

Hän on tullut tänne vapaaehtoisesti etsimään nimeäsi. Asiaa ei voi auttaa. On vain yksi keino pelastaa hänet, Tuonen Musta Kissa sanoi.

Mikä se on? kissa kysyi epätoivoisena.

Sinun on kannettava hänet virran ylitse. Mutta heti, kun astut kuivalle maalle hänen kanssaan, muutut kiveksi. Muuten hän jää tänne.

Kissa tuli aivan epätoivoiseksi. Hän ajatteli miten kauheaa olisi olla loppuelämänsä kiveä, voimatta enää leikkiä, puhua tai tehdä mitään muutakaan. Miten kauheaa olisi jäädä tänne ikuiseen kylmyyteen. Mutta jos Kipinätär kuolisi, millään ei olisi mitään väliä. Sitä paitsi koko Hiiden Väki paleltuisi hengiltä, ja se olisi hänen syynsä. Enempää miettimättä Kissa otti Kipinättären hervottoman ruumiin selkäänsä ja hyppäsi se selässään virtaan. Kylmä kangisti hänen ruumistaan. Hetken hän oli varma, että virta veisi heidät molemmat. Pian hän ei jaksaisi enää taistella sitä vastaan. Joki tuntui kuitenkin kuljettavan häntä oikeaan suuntaan kuin haluten auttaa häntä.

Lopulta kissa pääsi rantaan. Silloin lähes sammunut hiillos Hiiden Akan tulisijassa alkoi jälleen heikosti kyteä, ja lopulta se roihahti kauniisiin punaisiin liekkeihin, jotka jälleen lämmittivät koko Hiidenväen asuinsijaa. Mutta samalla hetkellä, kun Kipinätär avasi silmänsä heikosti, kissa, joka oli käpertynyt hänen vierelleen lämmittämään häntä, oli jo muuttunut kiveksi. Turhaan Kipinätär yritti käpsyttää tai töniä häntä, sillä kissaparka ei liikahtanutkaan. Kipinätär alkoi itkeä lohduttomasti, tajusi kaiken olleen turhaa. Hän itki hiljaisuutta, kylmyyttä ja sitä, ettei enää koskaan voisi leikkiä ystävänsä kanssa – eikä edes kertoa tälle, miten paljon oli häntä rakastanut. Hän itki, kunnes ei enää jaksanut. Lopulta hän paneutui nukkumaan kivettyneen ystävänsä vierelle luvaten mielessään, ettei hylkäisi tätä, vaikka hän olikin vain kiveä ja vaikka Tuonelan joen rannalla oli niin kamalaa ja kylmää.

Silloin hän kuuli nukkuessaan äänen. Se oli virtaava vesi, joka sanoi: Älä itke Kipinätär, sillä sinun ystäväsi on saanut nimensä, on tapahtunut kuten piti tapahtua.

Ja edelleen hän kuuli metsän vanhimman puun, joka sanoi: Hänen nimensä on syntynimi, yksi alkuvoimista, niistä kaikkein vanhimmista, joille edes Tuonen Musta kissa ei mahda mitään.

Ja leikkisät lumihiutaleet sanoivat: Sinä tiedät tuon nimen, sillä kannat sitä sydämessäsi. Se nimi on vahvempi kuin kirous, joka hänet on muuttanut kiveksi.

Silloin Kipinätär heräsi. Jälleen hänen ympärillään oli hiljaista ja pimeää. Hän tunsi lämpimässä turkissaan ystävänsä kivisen turkin kylmyyden. Hän kietoi käpälänsä tämän ympärille, kosketti häntä hellästi nenällään kissojen tapaan, kun he haluavat olla toisilleen helliä ja kuiskasi ystävänsä korvaan tämän nimen, sen, jonka hän itsekin tunsi sydämessään. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun kivinen kissa alkoi hohtaa lämmintä valoa, joka tuntui läpäisevän jopa Tuonelan maiden läpitunkevan pimeyden. Kun valo vihdoin hälveni, kissa nukkui lumella täysin omana itsenään ja vahingoittumattomana, joskin hieman kylmästä väristen. Kipinätär purahti ilosta, alkoi heti kehrätä ystäväänsä vasten ja heillä oli lämmin ja hyvä olla yhdessä.

Hieman lämmettyään he alkoivat leikkiä ja painia, jahdata toisiaan ja kiehnätä toisiaan silkasta kuplivasta ilosta, jota he sisällään tunsivat. He juoksivat yhdessä pois Tuonelan mailta, ja heti kun he pääsivät pois Tuonen joen rannalta, he haistoivat kevään tuoksun ja ensimmäiset hiirenkorvat. Ja virtaava vesi, metsän vanhin puu ja lumihiutaleet sanoivat toisilleen Tuonelan joen rannalla:

Hän on vain pieni kissa, mutta hänen nimensä on vanhempi kuin me kaikki yhteensä. Hän on luonut uuden synnyn tälle alkuvoimalle. Hän, joka oli kerran ollut hylättynä varmaan kuolemaan, tulee löytämään kaltaisensa ja antamaan heille uuden elämän, jossa he saavat kokea hänen lämpönsä. Sillä hänen nimensä on Rakkaus ja sellaisena hän on ikuinen olento.


[1] Käpsy on kissojen omaa kieltä ja tarkoittaa käpälää. 

[2] Käpsytys merkitsee kissojen tapojen mukaista hellää tönimistä käpälällä, jota he käyttävät herätykseen tai esitelläkseen käpäliensä ihmeellisyyttä.

[3] Käpsyn Etenemisen Lakien mukaisesti käpsyt etenevät, kunnes löytävät jonkun seuraavista: 1) Lämpimän ja pehmeän paikan, johon käpertyä 2) Toisen käpsyn 3) Hellyyttä.

[4] Kissojen Ikiaikaisen Tavan mukaisesti kissa löytää tyypillisesti nimensä elämänsä ensimmäisenä keväänä ja nimi sanelee kissan kohtalon.

[5] Möösi on kissojen omaa kieltä ja merkitsee söpöä, karvaista ja hieman lihavaa otusta. Kissat käyttävät termiä toisistaan hellittelytarkoituksessa, sillä toisin kuin ihmisillä, kissoilla lihavuus ei ole moitittava ominaisuus.

[6] Tiettävästi ihmiset käyttävät käsitettä narttu halventamaan naissukupuolta, mutta kissojen kielessä narttu merkitsee yksinkertaisesti naaraspuolista kissaa.

[7] Luonnon Ylimmät Lait määräävät elollisten kohtalosta ihmisten maailman ulkopuolella. Niiden mukaan, jos kukaan astuu ulos ihmismaailmasta, hän ei voi sinne palata. Hiiden maille kuuluvat he, jotka eivät kuulu Tuonelaan, mutta eivät voi myöskään palata ihmisten maailmaan.

_____

Rimma Erkko jatkaa Elias Lönnrotin perinnettä pimeällä puolella. Hän toimitti ja kuvitti koronakeväänä ilmestyneen kansanrunouskokoelman Hiihtävä surma ja muita suomalaisia kauhurunoja arkistojen kätköistä. Tänä vuonna häneltä on ilmestynyt myös yhdessä Artemis Kelosaaren kanssa kirja Aaveiden Tampere – kummitustarinoita Tammerkosken rannalta. Tällä hetkellä Rimma työstää esikoisrunokokoelmaansa.

Instagram: @decadenceanddisharmony

Website Built with WordPress.com.

Up ↑

<span>%d</span> bloggers like this: