Venla Lintunen
Sulkakynä raapusti paperiin koukeroista käsialaa. Makoilin sängyllä ja kättäni heilutellen ohjailin kynän liikettä ilmassa leijuvaa paperia vasten. Merimatka Haideniaan tuntui kestävän ikuisuuden. Haidenian keisarillinen perhe oli palkannut minut, tuiki tavallisen kirjailijan, tulemaan luokseen ja kirjoittamaan vanhan keisarinnan elämäkerran. Keisarillinen lakeija oli saapunut kahta kuukautta aiemmin ja esittänyt pyynnön lähteä hänen mukaansa hetimiten.
Olin miettinyt hetken. Urakasta minulle tarjottu rahasumma oli niin suuri, että sillä kustantaisin helposti seuraavien kirjojeni painokulut ja eläisin mukavasti vuosikaudet. Niinpä pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin lakeijan matkaan jättäen taakseni lähinnä vain piskuisen vuokra-asuntoni, joka oli täynnä kirjoja. Lakeija oli tuonut mukanaan erilaisia kirjoituksia, joissa sivuttiin keisarinnan elämää, ja niitä olin lueskellut koko laivamatkan ajan. Olin toisaalta myös kirjoittanut jonkin verran jotain keisarinnaan liittymättömiä tarinoita, joita toivottavasti voisin Haideniaan päästyäni lähettää eri lehtiin painettaviksi.
34-vuotisen elämäni aikana kirjat olivat aina olleet lähimpiä ystäviäni. Siitä asti, kun olin oppinut kirjoittamaan taialla, olin myös kirjoittanut itse tarinoita. Käsin kirjoittaminen tuntui liian työläältä ja tekstin korjaaminen vaikeaalta. Taialla saatoin kirjoittaa vapaammin. Oli myös eduksi, että taialla kirjoittaessa asento oli vapaa, kunhan kättä pystyi hieman liikuttamaan.
Lakeija ei halunnut, että seurustelisin keisarillisen laivan muiden matkustajien, saati sitten miehistön kanssa, joten olin tähän asti pysytellyt hytissäni. Siellä oli kaikki, mitä kirjailija saattoi toivoa. Ihmisseuraa ei, mutta sitä en kaivannutkaan. Luultavasti saisin seurasta tarpeekseni hovissa, missä minun täytyisi haastatella erinäisiä henkilöitä keisarinnan elämään liittyen. Olin matkan aikana myös miettinyt, miksi juuri minut, Anya Pajara, kaikista maailman kirjailijoista oli valittu tehtävään. Sen täytyi liittyä siihen, että olin nainen ja kirjoitin usein erilaisista hoveista – ei aina niin mairittelevaan sävyyn, mutta kuitenkin. Ja voi olla, että myös kykyni kirjoittaa taialla vaikutti valintaan, sillä olin tavallista kirjailijaa nopeampi kirjoittaja.
Kirjoitin jälleen huoneessani rauhassa, kun lakeija suorastaan rynnisti hyttiini.
“Meidän kimppuumme on hyökätty!” hän huusi peloissaan. “Merirosvoja!”
Monenlaisia ajatuksia kävi mielessäni, mutta yritin pysyä tyynenä.
“Mitä voimme tehdä?” kysyin.
“Yritetään ehtiä pelastusveneisiin ja –”
“Ja mitä sitten? Luuletteko, että pääsemme merirosvolaivaa pakoon soutuveneillä?” pohdin ääneen.
Lakeija näytti epätoivoiselta.
“Meidän täytyy vain toivoa, että sotilaamme hallitsevat työnsä. Ja jos häviämme, niin sitten pyytää armoa”, jatkoin, mikä ei ollenkaan rauhoittanut lakeijaa. Hallitsin sanan kirjoittaessani, mutta suullisesti en ollut aina aivan yhtä sujuva.
Mutta lakeija uskoi minua ja jäi kanssani hyttiin odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kannelta kuului kauheaa rytinää, siellä ilmeisesti taisteltiin jo. Olin aina miettinyt, mitä tekisin tällaisessa tilanteessa, mutta olinkin yllättävän rauhallinen. Minulla ei ollut muuta asetta kuin kynäni ja taikani. En ollut kuitenkaan juuri harjoitellut taialla taistelemista, vaan olin keskittynyt kirjoittamiseen liittyviin asioihin, eikä loitsuistani olisi hyötyä merirosvoja vastaan. Niinpä vain odotin, mitä tuleman pitää, sillä kun kohtaloonsa ei enää voi vaikuttaa, niin miksi turhaan pyristellä?
Ennen pitkää kaksi merirosvoa saapui kuin saapuikin hyttiin – oletin miehistömme vastarinnan jo kukistetun.
“Kas, siinähän te olette, kirjailija Anya Pajara”, yksi merirosvoista sanoi iloisesti.
“Niin?” kysyin yllätettynä. Merirosvo oli juuri puhutellut minua nimeltä!
“Pomo haluaa nähdä teidät”, toinen merirosvoista jatkoi. “Mutta sinä”, hän sanoi lakeijalle. “Valmistaudu astumaan lankulta.”
“Ei!” sanoin uhmaten merirosvoja. “Hän ei ole tehnyt teille mitään pahaa, älkää tappako häntä!”
“No, katsotaan. Ja sitä paitsi emme me tapa häntä, vaan hän tappaa itse itsensä… mutta katsotaan nyt”, merirosvo tokaisi.
“Viedään molemmat pomon luo”, toinen merirosvo jatkoi sitten. “Teidän jälkeenne”, hän sanoi meille ja osoitti ovea. Lakeija ja minä kompastelimme ulos huoneesta ja raput ylös kannelle.
“Anya Pajara!” huudahti toiselta puolelta kantta pitkä ja hoikka, noin viisikymppinen merirosvonainen, jolla oli yllättäen molemmat silmät, molemmat kädet ja molemmat jalat tallella.
“Tiedättekö te, kuka minä olen?” kapteeni kysyi minulta.
“En”, vastasin, vaikka minulla oli pieni aavistus siitä, kuka tämä hurja naispuolinen merirosvo olisi.
“Olen Guuda, merten kauhu. Olen ryöstänyt maailman kalleimman laivan ja polttanut sen sitten poroksi sekä hallinnut Karbasten merta kovalla kädellä hyvin kauan”, merirosvo vastasi, ja aavistukseni osoittautui todeksi. Guuda oli kaikkien merten pahamaineisin merirosvo. Hänen maineensa oli kiirinyt laajalle vain siksi, että hän oli tarkoituksella jättänyt aina satunnaisia henkilöitä valloittamiltaan laivoilta henkiin kertomaan hänen urotöistään.
“Ja minut halusitte tavata, koska…?” kysyin kuivasti.
“Etsin tarinalleni kirjoittajaa, ja satuin kuulemaan, että te matkustatte juuri tällä laivalla Haideniaa kohti”, Guuda vastasi. “Olen suurin ihailijanne.”
Hän silmäili minua hetken ja katsahti sitten lakeijaa rypistäen kulmiaan.
“Miksi hän ei ole vielä kävellyt lankulta?” Guuda kysyi alaisiltaan.
“Koska minä pyysin säästämään hänen henkensä”, sanoin uhkarohkeasti Guudan hyvään tuuleen luottaen.
Guuda nauroi hirvittävää naurua.
“Ai te luulette, että ihailijana oleminen saa minut suorastaan sekopäiseksi? Heittäkää keisarinnan mies mereen.”
Katsoin, kuinka rimpuileva lakeija raahattiin kannen laidalle ja heitettiin mereen. Hetken hiljaisen putoamisen jälkeen kuului pärskähdys ja kauheaa korinaa, kun mies hukkui. Nielaisin. En ollut ollut erityisen kiintynyt lakeijaan, mutta kyllä toisen kuolema aina hetkauttaa. Aina – aivan kuin olisin niin montaa kuolemaa edes todistanut.
“Ja sitten sinä – suottehan minulle oikeuden sinutteluun?” Guuda kysyi. Nyökkäsin.
“Siinä tapauksessa, parahin Anya, kuten sanoin, etsin tarinalleni kirjoittajaa. Kirjoita tai kuole. Kirjoita, ja saat elää. Muussa tapauksessa heivaan sinut laidalta alas kuten tuon äskeisen kaverin. Kumman valitset?”
“Kirjoitan”, vastasin kalpeana.
Guudan suu levisi levään hymyyn. “Niin sitä pitää!”
Siirryimme Guudan laivaan. Jonkin aikaa merirosvot siirsivät laivan tavaroita omaansa, mutta sitten, kun he olivat valmiita, he tuikkasivat laivan tuleen, ja merirosvolaiva lipui äkkiä kauas pois.
“Miksi juuri minä?” kysyin Guudalta.
“Sanoinhan, että olen suurin ihailijasi. Uskon, että juuri sinä saat tarinastani parhaan mahdollisen.”
“Tarinasi on jo olemassa”, sanoin myrtyneeseen sävyyn. “Ei siitä voi tehdä sen parempaa tai huonompaa.”
Guuda rypisti kulmiaan. “Tietenkin voi. Kai sinä nyt tiedät, miten totuutta hieman aina muunnellaan kirjallisuudessa? Et kai sinä olisi keisarinnankaan tarinaa sellaisenaan kirjoittanut, vaan olisit tuonut esiin… ah… hänen parhaat puolensa.”
Huokaisin mielessäni. En ollut kauhean innoissani elämäkerran kirjoittamisesta edes rahapalkkiolla, saati sitten nyt, kun en saisi muuta palkkaa kuin vain säilyttää henkeni. Sitten nielaisin, kun tajusin, mitä olin mennyt ajattelemaan. Koko laivallinen syyttömiä ihmisiä oli teurastettu siksi, että minut saataisiin kirjoittamaan Guudan tarinaa, ja vain minun henkikultani oli säästynyt.
“Vahvoja naisia olemme me kaikki”, jatkoi Guuda. “Sinä, minä, keisarinnakin omalla tavallaan. Luulisi, että sinun olisi sellaisesta helppo kirjoittaa.”
“Niin”, vastasin ajatuksissani. En saanut lakeijan korinaa mielestäni.
“No, joka tapauksessa menemme salaiseen tukikohtaamme, missä pääset kirjoittamaan rauhassa. Onhan sinulla taikakynäsi mukana?”
Nyökkäsin. En jaksanut selittää, ettei minulla ollut mitään erityistä taikakynää, vaan mikä vain sulkakynä ajoi saman asian.
Jos olisin ollut kaukaa viisas, olisin seurannut laivan kulkua niin, että olisin tarvittaessa osannut palata takaisin Guudan salaisesta tukikohdasta. Sitä en kuitenkaan ollut, joten en kykenisi toistamaan reittiä millään tavalla, ja siihen hän varmaan luottikin, koska hän ei missään vaiheessa pistänyt minua köysiin tai rautoihin. Olin siis Guudan armoilla. Olin tavallaan suostunut hänen panttivangikseen, mikä ahdisti minua. En halunnut olla täällä vapaaehtoisesti, ja syyllisyys omasta eloonjäämisestäni kalvoi niin paljon, että olisin toivonut huonompaa kohtelua. Tyhmä, tyhmä, tyhmä, sanoin mielessäni. Miten voi olla näin tyhmä?
Päivä, jona saavuimme Guudan pienen saaren poukamaan, oli kaunis: ei näyttänyt vielä lainkaan syksyltä, sillä puiden lehdet olivat yhä vihreät ja nurmi vaaleaa. Taivas oli poutainen ja kaunis, aurinko paistoi. Guudan piilopaikassa hetket kuitenkin tuntuivat kuukausilta, minuutit sekunneilta, sekunnit vuosilta. Aika oli ihmeen pysähtynyttä, aivan kuin olisi ollut jo paljon samanlaisia hetkiä takana, muttei minun omiani, vaan sukupolvien hiljaisuuksien taakka olisi levännyt harteillani. Tuntui kuin olisin ollut täällä jo kuukausia, vaikka kyse oli vain tunneista ja päivistä.
Guuda näki vaivaa saadakseen minulle hyvät kirjoitusolot. Hän toi minulle parhaat paperit, parhaat kynät ja musteen. Hän järjesti minulle rauhallisen toimistotilan, jossa oli työpöytä ja uudenaikainen laakereilla kulkeva työtuoli. Yöt nukuin toisessa huoneessa. Pyysin toimistoonkin sänkyä, mille Guuda nauroi, mutta toteutti toiveeni, ja siitä lähtien hän istui päiviä haastateltavanani ja kertoi elämästään rehellisesti, tai ainakin se siltä vaikutti. Tietenkään en voi mennä vannomaan, että kaikki hänen kertomansa olisi totta, mutta ainakin se oli hänelle totta ja tuntui siltä myös minusta.
“Isäni ja äitini olivat molemmat juoppoja, ja minusta tuli merirosvo, jotta saisin elätettyä kaksi pikkuveljeäni”, Guuda aloitti kertomuksensa. “Kesti kauan, ennen kuin saavutin asemani merirosvojen keskuudessa, mutta saavutin sen käyttämällä älyäni monipuolisella tavalla. Kaikki merirosvot eivät ole niin älykkäitä, että tajuaisivat näitä juttuja. Että mitä kannattaa ryöstää ja miten… En ole koskaan maannut yhdenkään piraatin kanssa. Se ei ole minun juttuni. Kaksi lastani olen saanut ihan tavallisten miesten kanssa, joskaan he eivät olleet aivan kartalla siitä, kuka minä olin.”
Kirjoitin ylös Guudan jokaisen sanan, ja muodostin kertomuksen perusteella kohtauksia, joissa Guuda seikkaili jos jonkinmoisessa tilanteessa. Guuda halusi, että tekisin hänestä samaistuttavan sankarin, jolla olisi hyvä taustatarina, mutta kirjassa pitäisi olla myös riittävästi toimintaa, ettei siitä tulisi tylsä. Kerroin kirjassa, miten hirveitä hänen vanhempansa olivat olleet ja miten suloisia ja herttaisia pikkuveljet puolestaan olivat. Kirjoitin, miten Guuda oli pikkuveljensä isoiksi kasvatettuaan antanut rikkailta ryöstämiään aarteita muiden köyhien käyttöön.
Suurin Guudan seikkailuista oli kuitenkin se, mistä hän mainitsikin jo ensimmäisellä tapaamiskerrallamme – hän oli ryöstänyt ja polttanut maailman kalleimman laivan, Ewonian, sen ensiristeilyllä. Kysyin häneltä, miksi hän ei ollut ottanut laivaa itselleen. Hän totesi, että moinen laiva olisi ensinnäkin tehnyt hänestä suuren maalitaulun, ja toisekseen laiva oli tehty köyhiä riistämällä, eikä hän siksi halunnut sitä itselleen. Guuda oli ristiriitainen persoona, joka selvästi halusi maailman näkevän hänet hyvänä ihmisenä, vaikka hän olikin tehnyt kauheita asioita.
Jonkin verran kirjassa kerrottiin myös Guudan rakkauselämästä ja siitä, miten hän oli salannut kahdelta rakastetultaan ja lastensa isiltä merirosvoutensa. Lasten isät olivat myös kasvattaneet hänen poikansa ja tyttärensä. Guuda ei toivonut lapsistaan merirosvoa, mutta tytär Prisci oli kuitenkin loppujen lopuksi seurannut Guudan jalanjälkiä ja perisi aikanaan Guudan laivan kapteeniuden. Tapasin myös Priscin, joka kertoi siitä, miten ihana äiti Guuda oli aina ollut ja miten älykäs ja valloittava henkilö tämä oli.
Myös Guudan hallitsemat merirosvot kävivät vuoroin kertoilemassa minulle hänen ominaisuuksistaan ja seikkailuistaan. He kertoivat huumorintajuisesta ja oikeudenmukaisesta hallitsijasta, joka oli itse kunkin merirosvon pelastanut ties mistä liemestä tai epäoikeudenmukaiselta kohtalolta. Guuda näyttäytyi kertomusten valossa melkein pyhimyksenä, jonka veriset teot olivat täysin oikeutettuja.
Mielestäni onnistuin kirjan kirjoittamisessa hyvin, ja kynätaikani ansiosta sain kaiken kirjoitettua kolmessa kuukaudessa.
*
Guuda piti lupauksensa. Kun kirja oli kirjoitettu, hän vei minut takaisin kotisatamaani. Vein kirjan mukanani ja painatin sen Guudan ohjeiden mukaisesti. Guuda, merten kauhu on suosituin kirjoistani, ja elän yhä sen mukanaan tuomilla tuloilla. Haidenian keisarillinen perhe on ollut minuun uudestaan yhteyksissä, mutta en ole toistaiseksi suostunut heidän tarjouksiinsa. Näen yhä painajaisia heidän lakeijansa kuolinkorinasta, ja en halua enää koskaan astua jalallanikaan laivaan.
Venla Lintunen (s. 1990) on vastikään lahtelaistunut spefikirjoittaja. Hänen viimeisimpiä julkaisujaan ovat novelli “Yhdessä toivotut” Aurinkosydän-antologiassa ja novelli “Planeettakaupat” Kuolon tähti -antologiassa.
Varjorikko 