Nadja Sokura

Hämärä laskeutui ihmisten planeetan ensimmäisen sektorin teollisuusalueelle. Kaksi huppupäistä hahmoa liikkui puhumatta kohti elintarvikkeiden prosessointitehdasta. He kiipesivät aidan yli ja juoksivat tehtaan luo, palasivat nopeasti takaisin ja katosivat tiehensä. He saivat tulla ja mennä rauhassa, kenelläkään ei ollut tähän aikaan teollisuusalueelle asiaa. Tehtaiden töistä vastasivat koneet, ja harvat ihmistyöntekijät olivat päässeet kotiin jo aikaa sitten. Oli tyhjää, pimeää ja hiljaista.

Hetkeä myöhemmin tyhjyys täyttyi sinkoutuvista tiilenkappaleista ja vääntyneestä metallista, pimeys vaihtui sokaisevaan valoon ja hiljaisuuskin oli mennyttä. Tehtaan räjähdys herätti kaikki muutaman kilometrin säteellä, herkkäunisimmat kauempaakin. Autio teollisuusalue vilisi kohta hälytysajoneuvoja.

Myöhemmin, kun hämärä oli jo vetäytymässä, Moses Palosuon yhteyslaite värähteli punahehkuisena hänen sänkynsä vieressä kaupungin toisella laidalla. Moses heräsi vastaamaan siihen. Punaisesta väristä päätellen tiedossa oli huonoja uutisia. Moses aukaisi laitteen ja turvallisuusjoukkojen komentajan kasvot tulivat esiin.

“Räjähdys, herra edustaja, teollisuusalueella. Alkuyöstä, luultavasti terroristien työtä.”

Komentaja puhui niin lyhytsanaisesti, etteivät Moseksen tokkuraiset aivot tahtoneet saada sanojen merkitystä auki.

“Alkuyöstä, niinkö te sanoitte?” hän kysyi.

“Niin, herra edustaja.”

Moses katsoi kelloa.

“Miksi minulle ilmoitetaan vasta nyt?”

“Sitä tutkittiin ensin onnettomuutena. Terroristit eivät ole ottaneet vastuuta teoista.”

Se ei yllättänyt Mosesta. Ei ollut edes varmaa, oliko mitään terroristeja. Oli vain ketju yhä pahenevia tuhotöitä. Ne olivat alkaneet silkkana ilkivaltana, joka kuitattiin nuorison hölmöilynä, huolissaan oltiin vain sen lisääntyneestä määrästä. Rikottuja ikkunoita, tärveltyjä palvelukoneita – tyypillistä vandalismia. Nyt sitten näemmä tehtaiden räjäytyksiä.

Moses päätti puhelun komentajan kanssa ja nousi ottamaan kahvia – unesta olisi turha enää tänä yönä haaveilla. Hänen hartiansa olivat jäykät ja orastava päänsärky tykytti takaraivossa. Loistava päivä tiedossa.

Moses yritti muistella tulevan työpäivän ohjelmaa. Aikataulut menisivät ainakin osittain uusiksi. Xhokuihin oli otettava yhteys, ehkä muihinkin Allianssi-kumppaneihin, ja tiedusteltava niiden tilannetta. Ihmisten planeetta ei ollut ainoa, jolla oli jatkuvia ongelmia tuhotöiden kanssa. Olisi aika selvittää, mistä oikein oli kysymys.

Kun Moses viimein istuutui toimistonsa nojatuoliin aloittaakseen työpäivänsä, hän oli jo valmiiksi rättiväsynyt. Hän hieroi takaraivoaan, jonka tykytys oli voimistumassa jyskytykseksi, ja kaivoi työpöytänsä laatikosta särkylääkettä.

Hetken Moses kasasi ajatuksiaan ja hengitteli syvään. Sitten hän ojentautui kohti pöydällä lepäävää yhteyslaitetta ottaakseen yhteyden xhokujen Allianssi-edustajaan Rheeraa Girgotiin, mutta laite alkoi värähdellä purppuraisena ennen kuin hän ehti koskea siihen. Näköjään myös Girgotilla oli hänelle asiaa. Moses hipaisi sormellaan laitteen pintaa.

Yrmeän näköisen xhokunaaraan kasvot ilmestyivät purppuran tilalle. Moses toivoi näyttävänsä yhtä vakuuttavalta. Hänellä ei vain ollut aavistustakaan, mitä xhokut pitivät vakuuttavana.

”Tervehdys Moses Palosuo, toivottavasti päivänne on ollut antoisa.”

”Tervehdys Rheeraa Tzcshanujen Girgot, toivottavasti teidän myös.”

”No ei helvetissä ole ollut!” Girgot ärähti. Ilmeisesti muodollisuudet olivat ohi ja oli aika siirtyä asiaan.

”Ikävä kuulla. Täytyy sanoa, etteivät asiat ole täälläkään oikein hyvin.”

”Viime yönä tuotantoalueella tapahtui useita räjähdyksiä. Ei mitään kriittistä, vielä, mutta tuskin tämä on paremmaksi muuttumassa. Enkä ymmärrä lainkaan, mitä he tahtovat.”

Moses oli aistivinaan xhokun äänestä huolestumista.

“Meillä taitaa olla yhteinen ongelma”, hän sanoi.

“On aika kutsua Allianssin edustajat koolle. Laitan virallisen kutsun kaikille vielä tänään”, Girgot jyrähti ja päätti puhelun muodolliseen hyvästelyyn toivottaen antoisampaa päivän jatkoa.

Moses harmitteli usein mielessään sitä, ettei hän vieläkään tuntenut juuri lainkaan Allianssi-kumppaneitaan tai näiden kulttuuria. Edustajauransa alussa hänellä oli ollut visio tiiviimmästä yhteistyöstä – sielunsa silmin hän oli nähnyt itsensä isännöimässä planeettainvälisiä vierailuita, ja myöhemmin hänet muistettaisiin miehenä, joka aloitti uuden aikakauden lajien välisessä suhdetoiminnassa.

Mutta kokouksia oli harvoin, ja ne oli ahdettu täyteen byrokratiaa; epämuodolliselle keskustelulle jäi hyvin vähän tilaa. Aika kului, eivätkä hänen lähentymispyrkimyksensä ottaneet tulta alleen. Hän turvautui ajatukseen mahdollisesta uudesta edustajakaudesta. Silloin kaikki sujuisi jo rutiinilla, ja suhdetoiminnalle jäisi enemmän aikaa. Vaikka toki hän tiesi, mitä tällaisille haaveille oli tapana käydä.

Kotimatkalla Moses haaveili kylmästä juomasta ja lämpimästä sängystä. Hän ei vielä tiennyt, että hänen työpäivänsä jatkuisi pitkälle iltaan. Hän ei myöskään tiennyt elävänsä hetkeä, jota tulevaisuuden historiankirjoittajat pitäisivät merkittävänä; hetkeä, jona eräs tapahtumaketju toden teolla käynnistyi. Kun Moses istui yksityisvaunussaan uutisvirtaa selaillen, lävähti kaikille kanaville videolähetys, joka nousi saman tien uutisten kärkeen. Moses laittoi videon pyörimään. Päättäväisen näköinen nuori nainen tuijotti puhuessaan suoraan kohti kameraa.

Tässä puhuu Sandra Lai. Viime yönä sektorilla yksi räjähti elintarviketehdas. Tehdas, joka toimi Kerääjien teknologialla. Tehdas, joka toimi Kerääjien ehdoilla. Kuten kaikki täällä toimii Kerääjien ehdoilla.

Meidän päättäjämme ovat tyytyneet tähän. He makaavat joutilaina palatseissaan ja uima-altaillaan. He katselevat, kun Kerääjien rattaat pyörivät ja jauhavat. He antavat rattaiden jauhaa ja istuvat alla odottamassa, että murusia tipahtelee suuhun. Ne rattaat pysäytetään nyt.

Me emme olleet tämän iskun takana, mutta annamme kaiken tukemme ihmisille, jotka ovat saaneet tarpeekseen. Uusia iskuja tullaan näkemään, mikäli valtaa ei palauta meille, ihmisille. Me teemme sen, mihin päättäjämme eivät ole pystyneet. Otamme ohjat omiin käsiimme. Ihmisten käsiin! Me olemme Vapaus Ihmisille!

Moses sulki laitteen typertyneenä. Hänen niskaansa kihelmöi ja kainalot hikosivat. Hän ei ollut varma, mitä juuri oli tapahtunut. Moses ymmärsi olevansa syytettyjen penkillä, muttei ollut varma, mikä hänen rikoksensa oli. Ainakin hän oli ollut naiivi. Hän oli ajatellut, että jos saisi edustajakautensa aikana tehtyä jotakin “nuoriso-ongelmalle”, hänet muistettaisiin hyväntekijänä. Ja jos ei, ei siitäkään olisi haittaa hänen maineelleen, sillä ongelma poistuisi varmasti itsestään ajan kanssa. Niin Moses oli hyväuskoisena ajatellut, eikä hän ollut ainoa.

Pian yhteyslaite alkoi värähdellä tulipunaisena. Ensin soitti Neuvoston puheenjohtaja, sitten Orkan. Moses käski kuskia ajamaan Neuvoston kokoussaliin, jossa hän tapasi molemmat edellä mainitut sekä muun Neuvoston.

“Ihan vetävän näköisen pimun olivat siihen videoon valinneet”, Orkan kommentoi ensimmäisenä.

Moses ei jaksanut vastata. Orkan oli hänen läheisin työkaverinsa, ja ehkäpä ainoa ihminen, jota Moses saattoi kutsua ystäväksi, vaikka se olikin varmasti liioiteltu ilmaus heidän suhteestaan. Mutta Orkan saattoi myös olla hyvin rasittava.

”No niin, tämä Vapaus Ihmisille. Onko meillä tiedossa, kuka Sandra Lai on?” puheenjohtaja aloitti.

Avustaja näpytteli hetken ja kohta kaikki näkivät edessään tiukkailmeisen Sandra Lain kasvot ja tämän tiedot. Mitään mainittavaa ei näkynyt. Sandra Lai oli kirjoilla yliopistossa sekä humanististen tieteiden että luonnontieteiden laitoksilla. Opintojen laajuudesta päätellen hän oli kiinnostunut varsin monenlaisista asioista. Oli opintojen loppuvaiheessa. Rikosrekisteriä ei ollut, ei edes pieniä rikkeitä.

”Ehkä se olla näitä työelämään sopeutumattomia. Opinnot ovat päättymässä ja paniikki iskee. Nyt huutelee videoilla, niin ei tarvitse oikeita töitä tehdä”, Orkan sanoi.

Moses ei jaksanut kommentoida, että Lai voisi halutessaan jatkaa opintojaan loputtomiin, joten työn karttaminen tuskin oli hänen motiivinsa. Moses oli itse ollut mukana ajamassa rajoittamatonta opinto-oikeutta ja piti sitä ehkä merkittävimpänä saavutuksenaan poliittisen uransa aikana. Moses ei jaksanut myöskään sanoa, että Orkanin oma työ tuskin oli sen vaativampaa kuin Lain toiminta liikkeen puhenaisena.

”Heillä tuntuu olevan jotakin Kerääjiä vastaan. Onko meillä tästä mitään lisätietoa?” eräs edustaja kysyi.

”Luulen, ettei kyse ole varsinaisesti Kerääjistä. Ehkä he etsivät vain merkitystä elämälleen”, Moses sanoi.

”Mitä tarkoitat?” puheenjohtaja kysyi.

”No, ajatellaanpa näin. Elämä on helppoa. Ruumiillista työtä tekevät lähinnä ne, jotka itse haluavat. Kaikilla on kaikkea. Mutta voimmeko me vaikuttaa mihinkään?”

”Mihin meidän tarkalleen ottaen pitäisi vaikuttaa? Kaikkihan on hyvin”, edustaja sanoi hölmistyneenä.

”Mutta kaikki on hyvin vain, koska teemme kuten Kerääjät tahtovat. Entä jos tahtoisimmekin toimia toisin, omalla tavallamme? Olisiko se mahdollista?” Moses jatkoi ajatuskulkuaan.

Orkan naurahti. ”Tarkoitat siis, että meidän pitäisi ryhtyä omavaraisiksi. Tuskin Kerääjillä mitään sitä vastaan olisi, eihän niitä näytä mikään heilauttavan. Siitä vain maata viljelemään ja kaivoksissa louhimaan. Sinäkö lähdet hakun varteen?” Orkan kysyi pilkallisesti.

”Eivät nämä ole minun mielipiteitäni. Yritän tässä vain ymmärtää näiden ihmisten motiiveja. Kuten me kaikki, vai kuinka?” Moses sanoi, ja yritti estää turhautumista kuulumasta äänestään.

Kun Moses viimein pääsi kotiin, oli jo lähes yö. Neuvoston kokous oli ollut pitkä ja polveileva, eivätkä he olleet saaneet muodostettua kunnollista käsitystä Vapaus Ihmisille -liikkeestä. Sentään Moses tiesi, mitä hän huomenna sanoisi ihmisille. Neuvoston edustajaksi oli valittu puheenjohtajan sijaan Moses, koska hän oli myös Allianssin edustaja. Valinnalla pyrittiin viestimään, että kyseessä oli koko Allianssin yhteinen asia.

Moses lysähti lähimmälle sohvalle ja hieroi ohimoitaan, joille särky oli päivän aikana takaraivosta levinnyt. Lääke vaimensi kivun, muttei poistanut sitä kokonaan. Hän kaivoi taskustaan pienen pallon, painoi sitä pehmeästi, ja se levisi laakeaksi näytöksi hänen kädessään. Aloitusnäytön pikavalinnoissa olivat ensimmäisenä Siirin päiväkirjat. Moses oli lukenut niitä usein tämän edustajavuotensa aikana. Ongelmatilanteissa hän oli etsinyt niistä vastausta kysymyksiin, mitä Siiri toivoisi hänen tekevän tai miten tämä olisi itse toiminut. Nyt jos koskaan hän tarvitsisi Siirin ohjausta.

Siiri oli paitsi Moseksen esivanhempi, myös ensimmäinen tulija. Hän oli ollut yksin tällä planeetalla, ennen kuin Kerääjät olivat tuoneet lisää ihmisiä. Tämä yhteiskunta kokonaisuudessaan, se, miten asiat oli järjestetty – kaiken sen takana näkyi Siirin vaikutus, vaikkei hän ollutkaan päättänyt asioista yksin. Hänen vaatimuksestaan muun muassa fyysisen työn määrä oli minimoitu. Moses oli vaalikampanjassaan ottanut kaiken hyödyn irti siitä, että hän oli ensimmäisen tulijan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Niin kuin se olisi tarkoittanut mitään, tehnyt hänestä mitenkään kyvykkäämpää. Mutta se oli hieno tarina. Sellaisista ihmiset pitivät.

*

7.1.2023

Eelis sai minut nauramaan. Kukaan koskaan ei ole saanut minua nauramaan niin.

Ehkä se on vain hysteriaa.  Selkäytimestä tuleva tarve tarrautua tavallisiin asioihin. Tapaamisiin, tutustumisiin ja niistä seuraaviin suhteisiin. Ja pettämisiin, hylkäämisiin ja särkyneisiin sydämiin. Niihin asioihin, joita ihmiset pelkäävät. Sillä enää ne eivät pienuudessaan pelota minua lainkaan. Niihin asioihin, jotka joskus olivat maailmanloppu.

Minulla on ollut monta maailmanloppua. Mitätöntä maailmanloppua, koska ne maailmat eivät koskaan ehtineet kasvaa tarpeeksi suuriksi, että niiden loppua olisi juuri kukaan huomannut. Luomisvirhe. Minussa ja miessuhteissani. Jonkinlainen yhteyshäiriö. Siksi kai päätinkin lähteä.

Eikä kyse ole vain miessuhteista vaan kaikista ihmissuhteista. Ne niin kutsutut ystäväni. Ne, jotka nyt väittävät jäävänsä kaipaamaan. Ne, joista ei koskaan kuulunut mitään, kun minulla ei ollut muuta tekemistä kuin istua aloillani odottamassa heidän soittoaan.

Ehkä tämäkin loppuu omalla painollaan. Oikeastaan toivon niin. Mutta toivon myös, ettei se loppuisi liian rumasti. Että voisin saada yhden kauniin muiston, viimeisen. Ajatuksen siitä, että ehkä yksi ihminen Maassa oikeasti jää kaipaamaan.

10.1.2023

On myönnettävä, että ajattelen häntä jatkuvasti. Niin huikaisevalta kuin lähtö tuntuukin, juuri nyt pystyn tuntemaan vain hänet. Sielun avaavan hymyn. Ihon. Kosketuksen. Hän painoi hetkeksi käden kasvoilleni erotessamme. Me emme edes suudelleet. Vain ”soitellaan”. Ehkei hän edes soita. Todennäköisesti ei soita. Varmaankin parempi niin.

…

22.4.2023

Lähtöön ei ole enää kahta kuukauttakaan. Kevät on jo pitkällä. Olen kokenut Eeliksen kanssa talven ja kevään. Tarinamme päättyy kesän kukoistukseen, syksyn lakastuneille lehdille ei siinä ole sijaa.

*

Lukeminen keskeytyi yhteyslaitteen värähtelyyn. Moses kumartui laitteen puoleen. Se oli Orkan. Laite oli sininen, joten mistään hälyttävästä ei ollut kyse. Hetken Moses harkitsi, ettei vastaisi. Mutta hän ei voinut olla ihmettelemättä, mitä asiaa Orkanilla oli, kun he olivat vasta juuri äsken tavanneet.

Alistuneesti huokaisten Moses pyyhkäisi laitetta ja katseli kohta Orkanin virnuilevaa naamaa.

“Mitä herra edustajan iltaan kuuluu?” Orkan kysyi rennosti.

“Ei mitään uutta sitten viime näkemän”, Moses vastasi kuivasti.

“Ajattelin, että sen rankaan kokouksen jälkeen voisi vielä yömyssy maistua. Että kutsuisitko minut vaikka sinne?” Orkan kävi suoraan asiaan.

“Jaa, tuota…”, Moses ei tiennyt, miten kohteliaasti kieltäytyisi. Hän ei jaksaisi nyt seuraa, ja hänen olisi pakko päästä pian nukkumaan.

“Mietitään yhdessä sitä huomista puhettasi, mitä sanot? Minä autan sinua!”

Moses ei ollut varsinaisesti Orkanin avun tarpeessa, mutta hän huomasi, että Orkan kuulosti jotenkin anelevalta. Hyväntuulisuus oli karisemassa.

“Onko sinulla kaikki ihan kunnossa”, Moses kysyi varovasti. Heillä ei ollut tapana kysellä tällaisia toisiltaan.

“Mikä minulla nyt olisi”, Orkan naurahti hermostuneen oloisesti.

“Kuule. Lasillinen kuulostaisi mukavalta, mutta minun on aivan pakko päästä nukkumaan. Tämä on ollut aivan helvetillinen päivä.”

“Odota!” Orkan parahti. “Täällä on mielenosoittajia, minun kotipihallani. Minä… minusta olisi mukavampi olla jossakin muualla.”

Moses ei ollut koskaan ennen nähnyt Orkania peloissaan. Hän ei ollut varma, miksi tämä niin säikkyi muutamaa mielenosoittajaa, mutta lupasi Orkanille paikan vierashuoneesta. Orkan lähti saman tien matkaan yksityiskoneellaan.

“Teillä on siis se Allianssin kokous pian?” Orkan kysyi vain jotain sanoakseen. Kaikki oli puhuttu jo Neuvoston kokouksessa.

He istuivat uima-altaan reunalla. Moses muisti Sandra Lain puheen, jossa tämä oli parjannut päättäjien palatseja ja uima-altaita. Eikä hän koskaan edes mennyt altaaseen, sillä hän ei ollut ikinä pitänyt vedestä. Kuinka typerää. Allas sekä kaikki muukin prameileva hänen asunnossaan oli tuntunut jotenkin asiaankuuluvalta, kun hänet oli valittu ensin Neuvoston jäseneksi ja sitten Allianssi-edustajaksi.

“Niin, Girgot kutsuu kokouksen koolle. Eiköhän hänestä kuulu huomisen aikana”, Moses sanoi.

“Ne xhokut, nehän ovat aika lailla samanlaisia kuin me. Oletko koskaan miettinyt, kuinka samanlaisia?” Orkan kysyi.

“Mitä tarkoitat?”

“No, niin kuin että mitä heidän vaatteidensa alla on. Olisiko mahdollista, tiedäthän…”

“Valitettavasti kokouksissa on yleensä tärkeämpääkin mietittävää kuin se, kenen kanssa on mahdollista harrastaa seksiä ja kenen ei”, Moses totesi ykskantaan. Orkan oli toivoton tapaus.

“Eiköhän tämä kohkaus pian kuivu kasaan. Ei suurin osa kansasta lähde mukaan niihin Sandra Lain hullutuksiin”, Orkan sanoi.

“Sanoo mies, joka pelästyy muutamaa mielenosoittajaa.” Moses tiesi olevansa epäreilu, mutta häntä ärsytti Orkanin teennäinen huolettomuus.

“Sinäkö luet päiväkirjoja yhä edelleen?” Orkan kysyi osoittaen näyttöä, joka lepäsi nyt pienenä pallona pöydällä. Moses oli joskus heikkona hetkenään avautunut Orkanille siitä, kuinka ajatteli velvollisuudekseen pitää yllä Siirin perintöä. “Unohda jo nuo menneisyyden löpinät ja keskity tähän hetkeen”, Orkan opasti ystäväänsä. Siihen oli hyvä päättää ilta.

Sängyssä Moses miettii Orkanin sanoja päiväkirjasta. Tulijoiden päiväkirjat olivat oleellinen osa historianopetusta, mutta aina välillä Moses epäili niiden luotettavuutta. Ihmiset eivät aina ole itselleen rehellisiä. Päiväkirjoista huokui suuria odotuksia ja varmuutta tulevasta loistosta. Aivanko todella he olivat uskoneet, että elämä tuhansien valovuosien päässä vanhasta kotiplaneetasta taianomaisesti muuttaisi kaiken hyväksi? Moses oli tyytyväinen, ettei Siiri ollut näkemässä, millaisen maailman hän oli jälkipolville jättänyt.

*

18.6.2023

Matkalla. Viimeinkin. En vieläkään oikein usko tai ymmärrä sitä. Voimme katsella Maata ikkunoista. Se näyttää epätodelliselta. Ehkä vielä totun tähän.

Kaksi päivää ennen lähtöä itkin kuin heikkopäinen. Itkin nenäni tukkoon, itkin niin, etten pystynyt nielemään tai hengittämään kunnolla. Jouduin niistämään sieraimeni tyhjäksi, jotta pystyin itkemään lisää. Itkin kuin lapsi, kuvitellen että itkisin koko elämäni loppuun asti. Sitten kyyneleet loppuivat, kävin suihkussa ja lähdin silmät vielä hiukan punoittaen Eeliksen luo, enkä itkenyt enää kertaakaan. Minulla oli rauhallinen varmuus siitä, että asiat menevät niin kuin niiden kuuluu ja mietin, että tältäkö kuolevista ihmisistä tuntuu.

*

Seuraavana päivänä Moseksen puhe välitettiin kaikkia kanavia pitkin. Hän aloitti kertomalla, että ilkivallan takana oli joukko kapinallisia. Moses vakuutti, että väärintekijät laitettaisiin vastuuseen ja että heidän toiminnalleen laitettaisiin piste. Mutta hän painotti myös, että tällä joukolla oli varmaankin jokin syy toimintaansa, niin vaikeaa kuin sitä saattoikin olla käsittää.

Moses osoitti ymmärrystä. Hän esitti toiveen vuoropuhelusta ja yritti teroittaa, että kapinalliset varmasti saisivat haluamansa ilman väkivallan tekoja. Moses oli tyytyväinen puheeseen. Se oli sopivan jämäkkä, muttei silti ylimielinen.

Kävi ilmi, ettei Sandra Lai ollut sama mieltä. Hänen vastauksensa saatiin nähtäväksi vielä samana iltana. Lai nimitti Moseksen puheenvuoroa alentuvaksi ja vähätteleväksi. Hän sanoi Moseksen suhtautuvan Vapaus Ihmisille -liikkeen jäseniin kuin pikkulapsiin, ja vakuutti heidän kyllä ymmärtävän, mitä he voisivat saada ja mitä eivät, ja mitä siihen tarvittiin.

He eivät tarvinneet mitään, Lai vakuutti, eivät Kerääjiltä. Ihmiset, kuten muutkin lajit, oli pakotettu Allianssiin. Oliko sattumaa, että planeetat eivät kyenneet omavaraisuuteen, että ne tarvitsivat toisiaan, hän kysyi. Miksei tehtaiden tuotantoasetuksia ollut mahdollista muuttaa niin, että ihmiset voisivat itse tuottaa kaiken tarvitsemansa?

Neuvosto kokoontui taas kiireesti.

“Meidän on valmisteltava uusi puheenvuoro, sille naiselle on iskettävä jauhot suuhun”, yksi Neuvoston jäsenistä puuskahti.

“Ja mitä sen jälkeen? Käydään loputonta eipäs-juupas-väittelyä Lain kanssa?” Moses kysyi turhautuneena.

Siihen kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sanottavaa.

Kesken kaiken Moses sai Girgotilta yhteydenoton ja vetäytyi hetkeksi ulkopuolelle keskustelemaan xhokun kanssa.

“Meilllä on tapahtunut täällä kaikenlaista sitten eilisen. Tällainen ryhmittymä, kutsuvat itseään nimellä Vapaus Ihmisille”, Moses selvitti Girgotille tapahtumia. Girgot näytti mietteliäältä.

“Mietinpä vain, onko heillä jotakin tekemistä meidän kapinallistemme kanssa. Puheet kuulostavat jotenkin samanlaisilta.”

Moses hieroi ohimoitaan, päätä särki taas. Hän hyvästeli Girgotin – he tapaisivat seuraavana päivänä Allianssin kokouksessa. Neuvostolle Moses lupasi antavansa vielä yhden julkisen vastineen Lain puheelle, mutta sen jälkeen olisi keksittävä muita toimintatapoja.

Orkan yöpyi taas Moseksen luona. Mielenosoittajien määrä hänen pihallaan oli lisääntynyt. Ilmeisesti ainakin osa kansasta oli hyvinkin halukas lähtemään mukaan Lain “hullutuksiin”, kuten Orkan asian oli ilmaissut. Lain puheenvuoron jälkeen oli räjähtänyt jälleen uusi tehdas, ja mediakin oli antanut oman panoksensa omaksumalla Lain nimityksen ryhmittymälle ja kutsumalla heitä Vapaus-liikkeeksi.

Moses ja Orkan katselivat yhdessä Moseksen puhetta, joka oli lähetetty pian Neuvoston pikakokouksen jälkeen.

Emme voi muuttaa historiaa. On totta, että olemme alun perin tulleet tänne Kerääjien toimesta, mutta kuitenkin esivanhempiemme omasta toiveesta. Ketään ei ole tuotu tänne väkisin.

Sandra Lai väittää, että elämme Kerääjien ehdoilla. On totta, että heidän teknologiansa edellyttää yhteistyötä muiden kanssa. Ehkä he tieten tahtoen suunnittelivat tämän aurinkokunnan sellaiseksi, että sen asukkaiden on käytävä vaihtokauppaa selviytyäkseen. Miksi he tekivät niin? Mitä he haluavat? Emme tiedä, kuten emme tiedä juuri muutakaan heistä. Emme tiedä, haluavatko he ylipäänsä mitään.

Mutta eivät Kerääjät ole täällä kanssamme. Täällä olemme me, ihmiset. Ja Allianssi-kumppanimme muilla planeetoilla. Ja meidän, teidän, on pohdittava, mitä me haluamme olla. Haluammeko olla kukoistava laji, joka elää rauhassa muiden kanssa, vai joukko häviäjiä, jotka tappelevat keskenään tuhoten lopulta itsensä.

Allianssi ei anna määräyksiä. Se ei alista ketään. Allianssi on olemassa turvatakseen kaikkien hyvinvoinnin. Eikä se tee yhteistyötä Kerääjien kanssa. Ei meidän tarvitse edes ajatella heitä, emme tarvitse heiltä enää mitään. Mutta koska Sandra Lai itse puhui Kerääjistä, minä esitän hänelle kysymyksen. Mistä ovat peräisin räjähteet, joita hänen innoittamansa ihmiset käyttävät tuhotessaan elintarviketehtaitamme? Minusta ne vaikuttavat olevan Kerääjien teknologiaa. Olenko ainoa, joka on tätä mieltä?

*

Lähtö Allianssin kokoukseen oli aikaisin aamulla. Kerääjien porttien ansiosta planeettojen väliset matkat olivat lyhyitä, mutta matkoihin ja kokoukseen menisi silti koko päivä. Jo Moseksen menomatkan aikana ehti tapahtua kaikenlaista, ja Moseksen oli luotettava, että muut Neuvoston jäsenet pärjäsivät ilman häntä. Pahimmat uutiset eivät kuitenkaan tulleet heidän planeetaltaan vaan foliaanien kotimaailmasta. Joukko xhokukapinallisia ei ollut tyytynyt enää mellastamaan vain kotonaan vaan oli tehnyt ilmahyökkäyksen ja tuhonnut foliaanien planeetalta kokonaisen kaupungin lähes kokonaan. Satoja kuolleita, tuhansia loukkaantuneita. Uutiset julistivat sotatilaa ja kysyivät, minne xhokut hyökkäisivät seuraavaksi.

Neuvottelusalissa olivat edustettuina kaikki Allianssin seitsemän lajia. Tunnelma oli jännittynyt. Craniaatta lillui tankissaan lonkeroitaan hiljalleen liikutellen. Pluteeni leijui tyhjiösäiliössään.

Tyhjänpäiväiset pluteenit, jotka elivät omissa oloissaan. Heistä ei ollut uhkaa kellekään, eikä sen puoleen hyötyäkään. Moses ei ollut varma noiden harsomaisten möykkyjen älykkyydestä eikä ymmärtänyt, miksi Kerääjät olivat ottaneet heidät osaksi Allianssia. Jonakin kauniina päivänä, kauan sitten, nuo möllykät vain olivat päättäneet lähteä ilmakehättömältä kotiplaneetaltaan kohti toisia planeettoja ja Kerääjät olivat mystisen tehtävänsä hengessä singahtaneet paikalle. Pluteeniedustaja pysytteli yleensä koko neuvottelujen ajan hiljaa, joten oli täysin merkityksetöntä, oliko se mukana vai ei.

Muut viisi edustajaa istuivat pyöreän pöydän ääressä. Ihminen ja xhoku, samannäköisiä kaikkien muiden paitsi toistensa mielestä. Ihmisen mielestä xhoku oli karvainen ja näytti aina vihaiselta, xhokun mielestä ihminen oli kuin ylikasvanut lapsi sileine ihoineen. Deshragit ja foliaanit olivat kitiinikuorisia ja nivelikkäitä, hekin samannäköisiä muiden paitsi toistensa mielestä. Sitten olivat denqait, joiden ulkonäöstä kukaan ei tiennyt mitään, koska he olivat päättäneet elää koneissa.

Kiertävä puheenjohtajavuoro oli deshragilla.

”Kuten kaikki tietävät, planeettamme ovat riippuvaisia toisistaan. Ilman keskinäistä kaupankäyntiä ravinnonsaanti köyhtyy ja muitakin ongelmia on luvassa. Sisäisiä konflikteja on ollut jo pitkään, mutta nyt meillä on edessämme uusi tilanne. Mitä teemme, jos planeetat ajautuvat sotaan toisiaan vastaan?” deshragin ääni säksätti tulkkauslaitteesta.

Pöydän vastakkaisilla puolilla istuvat xhoku ja foliaani nyökkäsivät toisilleen osoittaakseen, ettei hyökkäys aiheuttanut kitkaa heidän välilleen. He eivät olleet sodan osapuolia.

Craniaatta heilutteli ulokkeitaan saadakseen huomion. ”Minä olen huolissani teidän tavoistanne johtaa planeettojanne. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, teistä yhdelläkään ei ole mitään todellista valtaa planeetallanne. Jaatte vallan lukuisten muiden kanssa, ja kun asiat alkavat mennä pieleen, kukaan ei kuuntele teitä.”

”Diktatuurilla ei ole oikein hyvä maine ihmisten keskuudessa”, Moses uskaltautui sanomaan.

”Mitä väliä on maineella, jos sillä taataan rauha ja hyvät olot jokaiselle?” craniaatta kysyi. Olento ei enää kellunut rauhaisasti tankissaan vaan viuhtoi niin, etteivät muut neuvottelijat olleet nähdä häntä vaahtoavan veden takaa.

”Väittely hallitusmuodoista ei johda mihinkään”, deshrag ärähti. ”Meidän on löydettävä ratkaisu nyt käsillä olevaan ongelmaan ja pian.”

Moses pyysi puheenvuoron. “Meidän kapinallisemme ovat esittäytyneet. Heidän äänitorvensa on nuori nainen nimeltään Sandra Lai. He ovat ilmaisseet, etteivät halua olla missään tekemisissä Kerääjien tai näiden teknologian kanssa.”

“He kapinoivat jumalaa vastaan?” denqai-edustaja huudahti puheenvuoroa pyytämättä. Hän ei tarvinnut tulkkauslaitetta, koska se oli sisäänrakennettuna häneen itseensä.

Kukaan ei reagoinut. Osa katseli vaivautuneena pöytää. Oli yleisesti tiedossa, että denqait pitivät Kerääjiä jumalana, eikä asiasta haluttu kiistellä. Mosestakaan eivät kiinnostaneet teologiset väittelyt, joskin hän oli sitä mieltä, että jos Kerääjät olivatkin jumala, ne eivät silti ansainneet minkäänlaista palvontaa. Kerääjillä ei vaikuttanut olevan minkäänlaista moraalikoodistoa, eikä heitä kiinnostanut, millaisia valintoja heidän keräämänsä lajit tekivät. Oli outoa, että jokin laji perusti omat arvonsa sellaisiin olentoihin.

Moses jatkoi puheenvuoroaan. “Samanlaisia kannanottoja on ollut xhokukapinallisilla. Ehkä myös teidän muiden kapinallisryhmittymillä? Voisiko olla mahdollista, että he toimivat yhteistyössä.”

Craniaatta pyysi puheenvuoroa. “Edustaja Palosuo puhui teidän kapinallisistanne. Annan tiedoksi, ettei meillä ole kapinallisia. Tämä keskustelu ei koske craniaattoja lainkaan.”

Tähänkään puheenvuoroon kukaan ei reagoinut. Craniaattojen yleinen politiikka tuntui olevan se, ettei heidän planeetallaan ollut koskaan mitään ongelmia. Mikä oli kiellettyä, sitä ei ollut. Kukaan ei tietenkään uskonut sitä, mutta vastaanväittäminen olisi turhaa. Craniaatat saisivat hoitaa itse omat ongelmansa. Ei sitä paitsi ollut pelkoa, että heidän kapinallisensa hyökkäisivät muille planeetoille, vähintäänkin se olisi hyvin haastavaa vesitankkien kanssa.

Kokous sujui kaiken kaikkiaan huonosti. Kaikki olivat pois tolaltaan, eikä sanaharkoilta pystytty välttymään. Pluteeniedustaja ei osallistunut väittelyihin, mutta häneltäkin saatiin harvinainen puheenvuoro. Säiliö täyttyi pienistä salamoista ja sähköpurkaus välittyi tulkkilaitteesta yksinkertaisena puheena. Kävi ilmi, että heilläkin oli kapinallisia. Ongelmien laadusta ei oikein päästy täysin perille, koska kukaan ei aivan ymmärtänyt, kuinka pluteenien yhteiskunta toimi. Kaikki osoittivat kuitenkin myötätuntonsa pluteenille.

Kokous jouduttiin keskeyttämään vähän väliä tärkeiden uutisten vuoksi. Tilanne paheni joka puolella. Salin takaseinän suurelta näytöltä Moses seurasi pommituksia ja sekasortoa, kauhuissaan olevia olentoja monella planeetalla. Moseksen kotiplaneetallakin tilanne oli edennyt nopeasti huonompaan suuntaan. Tulilinjalla eivät olleet enää vain tehtaat vaan myös asutut rakennukset. Rehellisenä ihmisenä Moses myönsi itselleen, että eniten häntä kosketti ihmisten hätä, sitten xhokujen.

Vaikka foliaanit olivat kohdanneet tässä vaiheessa suurimmat menetykset, ei Moses pystynyt täysin myötäelämään heidän tuskaansa. Hän oli ymmärtänyt, että vaikka jokaisella foliaanilla oli yksilöllinen identiteetti, heillä oli myös jonkinlainen kollektiivinen mieli. Sellainen varmaankin vähensi yksilön kuoleman aiheuttamaa surua?

Kun kokous oli ohi, Rheeraa Girgot pyysi saada keskustella Moseksen kanssa kahden kesken.

“Totta kai, edustaja Girgot.”

“Sano vain Rheeraa, pyydän. Minä… en tiedä, pitäisikö minun puhua tästä kanssasi. Mutta meitä huolestuttaa suuresti, että toisilla planeetoilla uskotaan meidän julistaneen sodan kaikkia muita vastaan. Ethän sinä ajattele niin?”

“En tietenkään”, Moses vastasi kiireesti. “Ja vaikka teidän kapinallisenne tekisivätkin niin, ei kukaan usko, että xhokujen hallitus olisi hyökkäämässä muita vastaan.”

“En halunnut kertoa tätä muiden kuullen, koska mitään varmaa tietoa ei ole. Mutta sain useita yhteydenottoja kokouksen aikana. Foliaaneja vastaan tehdyssä iskussa ei ehkä ollut pelkästään xhokuja. Heidän joukossaan saattoi olla myös ihmisiä.”

Moses mietti, yrittikö Rheeraa keventää omaa syyllisyydentuntoaan vierittämällä osan vastuusta ihmisten niskoille. Mikään naisen äänensävyssä tai kehonkielessä ei kuitenkaan viestinyt sellaista. Moses kiitti häntä tiedosta.

“Luulen, että meidän kannattaa olla jatkossa tiiviisti yhteydessä”, Rheeraa sanoi vielä.

Kotimatkalla Moses mietti Rheeraan sanoja. Ennen heidän eroamistaan xhoku oli ottanut hänen kätensä omiensa väliin ja puristanut lempeästi. Moses ei voinut olla varma eleen tarkasta merkityksestä, mutta selvästikin se oli hyväntahtoinen, jopa toverillinen. Se oli poikennut tavanomaisesta Allianssille ominaisesta etäisyyden tunteesta. Oli ironista, jos Vapaus Ihmisille ja xhokujen kapinalliset todella taistelivat rinta rinnan, kun hän, yhteistyön puolestapuhuja, ei ollut tavannut kasvokkain kuin yhden kutakin Allianssi-kumppania ja oli tänään koskettanut ensimmäisen kerran yhtä heistä.

*

24.6.2023

Olemme päättäneet matkan ajan seurata Maan kalenteria. Aluksessa vallitsee hilpeähkö tunnelma, olemme olleet matkalla vasta viikon.  Kertaamme päivittäin erilaisia tehtäviä, joita on suoritettava heti saavuttuamme perille. Kamerat seuraavat meitä taukoamatta. Niihin tottui melko nopeasti, mutta toistaiseksi olen vielä muistanut tarkkailla ilmeitäni. Mietin, katseleeko Eelis parhaillaan kuvaani tv-ruudulta.

Joudumme osallistumaan typeriin kilpailuihin. Ihmiset katselevat sellaisia kuulemma mielellään, ja seuraavien lähtijöiden lento rahoitetaan meidän tuottamillamme mainosrahoilla. Tiesin kyllä, mitä kaikkea olisi tiedossa, mutten silti oikein tajunnut. Tulen toimeen kaikkien kanssa, ei se ole ongelma. Pystyn osallistumaan heidän typeriin kisoihinsakin. Enhän muuten olisi tullut valituksikaan. Mutta en pidä siitä lainkaan. Olen tajunnut, etten ehkä enää ikinä elämässäni joudu olemaan yksin. En saa olla yksin.

…

15.11.2024

Maasta saapui tänään viesti. Marsia on lähestymässä alus toisesta suunnasta. Kenen se voi olla? Miksi he saapuvat Marsiin juuri nyt, samaan aikaan meidän kanssamme? Tunnelma on kaoottinen. Monet ovat peloissaan. Minäkin kai.

30.11.2024

Ihmiset ovat ärtyneitä. Kukaan ei tiedä tulevasta. Me olimme jo muutenkin suorittamassa tehtävää, joka on käännekohta ihmiskunnan historiassa. Tiesimme, että odottamattomia onnettomuuksia ja vaikeuksia olisi vielä edessä, mutta yhtä kaikki oli oma valintamme lähteä. Tätä me emme kuitenkaan valinneet. Kahden viikon kuluttua olemme Marsin kamaralla ja vastassamme on muukalaisalus, josta emme tiedä mitään. Maasta tulleissa viesteissä sanotaan, etteivät he ole huomanneet mitään vaaran merkkejä. Ettei tehtävää kannata tässä vaiheessa peruuttaa. Olisiko se ylipäätään edes mahdollista? Ja mistä helvetistä he voivat tietää, mitkä ovat vaaran merkkejä?

En voi olla miettimättä myös, etteivät he missään nimessä halua keskeyttää ohjelmaa. Eivät nyt, kun edessä on jotakin järisyttävän jännittävää. Viis siitä, että se voi olla loppumme. Liioittelenko? Ehkä. Mutta emme voi tietää, mitä heillä on mielessään. Se voi olla mitä vain. Se voi olla vaikka sitä, että heidän mielestään ei ole meidän asiamme lähteä Maapallolta minnekään. Että on heidän velvollisuutensa estää se. Nähdäkseni tämä on aivan yhtä todennäköinen skenaario kuin mikä muu tahansa.

15.12.2024

Laskeudumme huomenna Vastitas Borealikseen. Olemme päättäväisesti ja rutiininomaisesti harjoitelleet tulevia töitä, vaikka koko ajan olemme samalla miettineet, mitä teemme kohdatessamme muukalaiset. He ovat jo laskeutuneet ja pystyttäneet jonkinlaisen teltan aluksensa ympärille.

…
5. päivä

Olemme Marsissa. Muukalaisista huolimatta olemme aloittaneet rakennustyöt suunnitelmien mukaan. Viisi päivää olemme työskennelleet lähes taukoamatta. Minulla on edelleen huijattu olo. Tämä kaikki rakentaminen tuntuu jotenkin vähäpätöiseltä siihen verrattuna, että pienen kävelymatkan päästä meistä on muukalaisalus.

Ne eivät ole yrittäneet lähentyä. Alusta ympäröivä läpinäkyvä suoja on täysin tiivis ja se on varustettu ilmalukolla. Pari meistä määrättiin eilen tutkimusretkelle. Heidät päästettiin teltan sisään, muuten heihin ei reagoitu mitenkään. Ilmaseos teltan sisällä vastaa Maan ilmakehää. Ilmeisesti muukalaiset ovat valmistautuneet ottamaan meidät vastaan, mutta eivät aio itse tehdä aloitetta. Keskustelu käy nyt kiivaana. Pitäisikö meidän mennä tapaamaan heitä? En usko enää, että heillä on pahoja aikeita.

Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi, samoin Jyri. Muiden mielestä meidän pitäisi odottaa huomiseen. Valmistautua. Miten ihmeessä? Mitä muuta me voimme tehdä kuin kävellä sisään ja katsoa mitä tuleman pitää? Menemme siis nyt.

5. päivä, myöhemmin

Se oli outoa. Kun olimme päässeet teltan sisään ja riisuneet pukumme, aluksesta tuli luoksemme – kuin ihminen. Jokin ihmisen näköinen. Kun palasimme muiden luo, kumpikaan meistä ei osannut kertoa mitään tarkempaa. Oliko se nainen vai mies? Pitkä vai lyhyt? Emme muistaneet. Keskustellessamme vieraiden kanssa kaikki tuntui selkeältä ja asiaankuuluvalta, mutta jälkikäteen yksityiskohdat hämärtyivät. Ihmishahmo ei varmaankaan ollut niiden oikea muoto. Meistä otettiin verikokeita, joilla yritettiin selvittää, olivatko muukalaiset sotkeneet jollakin kemikaalilla muistikuviamme.

Keskustelun muistimme kuitenkin selvästi. Niillä oli ehdotus. Aivan uskomaton ehdotus.

19. päivä

Muut eivät ole kovin innoissaan päätöksestäni. Kuulemma minua tarvittaisiin täällä. En itse usko olevani korvaamaton. Minulla ei ole mitään sellaista erityistaitoa, että menettämiseni olisi katastrofi. Olen kuulemma keskivertoa älykkäämpi, sitkeämpi ja psyykkisesti tasapainoisempi. Uudisraivaajan ominaisuudet. Ne samat löytyvät lähes kaikilta meiltä.

Kutsun heitä Kerääjiksi. He keräävät lajeja Linnunradalta ja sen lähistöltä. Kun laji alkaa osoittaa merkkejä siitä, että se olisi valmis asuttamaan muutakin kuin kotiplaneettaansa, he saapuvat paikalle ja poimivat muutaman yksilön mukaansa.

Tajuan, että kaipaan yhä Eelistä. Jos hän olisi täällä, jäisin. Koska hän ei ole, ei minulla ole syytä jäädä. Aina joskus voisin nähdä Maan pienenä pisteenä loistavan taivaalla ja tietäisin hänen olevan siellä. Enkö mieluummin olisi jossakin, missä hänet olisi helpompi unohtaa.

*

Kotiin palaavaa Mosesta kohtasi musertava näky. Hänen kotikaupunkinsa keskusaukea oli pirstaleina ja tyhjillään ihmisistä. Ajanvietekeskus oli raunioina, kahvilan ikkuna sirpaleina. Maassa oli kukkia ja erilaisia pieniä esineitä niiden muistoksi, jotka olivat kuolleet pommituksessa. Moseksen vatsaa kouraisi.

Kauempana näkyi lähestyvä väkijoukko. Moses kuuli jo matkan päästä iskulauseet, ja kun marssiva joukko saavutti aukion, hän myös näki heidän kantamansa kyltit. “Meiltä ei kysytty”, sanottiin useimmissa. Sandra Lain hullutukset olivat saaneet yhä lisää jalansijaa. Uutisissa kerrottiin, että Vapaus-liike oli haastamassa Allianssin.

Sen jälkeen kun eräs Neuvoston jäsenistä oli vain täpärästi väistänyt häntä kohti ammutun luodin, päätettiin kaikki Neuvoston yhteydenpito järjestää vastaisuudessa yhteyslaitteiden kautta. Moses vietti enimmän osan ajasta yksin kotonaan. Orkan oli siirtynyt omaan kotiinsa siitä huolimatta, että mielenosoittajien määrä hänen pihallaan oli lisääntynyt entisestään. Yksin kotonaan hän oli silloinkin kun se tapahtui.

Uutisvirran katsotuimmaksi videoksi nousi hetkessä lyhyt otos, jossa xhokukapinallisten johtaja kertoi, että he näyttäisivät kohta voimansa. Alkoi kiihkeä arvuuttelu siitä, mitä mahtoi olla edessä. Monella planeetalla aloitettiin suojautumistoimet ja varauduttiin erilaisiin hyökkäyksiin. Osoittautui kuitenkin, että tältä hyökkäykseltä ei ollut mahdollista suojautua.

Virallinen uutislähetys tuli pian. Uutistenlukija ei ollut koskaan ollut niin vakava.

“On tapahtunut tunnetun historiamme pahin…” Uutistenlukijan ääni petti, tai hän ei tiennyt kuinka jatkaa.

Ruudulta Moses katsoi pluteenien kaasuplaneettaa, joka ensin oli siinä, ja sitten haihtui olemattomiin. Ja sitten planeettaa ei enää ollut. Noin vain katosi kokonainen maailma. Miten sellaiseen kuului reagoida?

Kaiken kauheuden keskellä Moses oli helpottunut siitä, että se ei ollut hänen maailmansa. Mutta se olisi voinut olla, ja se voisi pian olla.

Tilanne oli järkyttävyydessään käsittämätön, siitäkin huolimatta, että osa pluteeneista oli selvinnyt. Tyhjiössä elävälle lajille se oli mahdollista. Mutta nyt pakolaiset leijailivat orpoina planeettojen välisessä avaruudessa, kunnes he löytäisivät jostakin uuden kotipaikan. Moses ei ollut varma, poikkesiko se juurikaan niiden tavallisesta elämänmenosta, mutta sitä hän ei olisi sanonut ääneen, vaikka joku olisikin ollut kuuntelemassa.

Myös Allianssi-edustajien kesken päädyttiin siihen, että kasvokkaisten tapaamisten järjestäminen olisi jatkossa liian vaarallista. Yhteyslaiteneuvottelussa pidettiin hiljainen hetki pluteeneille ja heidän planeetalleen. Tilannekartoituksessa todettiin, että xhokukapinalliset olivat avoimessa sotatilassa, että ihmisten niin kutsuttu Vapaus-liike väitti yhä edelleen ettei ollut vastuussa väkivaltaisuuksista eikä myöskään missään yhteyksissä xhokukapinallisiin ja että hyökkäystä foliaanien planeetalle oli ollut avustamassa joukko foliaaneja, jotka niin ikään vastustivat Kerääjien määräysvallan alla elämistä. Deshrageilla oli lisääntyviä levottomuuksia, ja jokainen saattoi päätellä, mihin ne johtaisivat. Denqait sen sijaan olivat säästyneet ongelmilta edustajansa mukaan, eikä kenelläkään ollut syytä kyseenalaistaa lausuntoa. Samoin craniaatta vakuutti planeetallaan vallitsevan täydellisen rauhan, mutta sen sanoihin suhtauduttiin varauksellisemmin, vaikkei kukaan vastaan väittänytkään.

Moses oli saanut Allianssilta tehtäväkseen käydä Kerääjien luona ja selvittää, olisiko heiltä apua saatavilla. Hänellä ei ollut suuriakaan odotuksia käynnin suhteen, sillä Kerääjät tuntuivat vähät välittävän siitä, mitä aurinkokunnassa tapahtui. Sitä paitsi kapinallisten aseet eivät voineet olla peräisin mistään muualta kuin Kerääjiltä, joten ainakaan hän ei voinut odottaa Kerääjien olevan Allianssin puolella.

*

En laita päiväystä. En tiedä, mitä laittaisin. Olen ollut osan matkasta unessa. En tiedä, kuinka kauan, en ole halunnut kysyä. Olemme kuulemma matkalla Magellanin pilviin. Sillähän ei oikeastaan ole merkitystä. Olen ainoa ihminen aluksessa, mutta he aikovat hakea myöhemmin muita. Se kuulostaa älyttömältä, uusi matka sinne ja takaisin. Mutta se ei taida olla heille suurikaan vaiva.

He tutkivat minua. Kudosnäytteitä, aivokäyriä, psykologisia testejä. He haluavat tietää kaiken olennosta nimeltä ihminen. Kun olen tekemisissä heidän kanssaan, olen tekemisissä niiden ihmisten näköisten kanssa. Niiden, joiden ulkonäöstä en jälkeenpäin ole aivan varma. Haamujen. En usko, että he varsinaisesti muokkaavat ulkonäköään. Luulen, että he tekevät minun päälleni jotain, jolla he saavat minut näkemään haamut. Luulen, että se on Kerääjien ainoa keino ottaa kontaktia minun kaltaiseeni. Luulen, etten voi nähdä heitä heidän normaalimuodossaan. Paljon luulemista.

Kirjoitan heistä isolla alkukirjaimella, koska minulla ei ole yksittäisille Kerääjille nimiä. Enkä ole edes vakuuttunut, että heitä olisi useampia, ainakaan tällä aluksella.

*

Moses astui kotinsa perällä olevaan pieneen komeroon. Sen lattialla oli sileä levy, joka siirtäisi hänet Kerääjien luo. Ainoa laite, jonka teknisiä periaatteita Kerääjät eivät suostuneet jakamaan kenenkään kanssa. Toki sen arvoitusta oli yritetty ratkaista, mutta näkyvissä ei ollut minkäänlaisia vipuja, virtapiirejä tai mittareita. Vain sileä ja saumaton timantinluja levy, joka ei suostunut paljastamaan mitään.

Moses astui levylle ja siirtyi silmänräpäyksessä tyhjään huoneeseen. Tila oli täysin mitäänsanomaton. Paljaista seinistä ei voinut päätellä rakennusmateriaalia. Lattiaa peitti pehmeä ruohomainen matto, jolla seisoi yksinäinen tuoli. Mitään muuta ei huoneessa ollut. Ei edes ikkunoita. Huone olisi voinut sijaita yhtä hyvin Moseksen oman kotitalon alla peruskallioon louhittuna kuin jossakin maailmankaikkeuden laidalla. Missä se todella sijaitsi, siitä ei Moseksella sen enempää kuin kenelläkään muullakaan ollut tietoa.

Seinään avautui aukko, josta haamu astui esiin.

”Allianssineuvosto haluaa esittää teille kysymyksen.”

Haamu nyökkäsi sanomatta mitään.

”Miksi te annatte kapinallisille rakennusohjeita aseisiin ja hyökkäysaluksiin? Ymmärrättekö, että he ovat tuhonneet kokonaisen planeetan. Suurin osa pluteeneista on kuollut, ja loput värjöttelevät jossakin avaruuden joutomailla. Ymmärrättekö, kokonainen planeetta? Sitä ei enää ole.”

Haamu nyökkäsi taas, ilmeisesti tarkoituksenaan ilmaista, että he ymmärsivät kyllä. Moses alkoi jo hermostua, mutta lopulta haamu aukaisi suunsa.

”Me olemme luvanneet jakaa kaikille Allianssin asukkaille kaiken tietomme. Kukaan ei ole etuoikeutetussa asemassa.”

”Mutta te olisitte estäneet katastrofin, jos olisitte kieltäytyneet luovuttamasta tietoja!”

”Me emme kysele, mihin antamaamme informaatiota käytetään.”

”No mutta miksette kysy?” Moses alkoi tuntea itsensä typeräksi.

”Jospa kysymme sinulta jotakin. Luuletko, ettei aseita saataisi valmistettua ilman meitä?”

”Ei näin nopeasti. Ehkä he olisivat luopuneet koko ajatuksesta. Ainakin hyökkäys olisi siirtynyt vuosilla. Eivätkä he kokonaista planeettaa olisi saaneet tuhottua.”

”Eivät ehkä kerrallaan. Mutta kaupunki kerrallaan kyllä. Ehkä hyökkäys olisi siirtynyt vuosilla. Ehkä jopa vuosikymmenillä tai sadoilla. Miten se muuttaisi lopputulosta?”

Moses tajusi, ettei keskustelu johtaisi mihinkään. Hän päätti kuitenkin vielä yrittää, ettei käynti jäisi täysin tuloksettomaksi.

”Voisitteko te edes kertoa, miten voimme selvittää tilanteen?”

”Te voitte saada rakennusohjeet voimakkaampiin aseisiin.”

”Emme me halua voimakkaampia aseita! Me haluamme rauhoittaa tilanteen, ennen kuin tulee lisää ruumiita.”

”Me jaamme tietoa teknologiasta ja sen käytöstä. Ei meillä ole valtaa vaikuttaa elävien olentojen käyttäytymiseen.”

Moses ymmärsi, että keskustelu oli hyödytön.

”Hyvä on, antakaa ne hemmetin ohjeet sitten.”

Kun Moses astui komerosta ulos, hän huomasi yhteyslaitteensa värähtelevän kirkkaan punaisena. Se oli Orkan.

“Ne surkimukset yrittävät tänne sisälle!” Orkan huusi hädissään.

Moses ei ollut varma, kannattiko Orkanin kutsua surkimuksiksi ihmisiä, jotka aiheuttivat hänelle selvästi suurta huolta, muttei alkanut ripittää ystäväänsä vaan lupasi tulla apuun niin nopeasti kuin pystyisi. Moses otti heti yhteyden Neuvoston sotilaisiin ja pian kopteri laskeutui hänen pihalleen. Hän antoi ohjeet lentää Orkanin talolle, jonka pihalla velloi valtava ihmismassa.

Moses oli miettinyt, miksi mielenosoittajat olivat valinneet pääkohteekseen juuri Orkanin. Orkan itse vakuutti, ettei ymmärtänyt, mistä se johtui, mutta Moseksella oli aavistus, että sillä saattoi olla jotakin tekemistä niiden sammakoiden kanssa, joita Orkan säännöllisesti pudotteli suustaan julkisesti puhuessaan. Tai sitten se johtui siitä, että Orkanin piha oli suurin, minkä Moses oli koskaan nähnyt. Ja hän oli nähnyt melkoisen paljon suuria pihoja.

Pitkään mielenosoittajat olivat vain pitäneet leiriä pihalla, välillä puheita pitäen ja iskulauseita huutaen, mutta enimmäkseen kuitenkin rauhanomaisesti eläen, ja Orkan oli hiljalleen hyväksynyt heidät osaksi pihansa vakituista varustusta. Mutta nyt tilanne oli äkillisesti muuttunut, ja ihmiset yrittivät parhaillaan murtaa Orkanin ovea. Moses oli huolissaan. Jokin raja oli nyt ylitetty.

Väkijoukko huusi jotakin, mutta ylhäältä käsin sanoista ei saanut selvää. Moses laittoi kovaäänisen päälle ja puhui mikrofoniin.

“Hajaantukaa! Hajaantukaa välittömästi!”

Mitään ei tapahtunut. Moses toisti käskynsä kerran, sitten toisen kerran, mutta ihmiset olivat hullaantuneita voimastaan. Hänen huutonsa kaikuivat kuuroille korville. Lopulta hän menetti malttinsa.

“Hajaantukaa, tai avaamme tulen!”

Katteettomia uhkauksia ei pitäisi koskaan antaa. Moseksella ei ollut mitään halua alkaa ammuskella ihmisiä, mutta hän ei ollut tiennyt mitä muutakaan sanoa. Hän pelkäsi, että mielenosoittajat saisivat hetkenä minä hyvänsä hajotettua Orkanin oven. Vaikka Orkan osasikin joskus olla varsinainen kusipää, ei Moses toivonut hänen jäävän vihaisen väkijoukon kynsiin. Moses antoi käskyn ampua piha-alueen reunalle, ohi väkijoukosta. Luotien iskeytyessä maahan ihmiset pysähtyivät hetkeksi, mutta kun kenellekään ei näyttänyt käyneen mitään, he jatkoivat rynnäkköään.

Moses alkoi olla epätoivoinen. Hän oli ottanut sotilaat ja heidän aseensa mukaan pelotteeksi. Kuvitellen, että ne ilman muuta ratkaisisivat asian. Hän oli aliarvioinut tilanteen ja ihmisten vihan. Nyt hänellä oli kaksi vaihtoehtoa. Hän voisi perääntyä, jolloin hän menettäisi viimeisetkin uskottavuutensa rippeet – ja Orkan joutuisi vaaraan. Toinen vaihtoehto ei ollut ehkä parempi, mutta ainakin siinä oli vähemmän hävittävää. Niin hän ainakin toivoi. Hän antoi sotilaille käskyn, ja lähimpänä ovea mellakoivat lakkoilijat kaatuivat kuolleina maahan.

Massan liike ei näyttänyt pysähtyvän ja hetken Moses pelkäsi, että seuraisi vain pahempi kaaos. Mellakoitsijat voisivat ajatella, ettei heillä ollut enää mitään menetettävää. Mutta sitten ihmiset alkoivat perääntyä ruumiiden luota.

“Menkää kotiinne! Toistan, menkää välittömästi kotiinne!”

Oikeastaan Moseksen olisi pitänyt laskeutua ja antaa sotilaiden pidättää osan mellakoitsijoista, mutta päätökset oli tehtävä nopeasti. Ehkä oli parempi säästellä rangaistuksia. Ehkä he voisivat vielä vakuuttaa lakkoilijoille olevansa reiluja tyyppejä. Neuvotella. Ehkä kaikki vielä selviäisi.

”Saatoitpa pelastaa henkeni tänään”, Orkan sanoi istuessaan Moseksen uima-altaan reunalla juomaa siemaillen. Moses nyökytteli, vaikka oli niin ajatuksissaan, ettei oikeastaan kuullut Orkanin sanoja.

*

Moses odotteli hermostuneena. Iltapäivän raskas auringonvalo tunkeutui saliin, Moseksen suu oli kuiva tavalla, johon mikään määrä nestettä ei auttanut, ja hän tahtoi vain nousta tuolistaan ja mennä kotiin. Mutta se ei ollut nyt mahdollista. Lauma toimittajia tarkkaili tilannetta silmät kovina, kamerat valmiina. Moses mietti, oliko hänellä vielä jotakin keskusteltavaa Neuvoston kanssa ennen aloittamista, mutta pää humisi tyhjyyttään. Palattuaan Kerääjien luota hän oli lähettänyt saman tien piirustukset sotilasjohdolle, ja aseiden valmistus oli luultavasti jo aloitettu. Mutta vain varmuuden vuoksi, niin Moses vakuutteli itselleen. Hän tunsi ikävän kuristumisen tunteen kurkussaan.

Kohta salista kuului kohahdus, kun Lai saapui paikalle ja käveli salin etuosaan istuutuakseen Moseksen vierelle. Moses oli tuntenut olonsa epämukavaksi, kun hänelle oli ehdotettu yhteistä tiedotustilaisuutta Lain kanssa. Koska kapinallisjohtaja, jollaisena Moses Laita piti, oli kuitenkin ollut yhteistilaisuuteen suostuvainen – yllättävän suostuvainen Moseksen mielestä – oli hänenkin taivuttava Neuvoston ehdotukseen. Heidän toiminnassaan ei ole kunnon logiikkaa, Mosekselle sanottiin. Hän puhuu itsensä pussiin, he lupasivat. Moses toivoi heidän olevan oikeassa.

Moses katsoi eturivissä istuvia Neuvoston jäseniä, Orkania muiden joukossa, kun toimittajat aloittivat kysymysten pommittamisen.

“Te siis vastustatte Kerääjien teknologian käyttöä?” ensimmäinen toimittaja kysyi Lailta, joka myönsi asian olevan juuri näin.

“Onko tarkoituksena eristää ihmisten planeetta muista? Jos Kerääjien teknologia hylätään, ei vaihtokauppaakaan varmaan enää käydä. Muualta tuodut elintarvikkeethan ovat nekin Kerääjien…”

Lai vastasi ennen kuin toimittaja sai kysymyksensä loppuun. “Emme missään nimessä eristä ihmisiä muista. Itse asiassa teemme jo yhteistyötä xhokujen ja foliaanien kanssa. Ajan kuluessa varmaankin laajennamme yhteistyötä.”

Moses mietti, aikoiko Lai paljastaa korttinsa. Hän arvasi, millaisesta yhteistyöstä oli kyse xhokujen ja foliaanien kanssa. Toimittajat sen sijaan olivat näköjään nielleet Lain valheet väkivallattomuudesta.

“Miten teidän yhteistyömallinne sitten oikein eroaa nykyisestä?” toinen toimittaja kysyi.

“Se eroaa varsin olennaisesti siten, että asiat tehdään ilman Kerääjiä”, Lai totesi viileästi.

Moses ei pystynyt hillitsemään kieltään. Hän tiesi, että hänen pitäisi esittää analyyttinen kysymys tai kommentoida jotakin rakentavaa. Mutta joko siksi, että hän tunsi olonsa hiukan avuttomaksi, tai yksinkertaisesti siksi, että häntä alkoi ärsyttää istua tuppisuuna kun toimittajat tuntuivat olevan kiinnostuneita vain Laista, hän ei onnistunut olemaan sen enempää rakentava kuin analyyttinenkaan.

“Voisitte ehkä siinä tapauksessa pyytää, että teidät lähettettäisiin vanhalle kunnon planeetta Maalle, tai mitä siitä on jäljellä, siellä saisitte varmasti tehdä asiat omin päin. Kerääjät varmaankin pystyisivät siihen”, Moses sanoi, ja tajusi kommenttinsa olevan typerä ja lapsellinen.

“Kuten sanottua, emme tahdo Kerääjiltä mitään”, Lai vastasi tyynesti, ja edessä oleva toimittaja hymyili maireasti.

“Millaista yhteistyötä te olette tehneet xhokujen kanssa? Eivätkö he ole vastuussa muun muassa iskusta foliaaneja vastaan?” eräs toimittaja keskeltä huusi. Moses kiitteli mielessään toimittajaa.

“No niin, nyt me pääsemme asiaan”, Lai sanoi ilahtuneen kuuloisena.

Lai pyysi käyttöönsä kaukosäätimen ja avasi takaseinällä olevan suuren näytön. Osa toimittajista vaihtoi keskenään ihmetteleviä katseita. Moses kääntyi hermostuneena katsomaan näyttöä.

“Pääsette näkemään nyt aivan lähietäisyydeltä, millaista yhteistyömme on”, Lai kertoi hymyillen.

Lain käytöksessä oli jotain levottomuutta herättävää. Ruudulla näkyi joukko xhokuja ja ihmisiä, rinta rinnan, kaikki katsoivat terävästi kohti kameraa.

“Meillä on viesti Allianssille ja muille Kerääjien hännystelijöille”, yksi heistä sanoi.

Kamera siirtyi, ja nyt yleisö näki xhokujen Allianssi-edustajan Rheeraa Girgotin polvillaan kädet sidottuina. Kamera zoomasi Girgotin kasvoihin, jotka pysyivät hämmästyttävän tyyninä. Ilmiselvästi hän ei aikonut anella eikä näyttää pelkoaan. Yhtäkkiä Girgotin pää nytkähti hiukan ja vasemmasta ohimosta roiskahti verta. Moses kuuli kurkustaan lähtevän vaikeroivan äännähdyksen. Hetkeen ruudulla ei näkynyt mitään, sitten kamera siirtyi kuvaamaan kuollutta xhokuedustajaa.

Samassa salin ulkopuolelta alkoi kantautua huutoja ja raskaita tömähdyksiä. Osa toimittajista nousi tuolistaan ja kääntyi kohti ovea kuin kuullakseen paremmin, ja samaan aikaan Lai veti aseen esiin takkinsa alta.

”Kukaan ei poistu tästä salista”, Lai sanoi ja tähtäsi aseellaan Moseksen päähän.

Salin suljettua ovea hakattiin voimalla. Moses ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. Olivatko kapinalliset oven takana? Salissa olevien toimittajien huomioi jakaantui asetta pitelevän Lain ja oven takana meluavan väkijoukon välillä. Tilanne ei tuntunut miellyttävän Laita.

Ilmeisesti tarkoitus oli teloittaa Moses samaan näytösluontoiseen tyyliin kuin Rheeraa. Lai ei kuitenkaan saanut haluamaansa huomiota, ja nyt jokin iskeytyi läpi ovesta. Hajoavan oven ääni kiinnitti hetkeksi Lain huomion. Hänen lähelleen hiljalleen hivuttautunut turvamies käytti hetken hyväkseen ja tarttui Lain asetta pitävään käteen. Heidän taistellessaan aseen hallinnasta Neuvoston jäsenet syöksyivät hätäuloskäynnille.

Neuvoston perässä uloskäynnille tungeksivat toimittajat, ja heidän tilalleen saliin tulivat mielenosoittajat, jotka jäivät hämmentyneinä katsomaan omituista näytelmää.

Moses ja Orkan juoksivat ulos parkkeeratulle kopterille ja nousivat ilmaan. Moses näki jatkuvasti sielunsa silmin Allianssi-kumppaninsa kasvot hetkeä ennen kuin tämä oli ammuttu hengiltä. Tilanteen kokonaiskuva ei asettunut minkäänlaiseen järkevään järjestykseen hänen mielessään.

“Varmaan parasta vaihtaa maisemaa joksikin aikaa”, Orkan sanoi hengästyneenä.

“Minun loma-asuntoni, siellä saamme varmaan olla hetken rauhassa”, Moses ehdotti. Orkan jätti Moseksen tämän talolle pakkaamaan ja lupasi palata pian hakemaan hänet.

Moses keräsi hädissään muutamia vaatekappaleita laukkuunsa. Mikseivät he olleet lentäneet suoraan loma-asunnolle? Siellä oli säilykkeitä, he olisivat hyvin selvinneet niiden varassa jonkin aikaa. Joitakin vaatteitakin siellä varmasti oli. Moses ei paniikkinsa läpi kyennyt ajattelemaan selvästi, eikä tiennyt lainkaan, mitä hän tarvitsisi mukaan.

Missä vaiheessa kaikki oli mennyt näin pahasti pieleen? Oliko jossakin se piste, jossa tapahtumien suunnan olisi saanut kääntymään? Tulevaisuuden historioitsijat sen ehkä osaisivat sanoa, mutta tällä hetkellä ei ollut mahdollista arvioida, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, mitä jättää kokonaan tekemättä.

Lopulta Moseksen oli vain päätettävä, että hänellä olisi nyt kaikki tarvittava. Hän kuuli kopterin äänen ja arveli sen olevan Orkan. Moses juoksi eteishallin läpi puristaen kassia sylissään. Hän ajatteli uima-allasta, jossa ei ollut uinut kertaakaan. Kun hän palaisi, hän tekisi sen.

Moses avasi ulko-oven aikomuksenaan juosta kopterille, jolla Orkan jo odotti, ja ymmärsi saman tien jonkin olevan vialla. Puiden varjoista astui esiin huppupäinen hahmo ja katkaisi hänen matkansa.

”Vapaus ihmisille!” hahmo huusi nostaessaan aseen kohti Mosesta.

Minkä vapauden he kuvittelivat saavansa tappamalla ja tuhoamalla? Sitä Moses ei ehtinyt miettiä pidempään, kun ase laukesi.

Enkö minäkin ole ihminen? Entä minun vapauteni? Se oli Moseksen viimeinen ajatus, kun jalat pettivät hänen altaan. Hänen eloton ruumiinsa jäi ruohikolle makaamaan odottaen pois viemistä. Avoimesta laukusta oli pudonnut maahan Moseksen näyttö, jossa oli yhä esillä hänen viimeiseksi lukemansa tiedosto.

18.6.2023

Vietin viimeisen yön Maassa Eeliksen kanssa. Kaikki muu oli hoidettu. Omaisuuteni jaettu pois, myyty tai heittetty jäteastiaan, asunto valmiina vastaanottamaan uudet asukkaat. Vähät välttämättömimmät tavarani olivat keskuksessa odottamassa minua ja lähtöä.

Vain tämä viimeinen asia piti hoitaa. En olisi tahtonut nukkua koko yönä, koska jokainen nukuttu sekunti oli sekunti pois siitä, että sain tuntea hänet vieressäni. Lopulta nukahdin, tietenkin.

Aamulla herättyäni huomasin, että olin siirtynyt sängyn toiselle laidalle, kauas hänestä. Menin takaisin hänen viereensä. Aivan kiinni. Tuntui, etten päässyt tarpeeksi lähelle, vaikka painoin itseäni häntä vasten.

Makasimme sängyllä sylikkäin ja toivoin, että voisin viettää ikuisuuteni niin. Ettei koskaan tarvitsisi erota tästä ihmisestä, ei koskaan tarvitsisi välittää mistään muusta. Ei muista ihmisistä, ei velvollisuuksista, ei koko ympäröivästä maailmankaikkeudesta. Mutta oli noustava ja lähdettävä suorittamaan tehtävää, joka ehkä jonain päivänä veisi ihmiskunnan kaukaisiin tähtiin, kaukaisten taivaiden alle.

_____

Nadja Sokura on helsinkiläistynyt opettaja, joka rakastaa scifiä ja kaikenlaista kummaa. Hän yrittää aika ajoin töiden lomassa kirjoittaa novellin ja saa valmiiksi noin yhden vuodessa. Novelleja on julkaistu erilaisissa antologioissa ja verkkolehti Usvassa.