Sanna Tolmunen

Anthana

Ilma oli harvinaisen pahanmakuista Anthanan kävellessä kotiin ravintolasta. Mustat, ilmassa leijuvat hiukkaset tunkivat nenään ja suuhun. Ne jättivät kurjan maun kielen päälle ja sumensivat näkyvyyden kehnosta surkeaksi. Ylemmän kansan poltettu roska leijui alemman niskaan ja hengitysteihin loputtomien hiekkamyrskyjen seassa.

Anthana pohti, satoiko Uuden nousun paska vielä korkeammalta ilmakehästä ylemmän kansan niskaan. Ajatus lohdutti häntä hiukan, vaikka hän tiesi, että he olivat yhtä tärkeitä kahden ylemmän tason asukkaille kuin pinkopistiäiset heille alamaailmalaisille. Pakollinen paha, jonka pystyi myrkyttämään ja unohtamaan.

Anthana taiteili huivin kasvojensa eteen ja napsautti otsalamppunsa päälle.

Kotiluukussa häntä tervehti tuttu ruosteen ja homeen liittouma, joka imeytyi hiuksiin ja vaatteisiin. Haju oli tuntunut aluksi vastenmieliseltä, mutta se oli sittemmin onnistunut sitomaan itsensä mielikuviin hiljaisuudesta ja edes vähän puhtaammasta ilmasta. Nykyisin Anthana iloitsi hajusta, joka odotti häntä uskollisesti illasta toiseen kymmenen neliön luukussa. Sen tunkkainen tervehdys rauhoitti. Täällä hän pystyi sulkemaan silmänsä ja matkustamaan sinne, minne hänen mielikuvituksensa hänet kuljettikin. Muuta tietä ulos paskan keskeltä ei ollut. Ei hänelle eikä suurimmalle osalle muistakaan alamaailman asukkaista.

Tuuletuslaite kierrätti ilmaa laiskasti luukun nurkassa. Seiniä peittävien piirustusten irtokulmat läpättivät tuulenvireessä. Anthana heitti takkinsa nurkkaan ja potkaisi kenkänsä sen päälle. Musta pilvi pölähti takista ilmaan.

Anthana avasi ruokalaatikon kannen. Ravintolasta napattu korkosin jämä höyrysi vielä lämpimänä. Hän lusikoi rakeista mössöä suuhunsa ja katseli seinätapetin virkaa toimittavia piirroksia. Puita, vettä, syvän violetteja ja vihreitä köynnöksiä ja sinisiä taivaita. Hänen piirroksissaan toistuivat ikuisuuden symbolit kauniina kaarina maisemiin upotettuina. Jokin kuviossa veti häntä puoleensa. Se tuntui armottomalta ja lohdulliselta samaan aikaan. Ei alkua, ei loppua.

Anthana sulki silmänsä. Vihreät kukkulat ja suuret siniset järvet ilmestyivät hänen eteensä. Laventelinväriset linnut räpistelivät pusikoissa, hopeisina hohtavat kalat hypähtelivät vedestä ilmaan. Veden raikkauden pystyi melkein maistamaan pölyisestä ilmasta kuivilla huulilla.

Alkavan lähetyksen rätinä kiskaisi Anthanan takaisin luukun ruskeaan todellisuuteen. Lähetyksen kuva peitti yhden luukun neljästä seinästä lähes kokonaan. Ilmassa leijuva pöly sai huoneeseen ilmestyneet, symmetrisenä hymyilevät naisen kasvot väreilemään.

Oletko kyllästynyt elämääsi? Kaipaatko raikasta ilmaa ja vapautta? Joka kuukausi kolmesataa onnekasta alamaailman kansalaista voittaa uuden mahdollisuuden Odotuksessa. Ensimmäiset matkaan lähetetyt asuttajat ovat jo ehtineet kotiutua upealle planeetalle. He kertovat sen olevan odotuksen arvoinen. Uusi elämä voi olla sinun! Osta lippusi arvontaan valtuutetuilta myyjiltä heti! Odotus – unelmien uusi maailma.

Lähetys vaihtui särähtäen keino-osia välittävän korporaation mainokseen.

Hah. Uusi elämä. Anthana ei ollut lainkaan vakuuttunut, että elämä Odotuksessa olisi sen parempaa kuin tällä planeetalla. Tai jos olikin, ihmiset onnistuisivat varmasti tuhoamaan senkin ennemmin tai myöhemmin. Luultavasti ennemmin.

Puoli vuosisataa horroksessa lasiputkilossa matkalla kohti toista planeettaa ei tuntunut houkuttelevalta ajatukselta. Lisäksi todennäköisyydet voittamiseen olivat surkeat lippujen hintoihin nähden. Eivätkä pimeiden markkinoiden edullisemmat liput edes päätyneet arvontaan. Hän oli nähnyt ojissa kasoittain vanhoja väärennettyjä lippuja, joiden huono hohdemuste oli kadonnut murusina maastoon.

Kaikista itsevakuutteluista huolimatta veden raikkaus viipyi Anthanan huulilla toiveikkaampana kuin hän olisi halunnut myöntää.

*

Grillin hohka sai kasvot hehkumaan huutavan punaisina. Hikipisarat valuivat hiuspannan alta Anthanan silmiin. Hän pyyhki silmiään rasvaisilla käsillään, mutta sai vain silmiinsä hien lisäksi korkosin rasvaa. Hielläkin maustettuna hänen paistamansa korkosi oli parasta alamaailmassa. Korkosi Guruun tultiin syömään pitkien matkojen päästä. Anthanan kuoriaiset olivat rapeita ja rouskuvia, ja puuroinen perunariisimassa oli juuri sopivan tulista. Loraus Shanaran perunaviinaa antoi ruoalle sopivasti potkua.

Anthana uhkasi toisinaan lopettaa kokin hommat, mutta Shanara vain nauroi vanhan naisen hampaatonta nauruaan. Hän oli kuunnellut samoja uhkauksia vuosikymmenen, eikä ollut vielä koskaan nähnyt päivää, jona Anthana ei olisi ilmaantunut ravintolan ovesta. Mihin muuallekaan hän menisi? Hänen oman luukkunsa lisäksi Guru oli ainoa paikka, jota hän sieti koko alamaailmassa. Ehkä ainoa paikka, jota hän sieti koko planeetalla. Hän ei koskaan ollut käynyt ylämaailmassa Uudesta noususta puhumattakaan, joten oli mahdotonta sanoa.

Gurun ovi päästi tutun kilinän oven avautuessa.

”Kuulitteko jo ylimääräisistä arvonnoista?” Zongxan rallatti ja hypähteli datalevynsä kanssa keittiön luukulle. ”Kaksinkertainen määrä lippuja arvonnassa Odotukseen vuosijuhlan kunniaksi! Voitteko uskoa? Minä ainakin käyn ostamassa niin monta kuin tämän kuun palkallani irtoaa. Vastaavaa tilaisuutta ei tule ehkä seuraavaan kymmeneen vuoteen. Minulla on tunne, että tällä kertaa onni potkii minua! Raikas, puhdas, uusi planeetta, varmasti parempi kuin yksikään taso tällä planeetalla!”

Hän oli käynyt Gurussa lounaalla joka päivä niin kauan kuin Anthana muisti. Sama intoilu oli myös kaikunut pannun taakse yhtä usein. Hänen ikuista optimismiaan oli pakko ihailla. Hien, lian ja korkosin rasvan kerrostumien alta oli vaikea nähdä itseään matkalla Odotukseen.

”40 vuotta. Minä muistan vieläkin ne kaikki tasa-arvotaistelijat, jotka astelivat sisään tuosta ovesta. Likaisina, nälkäisinä, väsyneinä. Mutta niin täynnä aatetta ja unelmia, toivoa siitä, että me kaikki olisimme oikeasti samanarvoisia”, Shanara sanoi. Hän tuijotti Gurun ovea haaleilla silmillään.

”Hei hei, tarkoitat varmasti terroritaistelijoita”, Zongxan suhahti hampaidensa välistä. Hän vilkuili ympärilleen pelokkaasti. ”Kurjia aikoja, kurjia aikoja. Onneksi nyt kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus voittaa paikka Odotuksessa!” Zongxan korotti tarkoituksellisesti ääntään, vilkuili edelleen ympärilleen vilkuillen ja katosi sitten datalevynsä kanssa kulman taakse odottamaan annostaan.

Shanara tuhahti ja jatkoi vaivautumatta madaltamaan ääntään: ”Uuden nousun Suojelijat olivat sodan jälkeen fiksuja, se on pakko myöntää. Millä hiljentää paremmin sorron äänet ja pettyneet kapinalliset kuin arpajaisilla. Ihmiset unohtavat niin nopeasti.”

”Zongxan on tekemässä samaa kurjaa työtänsä ensi viikolla. Aivan kuten me muutkin, kunnes meidät poltetaan tuhkaksi, ja sadamme paskana muiden alamaailmalaisten niskaan. Hänen olisi parempi säästää rahansa ja yrittää ostaa paikka ylätasolle pimeiltä markkinoilta. Sekin olisi todennäköisempi tie pois täältä kuin, että pääsisi Odotukseen”, Anthana sanoi. Hän pyyhkäisi hikeä puoliksi ajellulta päältään essunsa kulmalla ja lorautti sitten reilun ryöpsähdyksen kuparinhohtoista perunaviinaa pannulle.

”Sinä se olet ikuinen optimisti”, Shanara sanoi ja nauroi.

Nauru muuttui teräväksi yskänkohtaukseksi, joka sai hänet kumartumaan ja tarraamaan kiinni polvistaan. Hän kaivoi taskustaan harmaan rätin, jonka painoi tärisevällä kädellään suulleen. Anthana juoksi huoneen poikki vesilasin kanssa. Raju yskintä vaihtui vinkuvaan hengitykseen, ja Anthana painoi vesilasin reunaa Shanaran juovaiselle huulelle rasvan polttamilla pitkillä sormillaan.

”En minä ole täysin avuton”, Shanara sanoi rahisevalla äänellä ja tarttui itse lasiin. Harmaa rätti hänen toisessa kädessään oli saanut koristeeksi mustaa limaa ja verenpunaisia täpliä. Anthanan kulmat rutistivat juovia hänen kasvoilleen.

”Huolenkurttuiset kasvot eivät kaunista sinua rakas, joten menepä takaisin kokkaamaan”, Shanara sanoi ja pakkasi rättinsä takaisin taskuunsa. ”Minä taidan käydä nappaamassa arvontalippukeen tai kaksi matkalla kotiin. Ei sitä koskaan tiedä. Eivät he tällaista vanhaa raahkaa enää Odotukseen lähetä, mutta jos tietäisin sinun pääsevän pois tältä planeetalta, voisin kuolla onnellisena korkosinhajuisessa ravintolassani.”

Anthana mäiski annoksia tottuneesti pöydälle levitetyille laudoille. Hänen pitkä, musta lettinsä yritti itsepintaisesti upottaa itsensä korkosin sekaan.

”Et varmasti osta minun takiani yhtään lippua! Suurin osa täällä myytävistä lipuista on väärennettyä roskaa. Osta mieluummin rahoillasi parempi ilmansuodatin tänne. Sillä saataisiin varmaan pari vuotta lisää elinaikaa, ennen kuin rasva ja lika tukkivat meidän hengityselimemme lopullisesti.” Anthana sitoi lettinsä sykkyrälle niskaansa

Shanara vain vinkkasi silmää vastaukseksi ja katosi nurkan taakse kädet täynnä korkosilautoja.

Bron

Selkä oli pahalla tuulella. Se vihloi eikä halunnut taipua Bronin epätoivoisiin yrityksiin nousta sängystä. Bron kiepautti itsensä kyljelleen ja hieroi kädellään alaselkäänsä pyörivin liikkein. Hetken kuluttua hänen kätensä oli tunnoton ja rintaa kiristi, mutta veri oli lähtenyt alavartalossa liikkeelle ja antoi selälle uutta virtaa. Tähän oli tyydyttävä. Hänen iässään kaikki osat eivät enää toimineet täydellä teholla.

Rinnan kiristys katosi vähitellen matkalla Tulevaisuuden instituutille. Rakennus kohosi hänen edessään suurena ja kunnioitusta herättävänä. Aseistetut vartijat päivystivät instituuttia kiertävän aidan vierellä tasaisin välein. Heidän kasvojaan oli mahdoton nähdä tumman visiirin läpi. Oliko visiirin takana edes ihmisen kasvoja? Bron ei tiennyt. Hän tervehti kuitenkin heitä työntyessään tarkastuskopin läpi. Hän ei ollut vielä koskaan saanut vastausta. Ei edes nyökkäystä. Tämä kerta ei poikennut aiemmista.

Kävivätköhän he koskaan tarpeilla? Bron ei muistanut nähneensä visiirien kulkevan ulos tai sisään WC-ovista. Paitsi kerran. Silloinkin he hakivat kopissa kyyhöttävän työntekijän mukaansa.

Herra Kamarin. Hänellä oli aina ollut tahraton musta puku ja punainen silkkinen kravatti. Hän oli hymyillyt Bronille tarkastuskierroksilla kuin vertaiselleen, jopa puhutellut häntä nimellä. Toisinaan hän oli tuonut Bronille kahvia. Ei sellaista kuravettä, jota sai käytävän automaatista. Oikeaa kahvia, joka tuoksui samettiselta ja maistui suussa untuvaiselta. Herra Kamar oli rimpuillut visiirien otteessa kuin kala koukussa. Koukku oli kuitenkin jo liian syvällä, ja pyristely upotti sen vain syvemmälle. Kukaan ei ollut enää sen jälkeen tuonut Bronille kahvia.

Oven kasvotunnistin avautui, ja punainen juova skannasi Bronin poimuttuneet kasvot. Hyväksyvä piippaus toivotti hänet tervetulleeksi, aivan kuten se oli tehnyt joka aamu viimeiset neljäkymmentä vuotta.

*

Työtason yllä leijuville datagraafeille ilmestyi kapselitietoja loputtomana virtana. Bron pysäytti virran huomatessaan epäjohdonmukaisuuksia kapselien toimintatiedoissa, mutta useimmiten kapseli oli korjannut ongelman itse tunteja ennen kuin hänen silmänsä tarttui siihen.

Lähetyksen äänimerkki pysäytti Bronin skannauksen.

Tänään juhlistamme Equinox-sodan loppua. Traagisesta, ihmiskunnan lähes tuhonneesta sodasta on kulunut neljä vuosikymmentä. Oikeudenmukaisuudessaan ja hyväntahtoisuudessaan Uuden nousun Suojelijat ovat päättäneet, että tässä kuussa arvotaan kaksinkertainen määrä lippuja Odotukseen. Kuusisataa onnekasta pääsee matkalle kohti uutta elämää toisella planeetalla Suojelijoiden siunaamana. Uusi elämä voi olla sinun. Osta lippusi arvontaan heti! Odotus – unelmien uusi maailma.

Bronin laski kätensä särkevälle jalalleen vain löytääkseen kylmää metallia siitä, missä oli joskus ollut hänen säärensä. Neljäkymmentä vuotta, ja vieläkin hän tunsi jalkansa. Se särki, kutisi ja liikutteli varpaitaan. Toisinaan Bron kuvitteli jalkansa yhä heiluttelemassa varpaitaan taistelukentällä alamaailmassa, minne se oli jäänyt hänen taistelutoveriensa viereen.

Hän oli ollut onnekas menetettyään vain jalkansa. Niin kaikki sanoivat. Hän ei ollut varma siitä. Elämä oli vain sarja samanlaisena toistuvia päiviä. Ehkä onni olisi ollut taistella alamaailmalaisten puolella ja edes yrittää luoda tasa-arvoisempaa maailmaa, vaikka se olisikin tarkoittanut enemmän kuin jalan menettämistä.

Alamaailmasta ei puhuttu ylätasolla. Ei silloin eikä nyt. Se oli maailma, joka olisi voinut olla toisella planeetalla. Toisesta planeetastakin puhuttiin enemmän ennen taisteluja: Odotuksesta. Kaikki olivat täynnä toivoa, kun Odotus, tuo ihmeellinen Maan kaltainen planeetta löydettiin. Se oli ollut uusi mahdollisuus, uusi alku. Tai niin silloin oli uskottu. Kaikki halusivat siitä osansa, myös unohduksiin vaietut alamaailmalaiset. Ja yhtäkkiä alamaailma ei ollut enää valmis hyväksymään osaansa kellariin suljettuna tarpeettomana tavarana.

Sota-aika oli ainoa kerta, kun Bron oli nähnyt Uuden nousun asukkaita kasvotusten. Itse Suojelijat ja heidän kenraalinsa olivat laskeutuneet ilmakehän laidalla leijuvasta yhdyskunnastaan ylätason kansalaisten pariin. He olivat tuoksuneet dochakukilta ja menderiöljyltä. Alatasolle asti he eivät toki menneet. Se oli Bronin ja muiden ylätasolta värvättyjen sotilaiden tehtävä.

Ennen sotaa Bron oli aina miettinyt, miltä alamaailma näyttäisi. Miltä se tuoksui, miltä tuntuisi laskeutua sinne. Se oli kiehtonut häntä enemmän kuin Uusi nousu tai Odotuskaan. Mikään ei kuitenkaan ollut valmistanut häntä todellisuuteen. Ilmassa leijuvat hiukkaset ja hiekka olivat puskeneet hänen hengitysteihinsä ja saaneet hänet yskimään heti, kun he aloittivat laskeutumisensa. Valo yläpuolella oli siiviliöitynyt hetken usvan läpi, ja sitten he olivat jääneet pimeään.

Bron ravisteli päätään päättäväisesti. Hän tunki juhlapäivän herättämät ajatukset takaisin pieneen laatikkoon mielensä perukoille, sulki sen ja käynnisti jälleen datavirran loputtoman ketjun.

Anthana

Aamu tuli aina liian pian. Lähetyksen surina tahditti nousevaa aurinkoa, joka valaisi tekovalollaan Anthanan luukun. Anthana ei ollut varma, oliko aurinkoa todella olemassa. Lähetykset näyttivät sitä, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt oikeaa auringonvaloa. Keinovalot olivat ainoa valonlähde, jonka alamaailmalaiset tunsivat. Lähetyksessä nousevan auringon särisevä valo hieroi saavuttamattomia unelmia alamaailmalaisten unisiin naamoihin.

Ennen arvontoja näkyvät lähetykset auringosta olivat jälleen yksi keino rahastaa ihmisiä toivolla. Rahaa, jota harvalla oli. Mikä taas tarkoitti lisää rahaa lainakiskureiden pullottaviin rahapusseihin. Anthanaa oksetti ajatuskin tästä hyväksikäytön ketjusta.

Hän ei kuitenkaan voinut moittia ihmisiä. Toisinaan hän jopa kadehti heitä ja toivon tuomaa pilkettä heidän silmissään, kun he ostivat arvontalippuja kadunkulmissa. Onnellisia hymyjä suupielissä, kun he odottivat tuloksia ja hipelöivät kuponkejaan jännityksen hiostamilla käsillään.

Se oli kenties ohimenevää, ihmisten epätoivolla rahastavaa toivoa, mutta toivoa yhtä kaikki. Sen täytyi tuntua mukavalta.

*

Matka Korkosi Gurulle oli aina arvontapäivinä täynnä kuhinaa, mutta tänään lisäarvontojen vuoksi jännitys oli käsin kosketeltavaa. Hämärien katujen laidat olivat täynnä ihmisiä, jotka supisivat, eivätkä malttaneet keskittyä tavallisiin puuhiinsa. Vastenmielinen ilma ja kieleen tarttuvat hiukkaset eivät onnistuneet lannistamaan ihmisten intoa.

Anthana kiskoi huivistaan toisenkin kerroksen suunsa ja nenänsä eteen. Oli uskomatonta, että hiukkaset onnistuivat löytämään tiensä hänen keuhkoihinsa aina vain, oli hänellä minkälainen suojavarustus hyvänsä. Sitkeät paskiaiset.

Anthana kääntyi tutulta katumaalauksien värittämältä kulmalta Korkosi Gurulle. Hän taisteli edelleen huivinsa kanssa, kun jokin hänen kenkiensä alla rasahti. Lasinsirpaleita. Gurun lasisesta ovesta oli jäljellä vain metalliset raamit ja niistä törröttävät terävät lasinkappaleet.

Anthanan huivi putosi kasvoilta ja takertui yhteen lasinpalasista hänen puskiessaan sisälle rikkinäisestä ovesta.

”Shanara! Shanara!” Anthana näki keittiön ovesta jalat lattiatasossa, ja ääni takertui hänen kurkkuunsa. ”Shanara! Mitä tapahtui? Kuka tämän teki? Minä… Mitä… Minä kutsun hoivayksikön.”

Sormet eivät totelleet, kun Anthana yritti painella hoivayksikön koodia datalevyynsä. Hänen kätensä tärisivät, hänen silmissään heittelehti.

Lattia Shanaran pään alla oli tahriutunut tummasta verestä. Hänen harmaat hentoiset hiuksensa olivat tahmautuneet paksuiksi kasoiksi lattiaa vasten. Hän näytti yhtäkkiä niin pieneltä ja heiveröiseltä siinä elämän ja kuoleman rajamaastossa, kylmällä rasvaisella lattialla. Hänen paperinohut ihonsa oli vitivalkea. Anthana painoi kostutettua pyyhettä vanhoille verettömille huulille. Hän tunsi itsensä avuttomaksi.

Shanaran rintakehä kohoili lähes huomaamattomasti, kun hoivayksikön lähenevät äänet alkoivat kimmahdella viereisten rakennusten seinistä ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Shanaran käsi nytkähti, ja hänen silmänsä aukesivat. Raollaan olevat huulet hapuilivat sanoja.

Anthana tarttui hänen käteensä. ”Älä yritä puhua. Hoivayksikkö on täällä ihan kohta, keskity vain hengittämiseen, niin saamme sinut hoitoon.”

”Anthana rakas. Sinä tiedät, että olet aina ollut minulle se tärkein tässä surkeassa maailmassa”, Shanara sanoi. Ääni oli hiljainen, ja hänen katseensa harhaili Anthanasta johonkin tuntemattomaan ja takaisin.

”Älä perhana ala sanomaan hyvästejä. Apu on tulossa”, Anthana sanoi ja kyyneleet tipahtelivat suolaamaan Shanaran valmiiksi tahmaisia hiuksia.

”Älä itke, se ei sovi sinulle”, Shanara sanoi, ja pieni hymyntapainen nosti hänen suupieliään. ”Kuule, minulla olisi ollut hyvälläkin onnella ehkä enää vuosi jäljellä ennen kuin keuhkoni olisivat pettäneet. Sinä tiedät sen, vaikka et sitä ole halunnutkaan myöntää. Lähteminen näin on ainakin nopeampaa ja kivuttomampaa.”

”Ikuinen optimisti”, Anthana sanoi. Hän yritti nauraa, mutta kyyneleet hänen kasvoillaan olivat muuttuneet virraksi, jota hän ei pystynyt estämään. Hänen suunsa vääntyi hallitsemattomalle mutrulle.

Tämä nainen oli ainoa perhe, jota Anthanalla oli. Ainoa ihminen, joka oli välittänyt hänestä aina siitä asti, kun hän oli karannut huoratalosta, johon hänen äitinsä oli hänet myynyt. Hän tunsi vieläkin sydämessään sen lämpimän katseen, jonka Shanara oli luonut häneen, kun hän oli löytänyt pienen takkutukkaisen ja likaisen Anthanan kaivamasta korkosin jämiä ravintolan takakujalta.

”Ryöstäjien täytyi nähdä eilen, kun ostin arvontakuponkeja Kikon puodista”, Shanara sanoi.

Anthana pudisteli päätään. ”Minähän sanoin, ettei niitä kannata ostaa. Ne tuovat aina enemmän epäonnea ja ahneutta kuin onnea.”

Hoivayksikön äänet kuuluivat jo ovelta.

Shanara nosti värisevän kätensä Anthanan kyyneleistä kostealle poskelle. ”Sinä olet aina ollut niin järkevä. Ehkä liiankin järkevä omaksi parhaaksesi. Älä unohda unelmoida, Anthana rakas. Toivo ei ole heikkoutta. Ilman toivoa ei ole muutosta. Älä unohda korkosipannua. Kuka tietää, ehkä se on kuin onkin sinun onnesi”, Shanara sanoi lähes kuulumattomalla äänellä.

Hoivayksikkö astui huoneeseen, ja Shanaran viileä käsi putosi elottomana Anthanan poskelta.

Bron

Kapselit päästivät välinpitämättömän surahduksen, jota seurasi läikähdys häikäisevän kirkasta valoa. Halliin laskeutui täydellinen hiljaisuus. Hetkeä aiemmin tila oli kuhissut elämää ja jännitystä, kun Odotukseen lähtijät olivat sukeltaneet kapseleihin täynnä ajatuksia uudesta planeetasta.

Kapselien auki poksahtelevat kannet rikkoivat tilan vallanneen hiljaisuuden. Kerääjäimuri ilmestyi hallin nurkasta ja hurisi ruumisarkuiksi muuttuneiden kapselien välejä imaisten ruumiit uumeniinsa.

Kerääjän säiliö oli suhteettoman pieni ruumiiden määrään nähden. Bron oli kerran erehtynyt kysymään koneen huoltajalta sen tekniikasta ja katunut kysymystään heti. Ajatus sekunnin sadasosissa pölyksi muuttuvista ihmisistä oli saanut hänet palaamaan nopeasti asemalleen hallin ja operointikeskuksen välisen pleksin toiselle puolelle. Se oli vain väliseinä, hän tiesi sen kyllä, mutta hänelle se oli kuitenkin samalla enemmän. Se oli suoja hänen ja hänen työnsä välillä.

Odotus. Sitähän koko elämä lopulta oli. Planeetan nimi oli osuvuudessaan suloisen katkeran makuinen Bronin suussa. Ainakin kapseleihin kapuavat ihmiset olivat täynnä toivoa paremmasta huomisesta, paremmasta maailmasta.

Bron oli tuijottanut kapseleita monet kerrat harkiten kipuavansa yhteen. Hän näki arvonnan voittajien onnelliset kasvot päivästä toiseen. Se ei olisi huono tapa lähteä tästä maailmasta. Mutta Bronilla ei ollut toivoa huomisesta. Ei uskoa taianomaiseen uuteen planeettaan nyt, kun hän tiesi totuuden. Planeetta ei ollut asuttava, sinne oli tehty vain yksi epäonnistunut matka, ja ohjelma oli lopetettu. Oli vain tämä yksi ainoa, pimeä ja saastunut planeetta, jolla he elivät kolmeen kerrokseen arvotettuina.

Ei, kapseli ei olisi hänelle toivoa täynnä. Hänelle se oli vain loppu, ei uuden alku.

Katsoessaan datavirtaa ja imuriin tyhjentyviä kapseleita Bron pohti Uuden lupauksen palvelijoiden olleen viime aikoina harvinaisen pidettyjä. Uusia hoitajia, siivoojia ja korjaajia ei ollut vähään aikaan lähetetty ilmakehän laidan paratiisiin palvelemaan sen asukkeja. Ilmeisesti ei lähetettäisi tälläkään kertaa, koska kerääjä tyhjensi kaikki hallin kapselit nopeasti ja tehokkaasti.

Kapselit olivat toimineet vailla ongelmia. Hyvä. Bron inhosi ajatustakin suuresta punaisesta napista kapselien kyljessä. Hän pystyi laskemaan kahden käden sormilla kerrat, jolloin kapseli ei ollut toiminut suunnitellusti, eli tuhonnut sisältöään tai lähettänyt sitä eteenpäin Uuteen nousuun. Hän muisti jokaisen tapauksen kirkkaana mielessään, jokaisen askeleen, jonka hän oli ottanut kohti viallista kapselia, ja jalkojensa raskauden niiden taistellessa liikkumista vastaan. Hän muisti kasvot kapseleiden sisällä ja napin verenpunaisen hehkun, joka tuntui jäävän hänen kämmeneensä päiviksi painalluksen jälkeen.

Tänään hänen ei tarvinnut poistua pleksinsä takaa. Tämä oli siis hyvä päivä.

Anthana

Korkosipannun pinta oli kylmän rasvahyhmän peitossa. Tämä oli ensimmäinen aamu kymmeneen vuoteen, kun pannu ei hohkannut kuumana ruokkimassa korkosinnälkäisiä alamaailmalaisia. Sen naarmuuntunut pinta näytti surulliselta, kun se ei päässyt täyttämään tehtäväänsä.

Ravintolan ovella kuikuili väkeä eteen vedettyjen teippien välistä, mutta Anthana piti valot sitkeästi sammutettuina. Ravintolan avaaminen olisi tuntunut väärältä Shanaran kuoleman jälkeen.

Anthana napsutteli sormiaan pöytiä vasten kierrellessään keittiötä levottomasti. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Hän ei tiennyt, miten päin olla. Hän yritti pitää kyyneleet sisällään ja päätyi aina uudelleen tuijottamaan korkosipannun raavittua pintaa. Pannu oli pitänyt hänet kiireisenä kaikki nämä vuodet. Tarpeeksi kiireisenä, jotta hän pystyi jatkamaan päivästä toiseen miettimättä sitä, kuinka kuvottava tämä maailma oli. Pannu oli hänen harhautuksensa, hänen elämänrytminsä. Hänen onnensa se ei kuitenkaan ollut, kuten Shanara oli viimeisinä sanoinaan sanonut.

Anthana tarttui pannun kahvaan ja nosti sitä raapiakseen eilisen päivän rasvat irti. Se pitäisi hänen harhailevan mielensä hetken kiireisenä. Pannun poltinpesä aukesi, ja kasa paperilappusia pölähti pesästä ravintolan lattialle. Anthana laski pannun alas ja nosti yhden rasvaan tarttuneista lapuista käteensä. Kuponkeja illan arvontaan. Ne murhaavat varkaat eivät olleetkaan saaneet niitä käsiinsä seurattuaan Shanaraa.

Ehkä pannu on sinun onnesi, Shanara oli sanonut. Se jekutteleva vanha nainen, Anthana mietti ja pyyhki kostuvia silmiään. Vitsikäs optimisti viimeiseen henkäykseensä saakka. Miten Shanaralle sopivaa.

”Näiden seassa on parasta olla voitto”, hän sanoi itsekseen ja tunki kupongit takkinsa taskuun.

*

Jos kuhina oli täyttänyt kadut aamulla, se oli vallannut ne lopullisesti illalla. Arvontaa edeltävä ilakointi oli nyt yltynyt pitelemättömän riehakkaaksi tupla-arvontojen lietsomana. Arvontaillat olivat arvaamattomia. Ulos ei ollut hyvä jäädä norkoilemaan, sillä pettyneisiin lippujen ostajiin ei kannattanut törmätä. Viha epäonnesta purettiin helposti satunnaisiin vastaantulijoihin.

Metelöinti kuului Anthanan luukkuun asti. Hän otti suuren keittiöveitsen viereensä sohvalle ja käynnisti liiketunnistimella toimivan koiratallenteensa. Jos joku ääliö erehtyisi kolistelemaan hänen ovellaan, koiran meteli olisi ensimmäinen varoitus sekä heille että hänelle.

Alkava lähetys valaisi huoneen. Anthana ei ollut koskaan aiemmin katsonut arvontalähetystä. Suurin osa kahden tunnin showsta oli kuvia ja videoita Odotuksesta ja sen asukkaista. He eivät ilmeisesti koskaan lakanneet hymyilemästä. Se oli karmivaa. Kuvien läikehtivä vesi vangitsi kuitenkin Anthanan katseen, ja hyvä olo virtasi häneen unettavana. Päivä oli ollut raskas, niin kovin raskas.

Anthana heräsi koiran haukuntaan. Joku riehui ulkona, kirosi ja potki seiniä. Arvonnan täytyi olla ohi. Miljoonat olivat jälleen pettyneet, ja iloiset odottavat mielet olivat muuttuneet katkeriksi.

Kiroilu loittoni, ja Anthana hellitti refleksinomaisen otteensa veitsestään ja sammutti koiratallenteen. Datalevy tarjosi auliisti arvonnan tarkistuksen haetuimpana hakuna, joten sitä ei ollut vaikea kaivaa esille. Anthana syötti levyynsä lipukkeidensa koodit ja hieroi itkusta ja tuhkahiukkasista turvonneita silmiään. Kun hän avasi silmänsä, oli tähtisade täyttänyt luukun. Kimallus kirveli hänen arkoja silmiään.

Anthana tuijotti hämmentyneenä voittonumeroita: 676 88. Numerosarja vilkkui hänen edessään symmetrisen naisen taputtaessa sen vieressä. Ne olivat samat numerot kuin yhdessä Shanaran lipukkeista.

Tähtisade heijastui Anthanan epäuskoisista ruskeista silmistä. Shanara, täynnä yllätyksiä aina loppuun asti, hän mietti ja virnisti.

Bron

Bron laski kuppinsa kahviautomaattiin ja käynnisti koneen. Kone päästi muhkean kurlutuksen, ja kuppiin lupsahti läjä paksua mustaa tahnaa. Kuolonkorahdus toistui, ja koneen valot sammuivat.

”Lepää, ystävä hyvä”, Bron sanoi ja taputti kahvikoneen kylkeä hellästi.

Kiristyksen aalto kouraisi Bronin rintaa. Hän otti tukea automaatin kyljestä. Kylmä hiki puski otsalle, ja Bron avasi ylimmän napin paidastaan saadakseen paremmin henkeä. Kiristyksen otteessa Bron mietti sitä samettista kahvia, jota herra Kamar oli hänelle tuonut. Sen sulavia pyörteitä suussa, sen suklaista jälkimakua.

Bron vilkuili hetken ympärilleen ja lähti vauhdilla konkkaamaan keinojalallaan johdon hissille. Hän pyöräytti hissin ohjaimen hallintokerrokseen silkkinen kahvinmaku kielellään. Hän nojasi suurella maksaläiskien peittämällä kädellään hissin seinään pyrähdyksestä puuskuttaen ja rintaansa pidellen.

Hissin ovi avautui valoa tulvivaan aulaan, jonka toisella laidalla suuri kahvikone hohti kutsuvana. Papujen paahtunut tuoksu leijui hissiin. Jos hän kuolisi pian, ainakin hän olisi juonut vielä kerran sitä samettista kahvia.

Anthana

Anthana istui käytävässä, joka oli valkoisempi kuin mikään, mitä hän oli ennen nähnyt. Hän ei haistanut hometta, ei rasvaa tai mitään muutakaan alamaailmasta tuttua. Hänen uudet vaatteensa tuntuivat puhtailta ja kankeilta ihoa vasten.

Anthana ei ollut pakannut mukaansa mitään ylätasolle lähtiessään. Mikään alamaailmassa ei ollut pakkaamisen arvoista. Ja silti hikikarpalot nousivat hänen otsalleen, kun hän mietti, mihin tämä valkoinen käytävä lopulta johtaisi.

Useita päiviä kestänyt terveystarkastus oli saanut Anthanan tuntemaan itsensä koiraksi. Hänellä oli vaivautunut ja häväisty olo, mutta nyt hän istui pestynä ja suittuna toimiston edessä odottamassa viimeistä haastatteluaan Odotukseen. Henkilökunta sanoi kaikkien toimenpiteiden olevan tärkeitä, jotta he voivat määritellä hänelle roolin uudessa maailmassa. Roolia pystyi kuulemma tarvittaessa muuttamaan myöhemmin, mutta tämän kaiken tarkoitus oli helpottaa alkua uudessa elämässä, uudella planeetalla. Sopeutumista yhteiskuntaan.

Anthana ei pitänyt rooleista. Joku ylämaailman ääliö tuijottaisi häntä tässäkin haastattelussa ja kategorisoisi hänet lokeroon, johon hän ei luultavasti sopisi.

Hohtavan valkoinen ovi avautui, ja pyylevä mies pyysi hänet sisään toimistoon. Mies istutti Anthanan pöydän toiselle puolelle ja otti itse puhisten paikan häntä vastapäätä, datalevyjen takaa.

”Ensinnäkin onnea vielä minunkin puolestani. Tämä mahdollisuus osuu vain harvoille, ovi uuteen, upeaan maailmaan. Miten jännittävää”, mies sanoi innottomasti. ”Minä tulen määrittämään sinulle roolin, jolla pääset alkuun uudessa maailmassa. Tätä varten minun on kysyttävä muutamia kysymyksiä.”

Mies lateli lauseita toisensa perään ja hädin tuskin vilkaisi Anthanaa tämän vastatessa. Tunne, että häntä kohdeltiin kuin eläintä ei juuri karissut miehen pakotetusta hymystä huolimatta. Mies puhui tarpeettoman hitaasti, ja kysymykset tuntuivat lapsellisilta. Anthanan hampaidenpesu- tai ruokatottumukset eivät tuntuneet olennaisilta, mutta hän vastasi kysymyksiin nopeasti ja ytimekkäästi.

Anthana ei ollut päässyt näkemään ylämaailmaa tämän rakennuksen ulkopuolella. Hän halusi haistaa ilmaa, jonka hän aisti ikkunattomien seinien toisella puolella. Paistoikohan ulkona aurinko?

”Siinäpä olivat minun kysymykseni. Eiväthän ne olleet liian vaikeita?” mies kysyi jäämättä odottamaan vastausta. Hän nousi ylös tuoliltaan ja avasi toimiston oven.

Käytävällä odotti symmetrinen nainen, jonka huulet oli punattu kirkkaanpunaisiksi. Hänen hampaansa hohtivat lähes yhtä valkoisina kuin käytävän seinät.

”Tässä on Ayla. Hän saattaa sinut valmistautumishuoneeseen. Eikö ole jännittävää?” Mies ei vaikuttanut siltä, että se olisi jännittävää.

*

Anthana raapi päänsä ajeltua puoliskoa ja katseli ympärillään olevaa huonetta. Valkoista, valkoista, valkoista. Kaikki oli valkoista. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi näkemään maailman, jossa oli värejä. Tähän asti ainoa väri, jota hän oli nähnyt ylämaailmassa, oli valkoinen. Symmetrisen naisen punaisia huulia lukuun ottamatta. Anthana oli puettu läpikuultavaan, ihoa myötäilevään haalariin, joka oli varta vasten suunniteltu kylmäkapseliin pitkille matkoille. Ja tietenkin se oli valkoinen.

Huoneen ovi avautui, ja Anthana saatettiin kirkkauteen. Halli, johon hän saapui, oli täynnä kapseleita. Hallin laidoilla olevat ovet aukesivat yksi toisensa jälkeen, ja muut voittajat saapuivat tilaan. Alamaailma oli kuorittu ja puunattu heistä kaikista kerros kerrokselta, eikä Anthana olisi tunnistanut ketään, vaikka olisi heidät aiemmin tavannutkin. Alamaailmalaisten ilmeet vaihtelivat onnesta jännitykseen.

Anthanan kurkkua kuristi. Osa hänestä halusi vain juosta pois. Ajatus lentämisestä jäädytettynä avaruuden halki sai hänen jokaisen solunsa huutamaan. Hän halusi vain tuntea vihdoin oikeat auringonsäteet kasvoillaan. Luulisi, että siihen olisi helpompiakin keinoja kuin viisikymmentä vuotta jäädytyksessä. Toisaalta, odottipa häntä voittolipukkeen toisella puolella mitä tahansa, sen täytyi olla parempaa kuin se surkea elämää imitoiva esitys, jota alamaailma asukkailleen tarjosi.

Anthana saatettiin kapselin vierelle. Sen kyljessä vilkkui datalevy ja levyn vieressä oli kaksi nappia, vihreä ja punainen. Anthana yritti ymmärtää välkkyviä numerosarjoja, mutta ne eivät avautuneet hänelle. Muut voittajat asettuivat identtisissä haalareissaan omien lähes identtisten kapseleidensa viereen.

Anthanan kapselin kylkeen oli liimattu suurella numero 88. Hän juoksutti sormeaan numeroiden päällä. Äärettömyyden symboli. Sen hän ymmärsi. Hänet valtasi tunne, että juuri tässä hänen kuului olla. Ei alkua, ei loppua. Aivan kuten kaikissa hänen piirroksissaan.

Anthana kiipesi kapseliin, kuten heille oli näytetty harjoitusvideossa. Hänen ranteensa lukittuivat paikoilleen, ja sensorit painuivat hänen ohimoilleen. Ne tuntuivat kylmiltä lämmintä ihoa vasten. Hän tunsi sensoreista lähtevien väreiden kulkevan vartalonsa läpi sähköisinä virtoina, ja kapselin kansi loksahti paikoilleen. Anthana sulki silmänsä.

Bron

Kapselien kirkas välähdys valaisi operointikeskuksen, jonne Bron oli palannut kahvinsa kanssa. Kuhina hallissa pleksin toisella puolella oli hiljentynyt, ja Bron piti katseensa tiukasti kahvin pinnalla pyörteilevissä kuplissa.

Datavirrasta pomppasi esille punaisena kirkuva virhekoodi. Bronin rintaa alkoi kiristää jälleen. Kaikista päivistä tietenkin tämän piti olla se päivä, Bron kirosi hiljaa. Hänen kämmenensä kihelmöi, ja hän oli varma, että se hehkui tavattoman punaisena.

Virhekoodi tuijotti Bronin harmaiksi muuttuneita kasvoja järkähtämättömänä. Se vaati uhria, ja Bronin tehtävä oli antaa se sille. Hän nousi vaivalloisesti ylös tuoliltaan rintaansa pidellen, otti kahvin mukaan ja raahautui hallin puolelle vievälle ovelle.

Kapselien kannet olivat poksahdelleet auki. Kaikkien paitsi kolmen. Kaksi näistä kolmesta oli toiminut suunnitellusti, ja kapselit singahtivat yläpuolelle ilmestyneeseen putkeen matkalle kohti Uutta nousua. Kolmas pysyi kuitenkin tiukasti paikallaan tuhoamista odottaen.

Rintakehän pistely levisi hellittämättömästi Bronin oikeaan käsivarteen jättäen sen lopulta tunnottomaksi. Kävely kävi yhä raskaammaksi. Kalmankalpeat kasvot seurasivat hänen yhä vaivalloisemmaksi käyvää liikkumistaan auki ponnahtaneista kapseleista, kunnes hän saavutti viallisen kapselin ja sen punaisena sykkivän napin. Kapseli numero 88. Kerääjäimuri purisi jo hänen takanaan siirtyen kapselilta toiselle. Se muutti ruumiit tuhkaksi ennen kuin ne ehtivät kangistua.

Paineen tunne Bronin rintakehässä kasvoi kasvamistaan ja pakotti hänet tukeutumaan tärisevällä käsivarrellaan kapselia vasten. Kahvi hänen toisessa kädessään lainehti reunalta toiselle kupin laitoja nuollen.

Kapselin 88 kannen alla näkyivät jäyhät ja teräväpiirteiset naisen kasvot. Hänen päänsä oli ajeltu toiselta puolelta, ja hänen käsivartensa näyttivät vahvoilta. Hän näytti Bronista taistelijalta. Ei ihme, että hänet oli laitettu tuhottavien listalle. Tämä nainen tuskin sopisi kenenkään palvelijaksi.

Bron työnsi itsensä takaisin pystyyn ja katsoi kämmentään, jota punainen nappi oli tahrannut kaikki nämä vuodet. Se laatikko täynnä tuskaa ja kysymyksiä, jonka hän oli sulkenut mielensä perukoille, ammotti nyt apposen auki.

Ei, hän ei lähtisi täältä heidän ehdoillaan. Hän oli elänyt koko elämänsä heidän sääntöjensä mukaan, mutta hän ei aikonut lähteä niiden mukaan. Tämän pienen hetken hän pitäisi itsellään.

Kylmä hiki putoili lattialle Bronin kasvoilta. Hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Kahvikuppi tärisi rajusti, kun Bron nosti sen päättäväisesti huulilleen. Kahvin samettinen, pehmeä maku sai hänet hymyilemään. Tämä ei ollut huono päivä lähteä.

Bron siemaisi viimeisen kulauksen majesteettisen makuista kahvia ja painoi vihreää nappia, ennen kuin lysähti lattialle. Kapseli päästi vaimean huokauksen ja katosi yläpuolelle ilmestyneeseen putkeen.

Nro 88

Kapselin läpinäkyvä kansi aukesi äänettömästi. Ilmavirta puhalsi kapselin sisälle ja täytti sen raikkaalla ilmalla.

Numero 88 avasi silmänsä. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa kuin ensimmäistä kertaa. Kirkkaus sai hänet siristelemään silmiään ennen kuin ne tottuivat uuteen olotilaan.

”Huomenta, Numero 88. Miten sinä voit?” Nainen punaisessa kaavussa katsoi kapseliin välittävä ilme kasvoillaan.

Numero 88 nousi istumaan. Hänen pitkä, musta lettinsä valui hänen vyötärölleen asti. Hän raapi ajeltua päänpuoliskoaan ja hengitti hetken aikaa rauhallisesti miettien, miten vastata naisen esittämään kysymykseen.

”Kaikki on hyvin”, nainen sanoi pehmeällä äänellä. ”Sinun elintoimintosi näyttävät oikein hyviltä. Pieni sekavuus kuuluu asiaan. Tänään on sentään syntymäpäiväsi. Ja samalla ensimmäinen päiväsi Uudessa nousussa. Tule, esittelen sinut isäntäperheellesi.”

Nurmi tuntui pehmeältä Numero 88:n jalkojen alla. Violetit köynnökset kiipeilivät talon seinillä, ja kauempana välkehti turkoosi järvi. Sinisellä taivaalla paistava aurinko sai järven pinnan tuikkimaan kuin tuhannet timantit.

”Eikö olekin kaunista. Suojelijat tekivät hyvää jälkeä Uuden nousun suunnitellessaan. Olet onnekas, että olet uudestisyntynyt tänne.”

Monet asiat Numero 88:n ympärillä tuntuivat tutuilta, hän ei kuitenkaan tiennyt, miksi. Hän yritti saada muistoista kiinni, mutta siellä, mistä hän niitä hamusi, ei ollut mitään mistä ottaa kiinni. Hän kosketti köynnöksiä pitkillä, paloarpisilla sormillaan.

Kaikki tuoksui elämältä. Uudelta elämältä.

 

_____

Sanna Tolmunen on leffa- ja tv-intoilija, joka tekee markkinointia ja viestintää päivisin ja kirjoittaa fantasiaa, scifiä ja kauhua öisin. Tarinoissa häntä inspiroivat uudet maailmat ja ajattomat tunteet.