Pihla Tammisto
Aura-auto oli kasannut lumen korkeiksi kinoksiksi vanhan rauta-aidan viereen. Kömmin lumivuoren taakse ja kahlasin eteenpäin kinoksen ja aidan välissä saappaat lumesta täyttyen. Vähän toivoin, että olisin ollut vielä toppahousuiässä, mutta olin kuudennella ja lumiset saappaat ja kylmät nilkat oli vain kestettävä. Aidan ja lumipenkan välissä ei ollut ketään, mutta sinne Aada oli mennyt. Kutsuin häntä nimeltä, mutten saanut vastausta. Vähän matkaa edessäpäin oli aidassa pieni portti, joka oli jäänyt auraajalta huomaamatta ja lumipenkkojen taakse. Rämmin eteenpäin ja kurkistin portista. Sen takana lumi oli haudannut kasvitieteellisen puutarhan. Nietosten peittämiä puita ja kauempana ehkä talo, mutta oli hankala sanoa, sillä oli alkanut pyryttää. En nähnyt askelia kasvitieteellisen polulla, mutten keksinyt minne muuallekaan Aada olisi mennyt. Kokeilin porttia, sen kahva antoi periksi. Portti nitisi saranoillaan, ja kun kurkistin raosta, katseeni tavoitti Aadan kengänjäljet.
”Aada!” huhuilin. ”Saako sinne mennä?”
Sulje perässäsi, portissa luki. Stäng efter dig. Close after you, please. Закрыть после тебя.
Puskin porttia, kunnes mahduin tunkemaan raosta. Astuin sisään ja vatsassani muljahti niin kuin silloin kun luulee portaiden jo loppuneen, mutta tuleekin vielä yksi askelma, ja jalka tuntuu menevän koko maailman lävitse. Puistelin itseäni ja tähyilin ympärilleni.
”Aada! Hei Aada, missä sinä olet? Minä olen pahoillani, kuuletko? Minun ei ollut tarkoitus, ihan oikeasti!” Nielaisin hermostuneena. ”Tule, mennään takaisin!” Olin sulkemassa portin perässäni, mutta sitten epäröin. Mitä jos se menisi lukkoon, emmekä pääsisi pois? Jätin portin auki.
Astuin muutaman askelen eteenpäin ja olin taas aikeissa huutaa, mutten saanut ääntä suustani, sillä hiljaisuus ympärillä oli muuttunut miltei painostavaksi. Äänettömyyden loivat autojen ja ihmisten puute. Muuri kai piti liikenteen äänet toisella puolen. Ja lumisade. Lumi vaimentaa ääniä. Se kuulosti järkevältä, vaikka lumisade olikin äkkiä lakannut. Lumiset puut kurottautuivat Aadan askelten ylle, tuoksui voimakkaasti pihkalle ja neulasille. Muutamia nimikylttejä pisti esiin hangen keskeltä, siellä missä tuuheiden puiden alla maa oli paljaampi. Seurasin askelia käärmekuusten alle, kunnes jäljet loppuivat. Katselin hermostuneena ympärilleni ja sitten ylöspäin.
”Aada!” huusin kohti käärmekuusten latvuksia. Askel kahahti ylhäällä puussa ja minä nauroin helpottuneena. ”Aada! Tyhmä! Tule alas!”
Jokin liikahti oksien lomassa ja kurottautui alaspäin.
Se ei todellakaan ollut Aada.
Kiljuin, mutta lumisessa pakkasessa ääneni vaipui heiveröisenä pois. Olento näytti etäisesti sammakolta, kissan kokoiselta sammakolta, joka tuijotti minuun valkeilla, ulkonevilla silmillä. Sen kiiltelevänkosteat varpaat tarrautuivat oksiin, ja se kannatteli limaista, turpeaa ruumistaan räpättävillä siivillä.
Kompuroin takaperin puiden alta, mutta pysähdyin äkisti kuullessani räpätystä takaani. Pyörähdin ympäri ja tuijotin silmästä silmään sammakkoa, joka roikkui ilmassa edessäni. Siipien räpsynnän tahtiin sen pitkä, vaaleanpunainen kieli liikkui suusta sisään ja ulos kuin vappupilli.
Käännähdin, näin polun päässä keltaisen talon ja rämpivin askelin lähdin juoksemaan sitä kohti.
”Apua! Aada!” Kiljuminen hidasti juoksemista, joten keskityin vain juoksemaan, kunnes kylmännihkeä kosketus painui ohimolleni. Huusin ja yritin repiä lintusammakkoa pois, mutta sen ohuet raajat takertuivat minuun periksiantamattomina. Se puristi olkaani, ja limainen kieli väpätti näkökenttäni rajalla. Riuhtoessani sitä irti toinen lintusammakko laskeutui limaisena painona pääni päälle. Keltainen seinä kohosi enää muutaman askeleen päässä, minä puoliksi juoksin ja puoliksi kaaduin päin ovea ja paukutin sitä kaikin voimin. Kylmänlimainen kieli kosketti ohimoani. Huusin hädissäni, heittäydyin lumeen ja yritin kieriä sammakoiden päälle. Kielet koskivat vaatteisiini ja ihooni, reuhdoin lujempaa ja iskin pääni kiveen. Tunsin kylmäävän kivun hetken, aavistuksena vasta, sitten maailma ympärillä alkoi vilkkua ja hämärtyä.
.
Säpsähdin istumaan. Joku tarrasi käteeni, minä kirkaisin ja huitaisin nyrkilläni niin lujaa kuin pystyin. Se ei ollut lentävä sammakko, vaan hyvin pieni ja vanha nainen, jonka nenästä valui nyt verta.
”Au”, totesi nainen irrottamatta minusta otettaan tai katsettaan.
”Apua”, vastasin käheästi ja sydän rajusti hakaten, kun maailma alkoi asettua ympärilläni. Istuin kivisellä lattialla koko keho jomottaen. Suussani maistui vereltä niin kuin hammas olisi lähtenyt irti, kurkkuun sattui, päässä jyskytti. Nieleskelin ja katseeni sinkoili sinne tänne. Paikka oli kaiketi lipunmyyntihuone. Seinustalla oli tyhjiä naulakoita ja tiskin takana vanhanaikeinen kassakone. Pienessä myymälässä myytiin kasviaiheisia postikortteja.
”Ei mitään hätää”, pieni nainen sanoi hermostuneena ja puristi olkaani. ”Kuka sinä olet? Sinun ei kuuluisi olla täällä.”
”Linnea”, sain mutistua. ”Minä vain etsin kaveria. Aadaa. Sillä on sininen pipo. Ja sitten tuli… lentäviä sammakoita.” Hieroin kivistävää päätäni.
Nainen vilkaisi kohti ikkunaa, ja seurasin hänen katsettaan. Ikkunalla sammakko veti vapisevaa ruumistaan eteenpäin takertuen lasiin kalpeilla varpaillaan. Se lipoi ilmaa pitkällä kielellään ja sen mulkosilmät killittivät meitä kalpeina ja iljettävinä.
”Kirjanpainajia”, sanoi vanha nainen. ”Älä niistä huolehdi.” Mutta hän itse näytti huolestuneelta. ”Piru sen hiiden perikööt… Hänen ei olisi pitänyt laittaa porttia alkuunkaan! Miksi ihmeessä se oli siinä?” Hän katsoi minuun kuin olettaen, että osaisin vastata.
Sana kirjanpainaja oli minulle tuttu. Pappa oli puhunut niistä ja siitä, miten ne tuhosivat kuusimetsät. Pappa oli pitänyt kuusista. Hän oli sitten lopulta hirttäytynyt kuuseen, mikä oli ollut surkea idea, sillä kuusenoksat eivät kestäneet sellaista ja siitä oli tullut melkoinen sotku. Mutta minä olin aina olettanut kirjanpainajien olevan jotain pieniä ötököitä puun kuoren alla.
”Eivät nuo ole kirjanpainajia”, sanoin epävarmana.
Vanha nainen näytti hakevan sopivaa vastausta. ”Ne ovat aivan varmasti… erilaisia kuin mihin olet tottunut. Tule.” Hän nousi pystyyn ja ojensi kätensä auttaakseen minut peräänsä.
”Aada on ulkona!” minä huomautin yhä lattialla nököttäen tarttumatta hänen käteensä.
”Hän on turvassa”, vanha nainen lupasi.
”Mistä sinä tiedät!? Hänen askeleensa loppuivat kesken.” Ajatus sai sydämeni hyytämään.
”Minä tunnen tämän paikan”, nainen vakuutti. ”Sinä… et ole nyt omassa maailmassasi. Mutta Aada on siellä, missä hänen kuuluukin olla.” Hänen kasvojensa juonteet kääntyivät hymyyn ja hänen olemuksensa rauhoittui. ”Sinä se vain eksyit väärään paikkaan, kultaseni.”
Nyökkäsin hitaasti ja annoin hänen viimein auttaa minut ylös. Hän oli minua lyhyempi ja minä sentään olin luokkani toisiksi lyhyin heti Aadan jälkeen.
”Linnea siis”, hän sanoi. ”Minä olen Lehvinkäinen.” Lehvinkäinen ojensi kätensä ja kätteli minua kuin aikuista. Sinä olet melkein aikuinen, muistutin itseäni. Vuoden kuluttua yläasteella.
”Tule, mennään sisemmäs, että pääset lämmittelemään.” Hän käveli huoneen poikki lasiovelle, jonka toisella puolen avautui kasvihuone.
Kasvihuoneen lämpö tuntui hyvältä kasvojeni kylmää vasten. Korkeat palmut kurottelivat latvuksiaan kohti lasista kattoa. Ulkona oli hämärää, kasvihuoneen valot kertautuivat laseista ja vehreät heijastukset peilautuivat seinistä edestakaisin loputtomiin. Näin kirjanpainajien ryömivän laseja pitkin kuin etsien paikkaa, josta päästä sisään. Kiiruhdin Lehvinkäisen perään ja seuraavaan huoneeseen, jonka ilma oli lämmöstä, kosteudesta ja mullantuoksusta paksu.
”Eiväthän ne pääse tänne?”
”Eivät”, Lehvinkäinen lupasi ja työnsi auki lasioven pieneen kiviseinäiseen huoneeseen. Sekin oli lasikattoinen ja täynnä kasveja, mutta kirjavalla villamatolla nökötti kaksi nojatuolia ja seinällä oli kakluuni, jossa tuli rätisi ja paukahteli.
”Ota märät vaatteet pois ja istu alas”, Lehvinkäinen määräsi. Vitkuttelin, kunnes hän ojensi minulle huovan ja kääntyi hienotunteisesti selin kohentelemaan tulta. Sitten vedin nopeasti märät vaatteet yltäni ja kietouduin alusvaatteisillani mahdollisimman syvälle huovan sisään. Kömmin nojatuoliin ja kiskoin vielä toisenkin huovan päälleni. Huovat kutittivat ja haisivat villalta.
Katselin kasveja, peikonlehtiä ja jukkapalmuja, sellaisia, joita oli Aadan kotona.
”Kuule. On mahdollista, että joudut jäämään tänne yöksi.” Lehvinkäinen osoitti olentoja. ”Ne eivät päästä sinua aivan helpolla takaisin.”
Nyökkäsin helpottuneena, koska minulla nyt yleensäkään ei ollut kummoista kiirettä kotiin. Vetäydyin nojatuolin selkämystä vasten. Sitten muistin jotakin.
”Kännykkä on Aadan luona! Saanko lainata sinulta?”
”Ei minulla ole”, vastasi Lehvinkäinen.
”Ei ole kännykkää?” kysyin typertyneenä. ”Jopa minulla on kännykkä.”
”Kenelle sinun pitäisi soittaa?” Hän laitteli vaatteitani kuivumaan tulisijan yläpuolelle.
Mietin asiaa ja kohautin olkiani. ”Ei kai kellekään.” Vaikka Aada saattaisi kyllä huolestua minusta. Ajatus sai pääni jyskytyksen pahenemaan. ”Onko sinulla särkylääkettä?” kysyin varovasti.
”Satutitko itsesi?”
”Joo”, mutisin. ”Pääni.”
”Olin juuri laittelemassa linssimuhennosta, voin laittaa sekaan…” Hän vaikeni ja katseli minua hetken tarkasti. ”Voin laittaa sekaan loitsun. Onko nälkä?”
Nyökkäsin.
”Hyvä. Odota siinä, minä tuon sinulle vaihtovaatteet.” Hän katosi samaa reittiä kuin olimme tulleetkin ja toi palatessaan keltaisen villapaidan ja hiukan liian isot housut.
”Kenen nämä ovat?” ihmettelin, kun olin saanut vaatteet päälleni ja päässyt muhennoksen ääreen.
”Löytötavaroita”, Lehvinkäinen vastasi.
”Löytötavaroita! Kuka kumma unohtaa housunsa kasvitieteelliseen?”
”Ihmiset ovat kummallisia”, Lehvinkäinen sanoi leppoisasti. ”Otatko leipää?”
”Joo!” Kurotin lämpimän leipäpalan. Muhennos oli hyvää, ja keittiö oli pieni ja kotoisa, sellainen kuin joissakin historiaelokuvissa. Uunissa paloi oikea tuli, katossa roikkui kuivia yrttinippuja, sieniä ja marjoja. Lasiovi johti vielä yhteen kasvihuoneeseen, jossa kasvoi kurkkuja, tomaatteja ja sensellaisia.
”Minäkin haluaisin asua tällaisessa paikassa.” Työnsin leipää ja muhennosta samalla kertaa suuhuni ja katselin ikkunoita, joista osasta aukesi näkymä kasvihuoneisiin ja osasta ulos. Pimeä oli laskeutunut nopeasti. Nieleskelin suuni melkein tyhjäksi. Pääni ja kurkkuni alkoivat tuntua normaaleilta. ”Onko täällä paljon myrkkykasveja?”
Lehvinkäinen nauroi. ”Totta kai. Voin näyttää huomenna.”
”Joo! Entä kuristajaköynnöksiä!?”
”Kuristajaviikuna”, Lehvinkäinen lupasi. ”Vaikka se kyllä kuristaa vain muita puita.”
”Voisiko se kuristaa ihmisen?”
”Ehkä se sitten voisi, jos se oikein yrittäisi”, Lehvinkäinen myöntyi. Hän kaapi kulhonsa tyhjäksi ja nousi. ”Jätä astiasi likoamaan.” Hän osoitti suurta vanhanaikaista lavuaaria.
”Minä voin tiskata.” En ollut varmasti ikinä elämässäni tarjoutunut tekemään kotitöitä, mutta Lehvinkäinen oli vähän niin kuin mummo, sellainen kiva mummo. Kaikki minun mummoni olivat alkoholisteja, koska minulla nyt vain oli kerta kaikkiaan hyvin surullinen suku. Mutta tämän pienen naisen, Lehvinkäisen, luona sitä saattoi ajatella tiskaavansa ihan mielellään.
”Kiitos, Linnea”, hän sanoi ilahtuneena ja lähti kastelukannun kanssa takkahuoneeseen.
Laskin astiani tiskialtaaseen ja katselin sitä epäluuloisena. Hyvä on, Linnea, sanoin itselleni. Kyllä sinä nyt tiskata osaat! Mutten ollut aivan varma. Tartuin tiskiharjaan ja ojensin käteni vanhanaikaista hanaa kohden, mutta säpsähdin kuullessani takaani kolahduksen. Käännähdin ympäri. Kurkkukasvihuoneen toisessa päässä ovi oli auennut ja siitä työntyi sisään jotakin, mikä ensihetkessä näytti kelopuun latvukselta. Aavistusta myöhemmin tajusin, että kyseessä olivat valtavat sarvet, joihin oli takertunut lunta ja kuivuneita oksia.
En jäänyt odottamaan millainen pää sarvia seuraisi. Ryntäsin tiskiharjaa puristaen takkahuoneeseen ja päistikkaa päin Lehvinkäistä.
”Sisään tuli jotakin”, puuskutin hädissäni. Veri virtasi kylmänä ihoni alla, mutta Lehvinkäinen vain hymyili ja lähti kastelukannuineen kohti keittiötä. Kuulin keittiön oven aukeavan ja vetäydyin peloissani takkahuoneen nurkkaan.
”Iltoja”, kuulin Lehvinkäisen sanovan.
”Minä haistan ihmisen”, tulija sanoi, ja sen ääni oli kalsea ja syvä niin kuin pohjaton lampi kylmänä yönä. ”Pienen, makea ihmisen.”
Peräännyin ja törmäsin valtavaan, siniseksi lasitettuun kukkaruukkuun. Se oli ainoa piilo, jonka keksin, joten otin tukea valtavasta peikonlehdestä ja kipusin sisään. Vetäydyin aivan pieneksi ja kurkistin sitten varovasti kukkaruukun laidan ylitse.
Valtava hahmo vyöryi keittiön läpi takkahuoneen ovelle, sarvista roikkui yhä oksia kuin joulukoristeita. Vetäydyin nopeasti pienemmälle kerälle, enkä enää uskaltanut kurkistaa.
”Mitä tämä on?” hirviö (Sillä kuinka muutenkaan sitä kutsua?) kuului kahisuttavan kuivuvia vaatteitani. ”Kuinka sinä saatoit päästää ihmisen sisään muuttamatta sitä? Koko paikka haisee lapselle! Sinä tiedät, kuinka niihin suhtaudutaan.”
”Lakkaa murisemasta nyt ja mene laittamaan teetä”, Lehvinkäinen käski, mutta hänen äänestään kuulsi hermostuneisuus. ”Sitä nyt ei vain voinut jättää ulos. Kirjanpainajia.”
”Minä huomasin”, hirviö murisi. ”Melkein söivät minut elävältä.” Sydämeni hakkaavan kohinan lävitse kuulin, kuinka sen hitaan raskaat askelet lähestyivät piilopaikkaani. Rutistin itseni niin pieneksi kuin pystyin ja pidätin hengitystäni.
”Hah!” Valtava, kylmä käsi tarrasi minua niskasta ja nosti ilmaan.
Hirviö oli kietoutunut paksuun takkiin ja turkiksiin. Turkisten ja sarvien välissä oli sen pää, mutta se ei ollut ihmisen pää, eikä edes eläimen. Se oli pelkkä tyhjä kallo. Peuran tai hirven tai jonkin sellaisen kelmeänvalkeaa luuta, ja silmäkuopat, jotka olivat suuret, syvät ja pohjattoman mustat.
Huusin keuhkojeni koko voimalla ja yritin lyödä sitä tiskiharjalla. Hirviö ravisti minua niin, että pelkäsin niskani repeävän sijoiltaan. Sen luiset sormet painuivat ihooni ja kuumaa verta kihosi kaulalleni.
”Varovasti, varovasti!” Lehvinkäinen älähti. ”Laske se alas. Ne ovat herkkää tekoa.”
Hirviö laski minut kevyesti maahan. ”Siitä saa kyllä soman pienen puun”, se totesi. ”Ruukkukin on valmiina.” Ikkunalaseja vasten kuului räpätys ja hirviö näytti muistavan taas kirjanpainajat. Kun se seuraavan kerran puhui, sen äänessä kalskahti raivo: ”Pikkuihminen! Oletko sinä siis jättänyt portin auki!?”
”Niin kai sitten”, sain inistyä.
”Kirottua!” hirviö ärisi ja koukisteli luisia sormiaan kuin sen olisi tehnyt mieli kietoa ne kaulalleni ja kuristaa minut. ”Siinä käsketään neljällä kielellä sulkea se perässään!”
Lehvinkäinen marssi kädet puuskassa luoksemme. ”Itse olit jättänyt portin siihen lojumaan, niin että itseäsi on kyllä vain syyttäminen!”
Hirviö mulkoili meitä kumpaakin, mutisi jotakin ja käännähti ympäri poistuakseen keittiöön. Hetken kuluttua keittiöstä kuului kolinaa. Uskalsin taas hengittää.
”Nyt kun Hiitolainen on täällä, me voimme ajaa nuo pois ja sulkea portin.” Lehvinkäinen osoitti kohti kattoa. ”Sinä pääset lähtemään huomenna.”
”Ei se voi mihinkään lähteä!” Hiitolainen karjaisi keittiöstä. ”Mitä se kertoo ihmisten maailmassa?”
”En minä kerro mitään!” uikutin. ”Lupaan. Kenelle minä muka kertoisin? En minä kerro kenellekään edes tavallisia asioita tavallisesta maailmasta, en minä ikinä kertoisi tällaisesta!” Paitsi ehkä Aadalle voisin, mutten sanonut sitä, koska ei sillä olisi väliä, Aada ei uskoisi, hän uskoi hyvin vähän edes niitä tavallisia asioita tavallisesta maailmasta. Pyyhin verta paidankaulukselta.
”Huomaatko mitä teit!?” Lehvinkäinen ärähti Hiitolaiselle. ”Nyt täällä haisee ihmisen verikin!”
”Mistä minä olisin tiennyt, että se niin pienestä repeää?” hirviö puolustautui. ”Missä meillä on inkivääriä?”
”Tuore on loppu, siellä on vielä kuivattua.” Lehvinkäinen taputti lempeästi käsivarttani. ”Tulehan, mennään kohentamaan tulta.” Se tarttui minua hellästi kädestä ja johdatti takan ääreen.
Kun olimme saaneet tulen taas roihuamaan ja minut oli laastaroitu, Hiitolainen palasi turkiksistaan kuoriutuneena, pellavakauhtanassa ja huopikkaissa. Se kantoi tarjotinta, jolle se oli asetellut kaksi ruusukuvioista teekuppia ja teepannun.
”Olisit nyt tuonut tytöllekin”, Lehvinkäinen sanoi.
Hiitolainen käänsi kuolleiden silmiensä katseen minuun ja tuijotti, kunnes aloin vapista kiireestä kantapäähän. ”Turha sitä on ruokkia, ellei aio tehdä siitä paistikasta, ja turha siitä on tehdä paistikasta, kun se on noin pieni ja hintelä.”
”Ei vaan ystävälliseksi eleeksi, kun olet kerran pelotellut sen henkihieveriin!”
”Ai, no, siinä tapauksessa.” Hiitolainen laski tarjottimen pienelle pöydälle ja lähti takaisin keittiöön hakemaan kolmatta teekuppia.
Hiitolainen ja Lehvinkäinen istuutuivat nojatuoleihin, ja Lehvinkäinen teki minulle tilaa niin että mahduin käpertymään hänen viereensä. Hän laski kätensä rauhoittavasti käsivarrelleni ja ojensi minulle viltin.
”Linnea”, hän sanoi, ja pidin siitä, kuinka hän sanoi nimeni. ”Kirjanpainajat pääsivät livahtamaan tänne mukanasi, kun jätit portin auki. Tavallisesti minä olisin ollut vastassa ja pyytänyt tulijaa sulkemaan portin perässään.” Hän loi tuiman katseen Hiitolaiseen.
Hiitolainen vältti Lehvinkäisen katseen ja sanoi minulle: ”Sinä jätit portin auki maailmojen väliin. Kirjanpainajat ovat ensimmäisinä kärkkymässä, mutta pian sieltä tulee muutakin.”
Nielaisin. ”Emmekö me voi vain mennä ja sulkea sitä?”
”Niin me aiomme tehdä”, Hiitolainen sanoi. ”Mutta koska sinä olet sen avannut, vain sinä voit sen sulkea.”
Vilkaisin kohti kattoa. Kirjanpainajat vetivät itseään sitä pitkin ohuilla limaisilla raajoillaan etsien rakoja, joista tunkeutua sisään. Nielaisin äänekkäästi.
”Miten?” penäsin. ”Niitä oli vain pari silloin, kun minä tulin ja nyt niitä on varmaan tuhat!” Vaikenin. ”Mitä ne edes tekevät?”
”Teidäthän kirjanpainajat omasta maailmastasi? Ne ovat hiukan samanlaisia.”
”Pappa sanoi, että kirjanpainajat ovat hyviä. Ne tuhoavat kuuset, mutta se on osa luonnon kierto- kierto-”
”Kiertokulkua?” Hiitolainen ehdotti ja tuijotti minua pää kallellaan.
”Sitä juuri! Koska, koska, kuusien juurella ei kasva muita kasveja, kun maa on niin hapan ja kun kirjanpainajat ovat tuhonneet metsän, se lahoaa ja kasvaa taas paljon kasveja ja sitten joskus kasvaa taas pelkkiä kuusia. Ehkä.”
”Ehkä”, Hiitolainen myönsi. Hän näytti huvittuneelta, vaikka olikin hankala sanoa. ”Et ole typerä, ihmisenlapsi. Mutta sinä olet kuusi, ja tahdotko sinä lahota ja antaa muiden kasvien kasvaa päällesi?”
”Ehkä en”, minä myönsin. ”Vaikka keksin kyllä ikävämpiäkin tapoja kuolla.”
”Ne kiertävät kielensä mieleesi”, kertoi Hiitolainen. ”Repivät sen rikki ja munivat sinne munansa.”
Nielaisin pahoinvointia ja kulautin tiskiveden makuista teetä.
”Ja lopulta sinusta tulee samanlainen.”
”Lentävä sammakko?” tarkensin ja tirskahdin ehkä siksi että se oli hauskaa, mutta luultavammin siksi, että minua pelotti.
”Niin”, Hiitolainen vastasi.
”Pelastaako minut sitten tosirakkauden suudelma?” kysyin virnistäen.
”Ei”, totesi Hiitolainen. ”Sitten sinua ei pelasta yhtään mikään.”
Vakavoiduin. ”Okei. Miten minä ikinä pääsen portille?”
”Ne tuntevat sinut”, Lehvinkäinen selitti. ”Hyökkäävät kimppuusi heti kun pääsevät, sillä mikäli ne tappavat portin avaajan, ei kukaan voi sulkea porttia, ja ne saavat jäädä mellastamaan maailmojen väliin.”
”Onpas typerää”, minä sanoin. ”Siis jättää niin tärkeä portti kaikkien näkyville.”
”Niinpä”, sanoi Lehvinkäinen ja mulkoili hetken Hiitolaista. Sitten hän hymyili minulle ryppyistä hymyä. ”Meidän täytyy muuttaa sinua hiukan.”
”Muuttaa minua?” kysyin pelästyneenä.
”Jotta ne eivät tunnista sinua ihmiseksi”, Hiitolainen selvensi ja tutkaili minua tyhjillä silmäkuopillaan.
”Niin kuin… naamiaisasu vai?” kysyin ja toivoin, että kyse olisi jostakin helposta ja mukavasta, niin kuin naamiaisasusta.
”Ei”, Lehvinkäinen sanoi. ”Meidän on muutettava sinun mieltäsi ja sitä mitä sinä olet, ihmisyyttäsi.”
”Ja se on aivan välttämätöntä?” kysyin.
”Erittäin”, sanoi Hiitolainen.
”Kyllä”, sanoi Lehvinkäinen.
”Mutta… Muistanko minä sitten, että olen minä? Vai tuleeko minusta joku muu?”
Lehvinkäinen ja Hiitolainen loivat toisiinsa katseen, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkärankaani pitkin.
”Mutta jos vain minä voin sulkea portin!” sanoin hädissäni. ”Silloinhan minun on oltava minä! Vai mitä?”
”Se on totta”, Lehvinkäinen myönsi. ”Siksi tämä vaatiikin taitoa. Meidän on löydettävä jokin sellainen kohta sinun sisältäsi, joka on juuri tarpeeksi sinä, jotta pystyt sulkemaan portin, mutta samalla kertaa niin vähän sinä, että se hämmentää kirjanpainajia.” Hän hymyili hämmennykselleni. ”Me olemme tehneet tämän ennenkin. Älä ole yhtään huolissasi. Tässä menee vain päivä ja sen jälkeen kaikki palaa ennalleen.”
Tahdoin uskoa Lehvinkäistä. Siinä oli kumminkin niin hyvä olla, hänen vieressään, kun tuli rätisi takassa ja kädessä oli kupillinen teetä, joka maistui tiskivedeltä. Tarkkailin Hiitolaista, ja sekin näytti nyt vanhalta ja hiukan kumaralta, eikä lainkaan niin pelottavalta kuin hetki sitten.
”Minä seurasin ystävääni tänne”, uskaltauduin kertomaan Hiitolaiselle. ”Lehvinkäinen sanoi, että hän on turvassa.”
”Ystävääsi?” kysyi Hiitolainen ja vaihtoi taas Lehvinkäisen kanssa katseen.
”Aadaa”, selvensin. ”Hänellä oli sininen pipo ja punainen takki.”
”Ei hän täällä ole”, Hiitolainen sanoi. ”Kyllä me olisimme sellaisen huomanneet. Meidän tehtävämme on vartioida porttia.”
Kohotin kulmiani. ”Ja sehän onkin sitten hoitunut hyvin.”
Kumpikin heistä nauroi, ja äkkiä ilma huoneessa oli paljon lämpimämpi ja kevyempi.
Hiitolainen kohottautui nojatuolistaan. ”Meidän on parasta aloittaa heti.”
Lehvinkäinen kääntyi katsomaan minuun. ”Jaksathan, Linnea?”
Nyökkäsin.
Hiitolainen tutkaili minua. ”Tule tänne, ihminen”, hän käski.
Nielaisin ja nousin seisomaan takan eteen. Kiedoin käteni ympärilleni, mutta sitten minua alkoi ärsyttää oma pelkoni. Pusersin käteni nyrkkiin, laskin ne sivuilleni ja silmäilin Hiitolaista sarvenkärjistä huopikkaisiin niin arvioivasti kuin osasin.
Hiitolainen alkoi nauraa. ”Ihmisenlapsessa saattaa olla sisua. Ehkä meidän pitäisi ottaa se pois ensin?”
”Shsh!” sihahti Lehvinkäinen. ”Et nyt sen luonteeseen koske.”
Minua kylmäsi, kun tajusin, etten tiennyt mitä ne tarkalleen aikoivat tehdä.
”Odota!” minä yritin kiljaista, mutta se oli myöhäistä, sillä Lehvinkäinen oli painanut kätensä lapaluitteni väliin, ja Hiitolainen painoi sormensa otsalleni. Jäykistyin pelosta ja mietin, pitäisikö minun rimpuilla irti, mutta heidän kosketuksestaan olin juurtunut osaksi lattiaa, enkä voinut enää liikkua. Korvissani surisi ja kasvit ympäri huonetta tuntuivat kiemurtavan näkökenttäni rajoilla. Valtava peikonlehti laski vähitellen lehvyksiään minua kohti samalla kun saintpauliat nurkissa kasvoivat.
.
Säpsähdin kuin unesta, räpyttelin silmiäni ja katselin ympärilleni, mutten nähnyt ketään, enkä oikeastaan mitään. Vain häivähdyksiä kasveista.
Tuli rätisi. Kuulin hiljaista puhetta, mutten saanut sanoista selvää.
.
Avasin silmäni ja tuijotin lasia, josta tulisijan hohde heijastui. Ja minä heijastuin utuisena myös. Oli hämärää. Kohottauduin hiukan ja taivutin särkevää niskaani. Istuin toisessa vihreistä samettinojatuoleista. Lehvinkäinen istui synkän näköisenä toisessa ja kääntyessäni näin Hiitolaisen, joka seisoi hirviömäisenä hahmona huoneen nurkassa juuri ja juuri valopiirin rajalla.
Hiitolainen huomasi minut ensin. ”Se heräsi.” Hän harppoi luokseni.
Lehvinkäinen hyppäsi alas nojatuolista ja tuli luokseni. Hän painoi kätensä otsalleni. ”Miltä tuntuu?” hän kysyi.
Tuntui pahalta. Niin kuin joku olisi vääntänyt ihoani pois paikoiltaan.
”Kuka sinä olet?” Hiitolainen tiukkasi.
”Linnea”, sain kähähdettyä. Nielaisin. ”Saanko vettä?”
Lehvinkäinen vilkaisi käskevästi Hiitolaiseen, joka kääntyi ja katosi keittiöön.
”Missä sinä olet?” Lehvinkäinen laski kätensä käsivarrelleni, mutta pudistin sen nopeasti pois, sillä aralla ihollani kosketus tuntui polttavalta.
”Kasvitieteellisessä”, kerroin.
”Itse asiassa kasvitaikuudellisessa”, Hiitolainen korjasi ja ojensi minulle mukin.
”Ai?” kysyin.
”Niin”, Lehvinkäinen myönsi. ”Ihmiset saivat tieteelliset ja me taikuudelliset. Taiteelliset menivät muualle.”
”Sinä muistat tehtäväsi?” Hiitolainen kysyi. ”Sinun on suljettava portti.”
”Niin”, sanoin. Kurtistin kulmiani. ”Mihin se vie?”
”Ihmisten maailmaan”, Lehvinkäinen selitti. ”Yleensä.”
Ihmisten maailma. Ajatus tuntui niin kaukaiselta, että minua alkoi naurattaa.
”Sinun täytyy ehkä levätä nyt”, Lehvinkäinen arvioi vakavana.
”Minulla on ihan hyvä olo”, sanoin nopeasti, sillä ajatus ihmisten maailmasta teki minut levottomaksi. Jos portti olisi auki, ihmiset pääsisivät sisään siihen kummalliseen kasvitaikuudelliseen. Olin mielelläni ainoa ihminen. No, ehkä Aavan voisin ottaa.
Aavan? Pääni jyskytti. Sekin oli jollakin lailla sijoiltaan. Aada, tajusin ja maailma tuntui oikenevan hetkeksi takaisin. Minua jäyti jokin, mutten saanut kiinni siitä mikä se oli. Katseeni osui siihen suureen siniseksi lasitettuun kukkaruukkuun ja sain jotenkin otteen jäytävästä tunteesta. Aivan kuin olisin multaa, johon oli painettu pieni kolo siementä varten.
”Jatketaan”, Lehvinkäinen sanoi. Hänen ilmeensä oli omituinen, hampaat tiukasti puristettuina yhteen ja silmissä katse, jota en osannut nimetä. Siinä oli surua ehkä, tai vähän kuin häneen olisi sattunut.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin huolissani.
”On”, Lehvinkäinen vastasi. ”On, totta kai.” Hän ei katsonut minuun. Sen sijaan hän katsoi Hiitolaiseen. ”Jatketaan.”
”Oletko varma?” Hiitolainen kysyi. ”Ihminen ei näytä voivan hyvin. Ehkä pitäisi odottaa aamuun?”
”Minä voin ihan hyvin”, vakuutin, mutta samalla minua hyysi. ”Mitä minulle tapahtui?”
”Me vain järjestelimme asioita uudestaan”, Hiitolainen sanoi rauhallisesti, sillä Lehvinkäinen oli käännähtänyt pois luotani ja kohenteli tulta. Hiitolainen katsoi minuun tyhjillä silmäkuopillaan. ”Kun olet sulkenut portin, me palautamme kaiken ennalleen.”
.
Olin jossakin unen ja valveen rajamailla, keskellä lämmintä, kosteaa maailmaa, jossa kuulin kasvien hiljaa humisevan toisiaan vasten. Avasin silmäni ja katselin murattia, kaktuksia ja peikonlehteä, jotka täyttivät näkökenttäni. En ollut mitään tai missään, kaikkialla ympärilläni vain havisi. Saatoin kuulla juurten naksuvan ja maailman virtaavan kuorten alla.
Sinun olisi pitänyt kertoa minulle, Lehvinkäinen sanoi jossakin kaukana. Hiitolainen murahti jotakin, missä ei ollut sanoja.
Minä en halunnut kuulla heitä, olisin mieluiten pysynyt omassa maailmassani, pimeässä kasvien keskellä. Siellä olin niin rauhassa. Mutta olin kuitenkin utelias.
Me olimme sopineet, ettemme enää hae niitä.
Viimeisiä velkoja. Hiitolainen vastasi. Älä siitä huolehdi.
Kahisi. Johtuiko kahina Hiitolaisesta ja Lehvinkäisestä vai kasveista, sitä en osannut sanoa.
Älä sinä rupea minua holhoamaan.
Tämä on viimeinen kerta, minä lupaan. En minä pidä tästä yhtään enempää kuin sinäkään. Hiitolaisen ääni oli käheä.
Kuului syvä huokaus, mutten tiennyt oliko se Lehvinkäinen vai peikonlehti.
Minä vain järjestelin viimeisiä asioita. Tahdon elää rauhassa, tahdon meidän elävän rauhassa, kunhan olen tehnyt ja vienyt nämä, kaikki on hyvin.
Kuinka monta sinulla on nyt?
Sain yhden tiistaina, toisen tänään. Hän on kolmas ja viimeinen.
Oli hetken aivan äänetöntä.
Ymmärrän, Lehvinkäinen sanoi lopulta.
Minä olen pian valmis, kuulin Hiitolaisen sanovan hiljaa. Olen pahoillani. Todella.
.
Heräsin auringonsäteisiin, jotka helmeilivät varovaisina pitkin lasista kattoa, hivuttivat itsensä seinille ja kasvoilleni. En ollut enää nojatuolissa, vaan joku oli sijannut takan eteen patjan ja nostanut minut siihen. Työnsin raskaan tilkkutäkin päältäni ja nousin tokkuraisena istumaan.
”Sinä heräsit”, Lehvinkäinen huomasi ilahtuneena jossakin näköpiirini ulkopuolella. ”Tule, täällä on aamiaista. Miten voit?”
Nousin pökkyräisenä seisomaan ja hoipertelin keittiöön. Maailma pyöri ympärilläni lysähtäessäni tuoliin.
”Pyörryttää”, valitin.
Lehvinkäinen silitti hiuksiani. ”Olen pahoillani.”
”Ei se mitään”, sanoin urheasti ja toivoin, että hän silittäisi hiuksiani koko päivän. Minähän palaisin taas ennalleni kuin portti olisi suljettu, joten vaikka oloni oli epämukava ja maailma tuntui olevan pahasti kumollaan, se kaikki kyllä oikenisi vielä. Huomasin Hiitolaisen, joka hämmensi pientä puuropataa.
”Huomenta”, sanoin.
Hiitolainen vilkaisi minuun. ”Huomenta. Keitän sinulle teetä, kunhan puuro on valmis.”
”Ei tarvitse”, sanoin nopeasti.
”Se auttaa oloosi”, Hiitolainen lupasi, eikä enempiä vastaväitteitäni otettu huomioon.
Hän oli oikeassa. Tee oli marjaista ja makeaa ja pääni pyörintä loppui sitä särpiessäni.
”Mitä siinä on?”
”Marjoja”, Hiitolainen totesi.
”Ja laitoin sekaan muutaman loitsun”, Lehvinkäinen lisäsi.
Hymyilin innoissani. ”Voinko minäkin oppia loitsuja?”
”Toki”, Hiitolainen sanoi. ”Suljetaan portti tänään. Sinun on levättävä tämä aamu, mutta voimme suorittaa naamioimisen loppuun lounasaikaan. Illalla olet valmis.”
Kosketin kasvojani. ”Kuinka erilaiselta minä näytän?”
”Et lainkaan”, Lehvinkäinen vakuutti.
Se oli sentään hyvä. Maistoin puuroa varovasti ja tahtomattani nyrpistin hiukan nenääni. Hiitolainen ojensi minulle hillopurkin ja virnisti, mikäli hänen kallostaan saattoi sellaista sanoa. Virnistin takaisin ja lapoin hilloa puuroni päälle. Aurinko valaisi pölyiset ikkunalasit ja osui säikeinä pöydälle. Hymyilin leveästi ja oloni oli niin kevyt, että melkein pelotti. Olenkohan minä onnellinen? ihmettelin. Tältäköhän se sitten tuntuu? Kotona ei koskaan ollut sellaisia aamiaisia, hyvä jos oli edes aamiaisia, enkä tarkoita kuulostaa niin hirveän traagilliselta, niin se vain oli. Hymyilin leveästi Lehvinkäiselle ja Hiitolaiselle ja mätin puuroa suuhuni.
”Minä aion jäädä tänne”, ilmoitin äkisti.
”Toki”, Hiitolainen vastasi. ”Kuinkas muutenkaan?”
Hymyilin hänelle leveästi. ”Sinä et ole kovinkaan pelottava.”
”Enkö?” Hiitolainen kysyi. ”Minä melko varmasti olen.”
Lehvinkäinen nousi äkkiä ylös. ”Linnea. Autatko minua aamupäivän kasvihuoneissa?”
”Joo!” Innostuin. ”Näytä kuristajaviikuna ja niitä myrkkykasveja!”
Lehvinkäinen hymyili minulle, mutta hänen silmissään oli yhä se ilme, joista en pitänyt. Yritin hymyillä niin leveästi ja iloisesti, että se tarttuisi häneenkin.
”Tule, kun olet syönyt. Tehdään aamukierros.”
Ahmin puuron, jätin astiat tiskialtaaseen ja juoksin Lehvinkäisen perään sademetsähuoneeseen.
Ovella seisahduin. Vedin kosteaa lämpöä ja paksua mullantuoksua sisälleni ja kuljin hitaasti eteenpäin. Pysähdyin suurten lihansyöjäkasvien luo ja kokeilin varovasti sormellani, jos kasvit imaisisivat minut kokonaan.
”Älä kiusaa niitä”, Lehvinkäinen kielsi. ”Täällä on kaikki kunnossa.” Hän viittasi minua seuraamaan seuraavaan huoneeseen, jossa palmujen lehvykset tavoittelivat lasista kattoa ja köynnökset koettivat tavoittaa meitä. Suurissa kukkaruukuissa möykkyisistä palmuista kasvoi uusia lehvyksiä ja kasvilamput humisivat. Niiden valo tuntui hyvältä pyörteilevän maailman keskellä. Pysähdyin sillalle, joka kulki solisevan puron ylitse ja huomasin puolentusinaa kilpikonnaa, jotka olla möllöttivät puron rannalla kasvillisuuden joukossa. Kyykistyin varovasti sillalle ja katselin niitä. Yksi niistä katseli takaisin, sen nahka roikkui pusseina kaulassa ja sen katse oli jokseenkin kyllästynyt. Minä vastasin sen kyllästyneisyyteen uteliaisuudella. Katseeni osui kylttiin.
.
Chelonoidis carbonaria.
Punajalkakilpikonna. Rödfotad skogssköldpadda. Red-footed tortoise.
Laji on kotoisin Etelä-Amerikasta. Keskimääräinen yksilö kasvaa noin 30cm mittaiseksi. Voi elää vankeudessa 30-vuotiaaksi. Suosittu lemmikki ja sen vuoksi käynyt luonnossa uhanalaiseksi. Punajalkakilpikonnan haukotus ei tartu.
.
Keskityin taas katselemaan kilpikonnia, jos ne vaikka haukottelisivat. Ne näyttivät niin kyllästyneiltä, että luultavasti kaikki niistä vain pidättivät haukotuksiaan minun kiusakseni. Hetken kuluttua kyllästyin ja lähdin kiipeämään valkealle sillalle, joka kulki korkealla huoneen poikki. Pujottelin siellä köynnösten ja latvusten lomassa ja kurkistin alas. Lehvinkäinen oli kumartunut tutkimaan jotakin pientä kasvia suurten palmujen keskellä.
”Lehvinkäinen!”
Hän etsi minua hetken katseellaan ja hymyili löytäessään. ”No mitä?”
”Ei mitään.” Käännähdin sydän naurusta läpättäen ja juoksin siltaa eteenpäin. Se rämisi metallisesti jalkojeni alla. Kohotin katseeni kasvihuoneen ikkunaan ja seisahduin niin äkisti, että silta huojui.
”Aada!” minä ehdin huutaa ennen kuin tajusin, että se oli oma heijastukseni.
Yritin hengittää rauhallisesti, mutta päässäni kohisi. Laskeuduin nopeasti takaisin alas, sillä tuntui turvallisemmalta päästä lähemmäs Lehvinkäistä ja paksua kosteaa multaa.
Lehvinkäinen alkoi kertoa minulle kasveista, mutta oli liikaa nähtävää, että olisin voinut samaan aikaan vielä kuunnellakin. Kiipesin pitkin verkkomaista kuristajaviikunaa palmujen lomassa ja tökin kaktuksia aavikkohuoneessa. Miellyttävän lämpimässä välimerenhuoneessa kasvoi kasveja, joilla oli nimiä, jotka saivat minut kikattamaan, kuten hirvenkieli, hilseraunioinen, napalehti ja elefantinjalka. Tuijotin elefantinjalkaa. Se oli harmaa ja möykkyinen, ehdottomasti enemmän kilpikonnan tai kiven kuin kasvin näköinen. Vähän kuin joku olisi ottanut yhden niitä punajalkakilpikonnista, joiden haukotukset eivät tarttuneet, ja istuttanut siihen versoja. Tökkäsin sitä varovasti. Sen pinta oli nahkea ja kova. Tökkäsin kovempaa. Se ei liikkunut, joten kaiketi se oli joko kivi tai kasvi. Tai kuollut kilpikonna.
Jätin Lehvinkäisen puhumaan kasveista yksinään ja lähdin tutkimaan omin nokkineni.
Lummehuone, sanoi koukeroinen kyltti viimeisen oven luona.
”Täällä me emme ole vielä käyneet!” huusin Lehvinkäiselle.
”Se on Hiitolaisen”, hän huusi takaisin. ”Älä mene sinne!”
Asiattomilta pääsy kielletty, ovessa tosiaan luki. Kurkistin lasioven lävitse ja kokeilin kahvaa. Ovi antoi myöten.
Heidän pitäisi kyllä harkita lukkoja kylttien lisäksi, ajattelin ja astuin hyytävän kylmään lasiseinäiseen käytävään. Kuljin varovasti käytävän lävitse ja yritin olla välittämättä kirjanpainajista, jotka jättivät limaisia jälkiä lasiin raahatessaan turpeaa ruumista ohuilla raajoillaan sitä pitkin.
Työnsin oven auki ja saavuin pyöreään, rönsyilevänrunsaaseen huoneeseen. Huoneen keskellä oli pyöreä lummelampi, jonka suurissa lumpeissa oli reunat kuin tarjottimissa. Kävelin lähemmäs ja kurkistin lumpeiden lomaan. Niiden alla vesi näytti mustalta ja hyiseltä. Yritin tavoittaa pohjan katseellani, mutta näin vain heijastukseni. Lammen pimeys sai kylmät väreet kiirimään ihoani pitkin.
”Ihminen.”
Kohotin säikähtäneenä katseeni ja tajusin Hiitolaisen katselevan minua lammen toiselta puolen.
”Onko tämä pohjaton?” Osoitin lampea.
”On”, hän vastasi.
Kumarruin tutkimaan lammen pintaa ja silmäkulmastani näin Hiitolaisen palaavan työnsä ääreen. Kun hän ei näyttänyt pitävän minua asiattomana, jolta pääsy kielletty, rentouduin ja siirryin tutkimaan uteliaana kasveja, jotka kiersivät huoneen seinustoja. Ne olivat eriskummallisia jopa oman paikkansa mittapuulla.
Lilium lanterna, Lyhtylilja, Lanternalilja. Sen terälehdet kiertyivät pieniksi palloiksi, joiden keskeltä hohtivat haaleanviileät valot. Huomioni varasti viereinen kasvi. Se oli elefantinjalka, joka ei ainoastaan näyttänyt siltä kuin joku olisi istuttanut viherkasveja kilpikonnaan, vaan joku todella oli tehnyt niin. Dioscorea chelonoidis, sanoi kyltti. Vieressä oli toinen samanlainen, paitsi että se näytti siltä kuin kasvit ja kilpikonna olisivat sulautuneet kokonaan yhdeksi. Yritin päästä selville, olivatko kilpikonnat eläviä vai kuolleita, mutten ollut aivan varma. Olin juuri tökkäämässä sitä, joka oli vähemmän kasvi ja enemmän kilpikonna, kun Hiitolaisen ääni sai minut säpsähtämään: ”Älä koske niihin.”
Tökkäsin kumpaakin kilpikonnaa ihan nopeasti ja työnsin käteni sitten housuntaskuihin. Haahuilin hetken ympyrää ja nousin lammen kiviselle reunukselle. Kävelin sitä pitkin katselemaan Hiitolaisen olan ylitse. Hän oli vetänyt lakanan muutaman kasvin päälle ja piteli kädessään läpikuultavia möykkyjä.
”Lakana?” osoitin lakanakasveja.
Hän säpsähti, ja minä nauroin. Hiitolainen kääntyi ympäri ja sen kallo tuntui hymyilevän.
”Ihan kuin olisi kasvirutto”, totesin.
Hän nauroi. ”Ne ovat arkoja valolle, katson niitä tarkemmin illalla. Voit tulla mukaan silloin.”
”Joo!” Sisälläni kihelmöi jännitys ja ilo niin kuin olisin niellyt saippuakuplia. ”Entä nuo.” Osoitin hänen kättään.
”Lasiorkideansiemeniä. Katso.” Hän nosti yhden siemenen pitkien luisten sormiensa otteeseen ja ojensi sen minulle. Otin siemenen ja tarkkailin maailmaa sen lävitse. Kaikki sumeni ja vääristyi. ”Ovatko ne oikeita siemeniä?”
”Ovat. Tulehan, niitä kasvaa täällä.” Hän laski kätensä olalleni ja johdatti pienen ruukun luokse, jossa kasvoi lasisenkimmeltävä orkidea. Minä katselin orkideaa Hiitolaisen käden paino olallani, ja se tuntui hyvin samalta kuin kuusten katselu papan kanssa oli tuntunut. Painoin pääni Hiitolaista vasten ja tunsin oloni lämpimäksi.
”Linnea!” Lehvinkäinen kutsui. ”Tuletko auttamaan lounaan kanssa?”
”Joo!” Hymyilin leveästi Hiitolaiselle, hän puristi kevyesti olkaani ja päästi minut sitten juoksemaan lummelammen reunaa takaisin Lehvinkäisen luo.
.
Kun päivä oli kulunut iltaan ja minua oli toisen kerran muokattu, seisoimme lopulta laskevan auringon valossa lipunmyyntihuoneessa.
”Sinulla ei ole paljoa aikaa.” Lehvinkäinen katsoi minua vakavana. ”Olet niille vieras, joten ne hämmentyvät hetkeksi, mutta pian ne lähtevät kyllä perääsi. Sinun on juostava portille niin lujaa kuin pääset. Sinulla pitäisi olla tarpeeksi aikaa, ellet kaadu kumollesi tai juokse väärään suuntaan.” Hän näytti hyvin huolestuneelta. ”Älä kaadu kumollesi, äläkä juokse väärään suuntaan.”
Nyökkäsin vakavana ja vedin takkini vetoketjun kiinni.
Hiitolainen kosketti kevyesti olkaani. ”Onnea matkaan.”
Yritin hymyillä varmemmin kuin miltä minusta tuntui.
Lehvinkäinen avasi oven. ”Älä pelkää”, hän sanoi lempeästi. ”Onnea.”
Nyökkäsin ja kävelin ulos niin määrätietoisesti kuin osasin, vedin syvään henkeä ja lähdin juoksemaan. Hetken aikaa sydämessäni läpätti helpotus, mutta käärmekuusten alla kirjanpainajien siipien räpätys alkoi hitaasti kohota takaani. Vilkaisin taakseni ja sydämeni nousi kurkkuun. Niitä oli kokonainen räpättävänlimainen parvi, ne vaappuivat ilmassa nopeasti ja olivat kaikki suunnanneet valkeiden silmiensä tuijotuksen suoraan minuun.
Käärmekuusen juuri otti nilkkaani ja tuiskahdin nenälleni jäiseen ja mutaiseen lumeen. Polveeni ja kämmeniini vihloi housujen ja ihon repeytyessä. Kiroilin, kompuroin pystyyn ja huusin limaisen otteen painuessa päätäni vasten. Löin lintusammakkoa poispäin ja muutaman iskun jälkeen sain sen otteen heltiämään. Ryntäsin taas juoksuun. Lumi petti jalkojeni alla, ja kenkäni lipsuivat jäässä niin että portti lähestyi hidastettuna kuin painajaisessa. Räpäys kuului korvani juuressa ja jotakin laskeutui raskaasti olalleni. Löin ja huidoin kirjanpainajaa pois, mutta se oli kietonut limaiset jalkansa kaulukseeni. Portti oli enää muutaman hengenvedon päässä, ja minä yritin juosta lujempaa. Niiden kielet lipoivat minua kuin jäätelöä ja olin varma, että tunsin kielten kurottavan kohti mieltäni.
Tarrasin porttiin. Se oli jäätynyt auki ja minä potkin ja survoin sitä koko voimallani. Itkin kirjanpainajien paino selässäni, kipu jossakin korvieni sisällä. Hitaasti jää antoi periksi ja portti painui kiinni narskuen ja rahisten, kunnes lopulta kuulin naksahduksen.
Kaukaa kuulin tuulen nousevan. Se ujelsi paperikoivuissa ja käärmekuusissa, heittäytyi pitkin lunta ja lopulta minua vasten voimalla, joka pakotti minut painautumaan lumeen. Tuuli repi kirjanpainajat yltäni ja kun katsoin kohti porttia, näin tuulen puristavan ne pienojen lävitse.
Ne olivat poissa, tuuli laantui. Nousin hengästyneenä seisomaan, keho ja mieli jomottaen niistä kohdin, joihin kirjanpainajien kielet olivat tunkeneet. Lähdin hitaasti raahustamaan takaisin kohti kasvihuonetta säpsähdellen jokaista rasahdusta, siipien räpätys yhä korvissani soiden, mutta väkisin minua silti hymyilytti.
Odotin Lehvinkäisen ja Hiitolaisen tulevan vastaan, mutta lipunmyyntihuoneen ovi pysyi tiukasti kiinni. Tunsin hymyni kankeutuvan. En kai minä ole palannut ihmisten maailmaan? Ajatus kylmäsi. Jos minä olen joutunut väärään maailmaan, kuljen vain portista uudestaan. Ja tällä kertaa muistan sulkea sen.
Kokeilin ovea ja se antoi periksi. Lipunmyyntihuone näytti samalta kuin viimeksikin, mutta se oli tyhjä ja pimeä.
”Lehvinkäinen!” huusin. ”Hiitolainen!”
Helpotuksekseni Lehvinkäinen ilmestyi lipunmyyntihuoneeseen. Hän tuli luokseni ja nosti kätensä puristaakseen lempeästi käsivarsiani. Kurkottelin kaulani sinne, mistä hän oli tullut.
”Minne Hiitolainen meni?”
”Hänellä on töitä”, Lehvinkäinen sanoi.
Olin loukkaantunut siitä, että työt olivat tärkeämpiä kuin minä ja rohkea voittoni kirjanpainajista. Lehvinkäinen taisi huomata sen, sillä hän katsoi minua vielä lempeämmin ja sanoi: ”Olemme hyvin ylpeitä sinusta, Linnea. Hiitolainen on lummehuoneessa, mene hänen luokseen.”
Jalkaani kirpaisi ja muistin veriset polveni ja repeytyneet housuni. ”Anteeksi”, mumisin. ”Rikoin ne.”
”Ei se haittaa”, Lehvinkäinen sanoi. ”Tule, pestään ja laastaroidaan se. Mene edeltä takkahuoneeseen, otan sinulle uudet housut. Vai tahdotko omat vanhasi? Niissä oli reikiä, ajattelin, että täältä ehkä löytyy ehjät…” Hän kääntyi mennäkseen nurkassa seisovalle löytötavarakorille. Löytötavaroita oli niin paljon, että niillä olisi vaatettanut koululuokan. Lehvinkäinen työnsi sivuun päällimmäisenä lojuvan sinisen villapipon ja alkoi penkoa koria. Olin lähdössä kohti takkahuonetta, mutta jäin sitten katsomaan koria epämukava tunne ihollani. Jokin oli samalla kertaa liian tuttua ja liian vierasta. Kuin sijainen, josta ei heti muista, onko sen nähnyt aiemmin.
Lehvinkäinen nosti esiin verkkarit, jotka näyttivät aika oikean kokoisilta. Hän kääntyi katsomaan minua ja hymyili. Minä en vastannut hymyyn, yritin keksiä mikä epämukavan tunteen herätti.
”Mennään”, Lehvinkäinen sanoi. ”Mikä sinun on?” Hän katseli minua huolissaan.
”En tiedä”, sanoin hiljaa. ”Tuli outo tunne.”
”Olet kokenut paljon”, Lehvinkäinen sanoi. ”Ei mikään ihme. Tulehan nyt.”
Kun olin pesty ja paikattu, lähdin yksin kohti lummehuonetta, mutta epämukava tunne ei ollut kadonnut. Se oli painunut kovaksi palaksi vatsani pohjaan. Pipo, tajusin ohittaessani punajalkakilpikonnat. Se oli tuttu. Onko se minun? Mutta se ei käynyt järkeen. Sen oli oltava… En saanut nimeä päähäni. Jonkun sellaisen, jonka tunsin.
Samoin housut. Ne olivat saman ihmisen! Katsoin alaspäin uusia housujani, vilkaisin ympärilleni ja kyykistyin sillan taakse riisumaan niitä vähäsen saadakseni esiin pesulapun. Kaikkien muiden vanhemmat aina kirjoittivat lastensa nimen pesulappuun. Naurahdin, sillä koko ajatus vanhemmista tuntui etäiseltä.
Aada K, pesulappu sanoi.
Aada.
Sydämeni alkoi hakata. Minun oli vaikea saada Aadan kuvaa mieleeni, mutta jokin siinä kiristi sydäntäni. Aada.
”Aada on minun ystäväni”, minä sanoin kilpikonnille ääneen. ”Hänellä oli nämä vaatteet. Minä seurasin häntä tänne.”
Minua kylmäsi.
”Minä seurasin häntä tänne”, toistin. ”Lehvinkäinen!” kiljuin. ”Hiitolainen! Aada! Aada!” Miten ne olivat voineet väittää Aadan olevan turvassa ihmisten maailmassa, jos Aada kerran oli täällä!? Miksi Aadan vaatteet olivat täällä löytötavarakorissa?
Kasvilamput humisivat ja palmuhuoneen puro solisi. Kasvit napisivat ja huojuivat kuin olisivat keskustelleet. Kilpikonnat eivät kiinnostuneet minusta, eivätkä vastanneet kysymyksiini. Ponnistin pystyyn ja syöksyin kasvihuoneiden läpi Lummehuoneeseen vievän käytävän ovelle. Tähyilin käytävän lävitse ja minusta tuntui, että näin liikettä Lummehuoneessa. Hiivin kylmään käytävään ja työnsin auki oven sen päässä.
Hiitolainen kääntyi katsomaan minua huoneen toiselta laidalta ja helpotus tulvahti lävitseni, kun ajattelin, että kaikki menisi hyvin, olin turvassa täällä. Kotona, tahdoin ajatella, mutta tuntui kuitenkin väärältä alkaa niin pian kutsua jonkun muun kotia omakseen.
”Sulje ovi perässäsi”, Hiitolainen pyysi ja kääntyi taas selin. Hän oli vetänyt lakanan pois niiden valonarkojen kasvien päältä ja innostus läpätti sisässäni huolesta huolimatta.
Vedin oven kiinni ja kiersin lammen hänen luokseen. ”Aada on täällä”, sanoin hänelle käheästi.
”Melkein jo toivoin, että olisit palannut omaan maailmaasi.”
”Missä hän on?” kysyin. ”Kerro!”
Hiitolainen vilkaisi minuun ja paneutui taas työhönsä. Seurasin hänen katsettaan ja huuto juuttui huulilleni.
Se oli puoliksi puu ja puoliksi Aada, niin että oli hyvin vaikea sanoa missä kasvi alkoi ja Aada loppui. Aadakasvin vieressä oli toinen samankaltainen, minulle tuntematon lapsi, joka oli jo enemmän palmuvehka kuin lapsi.
”Lopeta!” minä kiljuin, ryntäsin huoneen poikki ja yritin repiä Hiitolaisen pois Aadan luota. ”Lopeta! Palauta hänet ennalleen!” Kun Hiitolainen ei liikahtanut paikaltaan, tungin hänen ja Aadan väliin.
”Aada!” kiljuin. ”Aada!” Ravistelin kasvia. Se oli jonkinlainen hedelmäpuu, jonka raakileita en tunnistanut. Aadan silmät olivat avoimet, mutta oli selvää, ettei se nähnyt minua.
Hiitolainen laski kätensä olalleni, ja äkkiä mieleeni palasi heidän keskustelunsa yöltä. Se, jonka olin vain puoliksi kuullut, jossa he olivat saaneet kaksi, ja joku olisi kolmas ja viimeinen. Minä olin kolmas ja viimeinen.
Kurkkuni kuivui. Yritin pyristellä irti Hiitolaisen otteesta ja sitten löin häntä niin lujaa kuin pystyin, mutta siitä ei ollut apua.
”Apua!” minä kiljuin. ”Apua! Lehvinkäinen! Lehvinkäinen!”
”Hän ei auta sinua”, Hiitolainen sanoi hiljaa. ”Vaikka tässä vaiheessa elämää…” Hän huokaisi syvään. ”Vielä tämän kerran. Sitten me olemme maksaneet velkamme, saamme pitää tämän paikan, kotimme, elää elämämme rauhassa.”
”Mutta ei minua!” minä pyysin ja pyristelin taas ilman tulosta. ”Ole kiltti!” Tuijotin anovasti ylös tyhjiin silmiin. ”Teetkö sinä minustakin puun?”
Hän nyökkäsi.
”Kenelle se on?” tahdoin tietää. ”Kenelle te olette velkaa?”
”Pormestarille, mutta älä välitä siitä”, hän sanoi melkein lempeästi. ”Se ei ole sinun maailmasi asioita.”
”Onko sen…” yritin kerätä kokoon särkyvää ääntäni. ”Onko sen pakko olla minä? Eikö se voi olla joku muu, kuka tahansa?” En minä pelännyt niin paljoa sitä, että minusta ehkä tulisi kasvi, vaan sitä, että menettäisin Hiitolaisen ja Lehvinkäisen.
”Anna minun jäädä tänne”, anelin.
Hiitolainen pudisti päätään. ”Emme me voi ottaa ihmistä kotiimme.”
”Sitten minä en ole ihminen! Minä voin olla jotakin muuta!”
Hän pudisti hitaasti päätään ja sydämeni jymähti kylmänä vatsanpohjaan.
”Sinä sanoit, että kaikki palaa ennalleen! Sanoit niin!”
”Valehtelin”, hän sanoi hiljaa. ”Muokkasin sinua hämätäkseni kirjanpainajia ja kun maa on muokattu, ei mikään voima maailmassa saa enää jokaista kiveä ja rikkaruohoa takaisin alkuperäiselle paikalleen. Jättäisin sinut näin, myllätyksi ja vajaaksi? Se veisi sinulta järjen. Koettaisin palauttaa ennallesi? Se tuhoaisi vielä enemmän. Meidän oli päästävä eroon kirjanpainajista, meidän on maksettava velkamme. Kirjanpainajat olisivat vieneet sinut kotiisi, olisimme voineet… Ehkä meidän olisi pitänyt… No, enää sillä ei ole väliä.”
”Sinä sanoit, että ne olisivat tehneet minustakin samanlaisia”, sanoin typertyneenä. ”Että olisin lahonnut ja minusta olisi tullut lentävä sammakko.”
”Tuskin”, hän sanoi hiljaa. ”Olet täällä vieras ja ne vartioivat porttia. Minut ja Lehvinkäisen ne tahtoivat, me olemme ne, jotka… hapatamme maan, jos niin voi sanoa. Sinä olit vain ohikulkija, joka olisi pitänyt palauttaa omaan maailmaansa. Osa minusta toivoi niiden onnistuvan siinä, mitä se olisikaan enää sinua hyödyttänyt tuollaisena, muokattuna ja rikottuna.”
Riuhdoin taas irti, mutta nyt vailla voimaa ja suola suussani maistuen. Hiitolainen painoi toisen kätensä päälaelleni.
”Ole kiltti”, minä ehdin vielä pyytää, mutta sitten maailma hitaasti sumeni ympärilläni, karkasi otteestani niin kuin meri hiekkalinnan luota laskuveden aikaan.
.
Sormitaipeisiin, leuan alle, ihon varovaisiin poimuihin kerääntyi karheutta niin kuin ne olisivat rohtumassa. Nuolaisin huuliani, jotka eivät tahtoneet asettua toisiaan vasten. Kynsien alla tuntui syvälle sykertyvä syyhy.
Päivän viimeiset haiveet kurottivat lasisen katon lävitse, ja minä nousin niitä vastaan. Kohotin käteni, syyhyävät sormenkynteni ja koetin tarrata valoon.
Hedelmäpuu tuijotti rävähtämättä, ja minä tuijotin takaisin kohti kaarnan verhoamia silmiä, haituviksi hapertuvia hiuksia. Painoin okaiset sormenpääni sitä vasten, ja jokin syvällä sisälläni tahtoi kavahtaa. Mutta kuinka kavahtaa sellaista, omat okaani ne vain siinä, kynsien alla.
Kaivoin varpaillani hiekkaiseen maahan, syvemmälle. Tuskallisen hidas matka kohti vettä. Niin kuin unessa.
Uni oli kaiku kaukaa. Unta minä hetken kaipasin todeksi, sitten en enää, sillä taivas hajosi jossakin yläpuolellani. Kurotin valoa kohden ja kaivoin syvemmälle, kohti viileää, kohti vettä. Kihelmöinti keveni, syyhy syveni hyrinäksi, joka hitaasti rauhoitti mielen.
Hitaasti ja kaiken.
Pihla Tammisto (1999) on kirjoittaja ja arkkitehtuurin opiskelija, jonka novelleja ja esseitä on aiemmin julkaistu lehdissä ja antologioissa. Tarinankertojana häntä kiinnostaa kaikki taianomaisesti arkinen niin meidän maailmassamme kuin sen ulkopuolellakin.
Varjorikko 