J. J. Huusko
Senf pyyhki veret miekastaan ruumiin yllä oleviin ryysyihin, nousi ja asetteli miekan kärkeä huotraan. Tarvittiin pari napakkaa kirosanaa, kunnes miekka sujahti sisään. Vieressä seisova Nyenier tirskahti.
”No?” Senf ärähti.
”Veikkoseni, olet parhaimpia teidän kansanne sotureita, jonka olen nähnyt, mutta minua alati huvittaa se, kuinka vaikeaa sinun on saada miekkasi huotraan.”
”Semmoista helkkarin sihraamista”, Senf mutisi. ”Ei mun rähmäkäpälät sovellu tällaseen näpertelyyn. Vain isot liikkeet onnistuu, ja ne kans onnistuu hyvin!”
”Totta tosiaan”, Nyenier sanoi vilpittömästi.
Senf käänsi tappamansa miehen selälleen hautakammion lattialla. Ruumiin alta paljastui musta olkalaukku, jota hän alkoi oitis kopeloida kiinnostuneena.
”Erikoisen tuntuista kangasta”, Senf huomioi. ”Mutta mitä löytyy sisältä?” Hän avasi laukun ja säpsähti; sen sisäpinnoilla välkehti violettiin vivahtava himmeä valo. Senf pudotti laukun kuin se olisi polttanut hänen käsiään ja kavahti pystyyn. ”Perkons! En tiennyt, että tää tyyppi oli velho.”
”Eikä todella ollutkaan”, Nyenier sanoi. ”Mitä siellä oli?” Hän nappasi laukun lattialta ja avasi sen ennen kuin Senf ehti estää. ”Oho, tämähän on täynnä aarteita!” hän hihkaisi ja työnsi kätensä laukkuun.
”Varo nyt hitossa!”
Äkkiä Nyenier vavahti ja päästi tuskaisen huudon. Senfin suusta pääsi säikähtänyt älähdys. Mutta Nyenierin huuto vaihtuikin nauruun, ja hän veti kätensä ulos laukusta ja heilutti sormiaan Senfin nenän edessä. Senf hymähti happamasti ja lätkäisi toveriaan takaraivoon.
”Katsotaanpa nyt, mitä täältä oikeasti löytyy”, Nyenier sanoi ja alkoi penkoa laukkua soihdun valossa. Hän nosti sieltä esineen toisensa perään. Koristeellinen tikarin tuppi, eniozalien perinteinen nahkalakki, muutama pätkä kuparista maksumetallia, puinen vesileili, vehnälimppu, kimppu tuoreita yrttejä sekä pari kourallista erilaisia riipuksia ja talismaaneja.
”Hetkonen hei, mitä pahalaista?” Senf ihmetteli ja uskaltautui kurkistamaan laukkuun. ”Nuo kaikki tavarat, mutta laukku ei paina juuri mitään. Ja leipä näyttää tuoreelta kuin ois suoraan leipurin tiskiltä.”
Nyenier nuuski limppua ja haukkasi siitä palan. ”Maistuukin siltä”, hän mussutti.
”Annapas tännekin…”
Takaa, käytävää pitkin kuului juoksuaskeleita tutulla, raskaalla rytmillä. Soihdun valo välkkyi seinillä. Sitten Gurdon romuluinen muoto työntyi kapeasta käytävästä hautakammioon.
”Mitä te huudatte? Onko kaikki kunnossa?” hän kysyi möreällä äänellään.
”Eihän tässä mitään”, Senf totesi ja repäisi palan leipää Gurdolle. ”Yksi kalmo vain”, hän lisäsi ja vinkkasi päällään ruumiin suuntaan.
Päiväkausia ankeilla eväillä matkanneet miehet ahtoivat pehmeän vehnäleivän parempiin suihinsa. Samalla Senf kertoi heimotoverilleen Gurdolle laukusta. Sisämeren takaiset aseveljet vitsailivat ja naljailivat toisilleen tämän tästä, mutta Senf tiesi, milloin asiat oli parempi kertoa yksinkertaisesti ja ilman kiertoilmauksia. Gurdon miekka näet oli terävä ja tarkka, mutta pää ei niinkään.
Nyenier oli luonnostaan totisempi, mutta kolmikon ystävyyden aikana hän oli oppinut vitsailemaan ja pani joskus sisämereläisiä paremmaksi. Hän oli eniozal, joita noiden maiden kotoperäinen aavakansa kutsui lintuihmisiksi. Senf ja Gurdo eivät aivan ymmärtäneet, mistä tuo nimitys tuli. Nyenier oli antanut heille aikoinaan muutaman erilaisen ja ristiriitaisen selityksen, eivätkä he enää viitsineet kysellä. Eivät eniozalit lentäneet sen enempää kuin nokkineetkaan. He olivat kalpeita ja karvattomia, mutta muuten lähes oikean ihmisen näköisiä, kuten sisämereläiset tapasivat leikillisesti sanoa.
”No niin, mietitäänpä”, Senf sanoi ja ropsi leivänmurut rinnuksiltaan. ”Tuo laukku ei oo mikä tahansa laukku. Se on varmasti maaginen. Mutta jos tää ukko”, Senf potkaisi ruumista, ”oli sen omistaja, siis velho, niin maaginen ominaisuus ei kestä enää kauaa. Eikös se niin mene, että kun velho kuolee, sen loihtimat esineet menettää pian voimansa?”
”Tietääkseni se riippuu aika paljon loitsusta”, Nyenier korjasi. ”Mutta en edelleenkään usko, että hän oli velho. Katsohan tarkemmin.”
Senf kumartui ruumiin viereen. ”Ai juu, täähän on ihan selvä partasuu-uros. Nälkiintynyt ryysyläinen kylläkin. Mutta eihän aavakansan velhojen sukupuolesta pitäis osata sanoo juuta eikä jaata.”
”Tää ukko on varmaan varastanu tuon laukun”, Gurdo arveli. Hän poimi lattialta ryysyläisen kädestä kirvonneen tikarin ja tarkasteli sitä ihaillen.
”Se on toki mahdollista”, Nyenier myönsi ja nappasi tikarin Gurdolta. ”Otetaan se mukaan ja mennään ulos. Tämä hauta on joka tapauksessa kaluttu tyhjäksi jo aikapäiviä sitten.”
Gurdo murahti myöntävästi ja tarttui järeillä kourillaan ruumista rinnuksista.
”Ei ruumista vaan laukku!” Nyenier älähti, mutta nauroi perään ja pujotti velhonlaukun kupeelleen.
Matalat Aavakalliot Kasvuttoman aavan laitamilla olivat karuudessaankin pieni helpotus aavikon muutoin suojattomalta kuumuudelta. Lämpötila kallioiden sisään louhitussa hautakammiossa oli miellyttävä ulkoilmaan nähden, mutta ei sinne huvittanut jäädä asumaan. Senf, Gurdo ja Nyenier olivat kolunneet kaikki löytämänsä neljä hautaa, mutta eivät olleet ennen velhonlaukkua löytäneet kuin saviruukkujen sirpaleita, haurastuneita luita ja muutaman turkoosiksi patinoituneen maksumetallin pätkän.
Hevoset eivät olleet lähteneet kauaksi aavalle ruohontuoksun perässä, vaikka eivät selvästikään pitäneet olostaan kuumalla, kivikkoisella maalla, joka ei puskenut ruohonkorttakaan.
Gurdo venytteli pitkää ja raamikasta varttaan niin että lihasten saattoi miltei kuulla siukuvan. Hän puhalsi leveästä nenästään pölyn mustaamaa räkää ja potkaisi soraa jaloissaan.
”Onko näitä hautoja vielä enempi?” Gurdo kysyi pettyneen kuuloisesti.
”Saattaa olla,” Nyenier sanoi, ”mutta ne ovat niin hyvin piilossa, ettei sisäänkäyntejä löydä helposti. Täytyisi tehdä mittavampia tutkimuksia.” Hän painoi harmaan, päänmyötäisen nahkalakin takaisin kaljun päänsä peitoksi ja asemoi sen otsalla olevan nokkamaisen leikkauksen tarkasti silmiensä väliin. Lakin viuhkamainen niskaosa liuhui kevyessä tuulessa kuin haukan pyrstö.
”Pahus”, Nyenier ähkäisi. ”Sana näistä haudoista on näemmä kiirinyt yllättävän nopeasti läpi aavojen. No, ei auta. Parempi siirtyä tästä Pitkämaan puolelle. Hevoset tarvitsevat tuoretta ruohoa.”
”Mua alati ihmetyttää se, miten paljon sää välität hevosista, vaikka teikäläiset ei niitä pidäkään”, Senf sanoi Nyenierin käyttämää sanaa lainaten. Hän pyyhkäisi muhkeita viiksiään, jotka köyryjen hartioiden kera antoivat hänen olemuksestaan velmun vaikutelman.
”Aikani aavakansan parissa sai minut arvostamaan näitä eläimiä”, Nyenier sanoi tunteetta.
”Aavakansa”, Gurdo murahti. ”Mokomat alkukantaiset töppöstelijät.”
”Älä nyt taas aloita”, Nyenier varoitti ja heristi sormeaan. ”Tiedät kyllä, että siitä on kauan, kun liikuin heidän parissaan. Sinä olit silloin niin pieni, ettet olisi jaksanut kantaa tuota miekkaa.”
”Kyllä ne töppöstelijät ennen pitkää huomaa, että meillä on niille paljon tuotavaa meren takaa”, Senf vakuutti ja läpsi Gurdon leveää selkää.
”On joo, kirves kalloon ja miekka mahaan”, Gurdo töksäytti. Hän löi malliksi kämmensyrjällään Senfin päässä olevaa peltikypärää ja sai vastaiskuksi sormen kylkeensä.
”Noh, noh”, Nyenier sanoi kyllästyneen huokaisun kera. Hän oli itse jättänyt vuosien takaisen sodan vihat taakseen ja osasi antaa entisille vihollisilleen jälleen arvoa. Hän päätti välttää jälleen yhden väittelyn aiheesta nostamalla velhonlaukun esiin.
”Nyt kun tätä katsoo päivänvalossa, se näyttää enemmän minun kansani käsityöltä kuin aavakansan karulta tekeleeltä. Eikö vain? Ei se silti ole millään tapaa tavallinen. Haluaisin löytää laukun alkuperäisen omistajan. Tai jos häntä ei löydy, kysyä meidän velhoiltamme, mitä he ovat asiasta mieltä.”
”Niin että lähdetään ratsastamaan pitkin poikin aavoja etsimään tuolle omistajaa?” Senf kysyi epäuskoisena. ”Semmoinen ei kuulosta ihan sun tapaiselta sekoilulta.”
”Ei meidän tarvitse lähteä mihinkään sekoilemaan. Edetään järjestyksessä. Ja kukaties laukku on niin arvokas, että saamme siitä löytöpalkkion, jos omistaja löytyy.”
Senfin silmät kirkastuivat. ”Mihis sitten mennään ekaksi?”
Nyenier mietti hetken. ”Oletteko käyneet Auringonpesässä? Se on tämän aavikon laidalla oleva keidas täältä koilliseen.”
”Kuultu on, ei nähty”, Senf vastasi.
”Sen keitaan kautta kulkee kaiken maan viisaita jos kohta hämäriä hiippailijoitakin. Täydellinen paikka meille siis”, kertoi Nyenier pilke silmäkulmassaan. Sitten hän ripusti velhonlaukun hevosensa kupeelle ja loikkasi ratsun selkään kevyen jäntevästi kuin hyppymyyrä.
Kolmen hevosen kaviot tössähtelivät vaimeasti matalan ruohon peittämällä arolla. Hento tuuli puhalsi pohjoisesta ja toi mukanaan häivähdyksen Arovuorten raikkaasta ilmasta. Korkealla lenteli kaksi korppikotkaa. Päivä oli joutunut alkuillan puolelle.
Nyenier muisteli kolmikon yhteistä taivalta takavuosilta tähän päivään. Oikeastaan hän vieläkin ihmetteli, kuinka oli yhä porukassa noiden kahden pohjoisen miehen kanssa. Senf ja Gurdo olivat välillä ärsyttäviä ja vaikuttivat toisinaan yksinkertaisilta kuin hevosen lannassa rypevät koppakuoriaiset. Mutta sitten he taas osasivat yllättää maalaisjärjellään ja konstailemattomalla rehellisyydellään. Ja kaipa rinta rinnan koetut tiukat paikat menneinä sotavuosina olivat muodostaneet siteen, joka ei hevin haurastunut. Vapaita seikkailijoita, jollaisia jotkut kutsuivat väheksyvästi ja virheellisestikin roistoiksi, heistä oli tullut sodan jälkeen, kun kaikki kolme olivat pettyneitä siihen liittyvään politiikkaan.
Ja silti Nyenierin mielessä oli viime aikoina pyörinyt palaaminen omiensa pariin. Jos ei pysyvästi, niin ainakin pidemmän vierailun ajaksi. Hän oli tavannut muita kulkevia eniozaleja sotavuosien jälkeen vain ajoittain ja toivoi löytävänsä heitä nyt Auringonpesästä. Heidän kansansa oli vanhastaan pysytellyt enimmäkseen omiensa parissa, ja viime vuosina heidän löytämisensä muualta kuin Arovuorten tai eteläisten Vihervuorten asumuksilta oli suorastaan harvinaista. Vaikka Nyenier oli pettynyt sodan jälkimaininkeihin, tunsi hän sisimmässään myös, että hän oli pettänyt oman kansansa. Ehkä velhonlaukku voisi toimia välikappaleena tuon suhteen nostamisessa tuhkista.
”Perseeseen koskee”, Gurdo sanoi yllättäen.
Nyenier nieleskeli hymyään.
”Leiriydytäänkö jo?” Gurdo jatkoi.
Monni hänen allaan pärskähti myöntävästi. Vanttera hevonen vantteralle miehelle, oli kauppias sanonut. Pikajuoksijaksi ei Monnista ollut, mutta hän kyllä jaksoi. Rajansa hevosillakin silti oli, eikä ihmistenkään istumalihakset määräänsä enempää kestäneet. Toveruksilla oli ollut pitkä matka takanaan jo ennen Aavakallioita. He olivat aikoneet pitää muutaman päivän levon pohjoisempana Arovuorten alaisissa lempeissä metsissä, mutta olivat saaneet vihiä hautakammioista ja niissä mahdollisesti piilevistä aarteista. Seurasi pitkä, puuduttava matka Pitkämaan ruohoaavan halki etelään.
”Ei tässä hääviä paikkaa näy”, Senf totesi.
”Ei sellaista löydy ennen Auringonpesää”, Nyenier sanoi. ”On siis melko sama, minne pysähdymme. Mutta jatketaan nyt vielä kotvanen. Tässä on hieman turhan karua.”
Gurdo ähkäisi, koetti löytää parempaa asentoa satulassa, mutta luovutti ja laskeutui kävelemään Monnin vierelle. Pitkään hän ei ehtinyt kävellä, kun Nyenier pysäytti joukon.
”Vesi minua vähän huolettaa,” sanoi Nyenier, ”mutta ei kai tämän parempaa paikkaa löydy. Kovin myöhään ei ole syytä kulkea ja etsiä.” Hän katsoi länteen. ”Aurinko laskee pian.”
”On mulla vielä leilissä jäljellä”, Senf sanoi ja hieroi hien ja pölyn peittämiä kasvojaan.
”Oiskohan siitä velhonlaukusta apua?” Gurdo mietti. ”Jos sinne vaikka kusisi, niin muuttuisko se vedeksi?”
Senf nauroi käheästi. Nyenier huokaisi ja pudisti päätään.
”Kenties voimme kokeilla sitä, jos tulee oikein paha tilanne”, Nyenier sanoi. ”Mutta mieluummin etsin lähteen tai puron, jos vain pärjäämme huomiseen asti ilman täydennystä.”
”Kerran pohjoisessa isojen kahinoitten aikaan –.”
”Gurdo, en ehkä halua kuulla tätä tarinaa”, Nyenier keskeytti.
Gurdo läppäsi Senfiä käsivarteen. ”Ei nuo lintuihmiset kestä ronskeja juttuja.”
”Minä en vain kestä sinun juttujasi”, Nyenier korjasi.
Vettä ei löytynyt lähistöltä, mutta hevoset saivat rehevää ruohoa syödäkseen. Miehet joutuivat tyytymään kuiviin matkaeväisiinsä. Kuolleista pensaankäppyröistä ja varvuista tehtiin kynsitulet pimeyden tuomaa ankeutta vastaan.
Nyenier tarkasteli laukun yksityiskohtaista kirjailua ja pronssisolkia lähellä tulta. Mitä enemmän hän niitä tutki, sitä kunnioittavammin hän laukkua käsitteli. Aiempi pelleily alkoi jo harmittaa. Hän arvosti kansansa historiaa ja kulttuuria, vaikka olikin lähtenyt omiensa parista.
”Saadaankohan me palkkio, jos löydetään tuon oikee omistaja?” Senf kysyi.
”Mahdollisesti, tai sitten omistaja vaatii laukun takaisin ilman mitään. Hyvä jos säästymme syytöksiltä. Jotkut minun kansani velhoista ovat äreitä”, Nyenier kertoi.
”Kyllä joku korvaus tarvis saada”, Gurdo murahti.
”Sääkö oot varma, että se on teidän porukan kamppeita?” Senf kysyi.
”En näe muutakaan vaihtoehtoa, vaikka ei tämä aivan tavallista eniozalien tyyliä ole. Näillä aavoilla ei ole muutakaan sellaista kansaa, joka kykenisi tällaiseen käsityöhön. Tuskin laukku on kantautunut teidän laivojenne mukana jostakin vielä kaukaisemmasta maailmankolkasta. Ja te sisämereläisethän ette mitään väreestä ja taikuudesta tiedä.”
”Ei me mitään sellaista tarvitakaan”, Gurdo mutisi. ”Teräksessä on voimaa.”
”Epäilemättä. Mutta joskus on tarpeen käyttää toisia keinoja”, huomautti Nyenier.
Gurdo hymähti. ”Ethän sääkään tunne värettä taikka pysty loitsimaan.”
”Eivätkä kaikki osaa käyttää miekkaakaan, eivät edes teidän kansanne ihmiset”, Nyenier kuittasi, asetteli laukun vähien tavaroidensa alle ja kallistui selälleen. ”Parempi laittaa jo maaten. Jos nousemme varhain ratsaille, ehdimme Auringonpesään kiiruhtamatta ennen pimeää.”
Taivas oli sees, ja tähdet loistivat kirkkaina. Senf ja Gurdo makoilivat vilteillään ja väittelivät siitä, oliko tähtitaivas aavojen yllä erilainen kuin Sisämeren takana kotimaassa.
”Samat kuviothan tuolla väikkyy”, Gurdo kuiskasi. ”Alkuäitikin on tuossa noin.”
”Niin, mutta kaikki on vinksallaan.”
”Höhlä, liikkuuhan tähtikuviot joka yö muutenkin.”
”Niin, mutta nyt menee väärään suuntaan.” Senfin ääni meinasi karata kovemmaksi, ja hän vilkaisi, havahtuisiko Nyenier unestaan.
Gurdo hiljeni mietiskelemään.
”Tuo Rasalferin miekan alapuolella oleva mytty on kuitenkin outo”, hän lopulta sanoi.
”Kysyin siitä tuolta nokkamieheltä yks yö. Se on kuulemma Varkaan kuvio.”
”Se vähän niinku tavoittelee Rasalferin miekkaa. Meidän suojelijaa, perkons sentään.”
”Jotkut sanoo, että varkaiden ja sotureiden välinen ero on häilyvä”, Senf kuiski.
Gurdo hymähti tyytymättömästi. ”Semmoset hampuusit ei tiedä mitään.”
”Eikös mekin tässä haudanryöstäjiä olla.”
”Äläs nyt. Tomua täynnä ne töppöstelijöiden haudat oli.”
”Sulla kiilu silti kulta silmissä”, Senf piikitteli.
”Sulla kiiluu kohta puukko mahassa, jos et hiljene!”
”Pöh, menehän siitä Alkuäidin helmoihin uhittelemaan.”
”No niin, herrasmiehet, pitäkäähän ne päänne nyt kiinni”, Nyenier yllättäen sanoi.
Senf ja Nyenier katsoivat toisiaan pimeydessä, hymyilivät kujeilevasti ja painoivat lopulta päänsä pieluksina toimiviin vaatemyttyihin. Veljellinen kinailu kääntyi haikeaksi mielialaksi, kun he hiljentyivät muistelivat kotimaataan. Se vaivutti heidät ennen pitkää uneen.
Aamuinen taivas tervehti kolmikkoa ja heidän hevosiaan pilviverhon takaa. Pian sen jälkeen, kun he olivat aloittaneet jälleen uuden matkapäivän, alkoi ripotella vettä. Vähitellen sade yltyi, kävi kovana, kaiken kastelevana pauhuna ja vaimeni sitten kevyeksi ripotteluksi. Miehet ratsastivat hiljaisina, joskaan eivät näyttäneet hapanta naamaa. Monni sekä Senfin hevonen Turska, molemmat tanakoita ruunikoita, roikottivat päätään ja pärskäyttelivät tämän tästä kuolaa ja vettä huuliltaan. Nyenierin oljenvaalea voikko Valoan kulki korvat pystyssä ja tarkkaili ympäristöä valppaana.
Keskipäivään mennessä he olivat päässeet pois sateen alta. Kauempana vasemmalla näkyi hieman muusta ympäristöstä kohollaan oleva harjanne, jonka laella erottui suuria kiviä. Valoania paikka näytti kiinnostavan.
”Mitä sinä siellä näet?” Nyenier kysyi hevoselta.
Gurdon oikea käsi hivuttautui miekan kahvalle. ”Ettei vaan oo töppöstelijöiden varkaita?”
”Valoan ei ole peloissaan, mutta jotakin siellä on”, Nyenier sanoi. ”Mennään katsomaan.”
Lähellä harjannetta he varmuuden vuoksi hajaantuivat ja ratsastivat varoen ylös eri suunnista. Pienen mäen päältä he katsoivat alas kentälle, joka oli vajaan kivenheiton pituinen, ovaalin muotoinen painanne matalien harjanteiden keskellä. Suuret kivet painannetta reunustavilla harjanteilla näyttivät siltä, kuin ne olisi sinne aseteltu.
”Eikö tuolla alhaalla oo lähde?” Senf huomasi. ”Tai ainakin joku soinen lammikko. Heinät sen ympärillä on korkeita kuin pojankoltiaiset.”
Valoanin kasvot korvia myöten olivat rentoutuneet. Nyenier taputti hevostaan kaulalle.
”No jo!” Gurdo ölähti. ”Tää on jo toinen kerta, kun sun hevonen haistaa veden kaukaa.”
”Minusta kuule tuntuu, ettei tässäkään paikassa ole kyse vedestä vaan väreestä, hyvästä väreestä. Täällä on tehty joskus paljon hyvää. Nähdäkseni nämä kivikasat ovat muinaisten rakennusten jäänteitä.”
”Mutta mistä sää tiedät, kun ethän sää aisti värettä?” Gurdo uteli.
”En aistikaan, mutta…” Nyenier kallistui katsomaan Valoania läheltä silmiin, ”tämä kaveri taitaa aistia. Olen sitä miettinyt jo pitkään, mutta en ole saanut asiaan vastausta.”
”Sun hevonen on velho!” Gurdo hihkaisi.
Nyenier naurahti. ”Noh, ei se aivan niinkään mene. Velhous vaatii aika paljon muutakin kuin kyvyn aistia värettä, mikä tietenkin on kaiken lähtökohta. Siitä toisinaan keskustellaan, tuntevatko muutkin eläimet väreen, vai onko se vain harvojen eniozalin ja aavakansan yksilöiden heiniä. Minä ainakin alan kallistua sille kannalle, ettei se ole pelkästään ihmislajien ominaisuus.”
Senf raapi otsaansa kypärän alla ja nosti harteitaan. ”Paha sanoa. Hei, Gurdo, kierretään nää harjut vielä kaiken varalta.”
Sisämereläiset sopivat askelkuviot ja lähtivät kiertämään harjurengasta eri suuntiin.
Nyenier ratsasti alas. Painanteessa maa oli pehmeämpää kuin muualla, muttei upottavaa. Hän laskeutui ratsailta ja käveli leilin kanssa keskelle korkeaa ruohoa, josta löysi pienen lähteen. Hän joi kyllikseen raikasta vettä ja täytti leilinsä. Sitten hän muisti toisen leilin, joka oli löytynyt velhonlaukusta. Nyenier palasi Valoanin luokse, avasi laukun ja jäi tuijottamaan sen sisustaa hämmästyneenä.
Vähän ajan päästä myös Senf ja Gurdo ratsastivat alas painanteeseen.
”Ei mitään muuta kuin noita samoja kiviläjiä”, Senf kertoi. ”Mikä siinä laukussa vielä ihmetyttää?”
”Sisäpuolen väri on muuttunut”, Nyenier sanoi mietteliäänä. ”Haudassa se silloin hohti violettina, eikö vain? Nyt se on pysynyt tällaisena jo tovin.”
Hän näytti tovereilleen avointa laukkua, jonka sisäpuoli hohti hennon vaaleanpunaisena.
”Että sitten väriä vaihtava laukku”, Senf tokaisi. ”Vaihtaisi edes ulkopuolen väriä.”
”Tuskin tässä värin vaihtaminen tyyliseikkana on tarkoitus”, Nyenier aprikoi. ”Väri ilmentänee jotakin, mutta mitä? Riippuuko se siitä, mitä sisällä on tai miten paljon? En ole huomannut muita värejä kuin nämä kaksi. Mahtaako laukun väri olla liukuva kuin taivas aamun ja illan välillä?”
”Muuttuukohan se keltaiseksi, jos sinne –.”
”Sanoinhan, Gurdo, etten kestä noita sinun juttujasi.”
Gurdo hekotteli möreästi.
”Sitä pitää seurata, niinku välskäri sanoo”, Senf ehdotti.
”Juuri niin”, Nyenier sanoi ja läimäytti läpän kiinni. ”Täyttäkää leilinne. Heinien keskellä on pieni mutta hyvä lähde. Jäädään pitämään tähän taukoa.”
He olivat levänneet ja syöneet niukkoja, villiyrteillä täydennettyjä eväitään hetken aikaa, kun saderintama yhytti heidät jälleen. Alueen ylle lankesi sumua lähentelevä tihkusade, joka laski näkyvyyttä ja mielialaa. Nyenier koetti piristää joukkoa kertomalla kansansa liikkeistä aavoilla menneinä vuosituhansina.
”He perustivat tänne Pitkämaallekin yksittäisiä pieniä asutuskeskittymiä ja vartiopaikkoja. Mutta ne kaikki on hylätty jo satoja vuosia, kenties tuhatkunta vuotta sitten. Tämän paikan on oltava yksi niistä.”
Miehet kierrättivät katseensa ympärilleen. Kentällä erottui heikosti pieniä painanteita ja kohoumia, arvatenkin muinaisten asumusten maaperään jättämiä arpia.
”Eivät oo jaksaneet pykätä hienoja kivilinnoja”, Gurdo huomioi.
”Mistäpä keksit sellaset määrät kivee?” Senf kysyi. ”Kuljetat jostain vuorilta asti, vai? Noissa harjumuurin tekeleissäkin on varmaan ollut kaamee homma. Vai mitä tää eniozal tuumii?”
Nyenier ei vastannut. Hän katsoi silmä kovana harjanteen päälle kohtaan, josta he olivat tullessaan tähystäneet alueelle. Siellä olevan kivenlohkareen kyljessä seisoi hämäräpiirteinen hahmo.
”Olkaa vain muina miehinä”, Nyenier kuiskasi. ”Vilkuilkaa silti toisaallekin varmuuden vuoksi.”
”Mikähän kulkuri tuo mahtaa olla?” Gurdo kysyi hiljaa.
”Paha sanoa täältä käsin. Tämä pahuksen tihku vielä sumentaa näkyvyyttä. Jos voisin lähteä tästä vaivihkaa ja kiertää harjanteen hänen sivustaansa…” Nyenier nousi ylös teennäisen laiskasti ja venytteli. ”Sanokaa jos hän häipyy.”
”Häipyi jo”, Gurdo sanoi ja nousi itsekin.
Nyenier ähkäisi harmistuneesti.
”Hävisi kuin pieru merellä. Räpäytin silmiä, niin se oli poissa”, Gurdo kertoi.
”Tulehan mukaan, niin käydään katsomassa”, Nyenier sanoi, otti linkonsa esille ja laittoi kiven sen pesään. ”Jää, Senf, vartioimaan hevosia.”
Gurdo vetäisi lyhyen miekan huotrastaan ja lähti harppomaan harjanteen päätä kohti hartiat uhmakkaasti köyryssä.
Paikalta ei löytynyt ketään eikä mitään. Kenenkään he eivät nähneet luikkivan karkuun edes kauempana aavalla. Nyenier tarkasteli maata kivenlohkareiden lähellä, mutta kovassa, lyhyttä ruohoa kasvamassa maassa ei näkynyt muita jälkiä kuin heidän omansa. Niinpä he palasivat hevosten luo.
”En osaa edes arvailla, kuka tai mikä se hiippari oli, mutta on parasta tarkkailla selustaa tästä lähin visummin”, Nyenier kehotti.
”Kai nyt yhden tyypin pistää lyttyyn vaikka nyrkillä, jos tarvis on”, Gurdo hymähti.
”Kuka sanoi, että niitä on vain yksi? Sitä paitsi jos hänkin pystyi ilmestymään ja häviämään tuosta noin”, Nyenier sanoi ja napsautti sormiaan, ”pystyy kenties muutama muukin hänen lisäkseen. Lähdetään. En halua viipyä täällä enää kauempaa, oli hyvää värettä tai ei.”
He ratsastivat halki iltapäivän märkinä ja apeina hienoinen jännitys kintereillään. Sisämereläiset, jotka eivät tunteneet Pitkämaan lakeuksia kuten Nyenier, kyselivät aika-ajoin, onko tälläsuunta vielä selvillä ja ehtisivätkö he Auringonpesän keitaalle vielä samana iltana, kuten tämä oli lupaillut. Nyenier alkoi jo tuskastua uteluihin. Sitten he nousivat matalan, laakean kummun päälle ja näkivät idässä horisontin rajalla kalliot, jotka nousivat lämpöväreilyyn katoavasta aavikosta.
”Noin, tuolla se on”, Nyenier puuskahti. ”Matkaa on vielä, ja ehkä pimeys saa meidät kiinni ennen kuin ehdimme perille, mutta tuskin meidän tarvitsee yöpyä aavalla.”
”Ratsastetaan siis kilpaa auringon kanssa Auringonpesälle”, Gurdo sanoi, nosteli takamustaan satulasta ja taivutteli jäykistynyttä selkäänsä.
Nyenier rykäisi. ”Aurinkohan itse asiassa laskee toiseen –.”
”Kyllä mää sen verran tiedän! En oo ihan niin hidas kuin miltä Senf näyttää.”
”Ohhoh, nyt pistit pahan”, Senf sanoi mutta käkätti perään käheästi. ”Katsotaan, kuka tässä on hidas!” Hän maiskautti suutaan ja nykäisi ohjaksia, ja Turska karautti laukkaan.
Gurdo nauraa hönötti kovaan ääneen ja kannusti Monnin takaa-ajoon. Nyenierin ei auttanut muuta kuin lähteä laukkaamaan sisämereläisten perään.
Likimain puolimatkaan tultaessa vauhti oli tippunut raviin. Aurinko takana värjäsi taivaan oranssiksi, ja pitkät varjot levisivät kuoppien ja kumpareiden ylle.
”Otetaanpa rauhallisesti”, Nyenier huikkasi tovereilleen. ”Hämärässä ratsastaminen on arveluttavaa muutenkin.”
Samassa etummaisena kulkeva Turska astui harhaan, kompuroi ja rämähti kyljelleen. Senf hänen selässään onnistui heittäytymään satulasta ja pyörähtämään maahan niin, ettei jäänyt ratsunsa alle. Hän ähki ja kirosi, punnersi itsensä pystyyn ja kiiruhti katsomaan Turskaa. Hevonenkin oli päässyt takaisin jaloilleen. Hän haparoi askeleissaan ja varoi vasenta etujalkaansa. Senf rauhoitteli hevosta.
”Miten kävi?” Gurdo kysyi ja hyppäsi alas satulasta.
Senf tarkasteli ratsuaan. ”Aristaa jalkaa, mutta ei se onneks mennyt poikki.”
”Levätään hieman ja katsotaan”, Nyenier kehotti. ”Ja sitten jatketaan käyntiä, kestipä perille pääsyssä sitten keskiyöhön tai aamupuolelle. Olin juuri varoittamassa tällaisesta. Teillä kävi hyvä tuuri onnettomuudessa.”
Senf oikaisi pöllähtäneen pitkän pellavatukkansa selkään, kiristi lettiä ja nosti peltikypärän takaisin päähänsä.
”Mitä tässä tuureista”, hän mutisi. ”Taidolla sitä ratsastetaan.”
He jäivät niille sijoilleen pitämään taukoa ja syömään viimeiset rippeet eväistään. Aavikkoa lähestyttäessä ruohikko kävi niukemmaksi, ja hevosten oli käyskenneltävä ympäristössä etsimässä mehevämpää ruohoa. Senf, Gurdo ja Nyenier seurasivat auringonlaskua pienen kumpareen päältä. Kun oranssina hehkuva pallo oli laskeutunut horisonttiin, katsoi Senf heidän taakseen.
”Psst”, hän kuiskasi. ”Se on se hiippari taas.”
Muut kääntyivät katsomaan. Parin kivenheiton päässä, karujen piikkipensaiden lähellä seisoi epäselvä hahmo täysin hievahtamatta kuin rapakivipaasi.
”Näyttää totisesti samalta”, Nyenier kuiskasi, nousi ja vislasi Valoanille.
Hevoset olivat juuri ehtineet heidän luokseen ja Nyenier loikannut Valoanin selkään, kun hämärä hahmo lipui pensaiden taakse.
”Hän on miltei kulkureitillämme, eikä muita näy. Nyt joutuin”, Nyenier sanoi.
He ratsastivat niin vauhdikkaasti kuin hämärtyvässä illassa uskalsivat. Mutta pensaiden takaa ei löytynyt ketään eikä mitään.
”Fyizmiol se’feinach”, mutisi Nyenier kireästi.
”Sinne häipy taas”, Gurdo totesi.
”Panee miettimään, mikä hän oikein on”, Nyenier sanoi.
”Aavakansan velhojen juonia selvästi”, veikkasi Senf.
Nyenierin leuat kiristyivät ja niskaa kuumotti äkisti. Hän yllättyi reaktiotaan. Hänen oli hengitettävä syvään ja rauhallisesti, jotta saisi muistojensa syövereistä kumpuavan kaunan kipinän sammumaan, ennen kuin se leimahtaisi liekiksi. Nyenieriä ärsytti, ettei hän ollut saanut entisen vihollisen velhoja kohtaan tuntemaansa kaunaa täysin karistettua, vaikka aavakansaan hän muutoin osasi jo suhtautua suopeasti.
”Voi olla,” Nyenier sanoi, ”mutta en ole kuullut, että minkään kansan velhoilla olisi keinoa tehdä itsensä näkymättömäksi tai siirtyä paikasta toiseen silmänräpäyksessä. Pitäkää miekat löyhästi huotrissaan.” Sitten hän kannusti Valoanin käyntiin kohti itää.
Matkan edetessä ruoho ratsastajien alla kuihtui ja väheni samaa tahtia auringonvalon rippeiden kanssa. Pimeän tultua he kulkivat jo karkealla, kivisellä maalla. Suuntaa ei tarvinnut epäröidä, sillä Auringonpesän kallioiset kukkulat heijastelivat puolikuun ja tähtien valoja ja erottuivat Kasvuttoman aavan mustana piirtyvästä taustasta. Lähempänä he näkivät monien nuotioiden ja soihtujen yhdeksi sulautuneen loimotuksen, joka heijastui keidasta ympäröivistä kallioseinämistä. Kasvillisuus lisääntyi taas vähitellen. Pieniä vänkyräisiä kaktuksia sekä suuria piikkipalloja muistuttavia pensaita kasvoi siellä täällä. Palmupuut, joiden viuhkamaiset lehvästöt uinuivat huojumatta korkeiden runkojensa päissä, ottivat heidät vastaan. Nyenier, Senf ja Gurdo ratsastivat hitaasti ja väsyneinä kallioiden kapeaan välikköön ja jatkoivat eteenpäin jonossa hieman alaspäin viettävällä maalla. Ympäröivä maailma oli pimeä, mutta edessä kirkkaus vain lisääntyi. Sitten he putkahtivat kallioiden puristuksista ulos aukean laitaan ja pysähtyivät ihmettelemään.
Jyrkkien mutta matalien kallioiden välissä levisi rehevä, elämää sykkivä aukea. Sitä reunustivat pitkät rivit erilaisia palmupuita, joista jotkut kantoivat hedelmää. Vehreyttä lisäsivät monenlaiset pensaat ja heinät ja kaktukset, ja raikas lähde tuoksui jopa sisämereläisten nenään. Kaiken tuon runsaan kasvuston keskellä hehkui kutsuva, lämminhenkinen valonkajo, ja monien erilaisten ruokien ja juomien tuoksu houkutteli matkaajia lähemmäs.
”En mää ihan tällaista odottanut”, Gurdo sanoi ja otti kansansa perinteisen villamyssyn päästään kuin olisi astunut temppeliin.
”Tervetuloa Auringonpesään,” Nyenier sanoi vienosti hymyten, ”piilottelevaan puutarhaan, keitaalle karuuden keskellä. Paikkaan, jossa yö on päivä ja päivä on yö, ja jossa omistajaa vaihtavat niin aarteet, aseet kuin juorutkin.”
”Eihän juorut voi vaihtaa omistajaa”, Senf korjasi.
”Täällä voivat”, Nyenier sanoi ja laskeutui ratsailta. Hän silitti Valoanin kaulaa ja kuiskasi tälle muutaman sanan omalla kielellään. Sitten hän lähti johdattamaan joukkoa keitaan sivussa olevaa hevosten aitausta kohti.
Kolmikko luovi palmujen ja pensaiden välistä keitaan keskukseen. Oli kuten Nyenier oli sanonut; täällä yö oli kuin päivä. Monenlaisia kulkijoita maan ääristä oli kerääntynyt Auringonpesään, ja kaikki näyttivät olevan vielä keskiyön aikaankin jalkeilla. He keskustelivat nuotiopiireissä, vaihtoivat kuulumisia ja tavaroita, soittivat ja lauloivat, söivät ja joivat. Erilaisia telttoja, kotia ja majoja oli pystytetty palmujen katveeseen aukion laidalle, ja keskellä kaikkea lepäsi pitkä ja kapea lähde heinikkoisine rantoineen.
Muutamia päitä kääntyi uusien tulijoiden suuntaan. Jotkut nyökkäilivät ystävällisesti, toiset katsoivat arvioiden. Gurdo kiristeli hampaitaan.
”Töppöstelijöitä”, hän murahti.
”Kuinka vaikeaa sinun on sanoa heitä aavakansaksi?” Nyenier kysyi. ”Täällä ei kannata puhutella ketään alaspäin saati haastaa riitaa. Täällä kaikki ovat samanarvoisia, ja kansojen ja kylien väliset riidat jätetään näiden kallioiden ulkopuolelle. Ken nostaa nyrkkinsä tai vetää miekan tupestaan, saa taatusti kaikki vastaansa.”
Gurdo mutristeli huuliaan, mutta piti suunsa.
Senf otti kypärän päästään rauhan merkiksi ja ripusti sen vyölleen. Kallioiden tuolla puolen lämpötila oli jo laskenut yötä myöten, mutta Auringonpesässä oli vielä lämmintä. Hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katsoi tarkemmin, millaisia kulkijoita nuotiopiireissä istui.
Suurin osa oli aavakansaa, jota Senfistäkin oli yhä omituista katsella tällaisessa rauhallisessa tilanteessa. Siitä ei ollut aivan kymmentäkään vuotta, kun he olivat taistelleet toisiaan vastaan verissä päin pohjoisessa Arovuorten tuolla puolen. Joukossa oli myös muutamaeniozalin kulkija. Heidän kutsuminen lintuihmisiksi oli peräisin aavakansalta, ja vaikka nimitys ei ollut erityisemmin eniozalienmieleen, eivät nämä ottaneet siitä nokkiinsa, kuten vitsi kuului. Myös sisämereläisiä oli muutamia, eivätkä he Senfin ihmetykseksi jurottaneet yhdessä piirissä vaan seurustelivat kaikkien muiden kanssa. Vielä suurempi ihmetys oli kolme ubu-kansan tummahipiäistä kulkijaa. Nuo piilottelevat, pienikokoiset ihmiset pysyttelivät yleensä visusti omien metsiensä pimennoissa, minkä vuoksi Senf ja Gurdo juuttuivat heitä tuijottamaan. Nyenierin täytyi heille huomauttaa, että sellainen oli moukkamaista.
”Kumma homma”, Senf sanoi. ”Kaikki näyttää olevan yhtä kaveriporukkaa alkuperästä huolimatta.”
”Se on Auringonpesän tapa. Toki tänne tulee enimmäkseen sellaisia kulkijoita, jotka ovat muutenkin avomielisiä eivätkä vain kyräile omiensa parissa”, kertoi Nyenier. ”Miksi tulla tällaiseen paikkaan, jos on ennakkoluuloinen, jopa riidanhaluinen muita kohtaan?”
”Sopivassa seurassa sitä saattaa päätyä vaikka minne”, Gurdo mutisi.
”Minä tiedän, ettei sinulla oikeasti ole mitään henkilökohtaista kaunaa ketään tai mitään kohtaan, joten voisit edes täksi yöksi unohtaa tuon asenteellisuutesi.”
”Ai ei mitään henkilökohtaista? Entinen sotilas –.”
”Joka on opetettu tappamaan ja vihaamaan, ei sen kummempaa. Et menettänyt taisteluissa perhettäsi, et edes kotiasi.”
”Mutta kavereita meni”, Gurdo huomautti sormi pystyssä.
”Ja siitä hyvästä oot varmaan tappanut kaverin monelta viholliselta,” Senf sanoi väliin, ”joten turha tässä on enempää nokitella. Anteeks vaan”, hän lisäsi ja nyökkäsi Nyenierille virneen kera.
Nyenier hymähti. ”Niin juuri. Pidetään kaikki nokat kiinni vanhoista kaunoista. Jos minäkin alkaisin kaivella, olisimme kaikki ennen pitkään toistemme kurkuissa kiinni. Älkää tuijottako kansallisuutta vaan nähkää henkilö sen takana.”
He pääsivät nuotioille asti, mutta juuttuivat taas aloilleen ihmettelemään keitaan elämää. Nyenier ei ehtinyt mennä juttelemaan lajitovereilleen, kun heidän luokseen käveli ikääntynyt aavakansalainen yllään tyylikäs kullanruskea kaapu. Epäilys sai Nyenierin kurtistamaan kulmiaan.
”Gyrae wynno”, tulija tervehti ja jatkoi eniozalinkielellä: ”Kuinka pitkään ajattelitte siinä seisoa jäykkinä kuin kelopuut?”
”Toverini hieman arkailevat”, sanoi Nyenier, ”eivätkä he puhu eniozalia. Olen yllättynyt, että sinä puhut. Osaatko sisämereläisten kieltä?”
”Valitettavasti vain muutaman sanan.”
”Heillä tilanne on sama eniozalinkielen kanssa”, Nyenier kertoi.
Kaapuasuinen nyökytteli ja haki sisämereläisiin katsekontaktia. ”Tervetuloa”, hän sanoi kankeasti heidän puheenparrellaan ja taputti rintaansa. ”Miry.” Sitten hän osoitti nuotioita ja keitaan lähdettä. ”Lepo, ruoka. Olkaa hyvä.”
Sisämereläiset nyökkäsivät. Senf jopa koetti hymyillä, mutta se näytti pikemminkin väkinäiseltä irvistykseltä. Nyenier esitteli heidän joukkonsa.
Miry johdatti toverukset sivuun suuremmista nuotiopiireistä, joiden ympärillä musiikki soi ja moniääniset, monikieliset puheet kävivät. He istuutuivat lähelle lähteen rantaa palmunrungoista sahatuille istuimille. Niiden muodostamassa piirissä oli laakein kivin rajattu hiillos, jonka keskellä paloi pienellä liekillä muutama oksa. Nuotiopaikan toisella laidalla kaksi aavakansalaista sekä kaksi sisämereläistä olivat keskittyneet ilmeisen syvällisiin keskusteluihinsa. Yksi heistä kävi kääntämässä kuparipannua nuotiokivellä ja tervehti tulijoita hymyllä.
Nyenier tarkasteli Miryn piirteitä vaivihkaa. Tämän ulkoasu oli konstailematon mutta siisti. Lyhyen sänkitukan joskus vaaleanruskea väri oli jo paljolti taittunut harmaaseen. Sängen läpi kuulsi ohimolla vanha arpi, ja eletty elämä näkyi vaaleanruskeilta kasvoilta muutenkin. Kuinka pitkä elämä, sitä oli hankala sanoa. Sukupuoltakaan ei käynyt arvaaminen aivan noin vain, mikä kertoi paljon.
”Sinä olet velho”, Nyenier sanoi suoraan.
”Pitää paikkansa”, Miry myönsi. ”Mutta kuten varmaankin tiedät, täällä se ei ole oleellista.”
Nyenier nyökkäsi jäyhästi. ”Miten olet oppinut kieltämme?”
”Sain kunnian olla vieraananne Efselachissa monia vuosia.”
”Niinkö tosiaan? Tietääkseni ei ole tavallista, että sinne päästetään ulkopuolisia.”
”Ei se olekaan”, Miry vahvisti. ”Mutta sinä puhut kuin et olisi sieltä kotoisin. Enkä minä sinua muista tavanneeni, vaikka en tietenkään tutustunut jokaiseen efselachilaiseen.”
”Olen kyllä vieraillut siellä useasti, mutta kotoisin olen etelästä.”
”Jopas jotakin. Vihervuorten asukkaisiin ei usein törmääkään. Mikä tuo sinut aavoille?”
”Tämä yö ei riitä sen kertomiseen”, Nyenier totesi vaatimattomaan sävyyn.
He hiljenivät hetkeksi seuraamaan henkilöä, joka kiikutti heidän nuotiolleen paksuista lehdensuikaleista kudotun tarjottimen. Senf ja Gurdo kurottelivat kaulaansa nälkäisinä, ja kun tarjottimen tuonut henkilö poistui, he kävivät hamuamassa siinä olevia taateleita ja vesipähkinöitä kouriinsa. Nyenier kursaili.
”Entäpä mikä tuo joukkonne Auringonpesään, jos sopii udella?” Miry kysyi.
Nyenieristä näytti siltä kuin Miry vilkuilisi tämän tästä velhonlaukun olkainta hänen harteillaan.
”Voisin väittää, että lepo ja ruoka, mutta taidamme molemmat olla kiinnostuneita tästä laukusta”, hän sanoi ja käänsi laukun syliinsä.
Velho kumartui lähemmäs tarkastelemaan laukkua. Hänen kurkustaan kuului mietiskelevää hyrinää.
”Erikoista koristelua”, hän totesi. ”Onko se eniozalien työtä? En oikein keksi muutakaan.”
”Niin minäkin ajattelin.”
”Onko siinä jotakin muuta erikoista?”
Nyenier kierrätti pikaisen katseen ympärilleen, ennen kuin sanoi: ”Katsotaanpa.” Sitten hän avasi laukun.
Vaaleanpunainen hohde oli niin voimakas, että se heijastui Miryn kasvoilta. Ensin hän katsoi hohdetta kulmat kurtussa, mutta sitten katse kirkastui.
”Mistä sinä tämän löysit?”
”Aavakallioiden hautakammiosta”, Nyenier sanoi. ”Mitä tämä väri sinulle merkitsee?”
”Onko se ollut koko ajan tuollainen?”
”Ei se loista jatkuvasti. Ja väri oli aiemmin erilainen, synkän violetti.”
Miry hieroi hetken sileää leukaansa.
”Ah!” hän älähti sitten. ”Onpa erikoista. Laukku kaiketi aistii värettä ja sen laatua. Väri ilmentää sitä, onko kyseessä paha vaiko hyvä väre.” Äkkiä Miryn silmät laajenivat ja hän jäykistyi. ”En keksi kuin yhden velhon, jolle laukku on voinut kuulua – Fesehanoaralei.”
Nyenier tunnisti aavakansalle ominaisen pitkän nimen ja sulki silmänsä pettyneenä. Se siitä yhteydestä omaan kansaan.
”Siinä on taas nimeä kerrakseen”, hän huoahti.
”Sanotaan sitten Fese, kuten tapana on.”
”Mikä hänen tarinansa sitten on?”
Miry rentoutti hartiansa. ”Tämä yö ei riitä sen kertomiseen”, hän sanoi yhä totisena. ”Mutta lyhyesti sanottuna hän on legendaarinen aavakansan velho, joka väitetysti on ainoana saanut pidennettyä elämäänsä jopa eniozalien pitkää ikää pidemmäksi. Harvoja hänen loitsimiaan erikoislaatuisia esineitä on päätynyt muiden käsiin. Velho itse matkaa aavoilla ristiin rastiin, ja häntä nähdään harvoin. Tai jos nähdäänkin, ei häntä yleensä tunnisteta. Perinteestä poiketen Fese ei nimittäin juonut lapsena poretta ja täten säilytti sukupuolensa. Tai näin ainakin kerrotaan. Edelleenkin on epäselvää, miten hänestä silti saattoi tulla velho, vieläpä voimakas sellainen.”
”Tiedätkö sinä, miltä hän näyttää?” Nyenier kysyi arasti.
”Kuulemma risupartaiselta, nälkiintyneeltä ryysyläiseltä.”
Miry seurasi, kuinka Nyenier vaihtoi merkitseviä katseita sekä hiljaisia, sisämerenkielisiä sanoja tovereidensa kanssa. Nämä olivat alkaneet seurata ilmeisen painavaa keskustelua, vaikkeivät ymmärtäneet kuin sanan sieltä, toisen täältä. Miry sai kiinni vain yhdestä sanasta: tappaa.
”Kenet te tapoitte?” hän kysyi vaativaan sävyyn.
Nyenier puri hetken huultaan, rykäisi sitten ja sanoi vaisusti: ”Jonkun risupartaisen, nälkiintyneen ryysyläisen.”
Miry kavahti pystyyn. Hän katsoi vuoroin eniozalia, vuoroin sisämereläisiä kuin vanhempi, joka on saanut lapsensa kiinni pahemman luokan tihutöistä. Hänen leukaperänsä kiristelivät ja hengitys tihentyi, kädet puristuivat nyrkkiin.
Gurdo ja Senf korostivat ryhtiään, ja heidän sormensa hamusivat miekkojen kahvoja. Nyenier elehti heitä pysymään rauhallisina.
Lopulta Miry sai tunteensa liekaan. Hän henkäisi syvään ja istuutui.
”En arvannut, että te olette pelkkiä roistoja”, hän sanoi happamasti.
”Emmekä olekaan. Se oli hätätilanne. Olimme tutkimassa hautakammiota, kun tämä ryysyläinen yllätti meidät. Minä olin aivan ajatuksissani tutkimassa luita, kun hän hyökkäsi takaapäin. Senf reagoi nopeasti ja pisti miekan hänen lävitseen.”
Miry hautasi kasvot käsiinsä ja huokaisi raskaasti.
”Päättelimme, että moisen ukon on täytynyt varastaa tai löytää laukku jostakin”, Nyenier jatkoi. ”Tulimme tänne kyselemään sen oikean omistajan perään.”
”Näyttää siltä, että tapoitte oikean omistajan”, murahti Miry.
”Kun on oma tai toverin henki kyseessä, ei ehdi miettiä, ketä vastaan nostaa aseensa”, Nyenier vastasi painokkaasti.
Miry mutisi jotakin epäselvää omalla kielellään ja hiljeni tuumailemaan itsekseen nuotioon tuijottaen. Nyenier kääntyi tovereidensa puoleen ja kertoi, mitä oli velholta kuullut. Yllättäen Miry lähti pois pää kumarassa mitään sanomatta. Neljä muuta nuotion toisella puolella katselivat huolissaan, etteivät nuo vieraat vaan aloittaisi riitaa.
”Justiinsa”, Gurdo tokaisi. ”Mitäs nyt sitten?”
”Väitän edelleenkin, että täällä olemme turvassa”, sanoi Nyenier. ”Tuon velhon kanssa ei liene enää syytä keskustella, paitsi jos hän itse lähestyy meitä toistamiseen.” Nyenier huokaisi ja tarttui lopulta tarjottuihin taateleihin ja vesipähkinöihin.
He istuivat tovin nuotiolla huolen kurtut otsallaan. Mutta vähitellen elämä ympärillä alkoi kiinnostaa siinä määrin, että he lähtivät katsomaan, mitä kaikkea keitaalla tapahtui.
Toisaalla oli pitkänomaisen nuotion molemmin puolin asetettu pöytiä, joiden ympärillä istui ja keskusteli monenlaisia ihmisiä mukit kourissaan. Nuotion sekä muutamissa suupielissä riippuvien piippujen savut sekoittuivat erityiseksi, aromikkaaksi sekoitukseksi, joka viipyili kaiken yllä. Pöydistä kolmessa pelattiin erilaisia lautapelejä panoksien kera. Hieman syrjässä laulaja esitti haikeaa balladia rummun ja huilun säestyksellä.
Gurdo pysytteli yhä askeleen muiden takana ja pälyili tämän tästä taakseen. Senf haukotteli; olihan kääntynyt jo keskiyön yli. Eräs aavakansalaisten kanssa seurusteleva sisämereläinen näki haukotuksen ja kehotti Senfiä ottamaan kupposen verijuurihauduketta. Senf kieltäytyi alkuun ja sanoi, että sen juoman jälkeen ei nukuttaisi koko yönä, mutta maanmies huomautti, ettei Auringonpesässä muutenkaan nukuta yöllä. Niinpä kaikki kolme taipuivat tuumaan. He joutuivat pulittamaan juomasta pätkän kuparista maksumetallia. Alkupalat olivat ilmaisia, sisämereläinen kertoi, mutta kaikki muu maksoi.
He ostivat muutakin syötävää ja juotavaa vähillä varoillaan. Kaktuksenhedelmistä käytetty juoma oli erikoisen maukasta mutta niin vahvaa, ettei sitä kärsinyt montaa mukillista juoda. Uusille tulijoille kerrottiin auliisti keitaan tavoista ja historiasta. Selvisi muun muassa, että paikka oli toiminut eniozalien ja aavakansan neuvottelupaikkana niinä muinaisina aikoina, joina lintuihmiset olivat levittäytyneet etelän Vihervuorilta aavoille ja kärhämöineet paikallisten kanssa.
Muuta kauppaa toverukset eivät tehneet, koska viikkojen seikkailusta huolimatta heillä ei olisi ollut paljoakaan vaihdettavaa. Velhonlaukusta oltiin kiinnostuneita, mutta Nyenier ei tohtinut myydä tahi vaihtaa sitä eikä liioin sen sisältämiä esineitä sen jälkeen, kun oli kuullut laukun omistajasta. Hän oli uppoutunut keskusteluun erään lajitoverinsa kanssa, kun Senf nykäisi häntä hihasta.
”Se velho tulee takaisin tuiman näköisenä.”
Nyenier nousi valmiiksi ja otti Miryn vastaan pää pystyssä, kädet puuskassa.
”Keskustelin velhotoverini kanssa”, Miry aloitti. ”Emme langeta täällä tuomioita, vaikka olisi tapahtunut selvä rikos. Ja ilman parempaa tietämystä meidän on hyväksyttävä, että teidän tapauksessanne oli kyse puolustautumisesta – ilmeisesti. Mutta teollanne on seurauksensa. Meidän täytyy lunastaa tuo laukku teiltä. Mutta rikkaaksi ette sillä tule! Saatte lähinnä nimellisen korvauksen. Ja lunastukseen liittyy eräs ehto.”
Velho piti tauon, jonka aikana Nyenier tulkkasi asian Senfille ja Gurdolle. He molemmat hymähtivät tyytymättömästi kuin yhdestä suusta.
”Mitä te oikein odotitte?” Miry kysyi. ”No, joka tapauksessa ehto on se, että teidän täytyy johdattaa minut Fesen ruumiin luokse. Hänet täytyy haudata kunnioittavasti.”
Nyenier ähkäisi turhankin pontevasti. ”Etköhän sinä löytäisi Aavakallioiden haudoille itsekin.”
”On hankala neuvoa oikean haudan luo. Ja jos ruumis ei olekaan enää siellä…”
”Miksi ruumis ei olisi enää siellä? Ja jos se onkin kadonnut, koko matka tulee olemaan turha.”
”Pitkämaalla liikkuu kaikenlaisia seikkailijoita kaikenlaisine aikomuksineen”, Miry sanoi ja vilkaisi vaivihkaa kädet puuskassa seisovia sisämereläisiä, mutta ravisti sitten epäilykset mielestään. ”Minun täytyy vähintäänkin yrittää löytää hänet. Lähdemme heti huomenna. Emme aamutuimaan, mutta viimeistään keskipäivän aikaan. Onko selvä?”
Nyenier mitteli hetken katseellaan velhon kanssa, mutta sanoi sitten: ”Ilmeisesti.”
Miry nyökkäsi jäyhästi ja poistui. Nyenier kertoi loput asiasta tovereilleen.
”Milloin se korvaus saadaan?” Gurdo kysyi.
”Oletettavasti jälkeenpäin”, Nyenier arveli. ”Siihen asti laukku pysyy minulla.”
He viipyivät nuotiolla vielä pitkälle aamuyöhön, vaikka seuraavan päivän matkaa varten olisi ollut hyvä nukkua. Verijuurihauduke valvotti liiankin hyvin, ja sen vaikutuksen loppumista täytyi odotella. Ennen pitkää Senf ja Gurdo pääsivät taas huolettomaan seikkailun mielentilaansa ja alkoivat pohtia, kuinka paljon tienaisivat laukusta.
Nyenier oli vaipunut ajatuksiinsa, eikä pystynyt keskittymään muuhun. Pitkään hän oli käynyt henkistä kamppailua sen kanssa, että saisi vanhat kaunansa nuoruuden sotaisilta vuosilta unohtumaan. Nyt ne tihkuivat väkisin takaisin pintaan. Hän kävi uudelleen läpi kokemiaan taisteluita ja kokemaansa turhautumista, avuttomuutta ja palavaa vihaa aavakansan velhoja kohtaan. Nuo muistot puskivat sapenmaun hänen suuhunsa ja hien kainaloihin. Ja hän muisti sen kieron tyytyväisyyden tunteen, kun hän oli saanut surmattua yhden vihollisen velhoista.
Iloinen huudahdus viereisestä pöydästä havahdutti Nyenierin. Millaisia ajatuksia hän oli alentunut pyörittelemään? Ei sellainen sopinut hänen arvolleen, ei enää. Hän eksytti myrkylliset mietteensä muistelemalla kaukaista kotiaan Vihervuorilla sekä eniozalien perinteitä ja ylevyyttä.
Soitto ja seurustelu Auringonpesällä lakkasivat lopullisesti vasta aamun sarastaessa. Nyenier, Senf ja Gurdo olivat vetäytyneet loitolla nuotioista olevan matalan palmun alle, kun meno keitaalla oli alkanut hieman rauhoittua. Mutta toisin kuin paikassa pidempään viipyneet, he eivät osanneet nukkua pitkälle aamupäivään. Lyhyen unen jälkeen silmät tuntuivat hiekkaisilta ja lihakset yhä väsyneiltä matkan rasituksista. Rehevän kasvuston lomassa hiljaa liikkuneen yksittäisen vartijan lisäksi he olivatkin ensimmäisinä jalkeilla. Toverukset jäivät odottamaan muiden heräämistä. Senf ja Gurdo hätistelivät kärpäsiä tarjottimille jääneiden ruuanrippeiden kimpusta ja näykkivät niitä itse. Nyenier nyrpisteli.
Aamu oli ehtinyt pitkälle ja lähestyi keskipäivää, kun keitaan asukkeja ja kulkijoita alkoi viimein valua yömajoistaan – ja puskista – hiiltyneille nuotioille. Eräästä teltasta astui esiin Miry, joka käveli suoraan Nyenierin, Senfin ja Gurdon luokse. Hänen kullanruskean kaapunsa halkiolliset liepeet liuhuivat ripeän kävelyn vauhdissa kuin sotaliput ja korostivat velhon päättäväisyyttä.
”Näytätte olevan valmiita. Onhan teillä hevoset? Hyvä, lähdetään sitten.” Enempää neuvottelematta Miry lähti harppomaan hevosia kohti.
Neljän ratsastajan joukko sukelsi ulos Auringonpesän kanjonista ja asettui kulkemaan timanttimuodostelmaan kuin itsestään. Nyenier ratsasti yksin edellä, ja häntä seurasivat Senf ja Gurdo rinnakkain pari syltä välillään. Perässä ratsasti Miry aavakansan tyypillisellä hiirakolla hevosellaan Naralilla.
Oli alkanut harmaa, tyyni päivä, mikä korosti Kasvuttoman aavan laitamien autiutta ja hiljaisuutta. Auringonpesältä joukon oli saattanut matkaan pieni parvi iloisesti tirskahtelevia kivikiipijöitä, mutta näytti siltä, ettei muuta elämää keitaan tuolla puolen enää ollut. Hevosten kavioiden karskahtelu hiekkamaalla kuulosti lähes häiritsevän kovalta. Kaikki vaikuttivat kireiltä. Sisämereläiset vaihtoivat harvoja hiljaisia sanoja keskenään, mutta edessä ja takana oltiin hiljaa.
Vasta kun he pääsivät Pitkämaan ruohotasangolle, lientyi enin kireys ja matkanteko muuttui rennommaksi. Senf ja Gurdo alkoivat taas vinoilla toisilleen – jos kohta puhuivat järkeviäkin – ja Nyenier sanoi ajoittain väliin sanasen. Miry pysyi vaiti, katseli muualle ja näytti olevan omissa ajatuksissaan. Mutta aina hän näytti aistivan, jos häntä katsoi hetkenkin pidempään, ja vastasi terävällä katseellaan.
Läntinen tuuli henkäili välillä raikkaampaa ilmaa, ja yllä sinitaivas pilkisteli pilvien välistä. He ratsastivat päivän ja kaartelivat aavalla etsien harjurenkaan ympäröimää lähdettä, jossa toverukset olivat edellisenä päivänä viivähtäneet. Aavan yksitoikkoisesti kumpuilevassa maastossa oli hankala suunnistaa, ja lähteen etsimisessä aikaa tärväytyi ja matka piteni. He kuitenkin löysivät paikan ja saivat täytettyä leilinsä. Miry vaati, että he eivät leiriytyisi vielä, vaikka paikka olikin kutsuva. Niinpä he ratsastivat pimeyden laskeutumisen yli, kunnes lopulta päättivät matkapäivän erään laakean kumpareen laelle.
Aamulla joukko jatkoi verraten hyvin levänneinä. Pätkän matkaa he kulkivat taas samanlaisessa timanttimuodostelmassa, kunnes Miry yllättäen ratsasti sisämereläisten välistä ja otti Nyenierin kiinni.
”Mitä Fesen laukussa on sisällä?” velho kysyi.
Nyenier luetteli esineet. ”Limpun söimme”, hän lisäsi.
”Uskaliasta.”
”Jäimme henkiin.”
”Toisin kuin Fese.”
Nyenier puristi huulensa viivaksi.
”Oletko tutkinut niitä riipuksia ja talismaaneja?” kysyi Miry.
”En erityisemmin. Haluatko katsoa? Ehkä sinä löydät niistä jotakin kiintoisaa.” Nyenier kaivoi velhonlaukun pohjalta kasan riipuksia, joiden narut olivat sotkeutuneet yhdeksi mytyksi, ja nakkasi sen Mirylle.
Velho käänteli nippua käsissään ja tarkasteli muutamaa riipusta tarkoin.
”Rihkamaa lähinnä”, hän totesi ja heitti nipun takaisin. ”Tosin joukossa on myös hieman jalometalleja. Mutta useimmilla on kaiketi ollut lähinnä tunnearvoa jollekulle. Jotkut näet maksavat palkan velhon palveluksesta jollakin tuollaisella, jos mitään muuta ei ole. Yleensä ei olekaan.”
Nyenier naurahti koppavasti. ”Kaikki se opettelu ja harjoittelu, kärsimys ja vaiva, ja sitten saa nappeja palkkioksi.”
”Sellaista se joskus on”, Miry sanoi. ”Ei tätä rikastumisen vuoksi tehdä.”
Nyenier kaivoi taas laukkua. ”On vielä tällainen”, hän sanoi ja ojensi velholle punaruskeasta kivestä muotoillun, kämmenpohjan kokoisen kiekon.
Miry käänteli kiekkoa nenänsä edessä ja hipelöi siinä olevia kaiverruksia ilmeisen kiinnostuneena. Hän hymisi merkitsevästi.
”Jäljitysamuletti. Velho löytää tämän mistä vain. Tai löytäisi, jos loitsu olisi vielä aktiivinen. En aisti siinä enää mitään.”
Nyenier siristi silmiään miettiväisenä. Sitten hän luotasi katseellaan horisonttia joka suuntaan.
”Oletteko nähneet liikettä?” hän huikkasi taakseen.
”Pari kaniinia vilahti äsken tuolla oikealla”, Gurdo sanoi ja osoitti sivulleen.
”Tarkoitan jotakin ihmisen kaltaista”, Nyenier tarkensi.
Sisämereläiset puistelivat päätään.
Miry ei ymmärtänyt sanoja, mutta huomasi eniozalin jotakin vailla olevan katseen.
”Mitä etsit?” velho kysyi.
”Joku hämärä kulkija taisi seurata meitä ennen kuin tulimme Auringonpesään.”
Miry seisautti Naralin niin äkisti, että tämä hörähti tyytymättömästi.
”Mitä? Olisit voinut kertoa aiemmin!”
Nyenier raapi niskaansa nolostuneena. ”Jotenkin se unohtui tässä kaiken muun keskellä. Eikä se hiippari nähtävästi seurannut meitä keitaalle.”
”Millainen tämä kulkija oli?” kysyi Miry vaativasti.
”Vaikea sanoa, koska näimme hänet vain kahdesti ja silloinkin etäältä”, Nyenier kertoi. ”Hän näytti sulautuvan muuhun ympäristöön kuin kivi, muttei kuitenkaan yrittänyt piilotella. Aina kun olimme aikeissa mennä kohtaamaan hänet, hän hävisi kuin tuulen viemänä.”
Miry tuumaili hetken itsekseen. Muut vaihtoivat kysyviä katseita keskenään.
”Onkohan mahdollista, että Fesen kuolema on jo kiirinyt jonkun omapäisen velhon korviin?” Miry kysyi enemmänkin itseltään kuin Nyenieriltä. ”Ja nyt tämä joku hamuaa Fesen esineitä. Hänen täytyy olla niistä paremmin perillä kuin minun. Haluaisin todella puhua hänen kanssaan.”
”Kuten sanoin, olemme koettaneet tavoittaa häntä, mutta tuloksetta”, Nyenier sanoi.
”Jos hän on velho, ei hän pysty taistelemaan kolmea vastaan ilman pahaa värettä. Kenties hän on odottanut, kunnes saa yhytettyä teidät paikassa, jossa sitä on.”
Nyenier tuhahti. ”Velhot ja teidän temppunne. No, tuo on hyvä tietää. Parempi siis välttää ainakin pahan väreen alueita jatkossa. Sinä voisit varoittaa niistä nyt kun olet mukanamme.”
”En ole eilisen taukopaikan jälkeen tuntenut mitään. Pidetään kaikki aistit avoimina…”
Päivä jatkui seesteisenä ja hiljaisena. Etäällä, idän puolella, jolkotti lauma aropeuroja, joita muutama isokettu näytti kiertelevän kaukaa huuliaan nuollen. Vasemmalla aavikon suunnassa näkyi kaksi ratsastajaa, mutta he olivat niin kaukana, ettei heitä tunnistanut. Nyenier kuitenkin arveli ratsastajien tulevan Aavakallioilta, ja Miry toivoi, etteivät nämä olisi vieneet Fesen ruumista minnekään.
Aavikon laitamilla kohoavat Aavakalliot erottuivat jo kaukana etuvasemmalla. Joukko kiristi tahtiaan, että he ehtisivät sinne ennen pimeää.
Kun he pääsivät perille, oli aurinko ennättänyt matalalle ja loi aavoille jättiläismäisiä varjoja. Aavakalliot oli joukko pieniä, rosoisia kallioita, joiden väleissä mutkitteli kivikkoisia pikku kanjoneita. Muinaisten hautojen etsiminen alueelta oli ollut hankalaa, mutta vuosien saatossa niitä oli löydetty ja kaivettu esiin useita. Nyenier, Senf ja Gurdo muistivat haudat, joissa olivat käyneet. Sen hautakammion suu, johon he palasivat, oli kallioiden keskeen jäävällä pienellä aukealla, jota reunustivat suuret kivenlohkareet. Paikka muistutti pikemminkin avolouhosta kuin muinaista hautapaikkaa.
Valoan kieltäytyi menemästä aukealle. Nyenier puheli hänelle hiljaa, koetti rauhoitella.
”Sun velhohevonen aistii taas jotain”, Gurdo huomioi. ”Ettei siellä vaan ois väijytys?”
”Kuka meitä muka osaisi odottaa?” Nyenier epäili.
Miry huomasi Valoanin arkailun. ”Aistiikohan hevosesi saman kuin minä. Pahaa värettä, mutta hyvin ohuelti, kuin muisto vain.”
Nyenier kallistui katsomaan Valoanin huolestuneita silmiä ja silitti tämän kaulaa.
”Ehkäpä. Tällaista on käynyt aiemminkin. Minä en värettä tunne.”
Miry laskeutui ratsunsa selästä. ”En tiedä, mistä tämä väre juontaa juurensa. Joku saattaisi ajatella, että hautapaikoilla on tietenkin pahaa värettä, mutta eihän kuolema itsessään ole mitenkään paha asia. Se riippuu siitä, mikä sen on aiheuttanut. Olisi eri asia, jos tässä olisi vanha taistelukenttä. Toki yksikin murha voi tuottaa pahaa värettä.” Miry mulkaisi Senfiä ikävästi.
”Aava sen tietää, kuten teidän kansanne tapaa sanoa”, Nyenier sanoi.
Miry naurahti ilottomasti. ”Lintuihmisten kielellä tuo ei kuulosta oikealta.” Hän käänsi selkänsä ja tarkkaili aukeaa kädet lanteillaan. ”Ollaan varovaisia ja pysytään rauhallisina. Minä ainakin vältän väkivaltaa viimeiseen asti. Maailma ei tarvitse yhtään enempää pahaa värettä.”
Erikoista puhetta velholta, Nyenier mietti, mutta jätti sanomatta ääneen. Hän hyppäsi maahan ja kaivoi tulentekovälineet satulalaukustaan.
”Ei aikailla. Minulla ei ole paljon poltettavaa, joten emme voi tutkia hautaa kauan, ellemme halua repiä vaatteitamme soihdun ruuaksi.”
He jättivät hevoset niille sijoilleen ja kävelivät jyrkästi nousevien kallioseinämien välistä aukiolle. Gurdo jäi tälläkin kertaa ulos vartioon, kun muut työntyivät Nyenier etunenässä vain puoliksi auki kaivetusta hautakammion suuaukosta sisään. Matala käytävä kulki muutaman sylen suoraan, kunnes kääntyi viistosti vasempaan. Sitten se lähti viettämään alaspäin ja jatkui parisenkymmentä askelta, kunnes kääntyi oikealle pieneen kammioon. Sisällä oli pimeää ja tunkkaista, mutta miellyttävän viileää. Pieni soihtu riitti valaisemaan hautaa vain vaivoin. Kammion jokaisella seinustalla oli kaksi päällekkäistä syvennystä, joissa joskus oli maannut vainajia. Nyt jäljellä oli vain hajanaisia luita, jotka oli levitelty lattialle.
”Onko tämä varmasti sama hauta?” Miry kysyi.
”Kyllä”, Nyenier sanoi kireästi.
”Kuarraga”, velho kirosi äidinkielellään. ”Ruumis on siis siirretty, kuten pelkäsin.”
He tutkivat haudan nurkat ja syvennykset tarkoin, mutteivät löytäneet piilossa olevia koloja saati salakäytäviä. Sitten soihtu sammui, ja heidän oli poistuttava käsikopelolla.
Ulkona Gurdo makasi selällään maassa kuin olisi asettautunut siihen nokkaunille. Senf veti miekan esiin ja ryntäsi toverinsa luokse. Gurdo oli tajuton, mutta hengitti.
”Elossa”, Senf totesi huojentuneena.
Nyenier laittoi linkonsa valmiiksi. ”Kuulitko hevosten pakenevan? Minä en ainakaan. Miksei Gurdo huutanut varoitusta?”
”Kaipa se yllätettiin”, Senf tokaisi.
Miry kierrätti katseen kallioilla. Hän kaivoi vyöllä olevasta pussukastaan pari kuivaa mustalehteä ja pureskeli niitä keskittyneesti. Kaikki terästivät aistinsa ja hiljentyivät tarkkailemaan.
Sitten kuului hiljainen rusahdus, pian toinen. Askeleita kantautui louhikon takaa ja kaikui kallioilla. Nyenier alkoi pyörittää linkoaan, Senf nosti miekan olalleen valmiuteen. Miry seisoi hievahtamatta aloillaan kädet ristissä lantionsa edessä.
”Jaa, siinähän koko joukko onkin”, takaa kuului eniozalinkielellä.
Kaikki pyörähtivät ympäri. Heidän taakseen oli onnistunut hiipiä tummanharmaaseen, löyhään pellavakaapuun pukeutunut kuivakka ukko, joka seisoi tanakasti mutta köyryin hartioin kivenlohkareiden välissä.
Aavakansaa, Nyenier päätteli. Hän vilkaisi vielä olkansa yli, muttei nähnyt liikettä siellä, mistä luuli askelten kuuluneen.
”Velhontemppuja”, hän murahti hiljaa Senfille ja pysäytti linkonsa, mutta piti sen yhä valmiina.
Senf tuijotti ukkoa suu auki. ”Tuota, enkös mää tappanut tuon sinne hautaan?” hän kuiskasi.
”Tavallaan”, ukko sanoi Senfin äidinkielellä.
Miry otti muutaman varovaisen askeleen eteenpäin, katsoi hetken ukkoa epäilevästi ja äkkiä paransikin ryhtiään. Hän esitteli itsensä aavankielellä ja kysyi lopuksi: ”Oletko sinä Fesehanoaralei?”
”Perkons”, Senf ärähti. ”Päättäkää jo, mitä kieltä tässä puhutaan.”
Ukko katsoi jokaista arvioivasti silmiin ja mutristeli suutaan harvan ja harmaantuneen lyhyen partansa keskellä.
”Olen viime aikoina varonut paljastamasta nimeäni, koska olen saanut epätoivottuja, epäilyttäviä seuraajia. Mutta en näköjään voi pitää sitä salassa toiselta velholta, vieläpä oman kansani jäseneltä.”
Nyenier tulkkasi aavankielisen puheen Senfille ja Gurdolle.
Miry huokaisi vapautuneesti. ”Nämä seikkailijat luulivat, että tappoivat sinut.”
”Kuten sanoin, tavallaan tappoivatkin”, Fese sanoi. ”Tai niin ainakin halusin, että he luulisivat. Olen saanut karistettua sillä keinoin monta muutakin roistoa ja urkkijaa.”
”Emme me ole roistoja”, Nyenier korjasi. ”Emmekä ole seuranneet sinua. Sinähän se kävit meidän kimppuumme. Tai kuka se sitten olikaan.”
”Hän oli kaksoisolentoni”, Fese sanoi ja laskeutui louhikosta tasamaalle. Hän katsoi jokaista arvioiden. ”Hän taisi kyllästyä toimeensa tai pimahti muuten vain. Mokoma kuarraga lähti omille teilleen laukkuni kanssa. Sen laukun, jota nimen omaan halusin varjella. Sain jäljitettyä hänet tänne, mutta sitten te sotkeuduitte kuvioon.”
”Minulla ei ollut osuutta siihen”, Miry huomautti.
”Ihmettelinkin, mitä sinä teet heidän seurassaan”, Fese sanoi. ”Tunnen näet maineesi, Miryuilie”,
Miry otti kohteliaisuuden vastaan kumartamalla päällään.
”Ette ole roistoja, vai?” Fese kysyi tiukkaan sävyyn Nyenieriltä. ”Voi olla, että kaksoisolentoni tosiaan kävi kimppuunne, mutta olisitte kai saaneet mokoman surkimuksen taltutettua muutenkin kuin tappamalla. Niin, ja missä laukkuni nyt on jos ei teillä?”
Yhtäkkiä Gurdo korahti ja kompuroi pystyyn. Hän räpytteli hetken silmiään pöllämystyneenä ja huomasi sitten Fesen. Hän kiskaisi miekan huotrastaan, kirosi ja otti pari hyökkäävää askelta lähemmäs.
”Äläpäs nyt!” Fese huudahti sisämereläisten kielellä ja ojensi kätensä Gurdoa kohti. Sormien välissä välkehti sinertäviä kipinöitä. ”Seuraava tuutulaulu ei ole niin lempeä kuin edellinen.”
Gurdo pysähtyi seisomaan jalat harallaan ja hampaitaan kirskautellen. Miekka oli valmiiksi koholla, ja sen kärki väpätti käden puristaessa kahvaa vihaisesti. Senf astui toverinsa viereen rauhoittelemaan tätä.
”Laukku”, Miry sanoi kirkkaalla äänellä, jotta saisi kireän tilanteen laantumaan. ”Musta, koristeellinen laukku, jonka sisäpinta hohtaa väreen laadun mukaan. Se siis on sinun.” Samassa Miry tunsi väreen tutun kihelmöinnin sormenpäissään. Muiden aistien lisäksi väreaistia voimistavan mustalehden vaikutus tuntui jo. Hän risti kädet selkänsä taakse kuin peittääkseen muille näkymätöntä tunnetta.
”Missä se on?” Fese sähähti, mitä hätkähti itsekin. Hän rykäisi ja puhui rauhallisemmin: ”Se on hyvin erityinen laukku. Eräänlainen kokeilu, jonka sain toimimaan. Näin paljon vaivaa sen eteen.”
”Missä hevosemme ovat?” Nyenier kysyi vuorostaan.
”He mahtavat laukata jossakin Pitkämaan ruoholla”, Fese kertoi.
Nyenier hymähti huvittuneesti. ”Laukkusi heiluu ratsuni kupeella.”
”Pahus”, Fese ähkäisi. ”En nähnyt sitä, ja lähetin hevoset matkoihinsa.”
Gurdo ja Senf katsoivat Nyenieriä kysyvinä, koska puhe oli taas vaihtunut aavankieliseksi.
”Menkääpä huhuilemaan hevosia takaisin”, Nyenier sanoi heille.
Sisämereläiset lähtivät mulkoillen taakseen ja mutisten toisilleen hiljaa.
”Meille kylläkin luvattiin palkkio laukustasi”, Nyenier mainitsi.
”Niinkö?” Fese sanoi ja langetti epäilevän silmäyksen Miryyn. Sitten hän veti syvään henkeä ja huokaisi pitkästi. ”No, ehkä minä keksin jotakin, jos saan laukkuni takaisin. Eihän teitä voi syyttää kaksoisolentoni vikuroinnista. Ja kukaties ilman teitä laukku olisi päätynyt sellaisten seikkailijoiden käsiin, joiden kanssa ei voisi neuvotella vähääkään.”
Hevosia odottaessa aikaa kului ja aurinko laski mailleen. Läntiseltä taivaalta kajasti enää punerva hehku Aavakallioiden ylle. Ilma viilentyi ja puheet hiljenivät. Miry oli kysellyt kaikenlaista kunnioittamaltaan velholta, mutta tämä oli vastaillut kitsaasti. Niinpä Miryn oli täytynyt viimein lopettaa utelunsa.
Nyenier oli levoton. Hänen oli vaikea olla kahden aavakansan velhon seurassa. Hän palautti mieleensä niitä ajatuksia, joilla koetti kitkeä Gurdonkin muukalaisia kohtaan tuntemia epäluuloja.
Viimein kallioiden takaa kantautui kavioiden kopsetta.
”Täältä sitä tullaan”, Senf huikkasi. ”Jokainen mukana.”
Nyenier meni silittämään Valoania.
”Saisinko nyt lopultakin laukkuni takaisin?” Fese kysyi.
Nyenier kierteli ratsuaan, käänteli satulalaukkuja tämän molemmilla kyljillä ja jäi sitten raapimaan päätään.
”No”, Fese sanoi jo vaativaan sävyyn.
”Se on kadonnut. Liekö tippunut aavalle, kun hätistit hevoset karkuun.”
”Fyizmiol se’feinach”, Fese kirosi ja pudisteli päätään.
”Sinullahan on siellä jäljitettävä amuletti”, muistutti Nyenier.
”Se toimi vain aikansa”, Fese vastasi. Hän alkoi kävellä äkäisesti edestakaisin kädet selän takana, hartiat köyryssä.
Gurdo ja Senf pysyttelivät sivulla hevostensa kanssa.
”Mua alkaa nyppiä tää töppöstelijöiden taikureiden sekoilu”, Gurdo kuiskasi.
”Kieltämättä”, Senf myönsi. ”Sotureiden kanssa on helpompaa. Oltais jo ratkaistu tää tilanne. Toki vois olla itsellä kirves kallossa, mutta eipähän tarviis enää miettiä, mistä saa leipää.”
Gurdo naurahti synkästi. ”Alkaa tuntua siltä, että ois parempi karauttaa tästä omille teille. Ties mitä tästä vielä tulee.”
Samassa he höristivät korviaan. Lohkareiden lomasta, toisesta suunnasta kuin mistä Fese oli ilmestynyt, kuului taas rapinaa. Senf vislasi muille, ja he vetivät miekkansa esiin ja nappasivat satuloissa roikkuvat pienet kilvet toiseen käteen.
Kuulosti siltä, etteivät tulijat yrittäneetkään peitellä ääniään. Rapinan ja kolinan seasta kuului ähinää ja puhinaa ja vaimeita kirosanoja. Viimein louhikon seasta kompuroi esiin viiden miehen ryhmä, kaksi sisämereläistä ja kolme aavakansalaista. Senf ja Gurdo tunnistivat ryhmästä kaksi, jotka olivat istuneet heidän kanssaan alkuyöstä samalla nuotiolla Auringonpesässä.
”Jahas, jahas, ehtoota vaan”, yksi joukosta, hontelo sisämereläinen sanoi omalla kielellään. ”Tällähän on joukoks asti porukkaa.”
Fese kurtisti kulmiaan ja kuiskasi Mirylle: ”Nuo jos eivät ole roistoja… ”
”Jotenkin minusta tuntuu, ettette osuneet tänne sattumalta”, Nyenier sanoi tulijoille.
”Mikä tässä elämässä nyt on sattumaa”, hontelo tuumi. ”Musta taas tuntuu siltä, että teillä vois olla paljonkin arvokasta tavaraa jaettavaks.”
Nyenier otti vaivihkaa esille linkonsa, jonka oli jo laittanut vyölleen.
”Ettekö tiedä, että nämä haudat on jo tyhjennetty?” hän kysyi. ”Emme ole löytäneet uusiakaan.”
”Te seikkailijat ehkä ootte tyhjätaskuja, mutta entäs tää velho? Ja sitten teillä oli se upea laukku. Haluisin vähän vilkasta sitä.”
Gurdo otti pari tanakkaa askelta kohti. ”Saat kuule vilkasta mun miekkaa oikein läheltä.”
Yksi roistoista oli jäänyt ylemmäs kivikkoon ja jännitti jousensa.
”Älähän heimomies intoile!” hontelo varoitti. ”Emme tulleet yksin. Teidän ympärillä on aikas monta jousiampujaa piilossa.”
Gurdo ja Senf vilkuilivat kallioille. Viimeiset valonrippeet valaisivat vain niiden huippuja, eikä alempana särmien ja onkaloiden mustissa varjoissa näkynyt ketään. Silti he ottivat taka-askeleita ja nostivat kilvet suojakseen.
Fese köpötteli rauhallisin askelin lähemmäs honteloa roistoa ja katsoi tätä tutkivasti silmiin.
”Vanha kikka. Ei siellä ketään ole”, hän sanoi.
Hontelo nauraa hörähti. ”Mitäpä sää vanha ukko meidän kikoista tiedät? Hyvä jos näet, montako sormea mulla on pystyssä.” Hän heilutteli toisen käden sormia edessään ylimielisesti.
Fese asteli yhä lähemmäs. ”Poika, poika… Kyllä se nyt on sillä lailla, että meitä on viisi vastaan viisi. Suosittelisin teitä palaamaan samaa reittiä, mitä tulittekin. Meillä on tässä selviteltäviä asioita. Minä en jaksaisi alkaa väitellä joutavuuksista.”
”Viis, joista kaks vanhusta”, hontelo selvensi. ”No, tuo on vissiin velho, mutta täällä ei mun kuuleman mukaan oo värettä nimekskään, joten ei tuo oo sen pahempi vastus kuin vanha ukko, jolla on korkeintaan tikari kourassa.” Hontelo naksutteli suutaan ja taputteli kädessään roikottamansa kirveen lappeella pohjettaan. ”Joten aletaanko katsella niitä arvotavaroita?”
”Noh”, Fese sanoi huokaisemalla, hymyili ja astui aivan roiston eteen. ”Voidaanhan niitä sitten katsella, vaikkei paljon mitään olekaan. Joutaa tästä sitten nukkumaan ajoissa. Mitenkäs se yksi uniloru menikään? Maahan vaivu, kupeelles käy, pimeys silmäluomillesi.”
Hontelo ei ymmärtänyt aavankielistä loitsua. Fese kosketti sormenpäillään hänen poskeaan niin nopeasti, ettei tämä ehtinyt väistää. Roisto putosi saman tien polvilleen ja siitä kyljelleen maahan. Jousiampuja päästi heti nuolen irti kohti Feseä, mutta se kilpistyi näkymättömään suojaan, joka välähti hämärässä himmeän hopeisena. Samassa Nyenierin linko heilahti. Kivi tärähti jousiampujan naamaan ja suisti hänet selälleen. Viimeiset kolme roistoa nostivat aseensa ja säntäsivät hurjasti huutaen päin Senfiä ja Gurdoa.
Kaksi miekkamiestä kävi Senfin kimppuun. Juuri ennen yhteentörmäystä Senf astui sivuun, kyykähti kilpensä taakse ja ponnisti toista hyökkääjä kohti. Töytäisy suisti tämän pois tasapainosta ja sai rämähtämään selälleen maahan. Gurdon miekka tavoitti oitis hänen kallonsa. Toinen roisto sivalsi kohti Gurdoa, mutta sapeli kohtasi kilven. Gurdo väisti koostaan huolimatta ketterästi sivuun ja löi, mutta myös vastaisku kilahti kilven kupuraan. Kolmas roisto oli kiertänyt sivulta ja oli aikeissa survaista Gurdoa keihäällään, mutta Senf ennätti väliin ja torjui iskun. Molemmat juuttuivat taisteluun yksi yhtä vastaan.
Miry seisoi loitolla taistelusta ja puristi tuulen voimaa nyrkeissään. Hän tunsi, ettei väre riittäisi kovin voimallisiin loitsuihin mustalehden vaikutuksesta huolimatta. Fesen kykyjä hän ei osannut arvioida; tämä oli jo nyt yllättänyt hänet. Fese seisoi taistelun sivussa pystypäin, näytti jopa kasvaneen mittaa. Hänen kätensä kouristelivat ja sormet hamusivat ilmaa kuin olisivat hyvin konkreettisesti keränneet värettä. Ja yhtäkkiä hän huusi kaikuvalla äänellä:
”Pahalaiset, loiset, niljakkeet! Roistot ja raiskaajat! Takaisin väreeseen teidän henkenne joutavat!”
Miry aavisti pahaa. ”Fese, älä tee sitä!”
Fese levitti kätensä ja alkoi lukea matalalla äänellä väkevää loitsua: ”Lyön liekit, käsken kipunat…”
Miry ei voinut odottaa. Hän päästi käsistään tuulen puhalluksen, joka löi Fesen selkään yllättävällä voimalla ja paiskasi tämän päin kivenlohkaretta. Fese lysähti maahan ja punainen hehku hänen käsistään hävisi.
Sillä välin Senf pääsi keihäsmiehen suojauksesta läpi ja sai survaistua miekkansa tämän kainaloon. Saman tien hän kääntyi ja sivalsi Gurdon kanssa kamppailevaa roistoa kilpikäden olkapäähän, ohi haarniskanrämän. Isku horjutti tätä niin pahasti, että Gurdo sai tilaisuuden ja iski miekallaan miehen kurkun auki. Hämärään iltaan leviävä veriviuhka näytti mustalta.
Jousiampuja kokoili pystyyn sekavana ja tyrskäytti verta nenästään. Hän ei ehtinyt tarttua aseeseen uudelleen, kun Nyenier yllätti takaapäin ja viilsi pitkällä veitsellään hänen kaulansa auki. Roisto tipahti koristen polvilleen ja hiljeni pian.
Taistelun kalske ja huudot olivat äkisti ja tyystin loppuneet.
”Fese oli oikeassa, ei täällä ole enempää roistoja”, Nyenier totesi pyyhkiessään veistä puhtaaksi jousiampujan tunikanhelmaan.
Gurdo poimi keihään maasta, marssi yhä taintuneena kyhjöttävän hontelon roiston luokse ja potkaisi hänet selälleen.
”Odota”, Miry sanoi.
Gurdo ei ottanut velhon kehotusta kuuleviin korviinsa, vaan iski keihään miehen sydämeen. Miry irvisti moisen kylmäverisyyden edessä.
”Nää on näitä saakelin loikkareita”, Gurdo sanoi. ”Sodassa näistä oli harmia.”
Miry huokaisi syvään ja päätti jättää sisämereläisten kaunat omaan arvoonsa. Hän kiiruhti katsomaan Feseä.
Nyenier seurasi hetken, kun sisämereläiset kävivät taistelun kirvoittamassa innostuksessa läpi roistojen varusteita. Sitten hän käveli Miryn luokse ja löysi tämän polvistuneena Fesen vierestä. Velho lateli hiljaa pitkän pätkän aavakansan kirouksia. Fesen otsassa oli terävä kuoppa ja koko naama oli veressä.
”Hän on kuollut”, sanoi Miry synkästi.
”Mitä? Kuinka näin pääsi käymään?” Nyenier kysyi.
”Halusin vain estää häntä kärventämästä koko joukkoa tomuksi. En käyttänyt loitsuun paljon voimaa, mutta ilmeisesti hän oli kovin heikko ruumiiltaan. Niin, tietenkin oli. Hänhän oli vanha kuin taivas. Miksen ottanut sitä huomioon?” Miry lasketteli taas muutaman kirosanan.
Senf ja Gurdo tulivat heidän luokseen.
”Mitäs täällä?” Senf kysyi.
”Nyt oikea Fese on kuollut”, Nyenier vastasi.
”Jaha, no, eipähän oo mun syy tällä kertaa.”
”Ja on mitä haudata”, Gurdo töksäytti perään.
Nyenier kiristeli hampaitaan. ”Onneksi teillä ei ole yhteistä kieltä.” Hän katsoi Miryä, joka oli polvillaan Fesen ruumiin vieressä pää kumarassa. Vanhojen kaunojen vuoksi Nyenierin empatiat velhoja kohtaan eivät heränneet herkästi, mutta nyt jokin liikahti hänen sisällään.
”Hän tappoi juuri vahingossa mahtavan velhon, jota kunnioitti suuresti”, Nyenier kuiskasi. ”Miettikääpä sitä. Mitä jos te tappaisitte vahingossa vaikkapa kuninkaanne?”
”Meidän kuningas on mulkku”, Gurdo tokaisi.
Nyenier pudisteli päätään. ”Välillä minä en jaksa teitä…”
”Oiskohan siitä laukusta ollut tässä apua?” Gurdo kysyi.
”Enpä tiedä, tuskin. Mutta sehän on joka tapauksessa tiessään.”
”Ei kun mää piilotin sen tuonne kivien sekaan, kun te olitte haudassa.”
”Teit mitä?” Nyenier älähti. ”Mikset sanonut aiemmin? Fesehän tuli nimen omaan hakemaan laukkuaan.”
”En mää töppöstelijöiden sönkötystä ymmärrä, etkä sää kertonut meille kaikkea asiallisten ihmisten kielellä.”
Nyenier vaihtoi kieltä ja kertoi asian Mirylle.
”Vai niin”, velho sanoi alakuloisesti. ”Hyvä että se sentään säästyi. Sen osalta sopimuksemme on nähdäkseni vielä voimassa.” Hän nousi ja huokaisi raskaasti. ”Ottaisin laukun nyt mielelläni.”
Nyenier pyysi Gurdoa hakemaan laukun. Miry tarkasteli sitä ulkoa ja sisältä ja nyökkäili hyväksyvästi. Hänen huulensa liikkuivat äänettömän puheen tahdissa.
”Mitenkäs sen palkkion laita?” Senf kysyi kädet puuskassa.
Nyenier tulkkasi.
Miry katsoi heitä kylmästi. ”Tuutulaulu”, hän sanoi sisämereläisten kieltä vahvasti murtaen. Äkkiä hän pudotti laukun ja ojensi kätensä toveruksia kohti.
Pimeydessä välkkyi ja rätisi sinertäviä kipunoita, ja kolme miestä kaatui jäykkinä maahan.
Nousevan auringon heleä valo hyväili Aavakallioiden rosoisia huippuja. Aamuauringossa punaruskeiksi värjäytyneet korppikotkat kyyristelivät kallioiden ja kiviröykkiöiden päällä ja tarkkailivat ruumiita alhaalla. Yksi lehahti lentoon ja uskaltautui laskeutumaan aukiolle. Linnun karkea raakunta kaikui kallioilla ja sai Gurdon säpsähtämään hereille. Hän ärähti korppikotkalle ja viskasi kourallisen pikkukiviä sitä kohti. Lintu kavahti siivilleen ja lensi takaisin kallion päälle.
Gurdo tuuppi Senfiä ja Nyenieriä. Nämä heräsivät syvästä unestaan sitkaasti ja katselivat ympärilleen silmiään siristellen. Päätä kivisti ja jalat tuntuivat heikoilta.
”Tuutulaulu tosiaan”, Senf tokaisi kuivalla kurkulla.
”Saamarin velhot”, Nyenier ähkäisi ja nousi pystyyn kankein raajoin. ”Miry taitaa olla jo kaukana poissa laukun kanssa. Toivottavasti hän otti vain oman hevosensa.”
Nyenier huomasi, että Fesen ruumis oli poissa. Roistot makasivat yhä kuivuneissa verilammikoissaan. Nyenier poistui aukiolta ja alkoi vislata toiveikkaasti hevosten perään. Kului tovi, kului toinen, mutta lopulta aavan loivasti polveilevasta maastosta tuli esiin kolme tuttua hevosta. Tavarat olivat yhä tallella. Vesi piristi, vaikka olikin lämmintä ja tympeän makuista.
”Lähtöpisteessä ollaan”, Senf totesi. ”Mihin seuraavaksi?”
”Jos alettais etsiä uusia hautakammioita?” Gurdo ehdotti.
”Ei oo hakkuja eikä lapioita”, huomautti Senf.
”Palataanko sitten takaisin Auringonpesään?”
”Ei”, Nyenier sanoi jyrkästi.
”Etelässä ei olla vielä käyty”, Gurdo muistutti.
”Vihervuorille on pitkä matka, ja vettä ja syötävää on hankala löytää”, huomautti Nyenier.
”Sun hevonenhan löytää vettä”, Gurdo sanoi.
”Ei hän edelleenkään…” Nyenier aloitti, mutta luovutti ja ähkäisi, naurahtikin. ”Niin, eihän sitä toisaalta tiedä. Hänellä on ilmeisesti piileviä kykyjä, joita minäkään en täysin ymmärrä.”
J. J. Huusko ei ollut alkuunsa kiinnostunut novelleista, mutta on sittemmin kääntänyt rengashaarniskansa ja katsoo nyt romaanikäsikirjoituksiaan ajatuksella “pitäskö näillekin muka tehä jotain?”
Varjorikko 