Leila Paananen

Viiden aikaan iltapäivällä komisario Lan Spirko huokasi syvään työpöytänsä ääressä ja tuijotti kahvikuppiinsa yrittäen järjestellä ajatuksiaan. Syntkahvista nousi jäähtyneenäkin houkuttelevan kutkuttavia aromeja, mutta tällä kertaa ne saivat vain hänen mahansa kiristymään. Oven takaa käytävästä kuului puhetta ja kiireisiä askelia, ja seinien sisältä kuului putkien kolketta, kun viestikapselit siirtyilivät huoneesta ja kerroksesta toiseen.

Helvetti. Spirko hieroi jäykistynyttä niskaansa ja toivoi ties monenneko kerran, että Athelney Ellisin turvamiehet olisivat ehtineet pysäyttää sen sekopään. Mutta ei, nyt kaupunginjohtaja oli tapettu hyvin väkivaltaisesti. Kaupunki olisi kohahtanut jo mistä tahansa taposta, sillä niitä tapahtui hyvin harvoin, joten suositun johtajan murha oli pannut koko kaupungin sekaisin.

Myös Spirko oli ollut Ellisin kannattaja, vaikka olikin vihannut tämän idioottimaista tapaa kulkea oransseissa vaatteissa kuin höyrähtänyt huuhaaguru. Liberaali Ellis oli kuitenkin ollut parempi vaihtoehto kuin kilpailijansa – ne jotka saattaisivat nousta vallankahvaan nyt kun kansan suursuosikki oli poissa ja jouduttaisiin pitämään uudet vaalit. Ellis oli juuri valittu toiselle kaudelleen, edellisistä vaaleista oli tuskin viittä kuukautta.

Spirko kirosi taas, nousi seisomaan ja kävi kaatamassa kahvinsa lavuaariin. Sitten hän kurkisti panssaroidun ikkunalasin takaa alas kadulle ja näki, että väkijoukko oli edelleen paikalla. Ihmiset huusivat ja heristelivät nyrkkejään; he tiesivät, että Ellisin tappaja oli poliisikompleksin sairastuvalla säilössä.

Ylempänä taivaalla näkyi rakennuksen ympärillä parveilevia reporttereiden autoja. Pari taisi huomata hänet, sillä ne syöksähtivät äkkiä ikkunaa kohti kuin saaliin huomanneet ylikasvaneet herhiläiset. Spirko vetäytyi nopeasti pois toivoen, että päällikkö Cassels pitäisi päänsä kylmänä. Koko kaupunki oli liikekannalla, tai siltä ainakin tuntui.

Silloin ovesta ilmestyi Spirkon kollega Anissa Leask, joka piteli kädessään kellahtavaa postiprinttiä. Naisen ilme oli vakava, ja pari hiussuortuvaa oli karannut hänen yleensä niin siististä nutturastaan. Se jos mikä oli sen merkki siitä, että jotain poikkeuksellista oli tekeillä.

“Spirko, tässä on tietoja siitä hyökkääjästä.”

“Niinkö?” Spirko harppasi ottamaan paperin ja suoristi sen. Ellisin tappaja oli 28-vuotias toisen luokan kansalainen Jacque Lachner, joka asui yksin kaupungin eteläisessä neljänneksessä. Hänellä oli ollut mielenterveydellisiä ongelmia teini-iässä ja uudestaan jokunen vuosi sitten, jolloin hän oli ollut puolisen vuotta sairaalassa. Muuten hänen rekisterinsä oli puhdas – ei kytköksiä kumouksellisiin, ei aikaisempia väkivaltaisuuksia, ei huumeita, ei edes pikkusakkoja tai huomautuksia. Lachner oli työskennellyt puutarhuriapulaisena viimeiset kahdeksan kuukautta, ja hänet oli ilmoitettu kadonneeksi melkein pari viikkoa sitten.

“Hänen työkavereitaan täytyy jututtaa”, Spirko virkkoi tietokoneprintin luettuaan, ja Leask nyökkäsi.

“Pomo lähetti jo heidät tuotavaksi tänne, meille ilmoitetaan siitä kyllä. Ilmeisesti Lachner on ollut vielä tänä vuonna selväjärkinen, koska pystyi käymään töissä. Hän kuitenkin katosi äkisti kuin maan nielemänä melkein kahdeksi viikoksi ja ilmaantui sitten sinne rantakadulle sekavassa tilassa.”

Sekavassa tilassa tosiaan. He kaikki olivat nähneet kuvatallenteen hyökkäyksestä: Jacque Lachner oli syöksynyt Ellisin kimppuun silmät seisoen päässä ja huutaen jotain käsittämätöntä, ja hän oli ehtinyt viiltää kaupunginjohtajan kaulavaltimon auki, ennen kuin turvamiehet olivat saaneet hänet taltutettua.

Spirko muisti yhä, kuinka yleisö oli kavahtanut kauhuissaan näkyä. Tapauksella oli ainakin parikymmentä silminnäkijää, ja lisäksi tapaus oli saatu tallenteeksi, sillä sattumalta Ellisin aamullista kävelyretkeä oli juuri oltu kuvaamassa jotain dokumenttia tai haastattelua varten.

Tekijä oli siis yksittäinen puutarha-apulainen, joka oli ilmeisesti joutunut äkilliseen psykoosiin. Oli kaikesta päätellen pelkästään huonoa onnea, että juuri Ellis oli joutunut teon uhriksi. Lachner oli nimittäin tuskin pystynyt suunnittelemaan tekoaan etukäteen, vaikka hänellä olikin ollut se outo veitsi mukanaan.

“Tajusikohan hän, mitä oli tekemässä?” Spirko kysyi. Asia oli mietityttänyt häntä alusta saakka.

“Kuka tietää”, Leask kohautti olkiaan. “Mutta luultavasti kyllä. Nauhallahan näkyy selvästi, kuinka hän hyökkää nimenomaan Ellisin kimppuun ohittaen monta mahdollista ja paljon helpompaa uhria, suorastaan työntää heitä tieltään. Näyttää aika pahalta, hänen kannaltaan siis.”

Niinpä. Kukaan ei kuitenkaan ollut vielä päässyt puhumaan Lachnerin kanssa. Hänet oli täytynyt rauhoittaa, ja hän heräisi korkeintaan seuraavana päivänä. Lisäksi oli epävarmaa, saataisiinko hänestä mitään järkevää irti senkään jälkeen.

Mietteissään Spirko meni takaisin videolaitteen luo ja ryhtyi katsomaan tallennekopiota jälleen kerran.

Ensin tuli kuvaa Ellisistä, joka kätteli ihmisiä rantakadulla ja keskusteli heidän kanssaan. Kaikki näytti täydelliseltä: hymyilevät kansalaiset ja taustalla leveä joki vehreine rantapuineen, korkeana kimmeltävä ydinkeskusta ja aamuruuhkainen taivas. Sää oli kirkas ja aurinkoinen, ja Spirko epäili että Ellis oli itse määrännyt säänhallinnan säätämään aamu selkeäksi ja kauniiksi.

Sitten jostain kuvan ulkopuolelta kuului huudahduksia, ja kamera heilahti oikealle niin ettei kuvasta saanut hetkeen selvää. Sitten joukosta erottui Jacque Lachner, joka syöksyi kohti Ellisiä kasvot vääristyneinä ja kädessä jokin kapea ja pitkulainen terä. Kamera heilui taas ja kadotti kohteen ja tarkennuksen moneen kertaan, mutta hetken ajan Lachnerin kasvot olivat erittäin hyvin näkyvissä. Spirko pysäytti nauhan ja kelasi varovasti taaksepäin kuva kerrallaan, kunnes Lachnerin kasvot täyttivät melkein koko ruudun.

Hän näytti tosiaan raivohullulta: kasvot olivat punaiset, silmät toljottivat verestävinä, suu oli vääntynyt ja sylkeä valunut sänkiselle leualle. Spirko katsoi ruutua kulmat kurtussa, sillä miehen ilmeessä oli jotain outoa. Se ei sittenkään näyttänyt raivolta.

Se oli kauhua, Spirko tajusi äkkiä ja suoristautui kummissaan. Lachner näytti ruudulla ihan muulta kuin siltä, että halusi murhata jonkun. Hänen kasvoillaan oli pelkästään hirveää kauhua. Mitä sinulle on tapahtunut, Spirko kysyi ääneti. Missä olet ollut nämä kaksi viikkoa? Ja mistä ihmeestä löysit sen omituisen skalpellimaisen veitsen? Sellaisia ei mistä tahansa roskalaatikoista löytynyt.

Ajatuksissaan Spirko katsoi tallenteen loppuun. Se oli edelleen hyvin sekava, sillä kamera heilui holtittomasti ja ihmiset huusivat ja kiljuivat. Sekä Ellis että Lachner katosivat lopulta väkijoukon taakse maahan, ainoastaan Ellisin oranssit vaatteet vilahtelivat välillä ihmisten jalkojen välistä.

Oranssit vaatteet. Spirko naputti pöytää mietteissään.

“Huomasitko jotain uutta?” Spirko säpsähti. Leask oli noussut oman pöytänsä äärestä hänen taakseen. “Tuijotit sitä niin keskittyneen näköisenä.”

Spirko vilkaisi pimentynyttä ruutua ja katsoi kollegaansa.

“Luulen, ettei hän tiennyt mitä oli tekemässä”, hän virkkoi ja nosti kätensä ennen kuin Leask ehtisi protestoida. “Tiedän kyllä, että näyttää siltä että hän työntyy väkijoukon läpi käydäkseen Ellisin kimppuun. Mutta siihen voi olla jokin muu syy kuin se, että hän halusi tappaa juuri Ellisin.”

Leask kurtisti kulmiaan selvästi kummissaan, mutta ei sanonut mitään.

“Muistelehan”, Spirko jatkoi. “Mitä Ellisillä oli päällään?”

“No tietysti se oranssi puku, ainahan hänellä oli se kun liikkui ihmisten ilmoilla.”

“Niin oli, sen takia hän erottui joukosta ainakin sadan metrin päästä. Ymmärrätkö, mitä ajan takaa?”

Leask ei vastannut heti, mutta ryppy hänen silmiensä välissä sileni äkkiä.

“Ah, tajuan… Pelkästään se räikeä oranssi saattoi saada Lachnerin kohdistamaan huomionsa häneen jo kauempaa?”

Spirko nyökkäsi.

“Minusta se on täysin mahdollista. Ja yksi toinen asia…” Hän kumartui taas laitteen ääreen ja kelasi hetken. “Odota hetki, minä näytän sinulle; huomasin nimittäin äsken jotain… Odotas… No niin, tuossa. Katso hänen ilmettään.”

Leask katsoi pysäytyskuvaa ääneti ja vakavana.

“Hän on kauhuissaan”, hän sanoi sitten, ja Spirko nyökkäsi.

“En tiedä mitä hänellä oli mielessään tuona hetkenä, mutta ainakaan se ei ollut ‘tuolla on se helvetin Ellis, minä vihaan häntä niin paljon että tapan sen.'”

“Ei”, Leask myönsi nyökäten; hänen ilmeensä oli vakavan mietteliäs. Spirko joutui rykäisemään ennen kuin pystyi jatkamaan.

“Tiedätkö, onko saatu selvitettyä mitä hän oikein huusi?”

Leask kohautti olkiaan ja vilkaisi viestikourua oven suussa, mutta se oli tyhjä.

“Se on kuulemma hyvin hankalaa, koska kamera oli aika kaukana ja muut ihmiset huutavat hänen sanojensa päälle. Eli ei taida onnistua.”

Spirko nyökkäsi mitään sanomatta. Heillä oli toki puolenkymmentä silminnäkijälausuntoa, joissa kukin paikalla ollut kertoi, mitä oli kuullut Lachnerin huutavan, mutta niistä ei ollut paljonkaan hyötyä: yksikään ei ollut samanlainen.

*

Jacque Lachnerin työnjohtaja oli nelissäkymmenissä oleva nainen nimeltään Verla Seary. Hän näytti kuulusteluhuoneen pöydän ääressä istuessaan eksyneeltä ja järkyttyneeltä.

“Oletteko te nyt aivan varmoja siitä, että se oli Jacque?” hän kysyi heti kun Leask ja Spirko astuivat huoneeseen. Seary oli lyhyt ja tukevahko, ja hän hieroi hermostuneesti käsiään. Spirko huomasi että hänellä oli mullasta tummat kynnenaluset. “Onko se tosiaan totta?”

“Hänen henkilöllisyytensä on varmistettu”, Leask virkkoi asettaessaan nauhuria valmiiksi, ja hänen äänensä oli kuivan asiallinen. Seary katsoi häntä ja sitten Spirkoa kuin yrittäen vedota häneen. Spirko vastasi katseeseen ja nyökkäsi vahvistaakseen kollegansa sanat.

“Kyllä se on Jacque”, hän sanoi ja istui alas naista vastapäätä. “Senpä takia meillä olisi kysyttävää teiltäkin.”

Seary nielaisi ja jäi vaiti odottamaan mitä tuleman piti. Leask puuhaili nauhurin kanssa vielä hetken ja nyökkäsi sitten Spirkolle.

“Jacque Lachner työskenteli siis apulaisenanne viimeiset kahdeksan ja puoli kuukautta”, Spirko aloitti. “Millainen hän oli?”

“Hyvä työntekijä ainakin, ei minulla ei ollut mitään valittamista. Pysytteli omissa oloissaan, mutta ei laiskotellut ja teki mitä käskettiin. Minun yksikköni työskentelee enimmäkseen kattopuutarhoissa, sekä yksityisissä että yleisissä, eikä hän koskaan harhaillut mihinkään minne ei saanut mennä, niin kuin joillakin apulaisilla on tapana.”

“Vaikuttiko hän koskaan tasapainottomalta?”

Seary hieroi taas käsiään hermostuneesti.

“Hän oli hyvin juro ja työskenteli mieluummin yksinään, ei hänessä muuta vikaa ollut. Minua se ei haitannut, vaikka se tuntui välillä ärsyttävän muita apulaisiani. Hän oli hyvä työntekijä, niin kuin jo sanoin. Ei ollut koskaan poissa töistä ennen katoamistaan.”

Nainen piti pienen tauon ja katsoi heitä vuoronperään.

“Hän oli täysin normaali, varoi aina matoja ja muita eläimiä puutarhamaata kääntäessään ja antoi eväistään niille niin kuin kaikki muutkin. Ja hänellä oli käsittääkseni lintuja lemmikkeinäkin. Siksi en voi uskoa että hän voisi tehdä jotain sellaista… että hän kävisi jonkun ihmisen kimppuun ja tappaisi hänet. Se on käsittämätöntä!”

“Hän teki sen”, Leask muistutti lempeästi. “Siitä ei ole epäilystä. Hän ei tosin välttämättä ollut tietoinen siitä, mitä oli tekemässä. Vaikuttaa vähän siltä, että hän on joutunut jonkinlaiseen psykoosiin. Oliko hänessä mitään merkkejä siitä ennen kuin hän katosi?”

Seary pudisteli päätään.

“Ei ollut, sitä minä olen yrittänyt muistella. Se päivä oli aivan tavallinen, jolloin hän oli viimeisen kerran töissä. Silloin ei tapahtunut mitään erikoista, eikä hänessäkään ollut mitään erikoista. Hän vain ei ilmestynyt töihin seuraavana aamuna eikä edes ilmoittanut mitään.”

Lachnerin romahtamisen oli täytynyt tapahtua nopeasti, Spirko tajusi. Yhden yön aikana.

“Tiedättekö te mitä mieltä hän oli Ellisistä? Keskustelitteko hänestä vaalien aikaan?”

Seary huoahti ja pudisteli taas päätään.

“Ei hän ainakaan ilmoittanut vihaavansa Ellisiä, jos sitä tarkoitatte. Sain hänestä sellaisen kuvan, ettei häntä kiinnostanut paljoakaan koko vaalit tai politiikka ylipäätään. Ei hän muistaakseni kommentoinut Ellisin voittoakaan suuntaan eikä toiseen.”

*

Seuraavana aamuna Spirko meni heti ensi töikseen sairastuvan puolelle kysymään mitä Lachnerille kuului. Päästyään ovivartijan ohi hän asteli tohtori Hoffertin toimistoon, jossa tämä istui pöytänsä ääressä paperikasojen keskellä.

“Huomenia, Marlyn. Mitään uutta Lachnerista?”

Hoffert nyökkäsi hänelle tervehdykseksi.

“Hän on hereillä. En kuitenkaan tiedä, onko siitä mitään apua, hän on yhä sekava.”

Spirko hieroi leukaansa.

“Sitä minä vähän pelkäsinkin. Haluaisin kuitenkin käydä katsomassa häntä. Onko hän rauhallinen?”

“Suhteellisen, kun olemme jatkaneet lääkitystä.” Hoffert nousi ja kaivoi avaimet lääkäritakkinsa taskusta. “Olinkin juuri aikeissa mennä vilkaisemaan häntä taas, tule mukaan vain.”

Hän lähti johdattamaan Spirkoa käytävää pitkin ja vilkaisi tätä tutkivasti.

“Sinä onnut tavallista pahemmin. Vaivaako jalkasi?”

“Ei sen enempää kuin tavallisestikaan”, Spirko murahti, sillä hänen jalkaansa särki aina lyhyiden yöunien jälkeen. Hän päätti vaihtaa puheenaihetta. “Otitteko te Lachnerista huumetestit eilen? Joko ne on analysoitu?”

“Hän on puhdas tavallisten huumeiden suhteen. Hänen virtsassaan oli tosin jäämiä jostain muusta kemikaalista, ehkä jostain lääkkeestä. Laboratorion väki yrittää tutkia sitä tarkemmin.”

Lachner oli eristetyssä huoneessa, jonka edessä oli vartija. Hoffert nyökkäsi hänelle avatessaan ovea, ja Spirko astui hänen perässään sisään.

Jacque Lachner makasi sängyssä lepositeissä tuijottaen kattoa eikä näyttänyt tajuavan, että hänen luokseen oli tullut joku. Hän oli laiha ja nääntyneen näköinen; hän oli tuskin syönyt paljoakaan viime aikoina. Lisäksi hänellä oli huuli halki, toinen silmä turvonnut ja mustana ja ruhjeita muuallakin. Sen nähdessään Spirko kurtisti kulmiaan. Hän ei ollutkaan tajunnut, kuinka pahasti Ellisin turvamiehet olivat Lachneria murjoneet. Nämä olivat varmasti olleet shokissa veriteon hetkellä, joten heidän ylireagointinsa oli sinänsä luonnollista, mutta heidän olisi pitänyt pystyä toimimaan ammattimaisesti ja aiheuttamatta ruumiillista vahinkoa.

“Jacque?” Hoffert kumartui miehen puoleen ja tutkaili hänen kasvojaan hetken. “Jacque, kuuletko sinä minua?”

Lachnerin katse harhaili sinne tänne ja vain viivähti Hoffertissa, ja Spirkosta tuntui ettei hän nähnyt naislääkäriä lainkaan. Hänen ilmeensä oli levoton ja pelokas, ja hänen huulensa liikkuivat, vaikka ääntä ei kuulunut.

“Jacque, ei hätää…” Hoffert puristi Lachnerin olkaa ja vilkaisi Spirkoon. “Hänellä taitaa olla yhä harhoja.”

Spirko nyökkäsi. Lachner tuntui vapisevan pelosta, mikä sai hänetkin astumaan lähemmäs ja avaamaan suunsa.

“Jacque, sinulla ei ole mitään pelättävää. Ymmärrätkö? Sinä olet täällä turvassa.”

Lachner räpytteli silmiään, ja hetken ajan hän tuntui katsovan suoraan Spirkoon ja näkevän hänet.

“Mitä?” hän kuiskasi käheästi, ja Hoffert hengähti vuoteen toisella puolella. Spirko nielaisi ja kosketti miestä varovasti.

“Sinun ei tarvitse pelätä, Jacque.”

Lachner tuijotti häntä.

“Se oli siellä”, hän nyyhkäisi sitten. “Ne sanoivat niin. Se ei pääse läpi, eihän?”

“Ei pääse”, Spirko tyynnytti ja näki helpotusta Lachnerin punareunaisissa silmissä. “Ei varmasti.”

Hän piti pienen tauon ja päätti yrittää. Ei siitä mitään haittaakaan olisi.

“Jacque. Muistatko sinä, mitä sinulle on tapahtunut?”

Lachner räpytteli silmiään ja hänen ilmeensä muuttui taas levottomaksi. Hän nyki siteitään.

“Se oli siellä”, hän vaikeroi taas. “Se oli oranssi.”

Spirko hätkähti sen kuullessaan. Hänen teoriassaan taisi tosiaan olla perää; Ellisin vaatteiden räikeä oranssi oli selvästikin syöpynyt Lachnerin muistiin.

“Muistatko sinä sen, Jacque? Muistatko oranssin värin?” Lachner vain vaikeroi ja kiemurteli yrittäen selvästikin päästä pois. “Sinä et pidä oranssista väristä?”

Lachner vaikeroi taas ja vapisi kauttaaltaan.

“Se oli kokonaan oranssi”, hän kuiskasi melkein ääneti, ja hänen sanoistaan kuulsi pohjaton kauhu. “Kokonaan. Ja se… Se…”

“Tiedätkö sinä kuka se oranssi mies oli?” Spirko kysyi kumartuen lähemmäs. Lachner voihki ja yritti turhaan nousta.

“Ei se ollut mies. Se oli hirveä… Kaikki ne ihmiset… Se ei ollut mikään mies. Äänet olivat oikeassa, täysin oikeassa.”

Helpotus virtasi Spirkon sisälle. Nyt se oli tullut vahvistetuksi. Lachner oli hyökännyt jonkin oranssin hirviön kimppuun, kenties pelastaakseen ne ympärillä olevat ihmiset. Hän ei tiennyt tappaneensa kaupunginjohtajan. Hän ei luultavasti edes tiennyt tappaneensa ihmisen. Ja tämä tarkoitti sitä, että syytökset hyvin luultavasti siirtyisivät Ellisin kahteen turvamieheen. He eivät olleet ehtineet estää hyökkääjää, sillä toinen heistä oli ollut samalla hetkellä auttamassa kaatunutta lasta. Se oli hidastanut kumpaakin sen verran, että Lachner oli ehtinyt rynnätä Ellisin luo ja viiltää tämän kurkun auki.

“Ne kertoivat minulle”, Lachner vaikeroi, ja Hoffert silitti hänen otsaansa yrittäen rauhoittaa häntä. “Ne kertoivat minulle ja olivat aivan oikeassa. Se oli hirveää… Minä seurasin viivoja, ja kaikki tapahtui juuri niin kuin ne olivat sanoneet. Kaikki. Se sanoi, että kaula on sen arin kohta.”

“Kuka sanoi niin?” Spirko kysyi hiljaa, ja Lachnerin suu vääntyi pelosta.

“Välillä niitä oli kaksi… Ja välillä ne olivat pelkkiä ääniä, ja välillä eivät. Niiden kasvoissa oli jotain vikaa, mutta ne puhuivat totta. Äänissä ei ollut vikaa, minä näin ne. Muista kaula. Muista kaula. Ja ehkä niitä on monta… Mitä jos niitä on monta?”

Lachnerin ääni kohosi, ja hän näytti olevan valmis reuhtomaan ja kiljumaan, mutta tohtori sai hänet rauhoittumaan ammattimaisin ottein. Spirko seisoi vähän kauempana ja mietti, ymmärtäisikö Lachner vielä joskus mitä oli tehnyt. Pystyisiköhän hän elämään asian kanssa?

“Hänet täytyy saada siirrettyä oikeaan sairaalaan”, Hoffert sanoi matalalla äänellä sitten kun he astuivat ovesta ulos. “Häntä ei kuitenkaan voi vielä siirtää, ei ennen kuin on varmaa että kuljetus onnistuu rauhassa.”

“Totta”, Spirko nyökkäsi kun muisti nähneensä aamullakin väkeä poliisilaitoksen edessä. Tunnelma kaupungissa oli yhä hyvin sekasortoinen. “Taitaa olla paras myös huolehtia siitä, ettei tuonne huoneeseen viedä mitään oranssia.”

Hoffert nyökkäsi mietteliäänä.

“Minä pidän siitä huolen.”

“Hyvä. Ja kirjoita myös raportti siitä mitä kuulit hänen äsken sanovan. Minulla olisi pitänyt olla nauhuri mukana äsken, mutta ehkä kahden henkilön raportti kelpaa pomolle. Tuo äskeinen oli tärkeää kuulla; hän ei ollut tappamassa kaupunginjohtajaa.”

*

Iltapäivällä Spirko varasi itselleen poliisiliidokin ja lähti käymään Lachnerin asunnolla. Hän ei tiennyt itsekään oikein miksi, sillä se oli jo tutkittu pariin kertaan, ensimmäisen kerran pikaisesti jo silloin kun Lachner oli kadonnut. Hän oli kuitenkin levoton, eivätkä rästiin jääneet paperityötkään houkuttaneet. Lounasaikaan hän oli katsellut uutisia ruokalassa. Ellis oli luonnollisesti yhä päivän puheenaihe. Vaaleissa hänelle hävinnyt Orval Rocamora oli jo ehtinyt aloittaa uuden kampanjan ja pitänyt monta kiivasta puhetta, joissa hän selitti Ellisin lepsun politiikan kostautuneen, kun kaiken maailman sekopäät saivat juosta vapaina. Jos hän olisi kaupunginjohtaja, hän jyrisi yleisölle, tällaista ei pääsisi tapahtumaan.

Puhe oli saanut Spirkon melkein pahoinvoivaksi. Ellis oli ollut sitä mieltä, että lempeys kaikkea elämää kohtaan kumpusi ihmisluonnosta luonnostaan, kunhan sille vain annettaisiin tilaisuus. Lempeys tuottaa lempeyttä, oli ollut hänen iskulauseensakin. Rocamora puolestaan ajoi paljon jyrkempää kontrollipolitiikkaa ja oli vaatinut esimerkiksi juomaveteen levitettävää rauhoittavaa kemikaalia turvallisuuden parantamiseksi ja väkivallan riskin pienentämiseksi.

Spirkolla oli sellainen tunne, että Rocamora saattaisi hyvinkin voittaa uudet vaalit. Kaupungin ilmapiiri oli murhan takia muuttunut tämän kannalta oikeaan suuntaan, eikä Ellisin puolue luultavasti löytäisi sopivaa vastaehdokasta. Kaupunginjohtajan verinen murha keskellä päivää ja keskellä katua oli järkyttänyt kaikkia kansalaisia perustuksia myöten.

Lachnerin asuintalo oli samanlainen kuin muutkin joen toisella puolella kohoavat korkeat tornitalot, jotka oli varattu toisen luokan kansalaisille. Värikkäistä katto- ja kerrospuutarhoista roikkuvat vihreät köynnökset liehuivat tuulessa harmaiden seinien pinnalla. Spirko laskeutui liikennevirrasta kohti laskeutumispaikkaa talon kyljessä, hätätarkoituksiin tarkoitettua laituria, jota poliiseilla oli oikeus käyttää.

Talon lähellä liidokin lintututka kuitenkin hälytti, ja hän joutui tekemään nopean väistöliikkeen, kun kulman takaa hänen takaansa lehahti kymmenkunta lintua. Hän kaarsi kauemmas, kääntyi hitaasti ympäri ja yritti uudestaan lähestyä laituria varoen samalla yllättäviä tuulenpuuskia.

Laituri oli täynnä tuulen tuomaa roskaa ja kuivia lehtiä, ja Spirko muistutti itseään että laatisi ehdotuksen kaupungin kaikkien hätälaiturien tarkastuksesta ja siivouksesta. Myös ovi asuintalon käytävään narisi käyttämättömyyttään, ja hän joutui puskemaan saadakseen sen auki. Hissi kuitenkin toimi moitteettomasti. Spirko laskeutui kohti viidettätoista kerrosta, jossa Jacque Lachner oli asunut.

Lachnerin asuinkäytävä oli ahdas ja kolkko, mutta muuten ihan siisti; Spirko oli pelännyt pahempaa. Asunto oli melkein käytävän päässä, ja sen ovessa oli yhä kirkkaanvihreät poliisiteipit. Spirko kaivoi poliisin yleisavaimen taskustaan, avasi oven ja astui teippejä väistellen sisään.

Pienessä yhden huoneen asunnossa vallitsi sekasotku: muovisilla tasoilla ja lattialla lojui vaatteita ja kaikenlaista sekalaista tavaraa, ja peitteet olivat mytyssä kapealla sängyllä. Spirko nosti kaatuneen muovituolin pystyyn ja katseli hetkisen ympärilleen miettien, oliko sekasotku pelkästään viranomaisten läpikäynnin jälkiä vai olikohan Lachner ollut tavoiltaan epäsiisti. Asunnon lavuaariin oli jäänyt oranssi muovikulho, mikä kiinnitti heti Spirkon huomion. Sen täytyi tarkoittaa sitä, ettei Lachner ollut kammonnut oranssia väriä kovin kauaa.

Keittiötasolla oli myös melkein tyhjä linnunsiemenpussi, mikä sai hänet muistamaan, että Lachnerin lemmikkilinnut olivat tällä hetkellä naapurin hoivissa – siis ne, jotka olivat hengissä. Osa linnuista oli ehtinyt kuolla ennen kuin miehen katoamisesta oli huolestuttu niin paljon, että asuntoon oli tultu käymään.

Oli ilmeistä, ettei Lachner ollut käynyt kotonaan katoamisensa jälkeen. Missähän hän oli oikein ollut? Ihme ettei häneen ollut kiinnitetty mitään huomiota, jos hän oli harhaillut pitkin kaupunkia melkein kaksi viikkoa.

Ajatuksissaan Spirko asteli ikkunan luo, muttei ehtinyt ihailla näkymää, sillä hän huomasi että ikkuna oli jätetty raolleen ja ikkunalaudalla istui sisään eksynyt perhonen. Huolissaan hän kosketti sitä, ja se lennähti lasia vasten ja putosi voimattomasti alas. Spirko kävi nopeasti hakemassa lasiin vettä, sekoitti siihen sokeria ja sitä perhosen viereen ikkunalaudalle pienen lätäkön. Se onneksi aisti nesteen melkein saman tien ja työnsi imukärsänsä pisaraan. Spirko katseli sen juomista kiroten niitä idiootteja, jotka olivat jättäneet ikkunan auki. Tästä hänen pitäisi tehdä huomautus.

Perhonen tuntui onneksi piristyvän sokeriliemestä. Spirko ohjasi sen varovasti ikkunasta ulos ja katseli helpottuneena sen lentoa. Ehkä perhonen löytäisi tiensä jollekin talon kerrospuutarhoista tai katolle. Kun se oli kadonnut näköpiiristä, Spirko sulki ikkunan huolellisesti.

Hän vilkaisi asuntoa vielä kerran ja poistui sitten takaisin rappukäytävään. Siellä hän seisoi hetken paikoillaan ja koputti sitten hetken mielijohteesta naapurin oveen. Kohta sen avasi vanhemmanpuoleinen nainen. Hänellä oli päällään liehuva kaapu, jonka värikkäät geometriset kuviot liikahtelivat hänen liikkuessaan.

“Rouva Charpia?”

“Rosalba Charpia”, nainen vahvisti ja silmäili Spirkoa ja tämän vihreää poliisin asua – ei epäystävällisesti, vaan vakavana ja suru silmissään. Hänen takaansa asunnosta kuului lintujen sirkutusta. “Ja te olette poliisista?”

“Komisario Lan Spirko”, Spirko esitteli itsensä. “Te varmaan tiedättekin, mitä naapurillenne on tapahtunut.”

Rouva Charpian ilme muuttui, ja hänen äänensä värähti.

“Tietysti tiedän, vaikka en ole vieläkään uskoa sitä.” Hän pyyhki kyynelöityneitä silmiään. “En voi ymmärtää, miten Jacque saattoi tehdä jotain sellaista. Se on käsittämätöntä.”

“Tunsitteko hänet hyvin?” Spirko kysyi pannen merkille että rouva kutsui naapuriaan etunimeltä.

“En kovin hyvin, mutta me puhuimme kyllä silloin tällöin, pääasiassa linnuista. Hänen lintunsa ovat muuten nyt minulla omieni joukossa. Tuntuu niin pahalta ajatella, että ne kärsivät niin kauan tuolla seinän takana. Jacquen sydän murtuu kun hän kuulee että kaksi niistä on kuollut.”

“Ne olivat varmasti hänelle tärkeitä.”

“Niin olivat”, rouva Charpia vahvisti ja pyyhki taas silmiään vapisevalla kädellä. “Hän sanoi minulle kerran, että ne auttavat häntä pysymään järjissään. Hänellä ei kai ollut perhettä tai ystäviäkään, joten ne pitivät hänelle seuraa.”

Spirko siirsi painoaan pois särkevältä jalaltaan ja hieroi otsaansa muistaessaan taas vuoteellaan kauhusta vaikeroivan Lachnerin. Linnut eivät selvästikään olleet pystyneet pitämään tätä järjissään. Spirkolla oli ollut koko päivän paha maku suussa, ja nyt se paheni entisestään.

*

Spirko vietti seuraavan päivän rästitöitä tehden, mutta ei voinut estää ajatuksiaan harhailemasta Ellisiin ja Lachneriin. Tapaus oli poliisilaitoksen osalta jo kuitenkin loppuun käsitelty. Jacque Lachner vietäisiin jonnekin sairaalaan, ja toivon mukaan hänestä tulisi lopulta vain huomio kaupungin historiankirjoihin.

Spirko nojautui työtuolissaan taaksepäin ja venytteli puutuneita lihaksiaan. Sitten, ennen kuin hän tajusikaan, hän oli nostanut puhelimen luurin ja soittanut sairastuvalle Marlyn Hoffertille.

“Ei muutosta”, lääkäri vastasi, kun Spirko kysyi Lachnerin vointia. “Hänet siirrettäneen eteläisen kaupunginosan sairaalaan tänään iltapäivällä tai huomenna. Hänen lääkärinsä Adan Burdo otti yhteyttä, se joka hoiti häntä pari vuotta sitten.”

Spirko nyökkäsi itsekseen.

“Sinä puhuit jostain kemikaalista, jota hänen virtsassaan oli… Onko selvinnyt, mitä se oli?”

“Ei, ikävä kyllä. Näyte on nimittäin kadonnut eikä kukaan tunnu tietävän laboratoriossa, mitä sille on tapahtunut.”

Hälytyskellot soivat heti Spirkon päässä, ja hän suoristui.

“Niinkö?”

“Tuskin siinä mitään outoa on”, tohtori Hoffert naurahti kuullessaan hänen terävän kysymyksensä. “Labrassa on usein melkoinen kaaos, kun tilat ovat ahtaat ja heillä on hirveästi töitä niskassa. Näyte on luultavasti mennyt sekaisin jonkin toisen astian kanssa ja mennyt vahingossa hävitettäväksi.”

“Niin kai”, Spirko myönsi vastahakoisesti. Oli tosiaan mahdollista, että kiireinen laborantti oli tehnyt virheen, mutta hänen vaistonsa ei lainkaan pitänyt tämänkaltaisista sattumista. “Lachnerista tuskin enää saisi uutta näytettä?”

“No ei”, tohtori vastasi. “Jäämät ovat jo poistuneet hänestä, ja lisäksi mehän olemme joutuneet lääkitsemään häntä voimakkaasti näiden päivien aikana.”

“Niin varmasti. Entä se skalpelli, joka hänellä oli?”

“Sellaisia tosiaan käytetään ainoastaan sairaaloissa. On vaikea tietää miten hän oli saanut sellaisen käsiinsä. Ja yksi asia vielä – hän oli viillellyt itseäänkin sillä. Osa haavoista oli jo useamman päivän vanhoja, joten hänen oli täytynyt kanniskella veistä mukanaan jonkin aikaa.”

“Niinkö?” Spirko huokasi. “Jossain sairaalassa on sitten oltu huolimattomia.”

Hän sulki puhelimen ja tuijotti sitä vähän aikaa nojaten sänkiseen leukaansa. Olikohan hän tarpeettoman vainoharhainen? Luultavasti, mutta hän ei pystynyt työntämään moista sattumaa pois mielestään.

Mitä jos Lachnerin oudon äkillinen romahtaminen johtui jonkinlaisesta myrkytyksestä? Sen ajatuksen myötä useita salaliittoteorioita putkahti hänen päähänsä, ja lopulta hänen oli pakko nousta pöytänsä äärestä ja astella edestakaisin yrittäen selventää ajatuksiaan. Se oli naurettavaa, hän sanoi itselleen. Ei sellaista voisi tapahtua. Ja jos voisikin, miten hän voisi ikinä todistaa mitään?

Hänen täytyisi kuitenkin yrittää tehdä edes jotain, hän päätti ja asteli käytävään ja sitten portaikkoon. Se oli pelkkää hakuammuntaa, mutta ikävä tunne hänen vatsanpohjassa pakotti hänet toimimaan.

Alakerran aulan läpi oikaistessaan hän joutui keskelle mekkalaa, sillä joukko poliiseja yritti erottaa kahta vihaista miestä. Spirko meni apuihin, ja ohjatessaan toista miestä poispäin hän näki hämmästyksekseen, että toisella oli kirkkaanoranssi paita.

“Eläimiä syövä idiootti!” hänen pitelemänsä mies huusi, mikä sai Spirkon puremaan hammasta ja työntämään hänet lempeästi kauemmas.

“Tuollaista kieltä ei täällä käytetä”, hän sanoi tiukasti, ja mies vaikenikin näyttäen nolostuneena. Oranssipaitainen huusi kimpaantuneena jotain takaisin, mutta hänetkin vaiennettiin.

“Mitä täällä oikein tapahtuu?” Spirko tivasi muilta poliiseilta kun tilanne oli rauhoittunut ja tappelupukarit oli viety pois rauhoittumaan.

“He tappelivat jalkakäytävällä”, nuori luutnantti selitti hänelle selvästi järkyttyneenä. “Ilmeisesti toinen oli tönäissyt toista vaihtaessaan nopeammalle kaistalle.”

“Tönäissyt? Oliko se vahinko?”

“En t-tiedä”, luutnantti änkytti. “Siitä oli kuitenkin sitten syntynyt jonkinlainen nujakka, kun paikalla oli ollut muitakin oransseja.”

“Mitä?” Spirko hätkähti. “Oransseja?”

“Niin.” Luutnanttia selvästi ihmetytti hänen tietämättömyytensä. “Ellisin kannattajia. Ettekö ole huomannut katukuvaan ilmestyneitä ihmisiä, joilla on oranssia vaatteissaan? He ja Rocamoran kannattajat ovat jo ottaneet sanallisesti yhteen muutaman kerran.”

Spirko pudisteli päätään sen kuullessaan. Hän ei ollut huomannut työmatkoillaan mitään erikoista, mutta hänellä olikin yleensä tapana seisoskella mietteisiinsä vaipuneena niin että oli muutaman kerran unohtanut vaihtaa jalkakäytävää oikealla kohdalla.

Tämä tästä vielä puuttuikin, että kansa jakautuisi kahtia ja sanaharkat muuttuisivat tönimiseksi tai vielä pahemmaksi, hän mietti jatkaessaan matkaansa kohti tietokonehuonetta, joka sijaitsi poliisitalon kellarissa. Perillä hän vinkkasi luottohenkilölleen tietokoneenhoitaja Tiana Romosille ja kertoi hänelle, mitä halusi etsiä.

“Etkö pysty yhtään rajaamaan tätä?” Tiana kysyi kynänpäätä pureskellen. “Kolossilta kestää tässä varmaan huomiseen, varsinkin jos sen pitää ottaa yhteyttä kaupungintietokoneeseen.”

“Ei sen tarvitse etsiä kuin tämän vuoden ajalta”, Spirko virkkoi turhautuneena. Hän ei ollut koskaan ollut oikein sinut poliisilaitoksen tietokoneen kanssa, ja hän tunsi olonsa aina vaivautuneeksi joutuessaan asioimaan tietokonehuoneessa. Kolossi hurisi niin voimakkaasti, että se tuntui hänen luissaan asti, eikä hän tajunnut miten teknikot viihtyivät paikan päällä päivästä toiseen. “Kai te lähetätte tulokset minulle työhuoneeseeni?”

“Tietysti”, Tiana hymyili ja nousi ylös. “Menen heti ajamaan tämän.”

*

Kun Spirko tuli seuraavana päivänä töihin, hän löysi postiputken viestikourusta kokonaista kolme viestiä. Yksi oli Leaskille, joten hän vei sen tämän työpöydälle ja istui omansa ääreen avaamaan kahta muuta. Ne sisälsivät Tianan saamat tulokset, ja hän suoristi paperit huolellisesti ja keskittyi tarkastelemaan niitä.

Hän oli pyytänyt tietoja tapauksista, joihin liittyi jälki tuntemattomasta kemikaalista, terävistä veitsistä ja/tai mielenterveysongelmista. Suurin osa tuloksista oli tietysti selviä huteja, ja hän ohitti ne pelkällä silmäyksellä, mutta neljännen sivun puolivälissä oli tapaus joka nosti hänen käsivartensa kananlihalle.

Kolmisen kuukautta sitten oli eräästä kaupungin puistosta löydetty kuollut mies, joka oli ruumiinavauksen perusteella menehtynyt sydämen pettämiseen. Kyseessä oli Hugo Numan, 25-vuotias mies jolla oli ollut sekä mielenterveydellisiä ongelmia että sydänvika, joten rikosta ei epäilty. Hänestä oli löytynyt jäämiä jostain oudosta kemikaalista tai lääkkeestä, ja lisäksi hänen käsivarsissaan oli ollut hyvin terävän terän aiheuttamia viiltohaavoja.

Spirko jäi tuijottamaan tekstiä pitkän aikaa tietämättä mitä ajatella. Oliko tämä vain sattumaa? Täytyi olla.

Sitten hänen katseensa osui Numanin lääkärin nimeen, ja hän kurtisti kulmiaan. Adan Burdo. Hän oli kuullut nimen ennenkin jossain. Mutta missä?

Sitten Spirko muisti ja veti henkeä. Tämä ei voinut olla enää sattumaa, ei varmasti. Hän tarttui heti puhelimeen ja soitti heti sairastuvalle. Sieltä hänelle kerrottiin, että Jacque Lachner oli siirretty eteläiseen sairaalaan edellisenä päivänä.

Kiitäessään liidokilla kaupungin yllä läpi aamuisen vesisateen kohti eteläistä sairaalaa Spirko tajusi, että hänen olisi ehkä pitänyt kertoa löydöstään jollekulle ennen kuin oli rynnännyt katon liidokkiparakille. Liidokin radio onneksi toimi, joten hän otti yhteyttä päämajaan ja kertoi minne oli menossa. Tarkkaa syytä hän ei kertonut, mainitsi vain hämmästyneen oloiselle päivystäjälle, että kävisi tarkistamassa erään asian J. Lachnerin tapaukseen liittyen.

Eteläinen sairaala oli iso kompleksi, mutta se oli onneksi hyvin viitoitettu, joten Spirko löysi psykiatrisen siiven nopeasti ja tivasi ensimmäiseltä vastaantulijalta, missä Jacque Lachner tai lääkäri Adan Burdo olivat. Sairaanhoitaja näytti pelästyneeltä, mutta onneksi Spirkon poliisimerkki ja käskevä äänensävy saivat hänet tottelemaan kyselemättä. Lääkärin tarkka olinpaikka ei ollut selvillä, mutta hoitaja antoi Spirkolle Lachnerin huoneen numeron.

Spirko kiitti hätäisesti ja lähti kohti portaita välittämättä hoitajan hänen peräänsä huudahtamista kysymyksistä. Jacque Lachner saattoi olla vaarassa. Hän löysi onneksi oikean huoneen nopeasti ja ryntäsi sisään. Lachner makasi vuoteella unessa tai tajuttomana, ja hänen ylleen oli kumartunut joku lääkärin takissa.

“Kauemmas hänestä!”

Lääkäri suoristautui ja katsoi häntä päästä jalkoihin.

“Mitä tämä tarkoittaa?”

Spirko epäröi hetken, mutta tajusi sitten miehen yrittävän peittää närkästyksellä jotain toista tunnetta; hänen katseensa oli hermostunut, ja hän työnsi takkinsa taskuun jotain. Niinpä Spirko astui vähän lähemmäs, varmisti nopealla vilkaisulla, että Lachner hengitti, ja siirsi katseensa sitten miehen lääkärintakkiin, jossa luki tämän nimi.

“Adan Burdo. Minulla on vähän kysyttävää kahdesta sinun potilaastasi. Jacque Lachnerista ja Hugo Numanista.”

Burdo sävähti viimeisen nimen kohdalla. Hän jähmettyi aloilleen hetkeksi, ja sitten hän syöksyi Spirkon kimppuun heilauttaen jotain kädessään. He romahtivat lattialle, mutta Spirko sai otteen Burdon ranteesta, ja lopulta hän sai painettua lääkärin mahalleen lattiaan ja pidettyä hänet siinä.

“Ollaanpas nyt järkeviä”, hän sanoi vetäen ruiskun Burdon otteesta ja heitti sen kauemmas. “Minä ehkä näytän ontuvalta raakilta, mutta minulla on poliisin koulutus. Pysytkö sinä aloillasi?”

Burdo vääntelehti, mutta alistui sitten, ja Spirko höllensi hieman otettaan.

“Toivottavasti et ollut tappamassa Jacqueta”, hän sanoi sitten, ja Burdo veti henkeä.

“En tietenkään!” Hän kuulosti taas närkästyneeltä. “Järjetön ajatus, miksi ihmeessä olisin?”

“Siksi että hän saattaa joskus toipua sen verran, että muistaa mitä hänelle on tehty. Olitko sinä siinä mukana?”

“En ollut”, Burdo kiisti heti ennen kuin tajusi, että myöntäisi samalla tietävänsä mistä Spirko puhui. Se oli siis totta. Burdo vääntelehti taas, mutta ei päässyt mihinkään. “Minä… Minä en tiedä ketkä siinä olivat takana, en nähnyt heidän kasvojaan. Minut pakotettiin siihen.”

Burdon ääni muuttui ruikuttavaksi, ja Spirko irrotti halveksien otteensa. Burdo oli pelkkä pikku nilkki, jonka olisi pitänyt lääkärinä suojella potilaitaan.

“Sinä kuitenkin olit se, joka valikoi sopivat uhrit, vai mitä? Selailit potilastietojasi, kun pyydettiin. Mutta Hugo Numanin sydän ei kestänytkään käsittelyä, joten Lachner napattiin seuraavaksi ja hänestä tehtiin murha-ase.”

Burdo ryömi seinän viereen ja painoi päänsä käsiinsä yrittämättä enää kiistää mitään. Hän näytti tajunneen, että peli oli pelattu.

“Olivatko Ellisin turvamiehetkin mukana juonessa?”

“En tiedä”, Burdo mutisi tuskin kuuluvasti. “Toinen ehkä oli.”

Olivatkohan tekijät siis värvänneet turvamiehen lisäksi mukaan jonkun naisenkin, joka oli kampannut lapsensa nähdessään Jacquen lähestyvän? Ajatus sai Spirkoin melkein pahoinvoivaksi.

“Minä… Minua kiristettiin”, Burdo jatkoi vapisevalla äänellä lattialta ja keskeytti Spirkon mietteet. “Minulla ei ollut vaihtoehtoja.”

Raivo kuohahti Spirkon sisällä, mutta hän pakotti tunteen väistymään.

“Aina on vaihtoehtoja”, hän virkkoi pitäen äänensä tasaisena ja astahti Jacque Lachnerin luo. Tämä tuntui onneksi hengittävän normaalisti. Hänen kasvonsa olivat tyynet, ja Spirkoa puistatti kun hän ajatteli miten Jacqueta oli kidutettu jossain loukossa. Sen oli täytynyt olla jotain hirveää, jotta tämä oli saatu kammoamaan oranssia väriä niin voimakkaasti. Tekijät olivat luultavasti tuoneet hänet sinne rantakadulle, antaneet veitsen käteen ja usuttaneet hänet sitten kohti Ellisin seuruetta. Se oli ollut hyvin suunniteltu rikos, joka kenties olisi jäänyt selviämättä ilman Hugo Numanin heikkoa sydäntä.

*

Lopullinen raportti, jonka Spirko laati omasta osuudestaan J. Lachnerin tapauksessa, oli yhdeksän sivua pitkä. Kun hän oli saanut pakattua sen postikapseleihin ja lähettänyt ne yksi kerrallaan kirjaamoon monistettavaksi ja arkistoitavaksi, hän tunsi suuren helpotuksen sisällään. Postiputkien kohina ja kolkekin kuulostivat tuttuudessaan lohduttavilta.

Asia nyt poissa hänen käsistään. Kaupunginjohtaja Ellisin murhan tutkinta siirtyisi poliittisen poliisin osastolle nyt kun oli käynyt ilmi, että kyse oli poliittisesta attentaatista. Spirkon vaisto sanoi, että syylliset todennäköisesti löydettäisiin Ellisin vastustajan Rocamoran leiristä, mutta sen selvittäminen ei ollut hänen ongelmansa.

Spirko kuuli yhä tohtori Burdon valittavan äänen korvissaan, kun tämä oli kuulustelupöydän ääressä ilmeisen tosissaan väittänyt olevansa myös tämän tapauksen uhri. Burdo oli kertonut auliisti kaiken mitä tiesi selvästikin uskoen, että yhteistyö poliisin kanssa vapauttaisi hänet syytteistä.

Spirko oli kuitenkin suorin sanoin kertonut Burdolle, että tätä odottaisi useakin syyte: osallisuus Athelney Ellisin, Hugo Numanin ja kahden linnun kuolemaan sekä Lachnerin mielenterveyden tuhoamiseen. Puhumattakaan siitä, että Burdo oli väärinkäyttänyt lääkärin asemaansa ja saattanut omat potilaansa vaaraan. Se oli saanut tämän viimein vaikenemaan.

Seuraavana päivänä Spirko sai kutsun päällikkö Casselsin luo, ja hän arvasi, että tämä oli saanut jo luettua hänen raporttinsa. Saapuessaan pomon huoneeseen hän näkikin tutun näköisen paperipinkan tämän pöydällä. Cassels viittasi hänet istumaan ja astahti hakemaan kahvia seinän automaatista.

“Hyvää työtä, Spirko.” Cassels ojensi kahvikupin Spirkolle ja istahti sitten pöytänsä taakse. “Jälleen kerran.”

Spirko siemaisi tuoksuvaa kahviaan ja nyökkäsi kiitokseksi. Päällikkö näytti rasittuneelta: pussit hänen silmiensä alla olivat suuremmat kuin normaalisti, ja hänen harmaantunut tukkansa oli liimaantunut hänen päätään vasten.

“Päätimme, että tapauksen uudesta käänteestä ei tehdä julkista tiedonantoa”, Cassels virkkoi. “Jotta tilanne kaupungissa pysyy rauhallisempana ja tutkinta pääsee etenemään.”

Spirko nyökkäsi taas.

“Se on varmasti viisainta.”

Cassels ei heti jatkanut, vaan silmäili Spirkoa hetkisen tutkivasti.

“Miten sinä olet voinut? Voit minun puolestani pitää loppuviikon vapaata, jos haluat. Tiedän, että et vähästä järky, mutta tämä tapaus on vaikuttanut meihin kaikkiin.”

Spirko joi kahviaan harkiten asiaa. Hän olikin näinä päivinä laiminlyönyt orkideoitaan, joita kasvatti ikkunalaudalla, joten ajatus kuulosti tosiaan houkuttelevalta.

 

_____

 

Leila Paananen on turkulainen sf-aktiivi, lukutoukka ja tieteiskirjoittaja, jolta on ilmestynyt harvakseltaan kymmenkunta novellia vuosien aikana. “Jacque Lachnerin tapaus” syntyi vanhasta ideasta eräänlaisena kunnianosoituksena wanhanajan scifille, jota ahmi aikoinaan herkässä teini-iässä.