Susanna Juukkanen
Joskus sitä miettii toden teolla, miksi on rakastunut mieheen, joka unohtaa rakentaa taloonsa ulko-oven.
Kuten silloin, kun joku tulee herättämään sanomalla, että kolmannen kerroksen eteisaulan isosta ikkunasta on rikottu yksi ruutu. Vain yksi sentään. Lisäksi ilmoitus implikoi, että talossa on iso eteisaula kolmannessa kerroksessa, se jota olen yrittänyt turhaan etsiä suunnilleen kolme vuotta, tai ainakin siltä se tuntuu. Puoliunessa ei vain osaa ottaa huomioon näitä positiivisia yksityiskohtia, varsinkaan kun ilmoitus tulee kähisten korvaan kuiskaamalla niin läheltä, että tunnen viileiden huulten hipaisevan korvalehtiäni. Kosketus on sen verran hyytävä, että tietäisin havahtuvani siihen syvimmästäkin unesta, joten en osaa sanoa, onko yö, ilta, aamu vai joku talon keksimä toistaiseksi tuntematon vuorokaudenaika.
Ilo lyö melkein keuhkoista ilmat pihalle vasta myöhemmin, kun tosiaan vakuutun kuulleeni mitä kuulin, enkä kuvitelleeni kuulevani tai jonkun muun kuvitelleen minun kuulevan. Aamuun viittaavan kankeuden jäykistämänä vedän pitkät villasukat jalkaan kylmien lattioiden sekä nilkannappaajien varalta ja tassuttelen kolmanteen kerrokseen hiljaisena saattajanani Olento seiniä pitkin. Suunnilleen tuhat kertaa olen kysynyt Olennolta seiniä pitkin, onko hän törmännyt villeihin eteisauloihin, ja hän on vain kohautellut tiiliä täydellisen tietämättömyytensä merkiksi. Kirjaimellisesta seinäkukkasuudestaan huolimatta meidän kaksiulotteinen pirulaisemme osaa valehdella ihanan hienovaraisesti.
Juuri nyt en välitä. Yrittäen saada hengitystäni pois salvasta minä vain katselen eteisaulaa ja sen olemassaolevaa kauneutta. Näköalapaikaltani neljännen kerroksen parvelta aukeaa näkymä kolmanteen kerrokseen ja valtavan suureen lasi-ikkunaan, joka peittää koko seinän vastapäätä leveitä portaita. On tosiaan aamu – nouseva aurinko sävyttää eteisaulaa.
Ikkunasta näkyy ulkomaailma! Puutarhallinen sellaista. Meidän puutarhallisemme. Pihanurmikko on vettynyt viime aikoina enemmän sammalmättäiksi ja pieniksi lampareiksi kuin hienon talon etupihan säntilliseksi nurmikentäksi, mutta yhtä kaikki maa on häikäisevän vihreä. Siellä täällä kukkii vakavia kieloja ja ryhdikkäitä kurjenmiekkoja sekä ovelasti virnuilevia kukkia, joita en tunnista. Käppyräiset puut haparoivat kohti toisiaan ja kohti taloa uskaltamatta aivan koskettaa. Taivas niiden yläpuolella on niin räikeän sininen, ettei se olisi maalattuna uskottava. Se varmaankin tietää, kuinka tottunut olen pelkkiin maalarintaivaisiin ja kiusoittelee minua, laajenee leveämmäksi kuin muistinkaan.
Olento seiniä pitkin livahtaa ikkunaa vasten ravistaakseen minut irti haaveellisesta tuijottelusta. Hänen lävitseen kulkiessaan maisema sumenee tunnistamattomaksi, vaikka kyllä minä kehtaisin sitä silti kauniiksi sanoa. Koitan kuitenkin keskittyä ja huomaan rikkoutuneen ikkunaruudun, toisiksi alimmassa rivissä lattiaan asti ulottuvassa ikkunassa. Ei heidän ole tarvinnut rikkoa kuin yksi, sillä jokainen yksittäinen ruutu on tarpeeksi iso, jotta siitä voisi heittää ulos vain hieman kutistetun pianon. Reunat ovat täynnä teräviä sirpaleita, heillä on ollut liian kiire ulos, jotta he olisivat tajunneet kopautella niitä irti. Yhteen kyynärän mittaiseen, sivulla sojottavaan sirpaleeseen on jäänyt kiinni tukko paksuja tummanruskeita kiharoita.
Astelen portaat alas kuten talon emännän kuuluu matkalla tervehtimään vieraitaan eteisaulaan. Lähempääkään tarkasteltuna ikkunan rosoihin ei ole jäänyt kiinni muuta kuin kimppu noita arvoituksellisia suortuvia. Nyppään ne hajamielisenä irti ja kierrän sormieni ympärille samalla kuin kurkistan varovaisesti reiästä ulos. Nurmilammikossa ikkunan alla on miltei ehjänä yksi niistä puhelinpöydistä, joihin Avery veisteli koristeita yli tarpeen ollessaan ymmällään jostain asiasta. Kuka tällä kertaa onkaan paennut, hän on ajatellut eikä vain heittäytynyt itse päin lasia. Puutarhassa ei myöskään näy mitään loukkaantuneisiin ihmisiin viittaavaa. Sen sijaan maisema vilisee jalkoja.
“Pelkäsitkö niin kovasti, että karkaisin, jos minulla olisi siihen tilaisuus ja sinulla sitä varten ulko-ovi?” kysyin kerran leikkisästi mieheltäni katsellessani, kuinka hän taas kerran korjaili taloa. Kai minä halusin antaa hänelle mahdollisuuden sanoa jotain romanttista, jolla selittää tuo hänelle kovin harvinainen puute. Avioliittomme aikana olin huomannut, että aivan kaikki hänen hyvät ominaisuutensa eivät olleet niin hyviä kuin alunperin olivat esittäneet olevansa, mutta sellaisia oli vain kolmisen, ja nekin pyrin selittämään pois hupsuina hetkinäni.
“Ei”, Avery vastasi vasaran paukahdusten välissä, “Kyllä minä ihan rehellisesti unohdin.” Hänellä oli suussaan neljä naulaa, jotka tanssahtelivat sirosti huulten muotoillessa sanoja. Minun mieheni yleensä ui ohi kaikista sanallisista koukuistani, enkä koskaan saanut tietää, eikö hän vain huomannut niitä, vai eikö hän välittänyt. Hän poikkesi käsikirjoituksista, jotka olin huolella rakentanut etukäteen jokaisesta keskustelustani, pakotti minut ajattelemaan toisten nähden. Ei sen olisi pitänyt olla niin kertakaikkisen rakastettavaa.
Huokaisen syvään, sillä tiedän vain kovin suurpiirteisesti, mitä minun on tässä tilanteessa tehtävä. Osa talon tytöistä on tullut myös ihmettelemään viimeisimpien vieraidemme pakoaukkoa, pystyn aistimaan heidät siinä, vaikka tuijotankin yhä kiinteästi puutarhan jalkafiaskoa. Selkäni takana, kunniottavan etäisyyden päässä totta kai, kuikuilevat ainakin Lumitossu, Luna, Kulman takainen, Pikku Soph sekä joku viides. Olisiko Emilie? Häntä ei ole näkynyt pitkään aikaan, ei edes kuulunut öisin kolistelemassa.
“Saanko mennä hakemaan appelsiinin?” Lumitossu tiedustelee herttaisesti.
“Sen kun, mitä se minulle kuuluu”, tokaisen vähän turhan terävään sävyyn takaisin.
“Tarkoitin, että ulkoa.”
“Keittiössä on niitä ihan tarpeeksi.”
“Me ei löydetä keittiötä. Sen pitäisi olla tässä.”
“No, tässä on nyt tämä eteinen. Te ette ole vain eksyneet tarpeeksi.”
Lumitossu mutristaa huuliaan niin lujaa, että ne rusahtelevat kuuluvasti. Hän ei oikeastaan tarvitsisi minun lupaani, hän haluaisi sellaisen muuten vain. Sitten joku pudottaa jotain painavaa ja kieriväistä, takanani käännytään ympäri ja marssitaan mielenosoituksellisesti pois. Arvelen, että pudottaja on Emilie, se kuulosti aivan hänen pudottamaltaan esineeltä. Hän taitaa vielä olla siinä, sillä hän tuskin välittää appelsiineista.
Riisun oikeasta jalastani villasukan ja yritän pujottaa nilkkani varoen ikkunasta. Tarkemmin ajateltuani irrotan jäljellä olevan lasin ja koitan sitten uudestaan. Jalat pomppivat ympäri puutarhaa vailla mitään järkevää suuntaa, eli ne ovat hukanneet jäljen tai ainakin luopuneet jahdista. Paljaiden varpaiden heilunnan pitäisi houkutella ne takaisin talon luo.
Jälleen kerran jotain putoaa takanani lattialle, mutta tällä kertaa se kierii minua kohti ja osuu vasempaan jalkaani saaden minut horjumaan. Haen tukea ikkunanpielistä ja saan sormenpäihini lasinsiruja. Ei se voi olla kukaan muu kuin Emilie.
“Hei Emilie, sinua ei olekaan näkynyt vähään aikaan. Olethan ollut kiltisti? Toivottavasti voit hyvin. Jos sinussa on taas jotain kiinniommeltavaa, katsotaan sitä sitten, kun olen saanut jalat takaisin sisään. Kiva, että olet taas täällä”, höpöttelen sen kummemmin ajattelematta. Jalat ovat huomanneet houkutusyritykseni. Muutama on jopa pomppinut ikkunan alle ja hypähtelee ympyrää tervehdykseksi.
Kumpikin omista jaloistani on hyvää vauhtia puutumassa tunnottomaksi, kun jalkoja on kerääntynyt suunnilleen koko lauma, ja voin vetää omani takaisin sisään. Jalkojen lukumäärä on yksi talon harvoista pysyvistä määreistä: niitä on tasan 51. Laskeminen on kuitenkin hankalaa, sillä jalat liikkuvat alinomaa pysyäkseen pystyssä sekä yrittävät rakentaa jalkapyramidia päästäkseen takaisin ikkunalle, josta he alunperin pujahtivat puutarhaan. Vähintään joka viidennen jalan kohdalla laskuni sekoaa kiroiluun, kun huomaan taas yhden sukkansa yltäpäältä mutaan sotkeneen jalan. Tästä tulee sukkapyykkipäivä.
Yhtäkkiä yläpuoleltani kuuluu kirkumisen ja naurun sekoitusta. Viuhahtaen ohitseni putoava Lumitossu laskeutuu suoraan jalkapyramidiin hajottaen sen alkutekijöihinsä. Hän on aivan kunnossa, tuskin tietää tarpeeksi painovoimasta, jotta se osaisi satuttaa häntä, ja nauraa kertakaikkisen onnessaan, pitkät valkoiset hiukset sädekehäksi ympärille levinneinä, kun kimmastuneet jalat potkivat häntä. Yksi jalka pystyy potkaisemaan vain kerran, sitten hän menettää tasapainonsa, joten pian puutarhassa maata retkottaa maanisesti hymyilevä Lumitossu ja hänen ympärillään noin viisikymmentä kaatunutta jalkaa, jotka yrittävät parhaansa päästä pystyyn.
“Sinun piti hakea ne appelsiinisi keittiöstä”, motkotan Lumitossulle siinä toivossa, että hän häpeäisi hiukan ja auttaisi jalat ylös.
“Me löydettiin vain kodinhoitohuone. Mutta Kulman takainen kurkisti tuuletusikkunasta ja ihan siihen viereen oli kasvanut yksi appelsiinipuun oksa. Minä vain yritin yltää siihen”, selittää Lumitossu.
“Älä yritä, appelsiinipuu kasvaa toisella puolella taloa”, huomautan minä.
“Kasvaa se täälläkin.” Lumitossu osoittaa sormella suoraan kohti taivasta.
Katson velvollisuudentunnosta ylöspäin ja näen hämmästyksekseni runsaskasvuisen appelsiinipuun haaran, joka kiemurtelee ulos ikkunasta suunnilleen yhdennentoista kerroksen kohdalla, oletattavasti hieman sen ikkunan yläpuolella, josta Lumitossu putosi. Kun tytöt viimeksi pyysivät appelsiineja, minun piti roikkua neljännen kerroksen kylpyhuoneen ikkunasta haavin kanssa niin, että Postilapsi ja Metrejä varasteleva poika pitelivät kiinni nilkoistani, jotta yletyin puun ylimpiin hedelmiin. Siitä ei voi mitenkään olla niin kauan aikaa, että appelsiinipuu olisi omia aikojaan ehtinyt kasvaa yli kymmenen kerroksen korkuiseksi ja kiemurrella oksineen talon läpi. Pitää siis muistaa myös mennä sanomaan Herralle kellarissa, että lopettaa sen teen kaatelemisen ikkunasta suoraan puun juurille. Minä olen sanonut hänelle ei ja se myös tarkoittaa ei.
Kuin varmistukseksi päättäväisyydelleni appelsiinipuusta varisee muutama kypsä hedelmä, jotka kopsauttelevat jalkojen uuden viritelmän jälleen hajalle.
Ironista kyllä, minun mieheni rakasti ovien tekemistä. Sisäovia, niitä meillä riittää. Joissakin huoneissa ei muuta olekaan kuin ovia, ja kerran eksyin risteykseen, jossa viiden oven saranat osuvat yhteen. Jalat leikkivät siinä piirileikkiä niin, että ovien paukkuminen kaikui vintille saakka.
Kun Avery ilmestyi eräänä aamuna makuuhuoneeseemme sahan ja työkalupakin kanssa ja ilmoitti tekevänsä siihen seitsemännen oven, en voinut kuin esittää vastalauseen. Minulle oli ihan tarpeeksi, kun kuudella ovella oli mankuja roikkumassa ja vinguttamassa saranoita. Talonväki saa ovet narisemaan ja mouruamaan kuin kiimaiset kissat, vaikka ne öljyäisi yltä päältä mustiksi.
“Mikä niissä ovissa niin kovin tärkeää on?”
“Symboliikkaa. Ne menevät auki ja kiinni…” Avery heilutti kättään edestakaisin kuin olisi epäillyt minulla olevan puutteita oven toimintaperiaatteen ymmärtämisessä.
“Symboliikka ja arkkitehtuuri eivät näemmä sovi yhteen.”
“Minusta ne sopivat oikein hyvin.”
“Oikeastiko?”
“Ei. Oikeasti minä en tiedä.”
Sen vastauksen minä hyväksyin. En koskaan hennonnut velvoittaa häntä tietämään yhtään mitään. Vastineeksi hän ei tehnyt makuuhuoneeseen seitsemättä ovea, vaan ikkunan laseineen päivineen, vaikka toisella puolella oli myös huone. Me vilkutimme toisillemme aina, jos satuimme yhtä aikaa lasin eri puolille.
Lumitossu luikahtaa ensimmäisenä ikkunasta sisään kiivettyään pitkin huojuvaa jalkatornia luokseni. Ensi töikseen hän riipii päältään mekkonsa, ilmoittaa sen olevan tahrainen nurmesta ja vaatii sitä pestäväksi. Minun mielestäni mekko on yhä silmiä sokaisevan valkoinen, korkeintaan kerännyt pölyä helman pitsiin.
“Minä pyykkään mekkosi siinä missä sukatkin”, myönnyn yhtä kaikki lupaamaan, “kunhan pyydät talonväkeä auttamaan jalkojen sisään saamisessa.”
Lumitossusta ei ota selvää, aikooko hän suostua ehdotukseeni. Hän vain venyttelee käsiään ja livahtaa alastomana tiehensä. Näen huoneessa ainoastaan Lumitossun norjan, lumenvalkean vartalon jälkikuvineen. Emilietä ilmeisesti ujostuttaa, sillä hän pysyttelee takanani: pyrin kohteliaasti kääntymään hyvin hitain, näkyvin liikkein, jos minun on pakko niin tehdä.
Avustan jalkoja ikkunasta kuin kiireinen kätilö lapsia maailmaan. Enimmät mudat koitan pyyhkiä Lumitossun mekkoon. Silti lattia täyttyy nopeasti likaisista jalanjäljistä. Etenkin kaunis paksu matto portaissa, jota jalat niin mielellään kipittävät edestakaisin ja välillä taas kierivät alas, kun heidän varpaansa menettävät otteensa tai seuraava porras onkin luultua kauempana.
“Suorinta tietä pesuhuoneeseen”, minä komennan ja yritän pitää lukua jaloista. Voi ei, ainoastaan neljäkymmentäyhdeksän, eikä ulkoa kuulu askeleita, saati että siellä näkyisi varpaankynnen puolikastakaan. Päätän, että yksi pari on jossain pöydän alla pelaamassa keskenään jalkapeliä, ja luovutan. Talonväki ei ole suvainnut saapua avustamaan minua pelastusoperaatiossa, eivätkä jalatkaan ole kiitollisia tai ainakaan siltä näytä. Jalkojen tunnetiloja on tietenkin hirvittävän vaikea arvioida, sillä heidän tapansa reagoida likipitäen kaikkeen on potku. Olen saanut niitä tänään aivan tarpeeksi.
Onneksi minun ei tarvitse murehtia ikkunan korjaamisesta. Kunhan poistun tilasta, joku muu hoitaa asian ennemmin tai myöhemmin. Kuka, sitä en tiedä sen enempää kuin sitäkään, kuka näitä teinejä päästää ylipäänsä taloon sisälle juoksemaan. Tietyt asiat talossa järjestyvät omalla painollaan minun niihin puuttumatta.
Juuri kun käännyn lähteäkseni jalkojen perään opportunistinen nilkannappaaja käy kiinni. Minulla on kunnon pitkät villasukat, jotka pitävät heidät yleensä loitolla, mutta tämä sankari kurottelee polvitaipeeseen saakka. Olen vetänyt oikean jalan villasukan vain puolihassusti jalkaan, joten nilkannappaaja saa otteen paljaasti ihostani kylmällä kourallaan.
“Päästä iiiirti”, vinkaisen yllättyneenä. Kiemurtelu on turhaa, nilkannappaaja on minussa kiinni ja pysyy. Näen takanani valjun, repaleisiin vaatteisiin pukeutuneen tytön, joka pitelee tiukasti kiinni sylillisestä suutarikranaatteja ja näyttää niin säikähtäneeltä kuin ilman suuta voi ylipäänsä näyttää. Se on kuin onkin Emilie, joka vain seisoo siinä mitään tekemättä, kun taistelen nilkannappaajaa vastaan. Kuten arvasin, hänessä on ommeltavaa, nimittäin toinen korva on repsahtanut irti ja roikkuu pitkän palkeenkielen varassa jossain hänen selkänsä takana.
Olento pitkin seiniä helistelee lasi-ikkunoita kärsimättömästi, hän haluaisi minun menevän jo. Itsekseni jupisten lähden raahaamaan nilkannappaajaa perässäni huoneen poikki. Lattia valittaa, kun nilkannappaaja venyttää sitä valuessaan hitaasti perässäni. Täytyy toivoa, että pesuhuone on samassa kerroksessa. Olen kerran joutunut vetämään nilkannappaajan kerroksen ylös porras kerrallan, ja en varsinaisesti kaipaa uusintaa.
Kun kaikki näyttää menneen pieleen, pitää varautua mielensä perukoilla siihen vihoviimeiseen katastrofiin.
“Oletteko sattuneet näkemään Chinchineyeta?” kysäisen muka viattomasti, vaikka tiedän aivan hyvin, että sen kummemmin Emiliellä, Olennolla pitkin seiniä kuin nilkannappaajallakaan ei ole suuta vastaamista varten, “Hei Chinchineye! Missä olet?”
“Chinchineyen takiako sinä jätit ulko-oven talosta pois?” kysyin mieheltäni joskus hyvin kaukaisena iltana ollessamme menossa vuoteeseen. Teoria oli hyvä, todennäköisin koskaan keksimistäni, mutta oikeastaan sanoin sen ääneen vain siksi, että hän saattoi olla niin kovin hiljainen iltaisin, ja se kiusasi minua.
“En.”
Minä tiesin, tietenkin tiesin.
“Kerro silti siitä niiin kuin se olisi totta”, pyysin. Avery oli hiljaa, kunnes käperryin hänen viereensä. Vasta poskeni ihoa vastaan hän kuiskasi kertomuksensa. Kertoi totuuden, itseasiassa. Sen, kuinka tämä oli ollut Chinchineyen suo kauan ennen kuin se oli ollut Averyn talo, se oli ollut Chinchineyen suo maan alusta asti. Sitä ennen se oli ollut Chinchineyen paikka avaruudessa. Silloin ei tietenkään ollut ollut ketään kutsumassa Chinchineyeta Chinchineyeksi saati häijyksi. Nämä nimet olivat tulleet vasta paljon myöhemmin, kun tuli suo ja ihmisiä, joilla oli sanoja niille ominaisuuksille, joita Chinchineye oli ympäriltään aikojen saatossa itseensä kerännyt.
Lopulta tuli Avery ja hänen rakennusvimmansa. Kerrokset nousivat kohti korkeuksia Chinchineyen katsellessa ja pilkatessa. Kuitenkin jotenkin vahingossa kävi niin, että Chinchineyen paikka ja Averyn paikka päätyivät päällekäin. Siksi he asuttivat samaa taloa. Avery oli herttainen mies, hän punoi tarinansa juuri sen verran valheeksi kuin olin pyytänytkin antamalla tapahtumille merkityksen. Selittämällä itsensä ja Chinchineyen. Minun mieheni oli suloisimmillaan puhkoessaan öitä valheilla.
Jos totta puhutaan, minun mieheni ei ollut sellainen kuin oli mistään erityisestä syystä. Chinchineye taas on liikaa selitettäväksi.
Lumitossu lienee levittänyt tehokkaasti sanomaani avunpyynnöstä ja pyykkipäivästä. Koko talonväki kuulostaa olevan liikkeellä, kuulen askeleita, rapinoita, naureskelua ja ajoittaista, ihan vain vahingossa ilmoille pyrkivää veret seisauttavaa kirkunaa jostain yläpuoleltani. Yksittäisinä tuollaiset äänet herättävät levottomuutta kenessä tahansa, ajoittain jopa minussa, mutta joukkovaelleuksesta seuraava kakofonia lähinnä naurattaisi, ellei se kuuluisi niin kaukaa. Talossa on vain yksi kylpyhuone, johon noin moni mahtuu, se tanssisalin kokoinen, jota ei kehtaa käyttää oikein mihinkään muuhun kuin tämäntapaisiin torikokouksiin. Minun ikäväkseni huone vain sattuu olemaan viidennessä kerroksessa. Eteisaulakaan ei vaihteeksi halua siirtyä pois kolmannesta.
Lopulta kärsimättömin saapuu etsimään minua ja löytää meidät eteisaulan portaalta istuskelemasta. Minä tuijotan edelleen viehättävää puutarhamaisemaa kiukkuisena siitä, että olen joutunut raahaamaan nilkannappaajaa kolmesti ympäri kerroksen löytämättä ketään tai mitään. Enää jaksan nykäistä joskus jalkaani, josko ote herpaantuisi. Nilkannappaaja sen sijaan pitää yhtä tiukasti kiinni polvestani kuin ennenkin. Emilie istuu vieressäni ja yrittää välillä heittää yhden kranaateistaan päin ikkunaa. Emilien kauhtuneiden sormien voimilla ne lähinnä putoavat jalkojemme juureen.
Vähiten odotteluintoa on aina ollut Chinchineyella. Miljardi vuotta suota on tehnyt hänet kykenemättömäksi istua kymmenen minuuttia hiljaa paikallaan. Tänään hän on pieni tumma tyttönen, sellainen, jota voisi melkein luulla yhdeksi tänne eksyneistä teinitytöistä ilman siroja hirvensarvia. Chinchineye arvioi tilannetta ehkä kymmenen sekunnin verran, kunnes sanaakaan sanomatta nappaa käteensä yhden Emilien kranaateista ja livauttaa sen silmää nopeammalla liikkeellä nilkannappaajan käteen minun jalkani tilalle.
“Me odotimme”, marisee Chinchineye. Lumitossun ja Herran kellarissa lisäksi Chinchineye on yksi niitä harvoja, joiden kanssa keskustelu luonnistuu. Siihen ryhtyjä huomaa kuitenkin melko nopeasti, että haluaisi Chinchineyen sulkevan suunsa. Heti kun pääsemme kylpyhuoneeseen, etsin käsiini jo vauhdissa olevan Saarnaajattaren ja säädän hänet mahdollisimman kovalle, jotta Chinchineyen puhe peittyy hurmiolliseen melusaasteeseen. Saarnaajattaren helvetinkuvaukset sopivat ainoastaan paatuneimmille, Chinchineyen suusta pääsevä myrkky ei kenellekään. Toisinaan mietin, onko meidän kielemme Chinchineyen keksintöä, ainoastaan siksi luotu, että hän voisi olla uudella tavalla inhottava.
Monet muutkin haluavat samalla pesetyttää minulla vaatteensa tai niiden riekaleet. Suostun, itse pyykkääminen on oikeastaan rentouttavaa. Työläämpää on jalkojen riisuminen, peseminen ja ylipäänsä aisoissa pitäminen. Paimennan heidät jonoon riisuakseni yksi kerrallaan heidän kokovartalosukkansa, jotka on sidottu reiden päälle rusetilla kiinni. Suuressa tassuammeessa minulla on saippuavettä likaantuneiden jalkojen pesemiseen. Joku kultainen on hakenut vaatekaapista kaikki korolliset avokkaani ja laittanut ne seinän vierelle riviin.
Nuorena koreana naisena sain jatkuvasti lahjaksi korkokenkiä, sillä kuulemma minulla oli oikein sievät sääret ja omia edullisia puoliaan pitää korostaa. Avery jatkoi moisten lahjojen antamista tietääkseni pelkästään ironisesti: hänen ostamansa parit tapasivat olla erityisen rumia. Minä viis veisaan säärieni vaikutelmasta. Korkokengät sopivat parhaiten paljaiden jalkojen aloillaan pitämiseen. Kenkiä on satoja, mutta jalat potkivat silti toisiaan päästäkseen haluamiinsa, yleensä Averyn hankkimiin. Jos joku jalka huojuu kengässään, lattiasta syöksyy välittömästi avulias nilkannappaaja pitelemään jalkaa pystyssä.
Pitäessäni taukoa jalkojen riisumisesta ja kengittämisestä Herra kellarissa tarjoaa minulle teetä. Nuuhkaisen sitä epäilevästi, mutta juon kumminkin, sillä Herran kellarissa tee maistuu erinomaiselle. Olkoon, että muut ominaisuudet ovat kyseenalaisempia. Samalla pääsen muistuttamaan häntä ankarin sanoin appelsiinipuun rauhaan jättämisestä, mihin hän vastaa samalla tyynen rauhallisella ehdotuksella kuin aina ennenkin. Emilie on päässyt Nitojan käsiin korjattavaksi, mutta hän katselee minua silti välillä tuimasti kuin luistaisin vastuustani. Tuskin auttaa muistuttaa, että Avery oli meistä se, joka osasi ommella kauniita pistoja. Chinchineye istuu vessanpytyllä, heiluttelee jalkojaan ja sanoo, ettei oikeasti todellakaan ole tehnyt mitään pahaa. Asia on aivan varmasti näin.
Osa jaloista suorastaan rakastaa kylpemistä. He roiskuttelevat innoissaan vettä toistensa sekä minun päälleni, eivätkä anna nostaa itseään pois ammeesta, joten annan heidän olla. Lapsia rakastava Vera-serkku kiipeää ennen pitkää ammeeseen jalkojen seuraksi kutittelemaan heitä varpaiden välissä. Otan käyttöön erillisen pesusoikon siinä vaiheessa, kun veteen aletaan kantaa pikkukrakeneita. Eihän ammeessa ole enää tilaa kuurata.
Luonnollisesti likaisimmat jalat taas inhoavat ajatustakin vedestä. Kaikkein saastaisin yksilö, joka näyttää enemmän kävelevältä mättäältä kuin jalalta, karkaa kahdesti jo ennen kuin saan hänet riisuttua. Vasta pestessä tajuan, mistä se johtuu: mudan joukkoon sekoittuu pisarallinen verta. Pohkeessa on pitkä naarmu, on onneksi vain pinnallinen, joskin epäilemättä kipeä. Jalka venkoilee ja räpiköi kuin haluaisi kertoa minulle tarinan siitä, kuka sitä satutti. Arvioin, että sen täytyy olla ollut joku niistä talosta aamulla paenneista.
Jalkoihin sattuu useimmiten, jos johonkuhun sattuu. He ovat aggressiivisia vieraiden suhteen, jotka eivät puolestaan tajua, kuinka täydellisen harmittomia jalat ovat. Suhtaudun melko realistisesti talonväkeen ja ymmärrän, miten vaarallisia heistä osa todella on – vilkaisen sivusilmällä Herraa kellarissa, joka hyräilee tietäväisenä sekoittaessaan teetään luusta veistellyllä lusikalla – mutta jalat eivät pysty puolustautumaan kuin yhden potkun verran.
Katon rajassa olevalla hyllyllä on rivillinen pölyisiä purkkeja, joista jossain saattaisi olla jotain haavoille. Niitä kurkotellessani huomaan kylpyhuoneen yhdennentoista oven olevan raollaan. Sen takaa näkyy osa kasvoja ja yksi ruskea, kauhuissaan tuijottava silmä.
“Tule sisään vain”, sanon mahdollisimman lempeästi, “He eivät tee sinulle mitään, kun minä olen täällä.”
Tai ainakin toivon niin.
Tärisevä tyttö uskaltautuu hetken harkinnan jälkeen ovesta sisään. Hän pysähtyy vähän matkan päähän tuijottamaan, kuinka sivelen vaaleaa tököttiä jalan haavaan. Hän on vanhemmasta päästä, reilusti yli kahdenkymmenen, ja pukeutunut huolestuttavan lyhyisiin farkkusortseihin sekä ruudulliseen flanellipaitaan, joka on lainattu poikaystävältä tai ostettu kaupasta vaikuttamaan poikaystävältä lainatulta, eli siellä mistä hän tulee, lienee kesä.
“Ei mitään hätää. Minä en ole kummitus, olen ihminen, enkä harjoita mitään ikävyyksiä.”
Tytön paljaissa jaloissa on punaisia juomuja kielimässä kiinni tarttuneista nilkannappaajista.
“Anteeksi, tuota, neiti”, hän aloittaa.
“Rouva”, korjaan, sillä tiedän, kuinka tarkkoja jotkut läsnäolijat ovat näistä asioista.
“Rouva, tiedätkö, miten täältä pääsee ulos?” Flanellipaidan helmassa on vain ja ainoastaan Rumienlastensyöjän hammaskalustosta peräisin oleviksi sopivia reikiä. Hetken ajattelen ikävästi hänen ystävistään, sillä hän ei näytä siltä, että hän maistuisi Rumienlastensyöjälle, joka sitäpaitsi päästää ruokaa hyvin harvoin karkuun. Rumienlastensyöjää en olekaan nähnyt pitkään aikaan, mistä minun pitäisi ehkä olla monellakin tapaa ylpeä, kuten vieraammekin lienee ylpeä siitä, ettei ole rumaa lasta nähnytkään. Tyttö on kaunis kuin olisi todella karannut yhdestä niistä elokuvista, joista luuli karanneensa, kun tuli suostutelluksi lähtemään taloon keskelle metsää.
“Ikävä kyllä meiltä puuttuu ulko-ovi. Voi, älä itke. Sinun on vain kiivettävä ikkunasta, niin kaikki muutkin ovat tähän mennessä tehneet. Ei se ole niin vaikeaa. Itse asiassa Kulman takainen voi näyttää sinulle ikkunan, jonka viereen kasvaa appelsiinipuu. Sitten vain kapuat sitä pitkin alas.”
Tytön katse poukkoilee pitkin talonväen kasvoja tai kasvontapaisia. Kulman takainen ojentaa toisen pitkän, hoikan kätensä ja koittaa koskettaa tyttöä, joka hätkähtää taaksepäin. Kulman takainen on aikamoinen näky huoneen poikki yltävine raajoineen ja luonnottoman kauas kiemurtavine kauloineen, jonka päässä heiluvat hänen aurinkoisesti hymyilevät kasvonsa. Kulman takainen on valtavan innoissaan uudesta ystävästä, tyttö ei niinkään.
“Jotkut heistä ovat ystävällisimpiä sieluja, joita olen kuunaan tavannut. Kaikki tietenkään eivät, minkä olet tainnut jo huomata, mutta jotkut.”
“Kuka heistä on sinun, tuota, miehesi”, tyttö änkyttää haluamatta lähteä Kulman takaisen mukaan.
“Oi, minun mieheni on kuollut. Kuollut kuolemalla. Ei jäänyt tänne, niinkuin nämä täällä. Vaan kokonaan poissa.” Hymyilen tytölle.
“Osanottoni”, hän kuiskaa.
“Avery rakensi tämän talon. Kokonaan, alusta lähtien. Hän se ei koskaan lakannut rakentamasta. Kuudennentoista kerroksen kohdalla kysyin, mihin tarvitsemme kaikkea tätä tilaa, ja hän katsoi minua kuin hullua ja kysyi, mihin sitä tarvitsemista tarvitaan”, kerron, en oikein itsekään tiedä miksi. Tytön ilmeestä huomaa, että hän alkaa epäillä puheitani. Yhtäkkiä minulla menee hermo, tyttöön, hänen kaiketi jo kuolleisiin ystäviinsä, kaikkiin teineihin, jotka tunkeutuvat mistä vain raosta pääsevät sisään minun kotiini ihan vain, koska heitä sattuu huvittamaan, ja sitten kun ei enää huvita vaan sattuu, kirkuvat minut hereille öisin, sotkevat paikkoja sisälmyksillään ja hajottavat minun ikkunoitani paetessaan. Avery jätti talon minulle kodiksi eikä heille leikkipaikaksi.
Harpon päättäväisenä tytön luokse, asetan hänen kylmänhikisen kätensä Kulman takaisen käteen ja sohaisen Kulman takaisen kylkeä, jotta hän lähtee löntystämään tyttö perässään pois huoneesta, pää jo jossain kaukana seuraavalla käytävällä kurkotellen.
En sähise tytön perään, kuinka hyvä mies Avery oli, vaikka haluaisin.
Ulko-ovettomaksi taloksi ovikellot soivat usein. Silloin, kun asuin vielä tavallisessa ovellisessa talossa, ovikelloani soiteltiin paljon harvemmin kuin niitä soiteltiin Averylle. Aina kun löysimme kirjaston, jomman kumman oli pakko lohkaista, että siellä ne taas varmasti rimputtelisivat ennen kuin kumpikaan saisi kirjaa valituksi. Hermoja raastava kilinä lakkasi vasta, kun saimme aikaiseksi etsiä ikkunan ja karjua soittelijalle, mistä tämä oli löytänyt ovikellon. He olivat järjestäen yhtä hämmentyneitä kuin mekin.
Sama juttu oli puhelinten kanssa. Avery veisti puhelinpöydän, jostain ilmestyi sen päälle puhelin, puhelin soi. Minä olisin antanut olla, mutta Avery nosti aina luurin ohi kulkiessaan. Muistan, kuinka kerran puhelimen piuha pomppasi vieterin lailla luurin perään ja iski Averya korvaan: kaikki johdot järsittiin poikki jo ennen kuin puhelimet tupsahtivat pöydille, vaan eipä taloon ollut vedetty linjojakaan.
“Mistä sinä oikein sait tämän numeron? Eihän tämä puhelin ole edes kytketty”, Averylla oli tapana vastata soittoihin, “Ai niinkö. Kuule, en minä oikein tiedä… Hyvä on sitten. Me tulemme.” Laskettuaan luurin siististi takaisin alas hän huokaisi hyvin syvään ja hihkaisi minulle:
“Bianca, hae se takkisi, jonka taskussa autonavaimet ovat. Taas tuli yksi.”
Ikkunat taitavat haistaa, koska niitä tarvittaisiin, ja karata ylöspäin, vähintään kuudenteen kerrokseen. Emme voineet muuta kuin keplotella itsemme ulos milloin mistäkin tuuletusaukosta ja kavuta rännejä ja räystäitä pitkin alas maankamaralle. Se meistä, joka selvisi vähemmillä vaurioilla, sai vuoron ajaa Averyn tummansinistä, sammalta kasvattavaa, melkoisen rajua ohjausta vaativaa Volkswagen Kuplaa. Yleensä minä.
“Kuvittele konsepti: ulko-ovi”, naljailin yrittäessäni estää Kuplaa juuttumasta mutaan suolle ennen kuin pääsimme edes syrjäiselle sivutielle.
“Minä tiedän, minä tiedän.” Avery puhalteli naarmuilla olevia kyynärpäitään. Ensimmäiseltä vastaantulevalta huoltoasemalta piti käydä ostamassa ensiapulaukku tai pari, sillä Avery käytti sidetarpeita kuin onnettomampien naisten aviomiehet alkoholia.
“Tulet kuulemaan nalkutustani aiheesta lopun ikääsi. Olen pahoillani.”
“Suloisesti sanottu.”
“Jaaha.”
“Sinä oikeasti aiot pysyä minun luonani kuolemaan saakka.”
Katselin hänen hiljaksiin vertavuotavia kasvojaan sivusilmällä ja nypin sammalta pois hänen hiuksistaan heti, kun pääsimme asvalttitielle ja uskalsin irrottaa käteni hetkeksi ratista.
“Minä rakastan sinua.”
Hän ei koskaan vastannut, hymyili vain kuin hulluksi tullut.
Avery oli väärässä näin sivumennen sanoen, taaskaan ei nimittäin tullut yhtä. Joka toisella huoltoasemalla, jonne pysähdyimme tankkaamaan tai juomaan kahvit, oli oma tarinansa. Naisten vessan kolmannesta kopista tai rahapeliautomaatista tai läheisestä levähdyspaikasta, jota rekkakuskit välttelivät. Ainakin kerran koko hemmetin huoltoasema oli pelkkä tarina. Seuraavalla pysähdyksellä meille kerrottiin, että paikka oli palanut tuhopoltossa yli vuosikymmen takaperin, mikä selitti mukavasti, miksi meille siellä tarjoillut Justina oli haiskahtanut savulle, tarjonnut meille aterian, joka oli enemmän tai vähemmän kärähtänyt ranskalaisista perunoista jälkiruokapiirakkaan, ja vaatimalla vaatinut saada kiivetä Kuplan ahtaaseen takaluukkuun lähtiessämme. Avery hämmensi kaikkia pyytämällä kovasti anteeksi sitä, kuinka pyyhkäisi tarinat mukaansa lähtiessään. Huoltoasemat osasivat kaivata niitä vasta paljon myöhemmin.
Kun tapasimme etsimämme hattupäisen herrasmiehen, takapenkillämme oli yleensä jo kokonainen komppania mukaan tarttuneita hakemamme rämisevän laatikon lisäksi. Herrasmiesten ilmeet olivat samoja synkkiä kurtistuksia, vaikka kasvot ja hatut vaihtelivatkin. En oppinut millään heidän nimiään, mutta tunnistin muutaman pitkäliepeisen takin minun ja Averyn häistä, joissa suku oli ahtautunut parille penkkiriville, jotta utelias lähiseudun väki pääsi katsomaan, kuka oikein halusi hänet.
Paluumatkalla pysähdyimme joka kerta syömään pizzaa. Sitä tuli talossa asuessa ikävä. Emme juuri muuten käyneet ulkona, ja kotiinkuljetuksena ei kehdannut tilata, sillä osa talonväestä kieltäytyi sitkeästi uskomasta, ettei pizzalähetti kuulunut ateriaan. Avery lepytteli rämisevää laatikkoa ja minä tilasin. Jos minä jotain varmaksi miehestäni tiesin, se oli millaisesta pizzasta hän piti, tiesin hänen kaikki kolme ensimmäistä vaihtoehtoaan, sekä tarkalleen, mitä minun oli tilattava itselleni, jos halusin syödä omani kokonaan. Kaikista maailman asioista hän ei voinut sietää sipulia pizzassa.
Nauroimme kaikelle mitä mieleen juolahti, söimme sormin ja livautimme oliiveja laatikkoon kun luulimme, ettei naapuripöydistä katseltu. Avery pyyteli taas vuolaasti anteeksi, tällä kertaa aiheuttamaamme häiriötä, ja tippasi aivan liikaa loputtomilla pikkurahoillaan. Kellarissa vieraillessa ei pystynyt katselemaan kokonaista teehetkeä Herraa kellarissa silmiin, joten Averylla oli tapana kaivella kolikoita lattialautojen välistä, minne ne olivat teinien taskuista kierineet.
Sukat eivät ehdi millään kuivua iltaan mennessä. Siispä jalat katsovat oikeudekseen kiivetä sänkyyni lämmittelemään sääriäni vasten. Lasken heidät, ja huokaisen helpotuksesta, kun viimeinenkin kadonnut pari on palannut vahvuuteen. Osa talonväestä harhailee tiehensä, osa seuraa minua ja jalkoja makuuhuoneeseen. Heikäläisillä vain tuntuu olevan kovin hatara käsitys siitä, mitä nukkuessa oikeastaan tehdään, ja siksi he ovat lähinnä häiriöksi.
Lunastettava neito työntää kutistetun pianon kolmannesta ovesta sisään. Kaikki hänen soittamansa kappaleet ovat nelikätisiä hermoja riipiviä tilutuksia, joihin hän lisää turhia korukuvioita viidennellä kädellään. Sängyn alla kymmenkunta henkeä alkaa pelata kovaäänisesti noppaa sielupanoksin. Olento seiniä pitkin asettuu lempipaikalleen valtavan maalauksen päälle, joka esittää Averyn isoenoa perheineen valjun idyllisessä puutarhassa. Olento seiniä pitkin tekee maalauksesta abstraktin sekasotkun: kunnioituksesta hän kuitenkin jättää kahdeksan vanhan, juroilmeisen Averyn peittämättä, joten mieheni lapsena tuijottaa minua sängyn jalkopäästä. Herra kellarissa valtaa nojatuolin ja sytyttää piippunsa ikään kuin Justinasta huokuva savunhaju ei tekisi huoneen ilmaa tarpeeksi ummehtuneeksi. Kuusi ovea kannattaa pitää kiinni, jos haluaa edes jonkun pitää poissa, ja ulospäin osoittavat ikkunat ovat kämmenen kokoisia. Vaikka avaan ne, ummehtuneisuus voimistuu voimistumistaan.
Kulman takainen taapertaa paikalle kauhuissaan, melkeinpä itkua tuhertaen, mikä on hyvä merkki hänen kanssaan lähteneen teinitytön kannalta. Jos jokin kauhistuttaa Kulman takaista, se on ulkomaailma, joka on kohdellut hänen kaltaisiaan aina häijysti. Hänestä voisi olla paljon hyötyä, mitä tulee esimerkiksi appelsiinien poimimiseen tai ulos kiipeämiseen, mutta hän ei uskalla työntää ainuttakaan pitkistä raajoistaan ikkunasta ulos. Uuden ystävän vaaralliseen maailmaan katoaminen lienee ollut järkytys tyttöparalle. Kulman takainen rauhoittuu vasta, kun kiipeän sängystä ja talutan hänet Metrejä varastelevan pojan viereen, joka on nimensä mukaisesti ainut Kulman takaista pidempi talonväestä. Hänkin voisi tietysti auttaa, hän ei vain yleensä viitsi. Nyt hän ottaa Kulman takaisen laihoille käsivarsilleen ja tyynnyttää tytön hyräilemällä hiljaa.
Chinchineye varaa mielestään tärkeimmän paikan eli istuu kahareisin minun keskivartaloni päällä ja nurisee.
“Kerro tarina”, hän pyytää.
“Minkälaisen haluaisit?” Chinchineye on fyysisesti kevyt kuin höyhen, hänen läheisyytensä painaa aivan toisella tavalla.
Chinchineye virnistää: huolestuttavaa. “Kerro se tarina, joka tekee sinusta meidän kaltaisemme.”
Tätä tarinaa pyydetään usein. Sen on pakko olla joku Chinchineyen juoni, ja minä jatkan tarinan kertomista uudestaan ja uudestaan, kunnes keksin sen. Chinchineye tuskin kuvittelee minun ahdistuvan ajatuksesta, että olisin yksi heistä: minä tiedän, mikä minä olen.
Minäkin pidän tästä tarinasta.
“Kerran kauan sitten olin minä, nuori ja sievä lähinnä jaloistani, enkä minä kuvitellut olevani puolikas kenestäkään toisesta. Rakastin omia asioitani ennemmin kuin vein niitä toisilta. Olisin mielummin hymyillyt ihmisille kahden metrin päästä, mutta he kieltäytyivät hymyistä ellen istunut heidän viereensä; kun kerroin heille murheistani, he pitivät niitä ikävystyttävinä. He sanoivat, että ennen kuin olisin antanut jonkun rakastaa minut vereslihalle, en olisi heille tarpeeksi olemassa.
Niinpä päädyin opiskelemaan rakastumista kirjekurssille, jota minulle maailman toisiksi parhaana suositeltiin. Kolme vuotta pieniä pehmeitä kirjaimia kahdesti viikossa postiluukusta enkä ymmärtänyt yhtään mitään, tai ainakin niin uskoi opettajattareni, jonka käsiala vain pehmeni pehmenemistään ja pieneni pienenemistään, kunnes näytti sulavan. Sanat sen sijaan olivat teräviä aina, sillä ilmeisesti olin aivan toivoton.
Minä itse olin toista mieltä. Kolmannessadaskolmastoista kirje kädessäni seisoin raitiovaunussa, taivutin niskaani ja katselin nuorta miestä kolmen penkkirivin päässä. Jokaisella vaunun nytkähdyksellä, joka paiskasi minut vasten vaunun ikkunaa ja miltei jonkun vihaisen rouvan lastenvaunuihin, hän heilahti elegantisti toiseen suuntaan pitääkseen tasapainonsa. Nuorella miehellä oli pisamia, punainen tukka ja sellaiset silmät, joiden katseen melkein erotti hänen raollaan olevien luomiensa lävitse. Hän ei voinut olla tästä maailmasta, mutta hän hallitsi sen täydellisesti ja poisti sieltä kaikki muut kuin minut ja itsensä täysin puolihuolimattomasti.
Se oli kammottavin tunne, jonka olen koskaan kokenut.
En voinut lakata katsomasta häntä, kuvittelemasta, että noiden luomien takana hänkin katsoi minua, vaikka tiesin, ettei niin ollut. Hän heijasti pakkomielteeni takaisin ja valehteli minulle tietämättään tulevaisuuden. Hänen kasvonsa jäivät mieleni uumeniin niin, että voin kuvitella ne yhä elävästi. Kolme pysäkkiä sen jälkeen kuin hän oli jäänyt pois romahdin suoraan vieressäni oleviin lastenvaunuihin tiukassa kaarteessa ja hajotin ne kappaleiksi, jolloin koko raitiovaunu näki, että vihaisella rouvalla oli ollut koko ajan vaunuissaan vauvan sijasta pieni koira vaaleanpunainen pitsimyssy päässään. Siitä hyvästä rouva löi minua sateenvarjollaan ajaen minut vaunusta kaksi pysäkkiä ennen määränpäätäni, ja jouduin kävelemään kotiin.
Häpesin itseäni tavalla, jota en ollut osannut kuvitella mahdolliseksi. Tunsin itseni varkaista alhaisimmaksi, alastomana pihoilla juoksevaksi nuoreksi naiseksi näpistelemässä toisten pyykkinaruilta vaatteita, jotka näyttivät yksinomaan naurettavilta ylläni. Kukaan ei katsonut kahdesti minuun, sillä kaikkihan tiesivät, että olin kylmäsydäminen tyttö, jossa kaunista olivat pelkät jalat. Siksi se osa mielestäni, joka ajatteli terävin sanoin ja sulavan pehmein kirjaimin, joutui kuvittelemaan katseet, kutomaan oman tarinansa, ettei todellisuus olisi tehnyt liian kipeää. Tiettyjen ihmisten kohdalla näin heidän kasvojensa sijaan enää pientä pehmeää piiperrystä kaikista niistä tavoista, joilla he olisivat olleet minun.
Olisin ennemmin ollut sokea kuin katsellut sitä.
Istuin kivimuurilla kaiketi maailmanloppua odottamassa, kun Avery tuli ensi kertaa puhumaan minulle. En muista, mitä hän minulle sanoi.
‘Älä puhu minulle, tai saatan rakastua sinuun’, pyysin kohteliaasti.
‘Et kai nyt sentään’, vastasi Avery, ‘Se ei olisi ensinkään viisasta.’
Välttelin hänen katsomistaan.
‘Minä tiedän sen oikein hyvin. Joku käski minun opetella rakastumaan ihan silkkaa ilkeyttään.’
‘Olen pahoillani. He olivat julmia sinua kohtaan.’
Minun oli pakko vilkaista Averya nähdäkseni, oliko hän ensinkään tosissaan. Näin ainoastaan nukkavierun nuoren miehen, jonka toinen silmä oli mustana ja leuassa oli kaksi laastaria. Hän katsoi minua alistuneen kärsivällisesti, mitään paljastamatta. Tajusin olleeni epäkohtelias.
‘Pyydän anteeksi. Olet varmasti täysin rakastettava mies’, sanoin, sillä en tiennyt varmaksi, miten olin häntä loukannut.
‘Ei tarvitse. Minussa on kaikenlaisia omituisia juttuja, joihin ei kannata rakastua.’
Hänen kertakaikkisen herttainen puhetapansa pakotti minut vilkaisemaan toiste. Ja siellä se oli, tarina, täyttä roskaa, sotkemassa hänen voipuneita kasvojaan ja pölyistä takkiaan. Punastuin helakasti: tuntui, kuin olisi kaatanut pannullisen kuumaa kahvia hänen syliinsä.
Mutta sitten hän kertoi minulle toisen tarinan. Aivan erilaisen kuin se tarina, jonka olin kuvitellut, kummallisemman ja kauniimman. Se tarina oli tosi.
Hän kertoi pojasta, joka varasteli poltergeistejä. Hän ei ensinkään tarkoittanut tehdä niin, mutta jo ennen kuin hän täytti kymmenen, jokaisella hänen huoneensa lipaston laatikoista oli oma riivaajahenkensä paukuttamassa sitä. Kolmentoista vanhana hänen kirjahyllystään löytyi istumasta naapurin tytön isoäidin lempeä haamu, mistä syntyi aikamoinen kohtaus: poika oli kuitenkin vain onnellinen, etteivät vanhemmat olleet löytäneet kimpullista yhteen kietoutuneita merikäärmeenpoikasia, jotka olivat jotenkin kiemurrelleet hänen housujensa puntteihin isoenon Atlantin-huvilalla vieraillessa, puhumattakaan matelijamaisesti kävelevistä lapsista, jotka olivat kiivenneet ylös koulun vessasta ja muuttaneet hänen sänkynsä alle. Kuudentoista ikäisenä pojalla oli kolme paria varajalkoja sekä tarpeeksi kirottuja teekuppeja, jotta niillä olisi voinut kestitä häät.
Kaksikymmentävuotiaana poika kohtasi ensimmäistä kertaa manaajan. Aluksi hattupäinen muukalainen yritti manata pois kaikki poikaa seuraavat henget ja hirviöt, mutta kun hän huomasi, että jonon jatkoksi ilmestyi väkeä nopeammin kuin hän ehti heitä karkottaa, hän totesi pojan aivan toisella tapaa hyödylliseksi. Manaaja lupasi maksaa pojalle jokaisesta hengestä, jonka tämä ottaisi kantaakseen. Poikaa koko ajatus kauhistutti suunnattomasti, ja silloin hän päätti olla mies eikä mikään poika. Hän kieltäytyi.
Nuori mies lähti kotoaan seuranaan vain pitkä letka toinen toistaan karmivampia olentoja, jotka kaipasivat yöksi nukkumaan hänen kainaloonsa. Kauimpana kaikesta, joskin kävelymatkan päässä kylästä, jossa miehen isoisä oli syntynyt, mies istui alas keskelle suota. Ensiksi hän kasteli housunsa suovedellä ja sitten hän päätti rakentaa talon. Mies piti asioiden tekemisestä käsillään, ja onneksi hänellä oli apukäsiä yli tarpeen. Poltergeistit sai innostumaan melkein mistä tahansa puuhasta. Talo kohosi nopeasti, joskin sangen erikoisena, sillä sen enempää mies kuin poltergeistitkään eivät olleet ennen rakentaneet taloa.
Ennen pitkää mies totesi, että eniten häntä riivasivat manaajat. Sana oli kiertänyt: miehelle tarjottiin loputtomasti uusia hirviöitä taloon, joka kummitteli jo valmiiksi enemmän kuin yksikään toinen talo talojen synkässä, aaveiden täyttämässä historiassa. Joka kerta mies päätyi suostumaan, sillä hän ei vain voinut jättää henkiä pulaan. Monet niistä olivat kilttejä, ihmiset vain halusivat hankkiutua eroon talojensa, autojensa, puolisojensa ja tavaroidensa edellisten omistajien jättämästä painolastista. Siinä kivimuurilla mies odotteli taas yhtä manaajaa mukanaan laatikollinen orvoiksi tehtyjä menneisyyksiä.
Muurin luo totta tosiaan saapui salaperäinen mies, joka ojensi Averylle hennosti helisevän partiolaisten keksilaatikon. Laatikko sylissään Avery sanoi minulle saaneensa osakseen enemmän rakkautta kuin olisi koskaan osannut kuvitella, eikä häntä haittaisi, jos häneen rakastuisi yhden kerran oikea elävä ihminenkin.
Niinpä minä häpeämättä rakastin häntä. Rakastin rakastin rakastin.”
Chinchineye vetäytyy taaksepäin maistelemaan tarinaa. Hän ei erota toisistaan pitkästymistä ja nälkää, ainoa tapa, jolla hän kykenee tyydyttämään itsessään kumpaakaan on ajaa tyhjyyden tunne toisiin. Niin, ja jostain syystä tämä tarina. Vuosisatojen, ellei vuosituhansien ajan hän tartutti kalvavan kauhun suolleen eksyneisiin muukalaisiin, kunnes he söivät omaa lihaansa. Jotenkin asiat muuttuivat, kun Avery tuli. Minä en väitä, että se on rakkaus. Enkä usko, että Chinchineyetä voi kesyttääkään, vaikka ties kuinka monen talon väestä me kesytimme. Ehkä kyse on oudosta ajatuksesta, ettei kaiken tarvitse aina mennä samalla tavalla. Chinchineye on kiinnostunut. Varmaankin hän tavoittelee tarinani rivien välistä uutta tapaa olla hirvittävä ja jonain aamuna minä herään kauniit sääret pilattuna puremajäljillä, jotka sopivat ainoastaan omiin hampaisiini. Minulle riittää, että tänään hän ei löydä etsimäänsä, vaan jotain muuta. Chinchineye kiipeää päältäni, vilkaisee minua vielä viimeisen kerran ovensuusta silmät kummasti kiiluen ja katoaa yöhön.
Enkä minä oikeastaan usko, että minun tarinastani pystyy hevillä vääntämään kauhutarinaa, ellen minä anna kenenkään tehdä niin. Jopa talonväki, joka kammoksuu kummitusjuttuja, joista olemme heidät vapauttaneet, pitää tarinoista itsestään ja Averysta. Mikä ikinä Averyssa ansaitsi heidän kunnioituksensa tarttuu minuun, kun puhun miehestäni. He antavat minun vihdoin nukkua. Tässä talossa olen oppinut pitämään painajaisista. Mikään kuumavesipullo tuskin on parempi kuin raukeasti varpaita heilutteleva jalka kainalossa.
Averyn muisteleminen saa minut hymyilemään. Jopa Averyn kuoleman muisteleminen. Mitä muutakaan voi tehdä, kun maailman riivatuin mies kuolee niin arkisella tavalla?
Eihän hän kovin vanha ollut. Kai. Averyssa oli arpia kuin tähtiä taivaalla, suurin osa niistä seurauksina putoamisista ja kolautteluista. Hän nauroi, kun sanoin kuka talonväestä milloinkin oli aiheuttanut jonkun tietyn ilkeän jäljen: tuo on Dollarinmerkin arpi, sinä nirhaisit sääresi siihen haljenneeseen ikkunalautaan, kun olimme menossa hakemaan häntä. Osa arvista oli aika ilkeännäköisiä, eikä hän koskaan ollut kovin terve ihminen. Tälläinen elämä pakostikin haurasti.
Hikka oli taudin pahin oire alusta loppuun. Avery inhosi sitä, kokeili kaikkia vinkkejä, vaikka voitte kuvitella, miten vaikeaa Averyn kaltainen mies on säikäyttää. Hikka oli sitkeämpi ja mursi kostoksi kylkiluunkin. Kuume oli siihen verrattuna lievää, ja päänsäryn kanssa pärjäsi. Minä katsoin, kuinka Avery nuupahti pikkuisen, ja tiesin koko ajan, että jos saisin hänet sairaalaan, sairaus ei olisi juttu eikä mikään. Talo vain halusi pitää hänestä tällä kertaa kiinni, sillä matalimmat ikkunat olivat kavunneet kuudenteentoista kerrokseen. Averyn ranne oli murtunut viime seikkailullamme, enkä ollut valmis pudottamaan häntä kymmentä kerrosta kuolemaansa.
Viikon jälkeen Avery nukahti lukusalongin sohvalle sylissään kirja kolmannen maailmansodan historiasta, eikä enää herännyt. Talonväki kerääntyi luokseni ja yhdessä työnsimme Averyn ruumiin ulos maan tasolla olevasta kellarinikkunasta.
Kielsin heitä auttamassa missään muussa. Haudan kaivoin itse, väliäkö sillä, että kuoppa jäi matalaksi, kunhan sain hänet peitettyä juuri ja juuri sammaleella. Ainut rituaali, jonka suostuin tekemään, oli vaatimaton rukous, joka oli sekä kiitos sekä pyyntö. Suutelin häntä huulille työnteän hänen suuhunsa appelsiininsiemenen. Mietin, oliko sekin liikaa.
Lähes jokaiselta talonväestä löytyi minulle neuvo. Annoin sen heille anteeksi, sillä sillä tavalla he olivat eläneet ja kuolleet ja olleet sen jälkeen mitä olivat. Heille matalakin hauta oli vieras. Ei talo ollut antanut Averyn kuolla hölmöön virustautiin vain, jotta minä saisin potkaista heidän miehensä ulos, he järkeilivät. Pysyin tiukkana yhtä kaikki. Luotin enemmän Averyn sanaan.
“Minä olen saanut enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Sinä olet ollut minulle valtavan hyvä, Bianca, toivoisin, että uskoisit sen. Sitten kun minä lähden, muista, että olen saanut ihan tarpeeksi. Minä haluan mennä. Ja olen todella kiitollinen siitä, että rakastat minua tarpeeksi päästääksesi irti.”
Minä ja Avery emme riivanneet tätä taloa. Me näimme joka päivä, millaista on hitsautua kiinni tähän todellisuuteen liian kauaksi aikaa, eikä mikään rakkaus talon asukkaita kohtaan saisi meitä muuttumaan yhdeksi heistä. Meistä tuli täällä kaksi ihan vain tavallista ihmistä. Minä olen sitä edelleen: Averya ei ole, mutta hänen ruumiistaan kasvaa appelsiinipuu. Sen hedelmät ovat minulle pelkkiä hedelmiä, eikä minun tarvitse itkeä enää. Unen läpi kuulen, kuinka jossain kaukana ovikello soi.
Susanna Juukkanen ei ole oikea ihminen, mutta kirjoittaa silti, kunhan haaveilulta kerkeää.
Varjorikko 