Ihon läpi tuoksuu veri

Tenka Issakainen

IhonläpituoksuuveriFBpreview

Pirre

Mestarini vie minut kävelylle tavallista aikaisemmin. Aurinko on noussut mutta hehkuu vielä lähitalojen takana. Kaste tuoksuu ihanasti vedeltä ja saa ruohon ja kukat ja kotiloiden limavanat ja siilien reitit ja omat eiliset jälkemme huokumaan, mutta mestareita ei juuri tunnu liikkuneen vielä. Lehdenjakajan ja roska-auton jäljet ovat selvät, ja vastapäisen seinustan oksennusta ovat käyneet närppimässä linnut. Luulen että myös se mukava lintu. Naapurin pihalta tulvivat vielä eilisen grillaamisen savu ja lihankäry. Lähikulmassa on käynyt mestarinsa kanssa se vanha lapseton meikäläinen, jota en ole koskaan onnistunut näkemään, mutta hänen jälkensä on tuoreempi kuin koskaan aiemmin.

Huomaan aina ystävällisen Rollen jo kaukaa. Hänkin on tavallista aikaisemmin liikkeellä. Aamiaiseksi hän on syönyt raakaa lihaa ja keitettyjä juureksia ja jotain voimakkaasti maustettua mestareiden ruokaa, mikä saa minut vähän kateelliseksi. Mutta sen jälkeen hän on haukannut lisäksi jotakin muuta, mitä en lainkaan tunnista.

Ne viikkoni ovat kohta alkamassa, ja Rollen kohtaaminen tuntuu tavallista sykähdyttävämmältä. Rollesta on tullut marto, joten hän käyttäytyy rauhallisesti. Mestareilla on valta tehdä meikäläiset hetkessä marroiksi. Se huolestuttaa minua välillä, koska haluaisin saada lapsia, oikeita enkä mitään aavelapsia.

Mestarit juttelevat keskenään ties kuinka kauan, ja sillä välin minä ja Rolle sotkemme hihnamme. Rollen mestari on juonut edellisenä iltana viinaa ja pessyt tänä aamuna hampaansa perusteellisesti uudella hammastahnalla, mutta suihkussa hän ei ole käynyt, ja alushousuissa on eilistä ja tämänaamuista pissaa.

Mestari irrottautuu keskustelusta ja vaikuttaa kiireiseltä, joten teen vain lyhyen lenkin. Kotona Tiuku odottelee ovensuussa ja mestari vaihtaa valjaat hänelle. Mestari sanoo jotain, mistä erotan Tiukun nimen ja ymmärrän, että mestari ei aio tehdä hänenkään kanssa pitkää kävelyä.

Tiukukin on marto. Ehkä se on hänen kohdallaan hyvä, koska hänellä oli aina menkkojen jälkeen aavelapsia. Nykyään ei enää ole. Eikä hän ole ollenkaan laiskistunut, kuten monille käy.

Mestarin ja Tiukun lähtö tuntuu murheelliselta. Käperryn eteisen matolle samaan kohtaan, jossa Tiuku on odottanut minua. Ulkona liikkuu jo vieraita mestareita, ja kerron niille oven läpi, että minä olen kotona.

Kotona vallitsevat mestarin jäljet ja minun ja Tiukun ja pois-pois lähteneiden meikäläisten jäljet, mestarin ruoat ja mestariaineet, puun ja kosteuden ja kuivuuden tuoksut ja seinien sisällä liikkuvien pienten elämä. Tiukun mielestä pienetkin ovat saaliita, mutta itse en jaksa niistä kiinnostua. Vaivaudun kertomaan itsestäni vain siilille ja jäniksille ja suurille, joita olen kauan sitten kohdannut.

Tiuku ja mestari palaavat! On vain pieni ero siinä, onko joku lähtenyt pois vai pois-pois. Tiedän että minulla oli sisaruksia, jotka ovat poissa. Mutta eivät poissa-poissa; luulen että tietäisin, jos he olisivat.

Tiukua tervehtiessäni jännityn. Hän on kävelyllä syönyt sitä samaa aivan vierasta kuin Rollekin. Nuolen sen makua hänen huulistaan, mutta en ymmärrä sen enempää. Maistan montaa eri mestariainetta, mutta en mitään tuttua, ja lisäksi tulehdusta ja kasvainta ja maata, ja monta peloissaan olevaa mestaria.

Mestari puhuu meille ystävällisesti, mutta pelkää hänkin. Sitten hän lähtee pois. Tai pois-pois.

Toisinaan minun on surku mestariamme. Meidän luonamme käy harvoin muita mestareita. Vain meikäläisten kanssa kävellessään hän pääsee puhumaan vertaistensa kanssa. Minulla ja Tiukulla on kuitenkin aina seuraa toisistamme.

Tiuku on tyytymätön lyhyeen kävelyyn, hän haluaa telmiä eikä vaikuta huolestuneelta mestarin poismenosta. Leikin vähän aikaa mukana, mutta olen huolestunut oudosta syötävästä, johon olen törmännyt tänään jo kahdesti. Tiuku huomaa innottomuuteni ja menee pettyneenä heittelemään räsyä itsensä kanssa. Tutkin hänen jälkiään, ja hänen rauhoituttuaan käyn vielä tutkimassa hänen suutaan – se on virhe, sillä hän riehaantuu uudelleen.

 

Kasteinen aamu muuttuu helteiseksi päiväksi, ja mestarimme on jättänyt pihaoven auki, joten pääsen kalliolle paistattelemaan auringossa ja tarkkailemaan kadullakulkijoita. Joskus, kun ovi on kiinni, se mukava lintu auttaa minua avaamaan sen. Lintu kertoo olevansa ulkopuolella, ja minä kerron olevani sisäpuolella, ja kun hyppään oikealla hetkellä ovea vasten, pääsen ulos.

Tiuku saapuu perässäni ja tutkailee vilkkaana hiirien, siilien ja vesimyyrien jälkiä. Taivaalla liikkuu hitaasti jokin kirkkaanvärinen mestariasia, joka välillä kohahtelee. Minua se ei huoleta, mutta Tiuku näyttää pelokkaalta ja kertoo painokkaasti pitävänsä sitä luonnottomana.

Tiuku käy välillä tervehtimässä minua, ja hänestä huokuu edelleen vieraus. Mikä ihme se on? Jokin siinä saa oloni levottomaksi kuin ympärillä surraava ötökkä. Se tuo mieleeni kuvat, joita mestarin kanssa katselemme: niissä on mestareita ja meikäläisiä kuin ikkunan takana, välillä niin eläväntuntuisia, että minun ja Tiukun on vastattava niille, mutta eläviä ne eivät ole, eivät edes sen vertaa kuin oma kuvani eteisen peilissä.

 

Viidestä viimeinen (VV)

Aamulla satuin näkemään Kalliopihan vanhemman koiran (KPVK) kävelemässä Kalliopihan ihmisen (KPI) kanssa, ja minua huvitti käydä tervehtimässä sitä. Olin käynyt tarkistamassa Kalliopihan tilanteen muutamaan kertaan aamun mittaan, mutta piha pysyi pitkään tyhjänä, vaikka ovi oli avoinna. Kun KPVK lopulta tuli ulos, Kalliopihan nuorempi koira (KPNK) seurasi pian perässä. Se haukkui hölmönä kuumailmapallolle, joka lipui pilvettömällä tummanpinkillä taivaalla. Tiesin että se haukkuisi minullekin ja koettaisi hyökätä päin. Ei se minua kiinni saisi, ja luulen että pystyisin alistamaan sen, mutta en jaksanut uhitella. Lisäksi koirat olivat kaveruksia, enkä ollut varma, kuinka KPVK suhtautuisi, jos rähisisin KPNK:lle.

Kuumailmapalloja ei usein näe, joten käväisin katsomassa sitä vähän lähempää. Ihmiset sen kyydissä innostuivat, ja panin merkille, että kaksi muuta palloa oli tulossa kauempaa itäkaakosta tuulen tuomina.

KPNK:lle näytti tulevan elämöinnistä kuuma ja se lähti sisälle, mutta KPVK loikoi tyytyväisenä lämpenevän kallion länsipäässä. Laskeuduin hänen pohjoispuolelleen ja tervehdin – hiljaa, ettei KPNK huomaisi – ja se avasi silmänsä ja näytti ilahtuneelta, mutta ei alkuun sen kummemmin innostuneelta. Se oli vanhentunut kovasti viime aikoina. Mutta rauhallinenhan hän aina oli ollut, jo silloin kun tutustuin häneen kolme vuotta sitten.

Äkisti KPVK havahtui johonkin, johonkin minussa: se reipastui, kohotti päänsä ja nuuhki. Säpsähdin vähän äkillistä liikettä, mutta annoin KPVK:n haistella nokkaani ja käsiäni ja siipiäni. Se vinkui ja näytti pelokkaalta. Oliko se jotain mitä olin syönyt? Se Myyräpihan huonoksi mennyt raato? KPVK huokaisi ja paneutui taas maate.

Minusta tuntui surulliselta, että läsnäoloni teki KPVK:n levottomaksi. Se ei kuitenkaan pannut pahakseen, kun painauduin tuttuun tapaan sen viereen ja rapsutin sitä korvan juuresta.

KPNK saapui pihalle huutamaan seuraaville kuumailmapalloille. Lähdin Kalliopihalta ja ajattelin vilkaista uudelleen Myyräpihaa.

 

[nimetön]

Kuiva maa, emäksinen, ei kasveja, kuuma. Etuvasemmalla tummempaa, kasveja, ehkä kosteampaa. Pitkä matka. Kuiva maa, emäksinen, suolainen. Ehkä takaisin. Ehkä etuvasemmalle. Nyt: haju, edestä, ehkä etuvasemmalta, ravinteikasta. Ehkä sinne. Kyllä sinne. Tärinä, ehkä peto, ehkä ei peto, suojaan, hetki pimeää, asia poissa. Eteenpäin. Paha kuumuus. Toverin jälki. Paha kuumuus.

Kasveja, syötäviä, ei ravitsevia. Kosteampaa. Kuumuus vähemmän paha. Korkeampia kasveja. Kosteampaa. Hyvä. Haju, voimakkaampi. Hajua kohti. Virtsaa. Muurahaishappoa. Hyvin isoja kasveja, happamia, kuivia, ei ravinteikkaita, melkein ei syötäviä.

Pieni elävä. Ei peto. Silmät sisään. Ei suojaan. Pieni elävä poissa. Silmät ulos. Eteenpäin. Toverin jälki. Toisen toverin jälki. Eteenpäin.

Tovereiden jälkiä, tovereiden tuoksua, tovereita. Ravinteikas haju. Ravinteikas. Mätä. Syötävä. Näen: petoja. Syövät muuta. Ei vaaraa. Haju onkin maku. Näen: tumma. Varjo. Ei liiku, syön. Ravinteikas. Mätä. Syötävä.

Liikkuu! Silmät sisään! Suojaan! Vierin. Putoan. En korkealta. Pois suojasta. Tömähtely. Varjo, korkea. Maku on vain haju. Mätä. Ravinteikas. Liikkuu. On poissa.

Ylhäällä liikkuu. Pedot. Suojaan.

 

Viidestä viimeinen (VV)

Minusta Myyräpihan raato oli ollut vähän liian vanha, joten olin ajatellut lähteä haeskelemaan parempaa syötävää Auringonkukkapihaan, jossa kasvoi paljon auringonkukkia ja muita heleänmustia ja turkooseja kasveja. Siellä grillattiin melkein joka päivä, ja nurmelle oli usein pudonnut ruokaa. Myyräpihalle oli ennen lähtöäni kuitenkin osunut siskoni Tulipalo (TP), ainoa elossa oleva neljästä sisaruksestani, joka oli jäänyt etsimään raadosta parempia kohtia.

Kun palasin kierrokseltani, TP oli saanut seurakseen miehensä Kauempaatulleen (KT) ja pari iloisenkirjavaa naakkaa. Mutta raatoa ei enää ollutkaan. TP ja KT vain noppivat kotiloita lakoon painuneesta nokkospusikosta. Minut huomatessaan he ilmaisivat kiihtymyksensä. Ensin ajattelin, että ihmiset olivat korjanneet raadon pois, mutta Myyräpihassa ei ollut koskaan näkynyt ihmisiä, ja kaakkoiskolkan rapistunut portti oli edelleen naulattu umpeen.

Raato oli aivan varmasti ollut raato. Sen pureskeltu jalkaterä oli ollut heleänmusta kuin auringonkukka, ja sitä yhdistivät muuhun ruumiiseen pelkät paljaat luut, eikä semmoisena mikään eläisi. Raadon päästäkään ei toinen puoli ollut paljon kalloa kummempi. Muistelin, mitä kaikkea muuta outoa siinä oli. Sillä ei ollut kenkiä, mikä oli epätavallista aikuisille ihmisille. Paita oli ollut selästä kokonaan avoin. Kyynärpäätä ympäröi valkoinen kangas, ja kämmenselässä oli kiinni jokin pikkuesine.

Halusin varmistaa erään asian Kalliopihalla. Puhelin vaativasti TP:lle ja KT:lle, ja lähdimme sinne kolmisin.

 

Pirre

Mestari saapuu! Mestari saapuu! Mikä riemu! Hän on juonut paljon kahvia ja polttanut tupakkaa, mikä on harvinaista. Muutenkin huomaa, että hän on huolissaan jostakin; hän pelkää, että ei saa tehtyä jotakin. Otan osaa ja koetan lohduttaa häntä. Totta kai hän onnistuu, mitä sitten aikookin.

Pääsen taas kävelylle ensimmäisenä, ja tiedän mitä haluan tehdä. Etsin Tiukun eiliset jäljet. Ne ovat vielä selvät, ainakin oven lähellä, missä niitä on monen muunkin päivän ajalta. Rollen talon kohdalla jäljet haarautuvat, ja joudun tutkimaan niitä tarkemmin. Tästä on kulkenut paljon mestareita, meikäläisiä ja autoja, enkä ole varma, mikä Tiukun jäljistä on vereksin. Tutkin ilmaa, mutta en tavoita vierasta hajua. Tuuli on navakka ja kätkee puolet maisemasta.

Saan muiston! Mukava lintu käy luonani, mutta vierailu ei saa minua niin iloiseksi kuin tavallisesti. Siitäkin huokuu se vieras haju. Se tulee toisenkin kerran seurassaan toinen lintu, ja vielä toinen lintu. Yksi linnuista ei uskalla laskeutua portin päältä, mutta toinen tulee sen verran lähelle, että saan hajun myös siitä. Hermostun sen verran, että pelästytän linnut, ja ne lähtevät tiehensä, se mukava myös. Oloni käy yhä levottomammaksi, pureskelen maasta löytyvää puupalaa, kun en muutakaan keksi.

Nykyhetki. Alkaa sataa. Mestari on odotellut kärsivällisesti tai katsonut kännykkäänsä, mutta pian hän tahtoo liikkeelle. Ehkä pitää vain valita jokin suunta, ja seuraavalla kerralla seuraava. Sade sekoittaa harmittavasti jälkiä.

Rollen talon suunnalta kuuluu linnun ääni! Luulen, että se on se mukava lintu. En ole varma, mutta ei minulla ole nyt muutakaan neuvoa. Lähden mestarin kanssa sinnepäin, ja kyllä: mukava lintu – nyt tunnistan sen – ilmestyy autiotalon pihalta aidan päälle ja sitten palaa pihalle.

Ryömin talon portin ali. Mestari sanoo ei ja vetää minut pian pois, mutta ehdin havaita tarpeeksi: vieras tuoksu tuntuu voimakkaana, mutta kumma kyllä sen lähdettä ei enää näy, vain pieniä maahan varisseita rippeitä. Ristiriitaisia vaikutelmia: mestarin tulehdus, kuolio, mutta myös kuivettunut liha ja luu, saippua, muita mestariaineita. On viinaa ja montaa sellaista ainetta, joita on valkoisen mestarin luona. Valkoinen mestari tavallisesti satuttaa minua tai aiheuttaa muuten huonon olon, joten tulen tuoksusta aika levottomaksi.

Yritän kurkistaa vielä kerran pihalle, mutta mestari ei päästä minua. Hän kyyristyy ja kurkistaa itsekin portin ali, mutta ei kai huomaa mitään. Hyppään hänen polvelleen ja nuolen hänen kasvojaan, ja hän ilahtuu.

 

Viidestä viimeinen (VV)

Löysin raadon. Se oli Myyräpihan puuvajassa, ja tuuli sattui heilauttamaan vajan oven auki.

Raato nousi polvilleen, ojensi kättään minua kohti ja sanoi muutamia sanoja. Se oli yllättävää, koska en kuvitellut sen pystyvän puhumaan puolimädällä päällään.

Minua kammotti; en ollut koskaan nähnyt mitään niin luonnotonta. Mieleeni tuli auton alle jäänyt eläin, josta puolet on murskana, mutta toinen puoli elää vielä. Tässä kuolleet kohdat olivat laikkuina siellä täällä ympäri kehoa – niitä näkyi enemmän nyt, kun paita oli pudonnut raadon päältä.

Mietin, oliko raadon liikkumiskyky heikkenemään päin vai ei. Ainakin se oli ollut täysin liikkumaton silloin, kun kohtasin sen ensimmäisen kerran, eikä se näyttänyt rapistuneen enempää. Jos raato oli päässyt pihalle ja portin edustalta vajaan, se saattaisi päästä sieltä poiskin. Ja minusta tuntui, että sellaisen ei pitäisi liikkua ympäriinsä.

Huusin ja lennähdin kohti raadon kasvoja, joiden toinen puoli oli vielä yllättävän ihmismäinen. Olin odottanut että se horjahtaisi taaksepäin ja kaatuisi kuin tavallinen ihminen, mutta se ei näyttänyt säikähtävän hyökkäystäni lainkaan. Ja kuitenkin sen jäljellä oleva silmä liikkui ja seurasi minua, ja se sanoi taas jotakin. Toinen silmä oli pelkkä kostea onkalo.

Aloin suunnitella, kuinka saisin teljettyä raadon sisään, ja kipaisin tutkimaan ovea. Tuuli paiskoi sitä eestaas, joten sulkemisesta minun ei tarvinnut huolehtia. Ovenpielessä oli sinkilä ja ovessa reiällinen salpa. Salpa kääntyi onneksi vaakasuorassa saranansa varassa, joten sitä oli kevyt liikuttaa.

Mutta sinkilään tarvitsisin jonkin säpin, ettei raato pääsisi ulos. Haarautuvan risunpätkän saisi pysymään siinä hyvin, mutta raato pystyisi murtamaan sen vähällä vaivalla. Pieni naula solahtaisi läpi, suurta naulaa en jaksaisi kantaa. Jokin u:n muotoinen metalliesine, mikä sellainen olisi?

Sitten mieleeni tuli, että ehkä raato itse voisi auttaa minua vangitsemisessaan.

 

Pirre

Olen huolissani mestarista! Ja Tiuku myös. Mestari on huonovointinen, hän on oksentanut monta kertaa, ja hän haisee tulehdukselta. Hän ei ole lähtenyt töihin eikä ole jaksanut viedä meitä kävelylle. Hänellä on isoja mustelmia, ja ihon läpi tuoksuu veri.

 

Viidestä viimeinen (VV)

Olin käynyt tarkistamassa Myyräpihan puuvajan pari kertaa, ja olin tyytyväinen että raadon kämmenselästä nappaamani kapine oli pitänyt. Se oli ohut mutta luja metallipiikki, jossa oli leveämpi muovinen pää, ja se sopi säppiin täsmälleen.

Nyt minua huoletti Kalliopihan tilanne. En ollut nähnyt sen paremmin koiria kuin KPI:täkään kahteen päivään, ja minusta tuntui, että asia liittyi raatoon.

Menin talon koillisenpuoleiselle ikkunalle, huhuilin ja koputin ikkunaan. KPNK riensi ensin paikalle ja räksytti minulle, ja sen äänen houkuttelemana saapui myös KPVK.

Koirat näyttivät suhteellisen hyväkuntoisilta, mutta kovin levottomilta ja ahdistuneilta, ja ne läähättivät. Jompikumpi oli paskantanut matolle, jolle oli revitty tyhjäksi nuoltu ruokapakkaus, ja nurkan kipot olivat tyhjiä. Joko ihmiselle oli sattunut jotain talon ulkopuolella, tai sitten se oli niin huonossa kunnossa, ettei pystynyt pitämään koirista huolta. Minun kävi sääli koiria ja aloin miettiä, saisinko ne ulos talosta. Toiset ihmiset voisivat sitten ottaa ne huostaansa.

Kukaan meistä ei osannut avata kadulle antavaa ovea. Sen sijaan Kalliopihan talon pihanpuoleinen ovi ei olisi ongelma, olin testannut sitä aiemmin KPVK:n kanssa. Ovi avautui ulospäin, ja minun painoni riitti painamaan kahvan alas. Yksin en saanut sitä auki, mutta jos kutsuin koiraa, se ymmärsi hypätä ovea vasten.

Harmi kyllä Kalliopiha oli umpinainen. Sitä ympäröivät talo, viereinen talo ja niin korkeat lauta-aidat, ettei koira mitenkään voisi hypätä niiden ylitse.

Pihan aidassa oli kyllä suuri puuportti, jota harvoin avattiin. Porttia ei onneksi pitänyt säpissä mikään raskas nostettava salpa, vaan yläkamanaan kiinnitetty pyörivä puupala, jota onnistuisin varmaan liikuttamaan.

Ongelmana oli, että portti avautui sisäänpäin. KPVK ei pystynyt vetämään sitä, ja minun työnnettäväkseni se oli aivan liian raskas. Minun täytyi keksiä jotakin muuta, ja minähän keksin.

 

[nimetön]

Peto! Suojaan.

Liikun, oudosti. Olen pedon suussa, tunnen sen liikkuvan. Peto liikkuu, minä liikun mukana.

Putoan, en korkealta. Odotan. Kurkistan varovasti. Uusi paikka, kuiva, vähän suolainen, ei liian, ikävän kuuma, tunnen askeleita, ei peto. Silmätkin ulos.

Peto onkin takanani. Suojaan. Liikun. Putoan, en korkealta. Liikun. Putoan, en korkealta. Putoan taas.

 

Viidestä viimeinen (VV)

Katselin pohjoisesta lähestyvää ihmistä kotilo suussani. Pudotin kotilon kopsahtaen maahan, poimin sen uudelleen ja koetin näyttää mahdollisimman jännittävältä. Ihminen hidasti askeleitaan ja seisahtui, minä jatkoin temppuiluani. Kävi kuten olin suunnitellut: ihminen kaivoi kännykkänsä esille ja kumartui minua kohti. Peräännyin hiukan ja koetin houkutella ihmisen parhaalle mahdolliselle paikalle.

Siskoni TP syöksähti ihmistä kohti vastapäisen talon räystäältä, josta hän oli seurannut tilannetta, ja huusi niin hurjasti kuin osasi. Loistavaa! Ihminen kiljaisi ja horjahti vasten porttia, joka aukeni. Minä ja TP lensimme portin kamanalle ihmisen hapuillessa kännykkäänsä. Se yritti sulkea porttia mutta ei onnistunut, koska kadun puolella ei ollut mitään, mistä olisi saanut otetta. Varmuudeksi rähisimme sille vielä, ja se lähti kiireesti pois vilkuillen meitä pelokkaasti.

Sitten talon ovi. Huutelin ja rapistelin sen takana, ja pian KPVK vastasi sisältä. Lennähdin kahvalle, joka painui alas, ja KPVK hyppäsi ovea vasten. Ensimmäisellä kerralla ajoitus ei ollut kohdallaan, mutta jo toisella yrittämällä ovi aukesi, ja KPVK ryntäsi pihalle KPNK kannoillaan. Koirat päästivät pitkät pissat, ja vanhempi tervehti minua ilahtuneena; nuorempi oli jo rientänyt kohti porttia.

Ja sitten näin Kalliopihan ihmisen. Se käveli vaivalloisesti näkyviin viereisestä huoneesta ja jäi seisomaan eteiseen.

KPI näytti hyvin kummalliselta, samalta kuin raato. Se oli ilman vaatteita ja siitä puuttui suuria lihakimpaleita sieltä täältä; luu paistoi jalasta ja kyljestä ja päästä, sen hampaat näkyivät toiselta puolelta, vaikka suu oli kiinni. Ja kaikesta huolimatta se käveli ja puhui. Säpsähdin, kun sen käsivarresta lötkähti pala lihaa lattialle. Pala jatkoi liikkumistaan kuin pulska toukka tai etana. Ihminen katsoi sitä ymmällään, koetti hapuilla sitä käteensä ja rojahti samassa makuulleen.

Äkkiä minua pelotti. Olin ajatellut vain auttaa koirat pois, enkä ollut sen kummemmin miettinyt, kuinka KPI:n kävisi. Mutta nyt minusta tuntui vahvasti siltä, että en halunnut päästää tätäkään raatoa tiehensä. Se tuntui olevan jotain, minkä ei olisi pitänyt olla olemassa.

Muistin tapauksen, josta siskoni Tulipalo oli saanut nimensä. Onneksi eteisessä oli kori täynnä papereita, ja Auringonkukkapihassa oli jälleen grilli lämpenemässä.

 

[nimetön]

Kasveja, ohutta, pehmeää, syötävää, märkä maa, typpeä. Edessä suuri tummuus. Korkeita kasveja, tovereiden jälkiä. Hyvä.

Peto! Ehkä suojaan, ehkä ei. Ei. Peto ei huomaa. Ei suojaan.

Värinää. Iso elävä, ja iso elävä. Ehkä ei petoja. Virtsaa. Töminää. Ovat poissa.

Mätä haju, ravinteikas. Kauempaa. Kasvit ohuita, pehmeitä, syötävää. Hyvä.

Peto! Ei suojaan. Peto ei huomaa. Peto liikkuu, katoaa tummaan. Tulee näkyviin, menee pois. Hyvä.

Edessä pimeys. Hyvin kosteaa. Hyvä. Ehkä eteenpäin.

Uusi tuoksu. Ei hyvä. Häkä, savu. Tummuudessa liikkuu valoa. Kuumuus. Ei hyvä.

Edessä pimeys. Eteenpäin.

 

_____

Tenka Issakainen on rovaniemeläistynyt teatterikriitikko ja kulttuurialan sekatyöläinen, joka on väitellyt kansanomaisesta taikuudesta. Spefi-kirjoittamisen saralla pistesijoja on kertynyt muun muassa Nova- ja Portti-kisoissa. Issakaisen sydäntä lähellä ovat etenkin tuttuihin maisemiin yhdistyvät rinnakkaistodellisuudet.

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: