Hopeakalterit

Heini Ruohonen

Haistan sinut jo ennen kuin astut telttaasi. 

Haistan kynsiisi jähmettyneen ruosteisen veren, ihoosi tarttuneet kuolonkorahdukset, hengitykseesi pesiytyneen raadollisuuden.

Istun sängyllä kädet polvieni ympärille kiedottuina. Piilopaikkani on kuin kaninkolo, mullalta tuoksuva onkalo, minun tarpeisiini loitsulla muokattu. Ainoa yhteyteni maailmaan on katossa oleva pieni aukko, josta pääni mahtuu läpi. Olen odottanut sinua, sillä vain silloin, kun sinä olet paikalla, voin nousta ja kohottautua kohti valoa. Sinun ei tarvitse pelätä, että karkaisin. En mahtuisi siitä ulos, vaikka muuttuisin omaksi varjokseni. Ja vaikka mahtuisinkin, vastassani olisivat hopeisen linnunhäkin kalterit. Vain pieni lintu voisi lentää tänne ja täältä pois. Minulle tämä on vankila. Mutta myös turvapaikka – ja koti.

Sinua sanotaan pedoksi ja se on totta. Sinussa tiivistyy kolmen mantereen sodan ydin. Sinä olet se vimma, joka johdattaa kansat kohtaamaan toisensa merellä, maalla ja vuoristoissa. Sinusta katsotaan mallia etkä pelkää ottaa johtajan roolia, vaikka sen alun perin vastahakoisesti itsellesi omaksuitkin.

Raskaat askeleesi kulkevat ympyrää teltassa. Kuulen, kuinka leijonanharjainen päälakesi hipaisee toistuvasti liian matalalla roikkuvaa kangaskattoa. Yleensä käskyttäisit sotureitasi korjaamaan asian, mutta juuri nyt kaipaat jotain muuta. Sen kuulee hengityksessäsi, hiljaisuudessa ympärilläsi, kuinka lopulta rojahdat vuorikansan kutomalle tummalle matollesi. Nojaudut lähemmäs ja huokaiset kutsun.

”Pajulintuni.”

Silmissä pimenee hetkeksi, kun nousen sängyltä. En ole uskaltanut liikkua kunnolla moneen päivään ja kun suoristaudun kohti valoa, kehoni vastustelee venytystä. Vien pitkäksi kasvaneet hiukseni olan taakse. Niiden latvat hipovat jo lanteita. Kaipaan polkkatukkaani, tuulenvireen pyyhkäisyä niskassani, mutta en uskalla antaa sinun leikata hiuksiani, kun pedonkyntesi tuskin kykenevät syöttämään minua ilman, että nirhaiset poskeani. Tuulenvirekin jäisi kaipaukseksi: ulos minua ei voi päästää vielä pitkään aikaan, jos koskaan.

Hartiani kohtaavat häkin pohjan reunat. Istut polvillasi pienen sohvapöytäsi edessä ja katsot kasvojani, jotka kohoavat täyttämään hopeisen linnunhäkin tyhjän tilan.

”Pieni pajulintuni”, sanot ja tuot kättäsi lähemmäs häkin kaltereita.

Hengityksesi kasvoillani ja kynsiesi katku nenässäni saavat ihokarvani nousemaan. Vihaan kuolemaa, vihaan ajatusta siitä, kuinka kyntesi ovat jälleen sivaltaneet auki viattomia kauloja yksi toisensa jälkeen.

”Olen tässä”, sanon. Ääneni on käheä pitkästä hiljaisuudesta. Tämä viimeisin taistelusi on kestänyt kauan. Ne tuntuvat kestävän yhä kauemmin enkä voi olla ajattelematta, oletko sinä häviämässä. Mitä minulle silloin tapahtuisi?

”Rakkaani”, sanot ja avaat häkin oven. Se on linnulle tehty luukku, pieni ja suorakulmainen. Siitä ei yksi nainen kiipeä, ei edes kättään ojenna. Kerran ojensin, enkä kokeile enää uudelleen: jäin kiinni kyynärpäästä enkä saanut ujutettua kättäni enää takaisin. Olin jäädä kiinni korpraalille, joka juuri sillä hetkellä sattui astumaan sisälle telttaan. Siitä en olisi selvinnyt elossa.

Ojennat tinamaljaa minua kohti ja raotan suutani. Asetat maljan reunan alahuulelleni ja juon pitkään. Se on sitä samaa, kuplivaksi käynyttä hunajajuomaa, jota annoit minun maistaa sinä iltana, kun tapasimme.

”Oletko kunnossa?” kysyn, kun asetat tyhjän maljan takaisin sohvapöydälle. Nyökkäät. ”Haluatko puhua siitä?” Pudistat päätäsi.

Olemme hetken hiljaa. Ulkona kuuluu vain taistelujen jälkeinen hiljaisuus. Linnutkin pidättelevät lauluaan kuin uutta yhteenottoa peläten.

Tunnen katseesi, mutta en vastaa siihen heti. Näen otsasi ryppyihin tarttuneen hien ja veren, leuassa arpeutuvan haavan punerruksen. Aataminomenan, joka kohoaa ja laskeutuu, kun nielaiset. Vasta sitten kohotan katseeni pihkankeltaisiin silmiisi ja näen niihin pesiytyneen uupumuksen.

”Sinun pitäisi nukkua.”

Tuot yhden sormistasi lähemmäs, ujutat sen häkkiin kellertävä, likainen pedonkynsi edellä ja kuljetat sitä kasvoillani. Pidätän hengitystäni, jännitän kehoni äärimmilleen, etten liikahtaisi ennen kuin sormesi on kulkenut poskipäältä suupieleen ja leukani pienelle kuopalle. Kun vedät kätesi takaisin, pakotan nyrkkiin puristuneet käteni avautumaan.

”Kerro minulle päivästä, kun tapasimme ensimmäisen kerran”, pyydät.

Näitä sinun haikeita päiviäsi on yhä enemmän. Mitä kauemmas taistelut teidät vievät, mitä pidempään ne kestävät, sitä enemmän kaipaat valoon. Olen kertonut tämän tarinan jo niin monta kertaa, että tiedän, mistä yksityiskohdista pidät ja mitkä kohdat muistat toisin kuin minä. Mukailen sinun versiotasi, sillä minun omani voisi saada sinut epäröimään ja se olisi meidän molempien loppu.

”Oli aurinkoinen, varhaisen kesän aamu”, aloitan. Ennen kertominen teki kipeää, nyt minusta tuntuu kuin siteeraisin vanhaa, monta sukupolvea vanhaa tarinaa. ”Minä ja Mai istuimme Kamomillakukkulalla ja katsoimme, kuinka purjehditte rannikkoa pitkin meidän satamaamme kohti. Minulla oli uusi mekkoni, punajuurella värjättyä pellavaa, jonka äiti oli tehnyt minulle keskikesän juhlaa varten. Kaula-aukkoa koristi ristipistoina ommeltu lehtiköynnös, ja se oli hienoin mekko, mitä minulla oli koskaan ollut. Kun lähestyitte satamaa, Mai sai valmiiksi kukkulan kukista punomansa seppeleen ja laski sen hiuksilleni.”

Suljet silmäsi, nojaat päätä kättäsi vasten. Näen ihohuokosesi, niihin tarttuneen harmaantuneen mullan ja lian. Tummat kulmasi ovat raskaat, silmäsi liikkuvat luomien alla. Nojaan päätäni hopeakaltereihin ja jatkan.

”Minä ihailin purjealustanne, sen valkeita purjeita ja kuinka te kiipeilitte mastoihin vailla pelkoa. Näin sinut silloin ensimmäisen kerran: komensit miehistöä valmistautumaan maihinnousuun. Silloin en vielä nähnyt kynsiäsi, en ymmärtänyt voimaasi. Näin vain kärsimättömän nuoren tulisielun, jota ei pidätellyt mikään. Emmekä me teitä pelänneet vaan kohtasimme teidät uteliaina.”

Hymy kohoaa huulillesi, ja minä jatkan kertomustani. Kerron, kuinka kylämme esiteltiin teille ja saitte illastaa kylänvanhimman luona, minkä jälkeen liityitte seuraamme iltatulen äärelle. Olitte outo miehistö. Teissä oli mahtia, ennennäkemätöntä voimaa. Edustitte toista kansaa, joka syntyy ja kasvaa luolien sokkeloissa ja joka näkee päivänvalon vasta aikuisikään päästessään. Mutta meille te näyttäydyitte kaltaisinamme: arvostitte hyvää ruokaa ja yhteisöllisyyttä, puheestanne välittyi arvostus luontoon. Ystäväsi soitti luuttua, toinen huuliharppua, säestitte meidän laulujamme. Kerroitte vitsejä ja tarinoita toisista maista ja kansoista. Tarjositte meille hedelmiä, joiden vaaleanvioletissa lihassa maistui jokin kirpeä, perunalastuja, jotka oli leikattu ohueksi ja paistettu rapeiksi, ja kuplivaksi käynyttä hunajavettä. Lauloimme, tanssimme, nauroimme. Sinä istuit viereeni ja käskit sulkemaan silmäni. Äänesi syvyys ja pehmeä halusi painautua minua vasten sai minut luottamaan sinuun sokeasti ensi hetkestä lähtien. Maistoin kaikkea, mitä minulle tarjosit. Myöhemmin samana iltana maistoin huulillasi hunajan.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä rauhallisemmaksi hengityksesi muuttuu. Rypyt siliävät, suupielten jännite laukeaa eivätkä kyntesi enää koverru sohvapöydän tummaan puuhun.

Jätän kertomatta, kuinka te kaksi päivää myöhemmin käänsitte takkinne ja aloititte lahtauksen. Poltitte kylän, tapoitte naiset, miehet ja lapset sänkyihinsä. Vain minä jäin jäljelle, sillä minut sinä päätit piilottaa. Tämän viimeisen kohdan minä kerron, sillä se kuuluu tarinaan. Muistan hätäisen otteen vyötärölläni, kuinka kyntesi painautuivat ihooni viedessäsi minut metsän suojiin. Kun työnne oli tehty, tulit hakemaan minut. Kaikkialla haisi kuolema ja pelko. Sidoit silmäni, sulloit minut säkkiin ja kannoit mukanasi laivaan. Piilotit minut hyttiisi ja pidit siellä.

Muutamaa päivää myöhemmin yksi upseereistasi löysi minut. Olin kai liikahtanut unissani ja havahduin, kun säkin suu avattiin ja minut vedettiin ylös hiuksista tukistaen. Minut vietiin kannelle, ruoskittiin ja vasta sen jälkeen minulta kysyttiin, mitä tein hytissäsi. En osannut vastata. Sinä saavuit vihdoin paikalle ja sanoit, että olin varmaankin tyhjentänyt yhden säkeistä ja piiloutunut sinne kesken lahtauksen. Minut löytänyt upseeri sähisi, että yksikään ihminen ei jää teidän käsissänne eloon. Muistan hänen sylkensä kasvoillani, kynsien pistot niskassani, hampaisiin tarttuneen lian ja niistä erittyvän mädän löyhkän. Mies veti vyöltään pistoolin, kohotti sen ohimolleni ja viritti aseen. Suljin silmäni, ajattelin Kamomillakukkulaa ja Maita ja valmistauduin kuolemaan.

”Sitten sinä pelastit minut”, sanon. Avaat silmäsi ja kohtaat katseeni. Niistä välittyy niin vahva kiintymys, ettei sen pitäisi olla kaltaisellesi pedolle mahdollista. Mutta sen näkeminen pehmentää ääntäni. Muistan, millainen osaat olla. Täynnä rakkauden poutapilviä.

”Sanoit, ettet halua ihmisverta kannellesi vaan viet minut tyrmiin ja hoitelet minut siellä. Muut nyökkäilivät hyväksyvästi, uskoivat sinun sanojasi. Retuutit minua ja vaikka yritit olla satuttamatta, kyntesi upposivat syvälle ihooni. Niissä oleva myrkky kirvelsi kuin nokkonen ja sai koko kehon polttelemaan. Et kyennyt hallitsemaan itseäsi. Silloin opin, miltä kuolema kätesi kautta tuntuu.”

Veit minut laivan alimmalle tasolle. Ensimmäisenä näin lattian poikki juoksevan rotan, vasta sitten kaltereiden takana seisovan miehen. Hän oli likainen ja laiha, kulkenut mukananne varmasti jo viikkoja, mutta repaleisista vaatteista huolimatta tiesin hänen olevan maagi. Toit minut hänen eteensä ja puhuit hänelle kielellä, jota en osannut. Vaadit jotain. Kävitte kauppaa monta minuuttia, sinä ärähtelit ja teroitit kynsiäsi kaltereita vasten, mutta maagille ei kelvannut mikään muu kuin lopullinen lupaus, jonka arvelen olleen hänen oma vapautensa.

Vasta myöhemmin ymmärsin, että lumottu linnunhäkki oli maagin tekemä. Hän loi siihen toisen osan, minun kaninkoloni, näkymättömän ja aineettoman, jättäen häkin pohjalle pään mentävän aukon, jotta saisin piilopaikkaani happea, ruokaa ja juomaa.

Kun olitte päässeet sopimukseen, veit minut syrjemmäs sinne, missä säilytitte peruna- ja juuressäkkejä. Käskit minut makaamaan selälleni niiden päälle ja minä tottelin. Jokin sinun anovassa katseessasi kertoi, että jotkut asiat teit olosuhteiden pakosta, mutta minut sinä valitsit itse. Että tekisit kaikkesi pitääksesi minut elossa, vaikka muiden kyläläisten kohdalla ette olleet sellaiseen kyenneet. Päätin luottaa sinuun. En tiedä, olinko typerä, mutta minä luotin, vaikka otit aseen esiin ja osoitit sillä otsaani. Kätesi vapisi, pitkät kyntesi eivät kiertyneet luonnollisesti metallin ympärille. Katsoit minua pitkään, keltaiset silmäsi hämärässä hohtaen, ennen kuin anteeksipyyntösi hautautui laukaisun alle.

”Olen pahoillani, että jouduit kokemaan sen”, sanot. Olet vetäytynyt sohvapöydältä kauemmas, istut risti-istunnassa pehmeällä villamatollasi, kädet ympärillesi kiertyneinä kuin pahalta suojautuen.

”Sinä pelastit minut”, sanon. ”Minä vain pyörryin, perunasäkille kävi huonommin.”

”Mutta sen jälkeen…”, aloitat ja tiedän, mitä tarkoitat, sillä puhumme tästä joka kerta, kun pyydät minua kertomaan tarinamme.

”Jonain päivänä en enää pelkää, kun kosket minuun.”

En tiedä, onko se lupaus vai tyhjiä sanoja. Toivon, että se on lupaus. Ehkä silloin sota olisi jo ohi ja voisit päästää minut tästä linnunhäkistä, joka suojelee minua maailmalta niin kauan kuin ihmisiä pidetään punkkeina muiden kansojen ihossa. Voisit pitää täällä oikeaa pajulintua muistona menneestä, vaikka varmaan minä päästäisin sen vapaaksi. Kenenkään ei pidä elää niin kuin minä olen viime kuukaudet elänyt. Kenenkään ei pitäisi kokea valeteloitusta, ei menettää elämäänsä luotettuaan tuntemattomiin, ei paeta, piiloutua, kärsiä tai kuolla vain siksi, että joku toinen tahtoo niin.

”Annatko minulle anteeksi?” kysyt. Kohottaudut polvillesi ja tuot jälleen kätesi lähemmäs minua. Koko kehoni jännittyy, mutta sinä näet vain kaulani jänteet, leukaluuni, kasvonpiirteeni, ja ne olen opetellut pitämään rentoina silloinkin, kun käteni puristuvat nyrkkiin ja varpaat kipristyvät kauhusta. En halua pelästyttää sinua. Se voisi käydä kohtalokseni.

Kosketat huuliani, huokaiset niiden pehmeyttä. Onneksi kasvosi eivät mahdu häkin ovesta sisään. Suudelmaasi en kestäisi, vaikka ensimmäistä rakastinkin.

”Voitko antaa anteeksi kaiken tämän veren käsissäni?” kysyt. ”Nämä taistelut, nämä menetetyt elämät, tuhoutuneet metsät ja maat? Nämä käskyt, jotka minä annan ja joiden pohjalta muut toimivat? Nämä kynnet, jotka raastavat rikki niin ihmisen kuin maagismiesten ihon, pienen sammalväen kaarnaiset riekaleiksi raavitut sydämet…”

”Älä piinaa itseäsi”, keskeytän.

Mietin, vaatiiko se sinulta paljonkin: todellisen luonteesi piilottaminen kansaltasi. Mitä he sanoisivat, jos tietäisivät sinun johtavan sotaa vain etsiäksesi kaiken päätyttyä sen samaisen maagin, joka minut tänne loitsi, ja pyytäisit häntä poistamaan lumouksen vapauttaaksesi minut? Mitä he tekisivät, jos saisivat tietää rakkaudestasi arvotonta ihmistä kohtaan, halustasi elää kanssani, kun tämä kaikki on ohi? 

Sinä olet yhtä vangittu kuin minäkin. Minä olen pieni pajulintusi, mutta sinä olet näkymättömien seinien muodostamaan häkkiin teljetty leijona. Turhautunut, tuskastunut, vapauteen kaipaava.

”Jos sinä et anna anteeksi, kaikki on ollut turhaa.”

Ja niin kaikki valta on sinulla: jos minä en anna sinulle anteeksi, jokainen ihmishenki on menetetty turhaan. Jos minä en rakasta sinua, kun tämä kaikki on ohi ja seison jälleen omilla jaloillani maan päällä, voisit tehdä kaiken uudelleen etkä katuisi hetkeäkään.

On vain yksi vastaus – ja jollain kauhealla tavalla se on ainoa oikea. Minä annan sinulle anteeksi. Minä lupaan rakastaa, sillä sinä olet ainoa asia, mikä on kotikylästäni jäljellä. Äänesi on muisto nuotiopuiden räsähtelystä ja huuliharpun sävelistä pimenevässä yössä. Sinun kasvojasi katsoessani muistan Main, kyläläisteni ja perheeni naurun ja puheenporeen. Sinun kätesi ihollani, niin vaikea kuin se minulle nykyisin onkin, on muisto yhteisestä yöstämme, jolloin ajattelin tulevaisuuteni syleilevän minua.

”Minä olen täällä, kun kaipaat minua”, sanon ja sillä hetkellä se saa olla lupaukseni sinulle. Jonain päivänä saat ehkä kuulla ne sanat, joita eniten kaipaat, mutta vielä en siihen pysty.

Tulet jälleen lähemmäs, kasvosi painautuvat häkkiäni vasten. Välillämme on vain muutamia senttejä, mutta hopeakalterit pitävät meidät erillämme. Katsot minua silmiin, katseestasi kuultaa kaiken ristiriitaisuus. Haluaisit koskettaa minua, ujuttaa kätesi häkkiini vielä kerran, mutta silloin teltan oven takaa kuuluu askeleita. Nouset jaloillesi, pyyhkäiset tummat hiukset otsaltasi ja kohennat ryhtiäsi niin, että rintalihaksesi ojentautuvat eteen. Tunnen tahtomattanikin halun ojentaa kättäni ja tuntea ihosi lämmön, kehosi voiman. Haluan muistuttaa itseäni siitä, mitä minulle silloin kerran lupasit: että kun sota olisi ohi, tekisimme tutkimusmatkoja pohjoisen meren saarille ja piirtäisimme kartat paikoista, joita kukaan muu ei vielä ole kartoittanut.

Sen sijaan laskeudun jälleen turvapaikkaani ja piiloudun pahalta. Vielä syvällä onkalossanikin haistan hikesi ja kynsien alle pakkautuneen mullan ja veren.

Leijona jää kiertämään kehäänsä ja pajulintu löytää suojan varjosta.

---

Heini Ruohonen on Vaasassa asuva spefisti, joka tutkii työkseen kriisejä, mutta pakenee niitä vapaa-ajalla etenkin maagisen realismin maailmoihin. Tarinoissa häntä kiehtovat arkisten asioiden merkitys, kansanuskon odottamattomat tulkinnat ja hyvin rakennetut henkilöhahmot.