Herra Craigfordin perhe

Teemu Korpijärvi

 

I – Henry

Istuimme jälleen kerran tupakoimassa ystäväni Duncan Craigfordin sisäpuutarhassa. Avarat lasi-ikkunat antoivat kartanon pihamaalle. Syksy oli edennyt vaiheeseen, jossa pihavaahterat laskivat leimuavan lehtihuntunsa maahan. Puutarhuri haravoi paraikaa lehtiä kuistille johtavalta tieltä suuriin kasoihin huolella leikatun nurmen reunalle. Pidimme paria ikkunaa auki, sillä Duncanin vaimo ei pitänyt tupakansavusta eikä halunnut sen leijailevan kasviensa lomassa. Iltapäivän tuuli pöllytti irtolehtiä pihamaalla ja tuntui jo kirpeän purevalta kasvoillani.

Ystäväni hymyili ja syystä. Neljänkymmenen iässä hänellä oli kaksi kaunista lasta ja vakavarainen asema, joka salli hänen pitää kaupunkiasuntoa Bristolissa. Kaikilla säätymme edustajilla ei enää ollut siihen samalla tavalla varaa kuin jaloilla esi-isillämme. Duncanin oli onnistunut säilyttää itsellinen asemansa siinä missä monet muut herrasmiehet – minä mukaan lukien – jouduimme tinkimään elämäntyylistämme, myymään maata tai ryhtymään erilaisiin liiketoimiin kaupunkilaisten elinkeinonharjoittajien ja nousevan liikemiesluokan kanssa. Duncan oli kuitenkin kelpo veikko. Hänen tiluksiltaan modernin elämän murheiden raskauttamat ystävät löysivät aina hetken arvokkuutta ja rauhaa.

Olin saanut päätökseen kertomuksen matkastani Normandiaan, kun huomasin yhden ulkotöihin määrätyistä palkollisista kiiruhtavan nurkan takaa hattu kourassa etupihalle. Ystäväni katseli toiseen suuntaan ja puntaroi mietteliäästi hetki sitten lopettamaani tarinaa, jota olin maustanut vain vaatimattomalla liioittelulla. Seurasin katseellani renkiä. Hän näytti olevan kovin tohkeissaan. Mikähän kumma oli saattanut hänet sellaiseen järkytyksen tilaan? Talouden hovimestari tuli kuuntelemaan häntä pihalle. Huomasin kuinka tuo pyylevä ja terveen punakkakasvoinen mies loi suuntaamme huolestuneen katseen. Sitten hän hätisti palkollisen matkoihinsa ja palasi sisään.

Arvelin, että pian uteliaisuuteni tyydytettäisiin.

Olin tietenkin oikeassa. Hetken kuluttua hovimestari saapui sisäpuutarhan ovelle ja yskäisi kiinnittääkseen huomiomme. Punakoilla kasvoilla oli tuskastunut ilme, aivan kuin hän olisi kärsinyt ruoansulatusongelmista. Se oli hänen iässään tietenkin sangen mahdollista. Tällä kertaa, pelkäsin, kyse oli kuitenkin jostain, mikä koski ystävääni.

”Olen pahoillani, herra Craigford”, hovimestari aloitti ja katsoi sitten minuun: ”Herra Hamworth.” Hän kääntyi jälleen Duncanin puoleen. ”Eräs asia vaatii kiireellistä huomiota, ja jos sallitte lyhyen keskeytyksen, pyytäisin hetken aikaanne.” Hän lisäsi vielä: ”Yksityisesti.”

Duncan otti piipun suupielestään ja vilkaisi hovimestaria. Sitten hän teki kädellään ylimalkaisen eleen ja vastasi: ”Henry on hyvä ystäväni, Oliver. Voit kertoa hänen läsnä ollessaan mitä on tapahtunut.”

”Minä voin kyllä käydä hiukan jaloittelemassa, jos asia on jollakin tapaa arkaluontoinen”, sanoin ja ryhdyin nousemaan. Koetin peittää ilmeisen uteliaisuuteni parhaani mukaan.

Duncan mulkaisi suuntaani ja viittasi minua pysymään paikallani.

”Älä höpsi, Henry.” Sitten hän katsoi hovimestaria odottavasti ja jatkoi: ”Kakista ulos mitä on tapahtunut, Oliver.”

”Hyvä on, Duncan-herra”, Oliver vastasi ja kokosi itsensä. ”Minun on ikäväkseni ilmoitettava, että ellei Albert-renki ole pahan kerran erehtynyt, kartanon mailla olevasta lammesta on hetki sitten löydetty kuolleen ihmisen jäänteet.”

 

En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota villiintyneeseen maatilkkuun, joka sijaitsi laajan pihamaan takaosassa pienen metsikön vieressä. Metsässä kasvoi pähkinäpuita, vaahteroita ja kastanjoita. Olin aina kuvitellut, että pöheikkö oli vain kaistale metsää, joka oli puutarhureiden taltuttamatta ryöminyt pihan puolelle.

Vielä vähemmän olin ollut perillä siitä, että rönsyilevien pajujen ja muiden pensaiden uumenissa oli lähes umpeen kasvanut lampi. Se oli täynnä osmankäämiä, lumpeita ja vesiheinää niin, että tumma vesi erottui pilkahduksena vain siellä täällä. Seisova vedenpinta oli kuin mustaa lasia. Sen yllä parveili sudenkorentoja ja kaikenlaisia pieniä itikoita, jotka edelleen sinnittelivät kylmenevää säätä vastaan. Kasvien lomasta kuului kahinaa, enkä halunnut edes ajatella millaiset paremmin rämeelle sopivat iljetykset luikertelivat ja ryömivät näkymättömissä.

Rannalla lojuvista työkaluista päätellen lampea oli hiljattain ryhdytty ruoppaamaan. Kuivalla maalla oli jo useampi keko vesiheinää ja muuta kasvijätettä, jota pohjasta oli kiskottu ylös.

Kompostilta löyhkäävien kasojen viereen oli levitetty lakana, jolla lepäsi useita mutaisia luita. Tunnistin heti ihmisen kallon, josta uupui alaleuka. Kaivoin liinan nenäni suojaksi ja pysyttelin kunnioittavan etäisyyden päässä siitä, mitä vainajasta oli jäljellä.

Ystäväni kumartui luiden puoleen ja tutki niitä hetken uteliaasti. Sitten hän vilkaisi työkalujen vieressä odottavaa renkiä.

”Näyttää siltä, että poloinen on maannut lammen pohjassa jo hyvän aikaa. Löysitkö luut puhdistaessasi lampea?”

Mies pyyhki likaisia käsiä housunpuntteihinsa ja väisti Duncanin katsetta. Vai koettiko hän olla katsomatta luiden suuntaan? ”Kyllä maar, Duncan-herra”, hän sanoi lopulta. ”Lumpeenvarsien mukana tuli melkoinen mutapaakku. Luulin, että siitä sojotti juuria ja risuja, mutta ne olivatkin ihmisluita.”

”Entä osaatko sanoa, onko kukaan kadonnut lähikylistä palaamatta viimeisen… kymmenen vuoden aikana?” Ystäväni kuulusteli arkailevaa renkiä kuin ammattimainen konstaapeli. Minun oli ihailtava hänen mielenlujuuttaan. Itseäni koko tapaus kuvotti, enkä ymmärtänyt miksi asia ei ollut voinut odottaa poistumistani.

Albert raapi päätään. ”Kyllä sitä joku renki joskus katoaa omille teilleen tai tytönhupakko karkaa isäukoltaan, joskus on joku lähtenyt varmasti merillekin. Ehkä yksi onneton ei ole päässyt tämän pidemmälle?”

Ystäväni nousi jälleen seisomaan ja kääntyi katsomaan Oliveria. Hovimestari lakkasi heti mulkoilemasta Albertia ja pakotti kasvoilleen seesteisen kunnioituksen ilmeen. Duncan sanoi päättäväisesti: ”Hyvä on, Oliver. Meidän on ilmoitettava asiasta konstaapeli Spellwickille Swindonissa. On selvitettävä kuka tämä onneton on, ja kuinka hän on päätynyt lampeen minun maillani. Asiasta on kerrottava myös rovastille, ja vainajalle on järjestettävä säädylliset hautajaiset, kun arvoitus on ratkennut.”

Duncan oli tehnyt päätöksensä, eikä Oliver protestoinut. Arvasin hovimestarin kuitenkin pohtivan seurauksia talon maineelle, kun huhut asiasta väistämättä alkaisivat kiertää ympäristössä.

 

Kun ystäväni oli antanut Oliverille ohjeet muiden jäänteiden etsinnästä ja tarpeellisista jatkotoimenpiteistä, palasimme takaisin kartanolle. Ikävä välikohtaus oli saanut minut alakuloiseksi ja huolestuneeksi. Äkillinen viileys oli vasta väistymässä jäsenistäni. Duncaniin vaikutus oli päinvastainen. Vainajan mysteeri tarjosi hänelle pähkinän purtavaksi ja tehtävän suoritettavaksi. Hän oli päättänyt ottaa asiakseen tuon tuntemattoman saattamisen rauhaan.

Rouva Nora Craigford odotti meitä etupihan kuistilla. Ystäväni vaimo oli säilyttänyt sulokkuutensa huolimatta siitä, että oli vain kymmenisen vuotta miestään nuorempi ja synnyttänyt kahdesti. Rouva Craigfordin varsi oli hoikka ja ryhdikäs. Hänen pitkiin, vaaleisiin hiuksiinsa ei ollut vielä tarttunut sitä hopeaa, jonka saattoi jo huomata Duncanin kuparisten kutrien ja huolitellun parran sivussa. Nora tervehti minua pidättyvällä hymyllä: ”Hyvää iltapäivää, Henry, kuinka mukavaa, että tulit pistäytymään luonamme.”

Sitten hän kääntyi ystäväni puoleen: ”Duncan-kulta, onko kaikki kunnossa?”

Juorut levisivät kartanossa kulovalkean lailla. Nora oli jo epäilemättä perillä tilanteen yleisestä laidasta.

Duncan nousi portaita ja tarttui hänen käteensä. ”On sattunut merkillinen tapaus, kultaseni. Asia koskee lampea, jonka olen halunnut vuosikausia kunnostaa.”

Nora nyökkäsi. ”Sitä ryteikköä talon takana? Sitä, jonka ehdotin täytettäväksi, että pääsisimme pensaissa kesällä kuhisevista hyönteisistä?”

Duncan nyökkäsi ja katsoi vaimoaan. ”Juuri se sama, joka oli isäni lempipaikkoja kesäisin, levätköön hän rauhassa. Hän rakasti istua sen ääressä lukemassa tai vain katselemassa veden välkettä.”

Nora hymyili, ikään kuin Duncanin sentimentaalisuus olisi ollut hänestä samaan aikaan suloista ja huvittavaa. ”Duncan, kultaseni, se pöheikkö kuhisee käärmeitä. Ne voivat eksyä pihamaalle, jolla Douglas ja Muriel leikkivät.”

”Siksi päätin viimein ruopata lammen ja kaataa ympäröivän pensaikon.”

”Voit kertoa asian minulle niin kuin se on. Kuulin, että joku…” Nora näytti vain haluavan vahvistuksen kuulemalleen.

Duncan puristi hänen kättään ja madalsi ääntään niin, etteivät lapset varmasti kuulleet jos he sattuivat olemaan lähettyvillä. ”Kultaseni, lammesta on löytynyt jonkun onnettoman ruumis. Jos olisimme täyttäneet sen, poloinen ei ehkä koskaan olisi päässyt kirkkomaan suojiin.”

Näin, että uutinen järkytti Noraa. Hän koetti uljaasti peittää tunteensa, mutta jokin hänen naisenluonnossaan sai julkisivun säröilemään.

Mietin, mitä tuo kaunis nainen mahtoi ajatella. Hänen täytyi pohtia, kuka tuntematon vainaja oli, kuinka hän oli päätynyt lampeen, koska, ja kenen toimesta? Varmasti hän mietti myös, mitä väistämättömiä seurauksia vastauksilla olisi hänen taloudelleen ja sukunsa hyvälle maineelle. Duncan ei vaikuttanut hänen huoltaan ymmärtävän.

 

II – Duncan

Henry hyvästeli minut pian palattuamme kartanolle. Hän vaikutti niin järkyttyneeltä lammesta löytyneistä luista, että tarjosin Hamworthille tuhdin moukun kuumennettua sherryä. Sää alkoi sitä paitsi olla jo siinä määrin viileä, että arvelin hänen tarvitsevan hiukan lämmikettä kotimatkalleen. Annoin hänen myös täyttää taskumattinsa viskistäni. Henry Hamworth ei ole koskaan tavannut kieltäytyä vieraanvaraisuudesta tai jaloista juomista.

En ollut juuri kuunnellut ystäväni pitkäveteistä selostusta metsästysmatkasta Normandiaan, mutta hän oli ollut seikkailustaan itse aivan riittävän tohkeissaan. Henryllä on aina ollut tapana puhua enemmän kuin kuunnella ja vierailla tuttaviensa kestittävänä tiheämmin kuin kutsua heitä omaan kotiinsa. Totta puhuen olin huojentunut Hamworthin pikaisesta poistumisesta, joka vapautti minulle aikaa perheelleni ja lammesta löytyneen vainajan salamyhkäiselle arvoitukselle.

Luita löytyi päivän aikana lisää. Ne toimitettiin kaikki seuraavana aamuna konstaapeli Hoyt Spellwickin asiantunteviin käsiin.

Vierähti viikko, jonka aikana tapaus askarrutti mieltäni. Sekä Nora että lapset huomasivat asian, ja vanha kunnon Oliver aisti minun käyneen etäiseksi ja mietteliääksi.

En voinut olla miettimättä, minkä murheellisen epäonnen kautta luut olivat päätyneet lampeen. Pohdin kenelle ne kuuluivat. Arvelin, että pääkallo oli täysi-ikäisen aikuisen. Oliko kyse onnettomuudesta, itsemurhasta vai kenties henkirikoksesta? Kuinka kauan luut olivat maanneet lammen mudassa? Olivatko ne olleet vedessä jo, kun leikin rannalla lapsena? Kysymyksiä versoi vain lisää, mutta päätin vakaasti varmistaa, että niistä kasvaisi aikanaan vastauksia.

 

Kuluneen viikon aikana komisarion miehet olivat naaranneet lammen ja kuulustelleet lyhyesti talonväkeni ja perheeni: siis minut ja vaimoni. Lapsemme Nora suojasi visusti draamalta, jonka estradiksi kotimme oli muuttunut.

Lähestyin Spellwickiä saadakseni kuulla tutkimusten edistymisestä ja komisario kutsui minut asemapaikalleen Swindonissa. Hän tarjoutui tietenkin saapumaan luokseni kartanolle mutta arveli aivan oikein, että halusin päästä tutustumaan hänen työhönsä luonnollisessa ympäristössä.

Komisario Hoyt Spellwick ei muistuttanut lainkaan niitä juurevia maalaispoliiseja, joille Punch ja vastaavat Lontoon pikkunokkelat pilkkajulkaisut irvailivat. Komisario oli pitkä ja hoikka, ja hänen tummien silmiensä katseessa oli kylmää älykkyyttä. Hänen kasvonsa olivat hymyttömät, ja hänen liikkeensä toivat mieleen jonkin suuren linnun, kenties haikaran. Lintumaista vaikutelmaa korosti kookas ja terävä kyömynenä, joka oli kuin jonkin saalistavan petolinnun nokka. Spellwickin vetäytyvät hiukset olivat mustat ja toivat mieleen korpin sulat. Epäilin, että hän värjäsi niitä.

Sanottiin, että Hoyt Spellwick pelasi kirjeitse shakkia hänen kuninkaallisen korkeutensa prinssi Albertin kanssa. Mutta miksi hän olisi siinä tapauksessa palvellut vaatimattomana maalaiskomisariona? Siihen en osaa vastata.

Komisario otti minut vastaan toimistossaan, joka oli sisustettu paremminkin käytännöllisesti kuin esteettisesti. Hänen kädenpuristuksensa oli lyhyt ja terävä. Mikäli komisario olisi työskennellyt lain ja säädyllisyyden tuolla puolen, hänen sormensa olisivat epäilemättä kuuluneet kuristajan käteen.

”Haluatte varmasti tietää kuinka olemme edistyneet, herra Craigford.” Hän meni suoraan asiaan.

Nyökkäsin ja istuuduin.

”Koska vainajasta on jäljellä vain luita ja kuolemasta on kulunut pitkän aikaa, on mahdotonta sanoa hänen kuolemastaan mitään varmuudella. Kerron teille kuitenkin sen, mitä olemme saaneet avustajieni kanssa selville.”

Vaikka komisario Spellwick puhui, minusta tuntui kuin olisin istunut tuolillani kuulusteltavana. Niin läpäisevä hänen katseensa oli, ja niin läsnä olevalta ja tarkkaavaiselta hän vaikutti. Pysyin vaiti uteliaana kuulemaan mitä hänellä oli kerrottavanaan.

”Vainaja on maannut lammessa pitkään, ehkä vuosikymmeniä. Kaikki suuremmat luut on löydetty, eikä yhdessäkään ole jälkiä, jotka vihjaisivat väkivaltaisesta kuolemasta.”

”Tämä ei tarkoita, etteikö hän olisi voinut kuolla väkivaltaisesti. Uhri on nuori nainen, sukukypsä, mutta hän ei ole saanut lapsia ennen menehtymistään. Arvioisin hänet jonnekin kuudentoista ja kolmenkolmatta ikäiseksi.”

”Hän on siis nainen?” kysyin.

”Kyllä”, komisario vastasi. ”Eivätkä väkeänne ja lähiseudun talollisia kuulustelleet mieheni onnistuneet löytämään kadonnutta, joka sopisi kuvaan. Tähän voi tietysti olla monta selitystä. Ensimmäinen on, ettei uhri ole täkäläisiä. Aivan kuten kreivikunnan mailta lähtee karkulaisia, tänne myös saapuu heitä muualta. Seuraava on, että katoaminen on tapahtunut niin kauan aikaa sitten, ettei sitä enää muisteta. Kolmas on, että jollakin on jotain peitettävää asiaan liittyen.” Hänen kuiva äänensä pehmeni hieman. ”Olen iloinen, että tulitte kertomaan minulle asiasta avoimesti. Voitte luottaa, että teemme kaikkemme selvittääksemme asian juuriaan myöten.”

Ymmärsin vasta hänen sanoistaan, että minäkin saatoin lukeutua epäiltyjen joukkoon. Sanoin: ”En odota teiltä mitään vähempää, komisario. Haluan, että tongitte asian pohjamutia myöten.”

Komisario Spellwick painoi sormenpäänsä vastakkain ja kumartui pöytänsä ylle. Hänen silmänsä jäivät tummien kulmakarvojen varjoon. ”Riippumatta tutkimusten tuloksesta, herra Craigford?” Ymmärsin sillä hetkellä, että sanani olisi voinut keskeyttää tutkinnan.

Kuinka nainen oli päätynyt lampeen?

”Riippumatta tutkimusten tuloksesta”, sanoin ja tarkoitin sitä.

Silloin.

 

Kesäisin meillä oli tapana viettää jokunen kuukausi Bathissa tai Brightonissa, jossa perheeni nautti kylpyläelämästä.

Seuraavana kesänä emme kuitenkaan matkustaneet.

 

Kevään tullen lammen vainajan kohtalo oli edelleen mysteeri. Talven mittaan minulla oli kuitenkin ollut runsaasti aikaa ajatella asiaa. Lähikylien asukkaat puhuivat Lammen neidosta, mutta kukaan ei osannut varmuudella sanoa, kenen tomumajan olimme lammen syvyyksistä onkineet. Talven aikana komisario Spellwickin tutkimukset eivät olleet paljastaneet sen enempää. Sen sijaan olin palannut muistoissani menneeseen, aikaan, jolloin lampi ei vielä ollut kasvanut umpeen.

”Isä, isä”, lapset maanittelivat työhuoneeni ovella. ”Emmekö me pääsisi tänäkin kesänä rannikolle?” Sivuutin heidän maanittelunsa tavalla, joka ei kenties ole minulle  kunniaksi kasvattajana. Sulkeuduin piirustushuoneeseeni tai karkasin pitkille kävelyretkille kartanoa ympäröiville kukkuloille. Toisinaan otin mukaan metsästyskoirani Kerberoksen ja haulikkoni. Halusin ajatella rauhassa. Puolustuksekseni sanon, että minulla oli ajettavanani sellaisen etu, joka ei enää kyennyt itselleen oikeutta vaatimaan.

Myös Nora olisi halunnut matkustaa. Hän halusi Bathiin, jossa hänellä oli etäistä sukua. Hän syytti minua siitä, että kuolleen naisen kohtalo kiinnosti minua elävää enemmän. Aviovuoteemme kävi koleaksi, ja hän vietti useita öitä viereisessä kamarissa. Kehotin häntä matkustamaan ja ottamaan lapset ja jonkun palvelijoista mukaansa, mikäli hän mieli niin tehdä. Hän ei tietenkään toiminut näin, mutta sen sijaan hän istui usein sivukamarin ikkunan ääressä ja katseli lammen keskeneräisen kunnostustyömaan lumista maisemaa.

Ajatukseni olivat kuitenkin toisaalla. Ne vaelsivat vuosikymmenten takana, ajassa, jossa isäni asettui mukavasti aurinkotuoliin lammen rannalla ja taittoi auki London Timesin.

 

Lastenhoitajamme tapasi kertoa minulle ja veljelleni Dorianille tarinoita lammesta. Koska tiesimme lammen lapsilta kielletyksi paikaksi, se kiinnosti meitä aivan erityisesti.

”Kauan sitten, ennen kuin Valkoinen Kristus saapui näille maille, druidit hallitsivat seudulla, ja kartanon takana kasvava metsikkö levisi maan yli mahtavana aarnimetsänä.”

Sanottiin, että lastenhoitajamme oli kauan sitten ollut kreivikunnan kaunein nainen. Mutta se oli kauan ennen omaa vaimoani, tai lapsuuttamme.

”Kartanon mailla on vanha uhrilampi”, hän kertoi. ”Kauan sitten ihmiset, jotka asuttivat tätä maata, uhrasivat siellä orjattaria, joita ryöstettiin naapuriheimojen parista. Eikä tapa loppunut ennen kuin Vilhelm Valloittaja pisti heistä viimeisenkin miekkaan kuin porsaan ja poltti heidän pakanalliset uhrilehtonsa räiskyvällä tulella.”

Sitten hän katsoi meitä ainoalla näkevällä silmällään ja hymyili tavalla, joka edelleen palasi painajaisiini.

”Jos loppui silloinkaan.”

Dorian menehtyi kahta vuotta myöhemmin espanjantautiin, joka vaati pelkästään meidän kreivikuntamme alueella yli tuhat sielua.

Niin minusta tuli sukumme ainoa miespuolinen perillinen.

 

Kuten mainitsin, komisario Spellwickin tutkimukset eivät tuoneet kaivattuja vastauksia ennen kevättä. Talvi oli pitkä ja kylmä. Se koetteli ruokavarastojamme, ja siellä täällä Englannissa nähtiin etelässäkin nälkää. Kukaan vuokraviljelijöistä ei ollut tietoinen lähiaikoina kadonneista perheenjäsenistä tai tuttavista, joten lammesta paljastuneeseen arvoitukseen ei löytänyt johtolankoja.

Keväällä lammen kunnostustöitä voitiin viimein jatkaa.

Seurasin ruoppauksen ja maisemoinnin edistymistä kolminkertaisella mielenkiinnolla. Ensinnäkin halusin saada pitkään tekemättömän työn päätökseen. Toiseksi halusin palavasti tietää totuuden Lammen neidon murheellisesta kohtalosta. Kolmanneksi minusta oli alkanut tuntua, että lampi antoi minulle jonkinlaisen yhdyssiteen edesmenneeseen isääni.

Toisinaan, kun katsoin hiljalleen avautuvan lammen suunnasta talolle, erotin Noran, Douglasin ja Murielin katselevan minua ikkunasta. Kun heilautin heille joskus kättäni, he eivät vastanneet eleeseen, vaan murjottivat vuosittaisen lomamatkan peruuntumista ilmeettöminä kuin posliininuket.

 

Kevät tuli kauniina ja lämpimänä. Se lupasi kesää jo varhaisista päivistään asti ja muistutti minua sellaisista lapsuuden ja nuoruuden suvista, jotka luulin jo unohtaneeni.

Muistin isäni ja äitini riidelleen lammesta.

”Se lätäkkö pitää juoksuttaa kuiviin, Thomas”, äiti oli kiivastunut isälleni. Heidän riitelynsä kantautui lastenhuoneeseen, jossa kuuntelimme Dorianin kanssa. ”Se on hengenvaarallinen. Haluatko, että jompikumpi pojista vielä hukkuu siihen?”

”Älä ole naurettava”, isäni vastasi tupakan ja brandyn karhentamalla äänellään. ”Minä olen kasvattanut molemmista pojistani erinomaisia uimareita, eivätkä he ole mitään typeryksiä. Tässä taloudessa ei kasvateta typeryksiä!”

”Etkö sinä tiedä mitä se kamala imettäjä-ämmä kertoo pojille lammesta? Hänestä on hankkiuduttava eroon. Etkö sinä tiedä mitä vanhat ihmiset kylillä puhuvat minun pihamaastani? Heidän juoruilunsa on vaiennettava.”

”Oppimattomat moukat puhukoon mitä haluavat!” isäni oli kivahtanut. ”Lastenhoitaja on palvellut sukuamme uskollisesti, eikä hän lähde minnekään. Kuka vanhan ja hampaattoman eukon juoruista välittää?”

”Me emme tarvitse häntä enää mihinkään, Thomas! Minä haluan, että lampi kuivatetaan!”

”No sen minä uskon”, isäni oli äyskäissyt.

He jatkoivat kiistelyään myöhään iltaan. En ollut koskaan aiemmin kuullut isäni käyttävän niin ruokotonta ja julmaa kieltä. Täytyi olla jokin aivan erityinen syy siihen, ettei hän halunnut kuivattaa lampea.

 

III – Henry

Palasin ystäväni Duncan Craigfordin tiluksille vasta myöhään seuraavana kesänä. Koska en nauti taloudellisesta vapaudesta niin kuin hän, minun oli talven ja kevään ajan huolehdittava tietyistä liiketoimista Lontoossa. En aikonut pitkästyttää ketään hänen muista kesävieraistaan niiden yksityiskohdilla.

Craigfordin kartano oli aina kesäisin ja syysjahdin aikaan vilkas seurapiirikeskittymä. Saatoin vain haaveilla samanlaisesta sosiaalisesta asemasta, jonka hän oli saavuttanut onnekkaan sukulinjansa kautta. Siis käytännössä vailla omaa ansiotaan.

Kiertässäni pihamaan ympäri kartanon pääsisäänkäynnille huomasin, että edellisenä vuonna aloitetut työt talon takana olevan ryteikön nujertamiseksi oli saatettu voitokkaaseen päätökseen: mies oli lannistanut luonnon.

Duncan oli epäilemättä odottanut saapumistani jo jonkin aikaa, sillä hän tuli ottamaan minua vastaan avosylin jahtihurttansa Kerberoksen kanssa. Minun täytyy sanoa, että siinä jos missä on peto, joka oli nimetty luonteensa mukaan. En erityisemmin perustanut muista elikoista kuin hevosista, ja niistäkin vain laukkakilpailussa tai kettujahdissa. Muut saatoin hyväksyä lautasella tai haulikon piippujen oikealla puolella. Koiria, ja erityisesti Kerberosta, suorastaan inhosin.

”Henry!” Duncan riensi alas portaita samalla, kun Oliver ja nuorempi palveluspoika kiiruhtivat huolehtimaan matkalaukuistani. ”Kuinka mukava nähdä sinua pitkästä aikaa!”

Kartanolla oli kymmenkunta Duncanin tuttavaa. Heistä osa oli saapunut yksin kuten minäkin, osa perheineen. En ole koskaan mennyt naimisiin, mutta minulla on eri puolilla Englantia muutama naispuolinen tuttava, joita ylläpidän, ja joiden lasten elatuksen olen ottanut asiakseni. Järjestely on kätevä, sillä näin minulle järjestyy yleensä majoitus ja täysihoito matkustaessani maakunnissa. Ainoastaan Lucyn kanssa elän Lontoossa avoimesti kuin olisimme aviossa: hän on varsin mainio ruoanlaittaja, osaa silittää kalliimmat paitani niitä pilaamatta, eivätkä hänen nuoruuden sulonsa ole täysin lakastuneet, vaikka hän on jo yli kolmenkymmenen, saanut kaksi lasta.

 

Seurasi kahden viikon rentouttava jakso metsästystä ja retkeilyä kartanoa ympäröivillä kukkuloilla. Ajoittainen kesäsade oli lämmin, eikä se häirinnyt ilonpitoamme, johon liittyi keskinkertaiseksi jäänyttä saalisonnea ja Noran valvovan silmän alla valmistettuja herkkuaterioita.

Koetin parhaani mukaan tuoda oman panokseni eloisiin keskusteluihin, vaikka jouduin ottamaan tiettyjä taiteellisia vapauksia kertoessani talven tapahtumista. Olen kuitenkin vieraillut Bretagnessa ja Normandiassa niin usein, ettei parin lomamatkan sepittäminen ollut kovinkaan vaikeaa, kun pääsin vauhtiin.

Panin kuitenkin merkille, että Duncanin ja Noran välinen etäisyys vaikutti kasvaneen. Tavanomaiset hellyydenosoitukset loistivat poissaolollaan, ja katseet, joita he vaihtoivat, olivat kuin kahden toisiaan mittailevan miekkamiehen – tai shakinpelaajan. Aiempi, tarpeettomankin avoin romanttinen kipinä oli tiessään. Tämä oli omiaan vahvistamaan uskoani, että avioliittoon seisahtuminen pilasi parhaatkin miehen ja naisen väliset suhteet, ja oma järjestelyni oli lopulta kaukonäköisempi.

Oli kuin jokin voima olisi nostanut heidän välilleen hiljaisen etäisyyden esiripun.

 

Eräänä iltana, kun muut olivat jo vetäytyneet vuoteisiinsa herkullisen illallisen, sikarien ja viskin jälkeen, Duncan johdatti minut sisäpuutarhaan. Olin ollut kasvihuoneessa viimeksi, kun Oliver tuli kertomaan lammesta löytyneestä sanoinkuvaamattomasta kalmosta. Ajatuskin sai minut voimaan hiukan huonosti.

Ystäväni ja isäntäni avasi ikkunat, ja istuimme valkoisiin korituoleihin. Ilma ulkona oli lämmin ja siinä oli kukkuloilta laskeutuvaa yön kosteutta. Duncan leikkasi meille sikarit ja kaatoi kahden lasin pohjalle tilkat hyvää viskiään.

Katsoin ulos pimeyteen, josta kantautui yölintujen huutoja.

”Huomaan, että pikku projektisi on edistynyt hyvin”, sanoin.

Duncan raapaisi tulitikun. Sen huojuva liekki heijastui ikkunoiden lukuisista pikkuruuduista. Saatuaan sikarini syttymään hän sytytti omansa.

”Pitää paikkansa. Työ on käytännössä valmis. Sitä varjostaa ainoastaan Lammen neidon arvoitus.”

Imaisin sikariani ja annoin savun luikerrella hitaasti karkuun huulieni välistä.

”Lammen neidon?” Kysyin.

”Se on lempinimi, jonka lähiseudun asukkaat ovat antaneet löytyneelle vainajalle. Konstaapeli Spellwick ei ole onnistunut tunnistamaan häntä – vielä”, ystäväni lisäsi.

”Ahaa?” Koetin esittää kiinnostunutta. Toivoin, että keskustelu makaaberista aiheesta päättyisi pikimmiten.

”Luiden löytyminen ja lammen kunnostaminen palauttivat mieleeni erään epätavallisen tapahtuman nuoruudestani.”

”Ahaa.”

”Olin vasta kihlautunut Noran kanssa, ja hän oli saapunut viettämään kesää luonamme täällä kartanolla. Vanhempani olivat tietenkin kovin tyytyväisiä ja minä olin aivan hullaantunut rakkaudesta. Muistan vielä kuinka hän piti pitkiä, vaaleita hiuksiaan. Hänellä oli pienin kukkakuvioin koristeltu kesämekko, ja hän piti ulkona ollessaan lierihattuaan suloisesti kallellaan. Minulla ei ole aavistustakaan siitä minne se hattu on joutunut.”

”Vai niin.” Odotin, että ystäväni kohottaisi viskilasiaan ja pääsisimme asiaan. Skotlannin saarilta tuotetun jalojuoman turpeinen aromi kutkutteli kutsuvana sieraimissani. Hän ei tehnyt elettäkään kajotakseen viskiin.

”Muistan kuinka meillä oli mukanamme eväskori, viltti ja pullo viiniä, jonka isäni oli antanut mukaamme kellarista. Päivä oli kirkas, ei sateesta tietoakaan, sinitaivas ja muutama sillä ajelehtiva pilvenhattara.”

”Aivan”, sanoin ja poimin lasini pöydältä.

Duncan havahtui muistamaan viskin, kohotti lasiaan ja sanoi: ”Terveydeksi.”

Kohotin lasia hymyillen ja sanoin: ”Terveydeksi.” Ennen kuin ennätin vaihtaa puheenaihetta alkuperäisen suunnitelmani mukaan, hän jatkoi kertomustaan.

Viski oli pehmeää ja savuista, ja toivoin, että sen siemailu tekisi tämän odottamattoman, sentimentaalisen purkauksen hieman siedettävämmäksi. Olivatko he Noran kanssa kenties eroamassa? Ehkä voisin tarjota hänelle siinä valitettavassa tilanteessa tukeani ja muuttaa joksikin aikaa asumaan hänen kanssaan kartanoon?

”Lampi ei tietenkään ollut vielä silloin kasvanut umpeen. Muistan, että siellä oli lumpeita ja rannalla kasvoi muutama paju, joiden oksat kurottivat koskettamaan veden pintaa. Jätin hänet hetkeksi yksin rannalle. Halusin kerätä hänen hiuksiinsa kukkia metsän reunassa olevalta niityltä.”

”Jaaha?” Pihamaan hämärässä erottuvista pajupensaista päätellen ystäväni oli antanut entisöidä lammen melko lähelle alkuperäistä asuaan. Viski ja sikari tosiaan toimivat. Ne turruttivat mieleni juuri sopivasti, että kykenin sietämään tätä imelää takaumaa.

”Olin jo hiukan lehdon puolella, kun kuulin hänen hätääntyneen kirkaisunsa ja äänekkään molskahduksen. Kiiruhdin juoksujalkaa takaisin. Näin hänet kömpimässä vedestä takaisin rannalle aivan likomärkänä ja mekko revenneenä. ’Nora, kultaseni, onhan kaikki kunnossa?’ kysyin. Hän vastasi muistaakseni osapuilleen: ’Ei hätää, horjahdin vain lampeen.’”

Uskoin nyt ymmärtäväni, miksi lammesta löytynyt vainaja oli vanginnut ystäväni mielenkiinnon.

Imaisin sikariani ja sanoin: ”Onpa hyvä juttu, että olit paikalla, eikä Noralle käynyt, kuten sille toiselle onnettomalle sielulle.”

Ystäväni katsoi minua ja imi sikariaan pitkään. Tulipää hehkui punaisena, kuin jonkin silmäpuolen paholaisen ainoa näkevä silmä.

Sitten hän puhalsi savun suupielestään ja kysyi haudanvakavana: ”Entä jos hänelle kävi juuri siten?”

”Sinun täytyy vitsailla”, naurahdin epäuskoisesti, ja taisin virnistääkin.

Ystäväni sipaisi partaansa ja katsoi lammen suuntaan. Hän oli pitkään vaiti. Sitten hän sujautti kätensä liivintaskuun ja otti sieltä esiin kaksi korua. Ensimmäinen oli hopeiseen ketjuun kiinnitetty kaunis sininen kivi, jonka tunnistin safiiriksi. Toinen oli yksinkertainen, hopeinen kihlasormus. Hän laski molemmat pöydälle.

Kaulakoru näytti etäisesti tutulta. Sitten muistin. Olin nähnyt sen aiemmin rouva Craigfordin yllä.

”Nämä löydettiin töiden yhteydessä keväällä lammesta.”

En tiennyt mitä sanoa, joten sanoin jälleen: ”Ahaa?”

”Konstaapeli Spellwick ei pystynyt kertomaan kuinka vainaja oli menehtynyt, eikä hän pystynyt sulkemaan vaihtoehdoista pois hukkumista.”

Minua kylmäsi hiukan, aivan kuin tuuli ulkona olisi kääntynyt salavihkaa pohjoiseen. Viskikään ei tuntunut enää tyynnyttävän hermojani riittävästi.

”Sen sijaan konstaapeli kykeni kertomaan, että vainaja oli iältään kuudentoista ja kahdenkymmenenkolmen vuoden välissä. Hän ei ollut ehtinyt hankkia lapsia. Tämän lisäksi selvisi, että häneltä oli poistettu kaksi viisaudenhammasta ja hän oli joskus murtanut vasemman solisluunsa ja kyynärvartensa. Murtumat olivat parantuneet erinomaisesti.”

”Ahaa?” toistin. ”Mitä se tarkoittaa?”

”Satun tietämään, että Noran yläviisaudenhampaat poistettiin ennen tapaamistamme, ja että hän mursi neljäntoista ikäisenä solisluunsa ja kyynärvartensa ratsastusonnettomuudessa Skotlannissa.”

En pystynyt enää sanomaan sitäkään vähää kuin aiemmin.

”Minä epäilen, että lammesta löytyneet luut kuuluvat hänelle.”

Siristin silmiäni ja koetin miettiä kuinka paljon olimme päivän aikana juoneet. Meillä oli kaikilla ollut taskumateissamme viskiä, brandya tai konjakkia käydessämme ampumassa kukkuloilla. Aterioiden aikana olimme juoneet samppanjaa, viiniä ja jälkiruoka-avecin. Olimme kaikki nauttineet jonkun lasin viskiä pelatessamme biljardia tupakkasalongissa, mutta Duncan joi miltei aina varsin maltillisesti. Mikään tänään kuluttamamme alkoholimäärä ei selittänyt tätä kieltämättä karmaisevaa sepitelmää.

Ehkä Duncan pilaili kustannuksellani?

”Mutta rakas ystävä, vaimosihan nukkuu tälläkin hetkellä yläkerrassa, makuuhuoneenne vieressä olevassa kamarissa. Kerroit siitä minulle itse.”

Duncan katsoi minua väsymyksen venyttämin kasvoin. Huomasin ensi kertaa, kuinka paljon hän oli ennättänyt talven aikana ikääntyä.

”Henry”, hän sanoi painokkaasti. ”Kuka hyvänsä yläkerrassa nukkuu, pelkään ettei hän ole koskaan ollut minun vaimoni.”

”Hyvänen aika, tehän olette naimisissa.”

”Henry, minä pelkään, etten ole koskaan ollut naimisissa Noran kanssa.”

”Miksi sinä kerrot minulle tämän?” Sikarini oli palanut miltei loppuun ja viski oli hävinnyt lasistani kuin huomaamatta. Kaipasin lisää kumpaakin, mutta erityisesti jälkimmäistä. Halusin juoda niin paljon, että unohtaisin koko käymämme kammottavan ja skandaalinkäryisen keskustelun. Tahdoin herätä seuraavana aamuna tukevassa kohmelossa ja autuaan tietämättömänä Duncan Craigfordin eriskummallisesta päättelyketjusta.

”Siksi, että sinä olet minun ystäväni, Henry Hamworth, ja koska hän on tappanut jo aiemmin, hän saattaa tehdä sen uudelleen. Haluan, että sinä tiedät, jos jotakin sattuisi.”

Olin juuri aikeissa vastata, kun lattian narahdukset ja talvipuutarhan oven avautuminen havahduttivat meidät.

Douglas ja Muriel seisoivat yöpaidoissaan ovensuussa.

”Vieläkö sinä valvot Henryn kanssa, isä?” Douglas kysyi.

Muriel sanoi: ”Äiti pyysi meitä kertomaan, että sinun pitäisi tulla vuoteeseen. Mutta sitä ennen sinun pitää lukea meille iltasatu.”

Lapset olivat niin kovin äitinsä näköiset. Mietin, mitä ystäväni mielessä mahtoi liikkua. Kenen kanssa hän uskoi lapset hankkineensa, jos ei Nora Craig… Landbroken? Mitä verta hän ajatteli heidän suonissaan sekoittuneen hänen omaansa?

”Aivan, niinpä tietenkin”, Duncan sanoi ja sammutti sikarinsa. ”Tulen saman tien.”

”Äiti ei pidä siitä, että poltat sisällä”, Muriel sanoi pikkuvanhasti.

”Eipä tietenkään. Oletko ystävällinen ja pyydät Oliveria tuulettamaan talvipuutarhan huolella, Henry? Kiitos seurastasi, ja hyvää yötä.”

 

IV – Duncan

Kesävieraat palasivat kukin aikanaan koteihinsa, ja elämä kartanolla palasi jokseenkin normaaliksi siinä määrin kuin se enää oli mahdollista. Hän, jonka kanssa olin naimisissa, palasi sivukamarista makuuhuoneeseemme, mutta huomasin nyt itse olevani se, joka karttoi hänen kosketustaan ja läheisyyttään. Täytin aikani erilaisilla harrasteilla ja työskentelin myöhään yöhön, jotta saatoin nukkua tupakkasalongin sohvalla. Kun hän tiedusteli asiasta, kerroin etten halunnut herättää häntä kolistelullani palatessani jakamaamme vuoteeseen.

Huomasin, etten voinut enää kutsua häntä Noraksi. Saatoin puhutella häntä vaimonani tai lastemme äitinä, mutta en enää Norana. Olin vakuuttunut, ettei kauan sitten kihlaamastani neidosta koskaan tullut Craigfordia, vaan hän vaipui lammen syvyyksiin tyttönimellään, Landbrokena.

Koska konstaapeli Spellwick ei ollut perillä kaikista Noran terveyteen liittyvistä yksityiskohdista, hän ei osannut kiinnittää huomiota samoihin raskauttaviin asianhaaroihin kuin minä. Hän epäili, että kyse oli ulkopaikkakunnalta saapuneesta itsemurhaajasta tai henkirikoksen uhrista, joka liittyi jotenkin kartanon aiempaan historiaan. Olin pimittänyt lammesta löytyneet korut lahjomalla kaivuumiehet ja pelottelemalla säikymmät hiljaisiksi. En voinut tuoda epäilyksiäni esiin konstaapelin kanssa, sillä edes Henry Hamworth, joka innostui itse sepittämään mitä erikoisimpia seikkailuja, ei ollut uskonut kertomustani. Luulen, että konstaapeli epäili isäni tienneen tapahtuneesta jotakin.

Hän, joka oli vaimoni, koetti nyt parhaansa mukaan täyttää valitsemansa roolin, jonka saavuttaakseen oli vakaan käsitykseni mukaan murhannut kihlattuni. Vaimoni sieti oikutteluni ja välttelyni esimerkillisesti ja teki parhaansa tehdäkseen oloni mukavaksi.

Tämä sopi minulle hyvin, sillä se tarjosi tilaisuuden jatkaa omia tutkimuksiani.

Harmittelin, että kotikirjastomme tietosanakirjat olivat harvasanaiset kaikesta yliluonnolliseen liittyvästä, mutta törmäsin muutamaan kansatieteelliseen kuvaukseen vedenhengistä ja yleisemmin haltiakansasta.

Toivoin, että lastenhoitajamme olisi ollut edelleen elossa, mutta hän oli nukkunut pois vain hieman sen jälkeen, kun vaimoni oli noussut nauravaisena lammen syvyyksistä. En voinut olla miettimättä oliko sekään sattumaa, vaikka hänen onnettomuuteensa ei silloin näyttänyt liittyneen mitään ihmeellistä.

 

En ollut koskaan nähnyt vaimoni tai lasteni sairastavan tai loukkaavan itseään. Normaali mies olisi ollut asiasta kiitollinen, mutta minä näin siinä nyt yliluonnollisia yhteyksiä. Aloin myös miettiä heidän viehtymystään veteen ja uimiseen.

Miksi vaimoni oli halunnut täyttää lammen ja vastustanut sen kunnostusta? Hän halusi haudata ammoisen rikoksensa jäljet ja oli pelännyt paljastuvansa. Kunpa isäni olisi kuunnellut äitiäni ja antanut laskea kirotun lammikon kuiviin.

Nyt, kun olin vakuuttunut asian oikeasta laidasta, minun oli päätettävä mitä tiedollani tekisin. Tiesin, että minun oli pakotettava vaimoni tunnustamaan luonnoton rikoksensa. Mitä sen jälkeen tekisin, en ollut varma.

Ehkä olin kuitenkin tehnyt jonkinlaisen päätöksen, sillä annoin syksyllä palvelusväelle vapaaviikonlopun, jotta he voisivat vierailla perheidensä ja ystäviensä luona.

Halusin heidät mahdollisimman kauas pois jaloista.

Talon hiljennyttyä latasin haulikon ja nousin yläkertaan kohtaamaan vaimoni.

 

Hän, joka oli ottanut Noran hahmon, istui minuun selin peilipöytänsä ääressä. Kuullessaan oven avautuvan hän kääntyi katsomaan suuntaani hymyillen. En ollut viime aikoina viettänyt montaakaan yötä vuoteessamme, joten hän vaikutti iloisesti yllättyneeltä.

Hymy kuoli kuitenkin nopeasti hänen kasvoillaan. Johtuiko se haulikosta vai omasta olemuksestani, en tiedä, ehkä molemmista?

Hän nousi jalkeille vaaleansinisessä yöpaidassaan.

”Duncan”, hän kysyi. ”Onko kaikki kunnossa? Mitä on tapahtunut?”

Minun on myönnettävä, että hän hallitsi itsensä esimerkillisesti. Ainoastaan hänen ilmeensä vakavoituminen ja suurien silmiensä hienoinen leviäminen kertoivat äkillisestä epätietoisuudesta tai paremminkin säikähdyksestä.

Pidin haulikkoa kainalossani. Kaivoin vasemmalla kädellä taskustani korut, jotka olin jo esitellyt Henrylle. Heitin ne vuoteemme kuohkeille peitteille.

Vaimollani oli nytkin vasemmassa nimettömässään kultainen ja hopeinen sormus. Ensimmäisen olin luullut ostaneeni Noralle, eikä minulla ollut aavistustakaan mistä kihlasormus oli peräisin.

”Löysin nuo lammesta”, sanoin ja täydensin: ”Luiden kanssa. Noran luiden.”

”Duncan…”, hän aloitti. Otin haulikostani paremman otteen, vaikka sen piippu osoitti edelleen kiillotettua parkettia välillämme.

Keskeytin hänet.

”Kuka sinä olet? Tai paremminkin, mikä sinä olet?” Ääneni värähti. Kylmä määrätietoisuus, jonka vallitessa olin astunut kynnyksen yli, alkoi varista.

Hän tuijotti minua hetken ja nosti käden rinnalleen.

Sitten hän sanoi: ”Minä olen sinun vaimosi, Duncan.”

”Mutta sinä et ole se nainen, jonka kanssa luulin avioituneeni. Sinä et ole Nora. Minä en tiedä kuka tai mikä sinä olet. En ole edes varma, että olet ihminen!” Korotin murtuvaa ääntäni ja ymmärsin samalla, että minun oli hillittävä itseni. Muuten lapset heräisivät.

”Minä rakastan sinua Duncan”, hän sanoi. ”Olen aina rakastanut. Siitä lähtien, kun olit aivan pieni poika ja leikit lammen rannalla.”

Minua kylmäsi, sillä hänen äänensä oli muuttunut. Se oli nyt samaan aikaan vuoristopuron solinaa, valtameren laineiden kohinaa ja sateen ropinaa. En ollut koskaan kuullut tuota ääntä, eikä se kuulunut vaimolleni.

Ei, ajattelin, juuri se kuului vaimolleni. Noran ääni, jota vaimoni niin taitavasti imitoi, oli hänen suulleen vieras.

”Minä rakastin jo sinun isääsi ja isoisääsi, Duncan. Minä olen seurannut sinun esivanhempiasi sukupolvien ajan. Olen nähnyt, kuinka kuolevaisten rakkaus hiljalleen murenee ja lahoaa, niin kuin vesi vääjäämättä ruostuttaa raudan. Siksi minä otin ihmishahmon ja astuin sinun maailmaasi. Minä halusin viimeinkin tehdä yhden teistä onnelliseksi. Minä halusin tehdä sinut onnelliseksi, Duncan.”

Tunsin oloni sekavaksi. Aivan kuin meren aallot olisivat keinuttaneet lattiaa jalkojeni alla ja tuntemattomien syvänteiden humina olisi tunkeutunut pääni sisuksiin.

”Sinä olet murhaaja.” Koitin painottaa sanojani, mutta sain aikaan vain sekavaa soperrusta. ”Sinä et ole edes ihminen”, toistin.

Hän – se – puhui isästäni ja isoisästäni, sukupolvista minua edeltäneitä Graigfordeja. Ehkä se oli katsellut ihmisten toimia lammen ympärillä jo ennen kuin perheeni asettui näille main 1600-luvun alkupuolella. Ehkä se muisti normannit ja saksit ja kaikki meitä edeltäneet kansat aina niihin historian alkuhämärän päiviin saakka, kun teimme työkalumme vielä pronssista ja kivestä ja luusta.

Ehkä se oli ottanut hanakasti vastaan ne uhrilahjat, joista lastenhoitajamme oli kauan sitten puhunut.

”Sinä olet itsekäs olento”, sanoin. ”Et sinä minun rakkauteni tähden tappanut Noraa, vaan omasi.”

”Sinä et tiedä minkä uhrauksen minä tein vuoksesi sukeltaessani veden tuolta puolen tähän maailmaan, Duncan. Sinun tähtesi minä otin kuolevaisen lihan ja hylkäsin Onnellisten saaren. Sinun ja lasten…”

Sillä hetkellä vaimoni astui eteenpäin ja ojensi kätensä minua kohti.

En tiedä koettiko vaimoni syleillä minua osoittaakseen kiintymyksensä vilpittömyyttä vai käydäkseen kimppuuni.

Nostin aseen ja ammuin molemmat piiput tyhjiksi.

Toinen haulisuihkuista osui häntä keskelle rintaa ja toinen kasvoihin.

Vaimoni lysähti lattialle kuin tyhjentynyt säkki tai marionetti, jonka narut oli katkaistu. Verta, yöpaidanriekaleita ja lihaa oli kaikkialla. Niitä oli roiskunut pöydän peilille ja liimaantunut vaaleaan, ruusukuvioiseen tapettiin.

Tekoni kammottavuus löi ylitseni kuin tulvavuoksi. Pudotin savuavan haulikon käsistäni ja kiiruhdin vaimoni runnellun, haulien raiskaaman ruumiin luokse. Itkin samaan aikaan helpotuksen kyyneliä ja nauroin tuskaani kuin heikkopäinen. Vapisin, ja sylki ja kuola valuivat kasvoilta parralleni. Syleilin hänen kylmenevää kehoaan ja puristin häntä rintaani vasten. Ruudinkatku sekoittui hänen hentoon hajuveteensä ja ruumiinnesteiden löyhkään. Parfyyminsä alla hän haisi lammen mudalta.

 

En tiedä kuinka kauan ennätin olla huoneessa vaimoni kylmenevän tomumajan kanssa. Ehkä vain hetken, kenties kymmeniä minuutteja. Ajankulu oli menettänyt merkityksensä.

Havahduin Murielin ääneen: ”Mitä on tapahtunut, isä?”

Lapset seisoivat oviaukossa ja katselivat ilmeettöminä huoneessa avautuvaa näkymää. Tuijotin heitä kyynelten samentamin silmin, kykenemättä vastaamaan. Laukausten oli täytynyt herättää heidät.

Duncan sanoi: ”Isä, sinä olet aivan likainen. Sinun täytyy mennä pesulle.”

Kumpikaan lapsista ei näyttänyt säikähtäneeltä, eivätkä he kiinnittäneet kuin ohimenevää huomiota sylissäni retkottavaan, hirvittävällä tavalla elottomaan äitiinsä. Kuinka olin saattanut olla huomaamatta sitä aiemmin?

Heidän silmänsä olivat täsmälleen lammen veden väriset.

Sisarukset vilkaisivat toisiaan ja katsoivat taas minua. ”Tästä tulee ongelmia”, Muriel sanoi. Hänen ilmeensä oli vakava. ”Sinun pitää siistiytyä, isä.”

Douglas nyökkäsi. ”Ota nuo likaiset vaatteet pois päältäsi.”

Sitten he sanoivat yhteen ääneen: ”Mennään yhdessä uimaan.”

 

Lammen vesi oli viileää, kun laskeuduin sen syleilyyn vain alushoususillani. Lapset saattoivat minut käsistä pitäen veteen saakka. Heidän pienten sormiensa puristus käsivarsistani oli voimakas. Kun painoin pääni pinnan alle, heidän otteensa ei hellittänyt.

Ehkä he halusivat varmistaa, etten vastustelisi viime hetkellä.

Ajatus peseytymisestä, kaikesta tästä valheesta ja liasta puhdistautuminen, ja mahdollisuus kylpeä heidän kanssaan vielä kerran, ennen kuin konstaapeli Hoyt Spellwick saapuisi laittamaan minut rautoihin, tuntui liian hyvältä ollakseen totta.

Aavistin, että minua odotettiin lammessa.

Vaisto pakotti minut nostamaan päätäni vedestä, tavoittelemaan ilmaa, mutta Douglasin ja Murielin pienet kädet eivät hellittäneet minusta. He painoivat minua yhä syvemmälle ja pitivät minua aloillani. Ilma karkasi sieraimistani ja suupielistäni hopeanhohtoisina helminä. Jalkani painuivat lammen pehmeään pohjaan ja nostivat siitä utuista lietettä. Se muistutti minua kukkuloiden usvasta. Lumpeiden varret kietoutuivat jäsenteni ympärille kuin köynnökset.

Tunsin, että vedessä oli jotakin meidän kanssamme.

 

V – Henry

He löysivät rakkaan ystäväni lammesta ja Noran isäntäväen makuuhuoneesta. Konstaapeli Hoyt Spellwick ei antanut minun nähdä Noran ruumista häveliäisyyssyistä. Hän sanoi, että rouva haudattaisiin umpinaisessa arkussa hänen jäljellä olevan perheensä säästämiseksi.

Duncanin ruumis näytti hänen hirvittävästä teostaan huolimatta seesteiseltä, aivan kuin viimeaikojen levottomuus olisi vihdoin väistynyt hänen yltään. Niin sopimattomalta kuin se kuulostaakin, Duncanin kasvoilla oli syvä rauha. Hänet laskettiin maahan siunaamattomana kuten muutkin murhaajat ja itsemurhaajat.

En ole kuullut, että Lammen neidon henkilöllisyys olisi koskaan selvinnyt. Hänet saatettiin halvassa lauta-arkussa nimettömään hautaan kirkkomaan köyhille ja tuntemattomille varatussa nurkkauksessa.

Olin paikalla kaikissa hautajaisissa. En kertonut kenellekään Duncanin kanssa kesäyössä käymästäni eriskummallisesta keskustelusta.

Kadonneita lapsia ei ole tähän päivään mennessä löydetty, vaikka aikaa näistä murheellisista tapahtumista on jo ennättänyt kulua.

Minne Douglas ja Muriel ovat hävinneet ja kenen kanssa, en tiedä. Vanha Oliver hoitaa edelleen rapistuvaa kartanoa ja odottaa heidän paluutaan. Kukaan ei ole enää pitkään aikaan huolehtinut lammesta, ja se on alkanut kasvaa jälleen umpeen.

Voin vain toivoa, että lapset ovat kunnossa ja Luojan varjeluksessa.

 

_____

Teemu Korpijärvi on helsinkiläinen kynäniekka ja yhdistysaktiivi, joka valmistelee väitöskirjaa ja opiskelee kirjoittamista. Häneltä on julkaistu eri lehdissä ja antologioissa viisitoista novellia ja jokunen raapale; sellaisesta myös ”Herra Craigfordin perhe” versoi.

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: