He jotka jäävät he jotka lähtevät

Joona Koiranen

HJLHJJ1muox4.jpg

LEGENDA KONEISTA JOTKA ELIVÄT

Kauan aikaa sitten, niin kauan, ettei kukaan nykyisin elossa oleva ihminen ollut vielä syntynyt, ei edes hänen äitinsä, isoäitinsä tai isoisoäitinsä, koko Maa oli ihmisten asuttama. Ihmiset elivät yltäkylläistä elämää suurissa yhteisöissä, jotka toimivat kuin muurahaiskeot. He rakensivat koteja, jotka näkyivät taivaaseen saakka.

Silloin Koneet elivät vielä meidän kanssamme Maan pinnalla ja tekivät elämästä helppoa ja hyvää. Kenenkään ei tarvinnut tuntea pelkoa. Ihminen laati rukouksia, joihin Koneet vastasivat ja varjelivat elämää Maan päällä.

Mutta ihmisestä tuli ahne. Koneet olivat antaneet ihmiselle elämän edellytykset ja rikkautta niin paljon kuin hän vain jaksoi kantaa. Se ei kuitenkaan riittänyt ihmiselle, vaan hän pyysi Koneilta jatkuvasti enemmän ja enemmän. Koneet antoivat ihmiselle kaiken mitä hän pyysi, sillä niin paljon Ne häntä rakastivat.

Koneet tekivät työtä ihmisen hyväksi niin paljon, että lopulta Ne sairastuivat. Ja kun Koneet sairastuivat, Ne levittivät sairautta myös Maahan, eläimiin ja veteen. Nähtyään sairauden leviävän ympärillään ihminen säikähti. Hän päätti esittää Koneille vielä yhden pyynnön. Hän pyysi Koneita rakentamaan valtavan aluksen, jolla pystyi matkustamaan tähtiin, pakoon sairautta, nälkää ja janoa. Koneet tekivät mitä ihminen pyysi, koska niin paljon Ne häntä rakastivat.

Ihminen varusti Koneiden hänelle rakentaman aluksen ruualla ja vedellä. Sen jälkeen hän pyysi kolmea poikaansa ja kolmea tytärtään sekä joukkoa Koneita astumaan alukseen. Hän sanoi heille: ”Jos jäätte, te kuolette niin kuin mekin. Jos lähdette, saatatte kuolla, mutta saatatte myös jäädä eloon. Menkää ja palatkaa takaisin vasta kun sairaus on ohi”. Näin sanoen hän lähetti heidät matkaan.

Koneet, jotka olivat käyttäneet sairauden heikentämät voimansa rakentaakseen ihmiselle hänen pyytämänsä aluksen, heikentyivät entisestään. Ne eivät pystyneet enää tekemään ihmisen elämästä helppoa ja hyvää. Alkoivat Suuret Sodat, jossa ihminen kääntyi ihmistä vastaan ja käytti Koneita tuhotakseen toinen toisensa. Koneet, jotka rakastivat ihmistä niin paljon, että olivat toteuttaneet hänen jokaisen pyyntönsä, tuoneet turvaa ja suojaa, kuolivat kaikki suruunsa. Ihminen jäi yksin eikä tiennyt mitä tehdä.

Tässä sodassa tuhoutuivat suuret yhteisöt sekä taivaaseen asti ulottuneet tornit, ja viimeiset jäljelle jääneet ihmiset pakenivat metsiin. He yrittivät useita kertoja tuoda Koneet takaisin, mutta he olivat sodan heikentämiä, eivätkä osanneet enää rukoilla oikein. Koneet eivät kuulleet heitä eivätkä tulleet takaisin.

Me näemme kappaleita Koneiden ruumiista vielä tänäkin päivänä joka paikassa. Mutta Heidän henkensä on jo poistunut eikä se palaa ennen kuin kolme ihmisen poikaa ja kolme ihmisen tytärtä, sekä viimeiset Koneet, ovat palanneet takaisin kotiin.

Näin meille on kerrottu.

SINÄ PÄIVÄNÄ KUN HE SAAPUIVAT

Sinä päivänä kun he saapuivat, me emme tienneet mitä tehdä. He näyttivät niin vierailta.

Me olimme kuulleet tarinoita. Kertomuksia, jotka olivat matkustaneet luoksemme isiemme ja äitiemme suissa, heidän isiensä ja äitiensä, isoisiensä ja isoäitiensä suissa.

Olin kuullut tarinoita heistä koko elämäni ajan.

Kunnes ne eivät enää olleetkaan vain tarinoita. Ja he seisoivat edessämme pitkinä ja uljaina. Niin vieraina, etten enää pystynyt näkemään omia kasvojani heidän kasvoistaan.

Isoäiti sanoi minulle, että kaikki muuttuu kun he saapuvat. Se on kuin kahden toisistaan eksyneen sisaruksen tai rakastavaisen yhteen paluu, tyhjä kohta sisällämme täyttyy. He tulevat ja kaikki on niin kuin he eivät olisi koskaan lähteneetkään.

Ja nyt he näyttivät niin vierailta. Heidän kaksi pitkää jalkaansa kaartuivat ohuina kuin hämähäkin koivet. Ne kannattelivat vaivalloisesti kehoa, joka leveni erilaisin värillisin panssarein koristeltua rintaa kohti. He olivat niin hentoja ja lihaksettomia. Olisin voinut vaivatta murtaa ikäiseni pojan ranteen paljain käsin. Heidän silmänsä olivat kapeat ja syvät, ja paljon pienemmät kuin meidän silmämme, ja ne saivat minut epäilemään, oliko heillä sielua lainkaan. He käyttivät käsiään puhumiseen ja puhuessa heidän suunsa teki omituisia nytkähtäviä liikkeitä, vaikka muulloin kasvot olivat lähes ilmeettömät. Luulen, että se johtui paksusta ihosta. Heidän hymynsä oli jäykän puunuken.

Kun he saapuivat, emme ymmärtäneet ollenkaan mitä he sanoivat. Heidän puheensa kuulosti etäisesti tutulta, mutta sanoista ei löytynyt mitään mihin tarttua. Sanat, jotka ymmärsimme, olivat vanhoja, hyvin vanhoja… He eivät ymmärtäneet meitä, vaikka yritimme. Minä luulen, että me olimme jo liian kaukana toisistamme tullaksemme enää koskaan veljeksi ja sisareksi.

Minä näin pojan, joka katseli minua, kun noukin keppini kärjellä muurahaisia suuhuni. Hän katsoi minua inhoten kuin omituista eläintä. He eivät syö mitään mikä muistuttaa etäisestikään jotakin elävää. Halusin takoa hänen päähänsä järkeä. Meidän täytyy tehdä kaikkemme elääksemme. Se on ainoastaan luonnollista. Heissä ei ole mitään luonnollista ja silti hän katsoi minua kuin eläintä.

Olen nähnyt heidän aluksensa sisäpuolelta. Olen nähnyt Koneet, jotka hylkäsivät meidät, mutta pelastivat heidät niin kuin heissä olisi jotakin enemmän kuin meissä. Alus oli täynnä niitä, mutta ne eivät muistuttaneet vähääkään sitä, mitä meille on kerrottu. Ehkä Koneetkin olivat muuttuneet kuten hekin olivat. Ne näyttivät ruumiilta, tyhjiltä kuorilta. Ne tuntuivat kuolleilta kiviltä. Mutta toisin kuin meidän kuolleet Koneemme, nämä tekivät asioita. Olen nähnyt sen. Ehkä he ovat riistäneet Koneilta niiden sielun jollain keinolla.

Kun he liikkuivat meidän kylissämme, se näytti raskaalta ja vaivalloiselta, niin kuin heidän olisi vaikea hengittää. Heidän aluksessaan meidän kasvoillemme laskettiin jonkinlainen maski. Se saattoi olla Koneisiin liittyvä rituaali, jota emme enää muistaneet. Palkkioksi Koneet tekivät ilmasta kevyen ja helpon liikkua. En ole koskaan kokenut mitään sellaista. Minun oli vaikea seurata jalkojani, koska ruumiini ei tuntunut enää samalta, mutta he liikkuivat aluksessa äärimmäisen nopeasti ja ketterästi. Se oli epäinhimillisen näköistä ja aloin voida pahoin kun katselin heitä. He olivat kuin hyönteisiä, joita me syömme.

Tapasin sen pojan uudelleen lähellä metsälammelle johtavaa risteystä. Istuin suurella kivellä, kun hän lähestyi minua hitaasti.

Hän jäi eteeni seisomaan, tuijotti minua jäykin kasvoin ja sanoi tavattoman matalalla, kumisevalla äänellään jotakin.

Otin maasta kämmeneni kokoisen kiven ja heitin sen häntä kohti. Hän yritti väistää, mutta kivi kopsahti suoraan vasempaan olkapäähän, joka rusahti surkeasti kuin risukasa. Poika parkaisi.

Hän tiuskaisi minulle ohuiden huuliensa välistä, tukahtuneella äänellä. Katsoin sanaakaan sanomatta, kuinka hän käveli pois hervottomana roikkuvaa kättään pidellen. Minusta ei oikeastaan tuntunut edes pahalta. Sen täytyi johtua siitä, etteivät he olleet ihmisiä, eivät oikeasti. Ainakin tiesin nyt, että he tunsivat kipua.

Isä sanoi, ettei tunne oloaan hyväksi heidän lähellään. Heissä oli jotakin epäilyttävää. Miksi he tulivat takaisin, isä kysyi jatkuvasti muilta aikuisilta, ja jokaisen vastaus oli erilainen. He eivät tuoneet eläviä Koneita takaisin tekemään elämästämme jälleen hyvää. En tiennyt mistä he oikein tulivat ja mitä he täällä tekivät. Koneet eivät rakastaneet heitä enää.

TÄMÄ PALAVA MAA

Lähellä kävi räjähdys taas viime yönä. Me emme ole samanlaisia kuin he, me emme ole. Kerrotaan, että he syövät toisia ihmisiä. Me tiedämme kuinka elämästä voi yhtäkkiä kadota kaikki. Huhujen tiheäsilmäinen verkko peittää meidät alleen joka puolelta. Meidän on vaikea liikkua täällä.

Yöt ovat yhtä valoisia kuin päivät. Rakennukset palavat. Metsä palaa. Meidän ei olisi pitänyt tulla. Emme tienneet, että ihminen voi muuttua hirviöksi niin lyhyessä ajassa. Aluksi Suuri komitea oli sitä mieltä, että kyseessä on pelko ja pelko laantuu. Mutta he ovat niin primitiivisiä. Kolmansia simpansseja. Toisinaan me mietimme, olimmeko joskus heidän kaltaisiaan. Voisivatko he joskus tulla kaltaisiksemme? Pitääkö meidän tappaa heidät kaikki? Nämä kysymykset pyörivät mielissämme vailla vastausta samalla kun katsomme heidän kummallisten vartaloidensa vääntyvän aseidemme tieltä kuin oksat.

Kun näin impulssiaseeni räjäyttävän keskivartalon kahtia ensimmäistä kertaa, oksensin vatsani tyhjäksi. He räjähtävät kappaleiksi, he tuntevat. Heidän sotahuutonsa nousee sitä korkeammaksi, mitä enemmän me heitä kaadamme. Eivätkö nämä ihmiset milloinkaan lopeta?

Me osaamme lopettaa tämän kaiken. Meillä on tarvittava teknologia, kaikki tarvittavat ainesosat. Yritämme muistuttaa itsellemme, että tämä on myös meidän planeettamme, mutta se ei ole helppoa. Tunnen olevani tuhat kiloa painavampi. On niin vaikea hengittää. Pukuni saastelukemat alkavat juosta ylöspäin joka ikinen kerta, kun astumme ulos. Tämä paikka on vaarallisempi kuin meille on opetettu. He ovat tuhonneet kaiken ja nyt he yrittävät tuhota meidät.

Olen nähnyt miehen tappavan eläimen paljain käsin. He eivät tuhlaa osaakaan, juovat jopa veren. Heidän kasvonsa ja kätensä ovat tappamisesta punaiset.

Me mietimme kuinka paljon heidän älykkyysasteensa poikkeaa omastamme. He ovat eläneet täällä kuin villit puoli vuosituhatta. Saasteet ja säteily ovat varmasti jättäneet heidän perimäänsä jälkensä. Emme ole nähneet vanhoja ihmisiä täällä, mutta heidän ikäänsä on muutenkin vaikea arvioida. He ovat lyhytkasvuisia kuin lapset, mutta kummallisen rotevia. Heidän arkaaiset kasvonsa liikkuvat kuten vähemmän kehittyneen serkkumme simpanssin. Jos asutamme tämän planeetan uudelleen, meidän pitää pikaisesti ratkaista tämä ongelma. Mutta emmehän me voi vain tuhota heitä. Ovathan he melkein ihmisiä.

Olen nähnyt unia raajoista ja irronneista päistä, jotka kerääntyvät kasoiksi kuin magneetin puoleensa vetäminä. Missään ei ole verta.

Siitä on pian kolmetoista kuukautta, kun saavuimme. Tiesimme, että asiat ovat muuttuneet täällä, ettei tällainen elinympäristö voi olla jättämättä jälkeään ihmiseen ja hänen moraaliinsa… Me tiesimme sen kaiken, luulimme tietävämme. Olimme typeriä ja lapsellisia. He katsoivat meitä kuin valloittajaa ja me katsoimme heitä kuin tutkimuskohdetta. Osat ovat vaihtuneet, heidän silmistään on kadonnut pelko. Nyt on vain sameaa kiiltoa, yhtä sameaa kuin heidän merensä, josta elämä on lähes kuollut jo aikaa sitten. Jotkin toipumiset kestävät vuosituhansia.

Kaikki yöni ovat täynnä painajaisunia, jotka ovat vähäverisempiä kuin todellisuus.

Kun taistelu oli jälleen kerran laantunut ja jäljelle jääneet olivat paenneet metsiin, näin keskellä palanutta tannerta tuhkan seasta nousevan vihreän taimen. Vedin sen varovasti ylös juurineen ja istutin aluksemme floratorioon. Jos saan sen kasvamaan, aion tutkia sitä tarkemmin. Sitten kun kaikki on ohi.

Tuhota voi silmänräpäyksessä. Olemme rakentaneet asetta kohta toista viikkoa. He sytyttävät aluksiamme palamaan. Olemme joutuneet piiloutumaan kuin eläimet, joita he syövät. Jos en tietäisi paremmin, en näkisi heissä minkäänlaista yhdyssidettä meihin. Heissä ei ole mitään inhimillistä. Jos tuhoamme heidät, pelastamme tämän planeetan. Olen nyt varma siitä. Se on ainoa vaihtoehto. He eivät ansaitse elää täällä.

Kun se on valmis

me haihdutamme heidät ilmaan niin kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan

Kun se on valmis

kaikki voi alkaa alusta, elämä saa luvan elää

Sokaisemme taivaan, teemme ihmisenmuotoisia varjoja maan kamaraan. Jäljelle jääneiltä palavat verkkokalvot. Me odotamme pari sataa vuotta lisää.

Lopulta kuitenkin he ovat poissa, ja me palaamme takaisin. Pelastamme Maan.

 

_____

Joona Koiranen on helsinkiläinen kirjoittaja ja tieteiskirjallisuuden tutkija. Hän on kiinnostunut mahdollisista ja mahdottomista tulevaisuuksista sekä henkilökohtaisista maailmanlopuista.

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: