Ella Lopperi
Kevät on hänelle kuin pieni kuolema. Taivas on yhtäkkiä liian kirkas, ilma liian täynnä pauhua ja huminaa. Kelmeä aurinko kapuaa yli taivaanrannan raahaten perässään väkivalloin maan mullasta kuoriutuvia versoja. Nupulleen heräämisen sijaan hän käpertyy itseensä, vetäytyy varjojen huntuun. Aamuvarhain hän raottaa verhojaan vain sen hetken, että kykenee vakuuttelemaan itselleen maailman olevan edelleen olemassa kodin ulkopuolella.
Oli kevät silloinkin, hän muistaa. Juuri tällainen kevät – voiko kevät toisenlainen ollakaan? Korkea taivas, männyn orastava tuoksu ja tuo katala, paperinen päivänkehrä. He olivat matkalla kotiin juhlien jälkeen. Oli liian aikaista ja liian myöhä. Pakkasen viimeiset viillot sivalsivat paljaita nilkkoja, kun he kompastelivat toisiinsa kietoutuneina läpi aution ratapihan.
Sen jälkeen tapahtui paljon sellaista, mitä hän ei suostu muistamaan. Sokaisevia valoja, korviahuumaavaa melua. Lämpimät roiskeet kylmettyneellä iholla, antiseptin käryn ja katkeran menetyksen, joka teki kipeämpää kuin kaularangan oikaiseminen takaisin raiteilleen.
Lopulta hän oli yksin. Hän ei kyennyt katsomaan peilikuvaansa silmiin, joten hän keskittyi leuan alta kohti solisluuta kiertyvään leikkaushaavaan. Tikkien pistot hehkuivat vihaisina rihmoina, kuin jonkin nurkkaan ajetun eläimen raateluhampaina. Vasen käsi etsiytyi haparoiden ompelten ylle.
”Shhh”, hän kuiskasi vaurioituneelle kudokselle sitä varovasti silittäessään, ”kaikki on hyvin. Kaikki on ihan hyvin.”
Hetki hetkeltä haavan ammottava kita tuntui pehmenevän. Viimein hän uskalsi kohdata oman katseensa peilissä. Kasvot olivat kalpeat ja hiestä tahmeat, mustelmat olivat alkaneet jo kellertää reunoiltaan. Takkuuntuneet hiukset roikkuivat surkeina liuskoina otsalla ja ohimoilla.
Kuolin, mutta olen vielä elossa, hän ajatteli silloin. Niin hän ajattelee nytkin, verhojaan raottaen ja arpikudostaan hellästi silittäen.
*
”Olkaa hyvä, käykää sisään”, kutsuu psykologi huoneensa ovelta. Hän ei vastaa, nousee vain ja tottelee. He eivät vaihda kohteliaisuuksia tai puhu säästä. Vuoden käyntien aikana hän on oppinut, että psykologin vihikoiran vainu tarttuu pienimpäänkin sanamuotoon, vääntää hänen totuutensa mielipuolen hourailuksi.
”Miten olette nukkuneet? Trauma voi helposti nousta uudelleen esiin tietyissä olosuhteissa”, psykologi lausuu rutiininomaisesti, nostamatta katsettaan papereistaan.
Petturimainen vasen käsi etsiytyy arpikudoksen päälle. Sormenpäitten kosketus saa hänet kavahtamaan: painoton paine ihon alla, tuntoaistin sokea piste hänen kaulallaan. Hän huomaa psykologin kääntäneen silmänsä häntä kohti. Paksujen lasien heijastuksen takaa hän ei ole aivan varma, katsooko tämä häntä silmiin vai leuan alle.
”Tavanomaisesti”, hän lopulta raakkuu. Tavanomaisen huonosti, hän tarkoittaa. Se jääköön hänen ja arpikudoksen väliseksi salaisuudeksi. Lopulta psykologi palaa papereidensa ääreen, tekee muutaman terävän vedon kynällään ja nojautuu taaksepäin tuolillaan.
”Mukava kuulla. Ettekä ole kokeneet viime aikoina näitä… aistimuksia, arpien siirtymiä? Uusia arpia, joiden syntyä ette koe tietävänne tai muistavanne?”
”En! En”, hän kiirehtii sanomaan. Arpikudosta kuumottaa.
”Mukava kuulla. Ilmeisesti keskusteluistamme on ollut teille apua.”
”Ymmärrän nyt, että vaikka en muistaisi jotakin tai olisi siitä tietoinen, se on varmasti vain viisas mieleni, joka minua on varjellut asioiden kohtaamiselta liian pikaisesti.”
”Mukava kuulla. No, tässäpä meidän aikamme kuluikin. Ensi kertaan sitten.”
”Ensi kertaan sitten.”
Päästyään ulos kadulle hän puuskahtaa helpotuksesta. Julma keskipäivän valo tihkuu aurinkolasien reunoilta näkökenttään. Jossain korttelien päässä kirskahtavat auton jarrut; hän jähmettyy hetkeksi vasten okrankeltaista kiviseinää. Vähitellen sydän ja keuhkot löytävät takaisin toistensa rytmiin. Hän löysää villahuiviaan tunteakseen viileän puhalluksen kaulallaan ja kulkee varmoin askelin takaisin kotinsa turvaan.
*
Yöllä, kun hän nukkuu, arpi irtoaa ihosta ja kävelee. Sen sakarat nipistelevät ihoa kuin kuoriaisen kiiltävät jalat. Se kulkee hänen lommolle rentoutuneen poskensa alta, ohi unessa hennosti kohoilevan kurkunpään. Se kartoittaa reittiään varoen, ensin varttaan äärimmilleen joustaen ja sitten jännittyneenä pieneksi itsensä kuroen.
Arpi on tiennyt jo jonkin aikaa, että sen aika on käymässä vähiin. Hetki hetkeltä sen minuus murenee ja sulautuu häneen. Jokainen varautunut kosketus virittää sen oman kudelman yhtenäisemmäksi osaksi ihon kokonaisuutta. Arpi ei koe nälkää, ei janoa, ei tunne kylmää tai kuumaa. Sille on olemassa vain yksi totuus, yksi tietoisuus: tarve jatkaa omaa olemassaoloaan.
Arven nahkea pinta väreilee sen pujottautuessa peitteiden alle. Se aistii punasolujen kantaman hapen kohinan verinahassa ja hyrisee hetken. Suonissa virtaavan elämän nektarin hohde saa sen heikoksi. Se on kaikki, mitä se haluaa, ja kaikki, mitä se ei koskaan voi saada.
Sopivan ihopoimun paikannettuaan arpi kutsuu kaltaisiaan. Sen huojuessa omaa rytmiään kerääntyy sen ympärille yksi toisensa jälkeen muuta arpikudosta: valkeaksi muuttuneita nirhaumia, vaaleanpunertavia viiltoja, paksuja pitsireunaisia railoja. Arvet painautuvat toisiinsa tiiviinä massana, jonka kärjessä kaulan arpi johtaa joukkoa pitkin kylkiluita.
Rintalastan vasemmalla puolella ne seisahtuvat haltioituneina kuin yhteisestä sopimuksesta. Kaulan arpi antautuu ensimmäisenä iholla väreilevälle sähkövaraukselle, asettaen taajuutensa samoille aallonpituuksille. Muu seurakunta liittyy messuun huojuen ja väristen. Pulssin kiihtyessä kollageenisäikeiden kudelma ihon pinnassa hakeutuu nyppyinä arpikudosten ympärille.
Yhtäkkiä koko joukon läpi virtaa tuttu impulssi, kaulan arvelta välittyvä käsky turmella yhteistä rytmiä. Riitasointu on kehon suurimmalle elimelle liian nopea estää: iholle kohonneet nypyt halkeilevat yksi toisensa perään paljastaen orvaskeden alta helottavan dermiksen. Kaulan arpi lähettää uuden impulssin: se haluaa kaivautua syvemmälle, aina rintaontelon suojissa sähkön ja hapen salaisuutta vartioivaan lihakseen.
Uskolliset seuraajat alkavat kuitenkin kadottaa vireensä. Massan laidoilla heikoimmat jo horjuvat ja ontuvat. Rytmi hiipuu ja joukon läpi väreillyt virtaus purkautuu. Äskeisestä hurmiosta ei ole jäljellä pienintäkään latausta, kun arpikudosten massa rakoilee ja hajaantuu pakottavan tarpeen ajaessa ne takaisin sinne, mistä saapuivatkin.
Viimeinen pyhiinvaeltaja lähettää toiveikkaan impulssin rintalastan viertä kulkevalle, uutuuttaan kitistelevälle kudokselle. Se on kudottu rytmiin, joka rikkoo ihossa olevan kaavan. Se on vielä tuore ja tietämätön, kuten ne aina ovat. Päivien kuluessa se imee ihosta tietoisuutta ja elinvoimaa, varaa itselleen sähköä. Pian se tanssii yhdessä muiden kanssa, tavoitellen loistokkainta päämäärää, olemassaolon täyttymystä.
Kaulan arpi hakeutuu vaivalloisesti peitteiden alta kohti solisluun kohoumaa. Sakarat väristen se hyrisee heikosti, mutta löytää lopulta asemansa. Kiinnityttyään se vaipuu viileään horrokseen.
*
Aamulla pukeutuessaan hän jää hetkeksi katselemaan arpea rinnassaan. Se on oudolla tavalla viehättävästi kaarella, kuin tanssija ojentumassa toisen käsivarsille, odottaen huipentumaa musiikissa. Se ei varmasti ole ollut siinä aiemmin. Vai onko? Kevät tekee kepposia hänen kustannuksellaan, hämää häntä lumen alta paljastuvilla routavaurioilla.
Hän raottaa verhojaan ja silittää rinnallaan kohoilevaa arpikudosta ajatuksiinsa vaipuneena.
Kuolin, mutta olen vielä elossa.
Ella Lopperi inspiroituu kaikenlaisesta vinksahtaneesta, merkillisistä unista ja arkipäiväisten asioiden tarkastelusta kummallisessa valossa. Kirjoittaminen on hänelle tutkimusretki sellaiseen, jota ei edes osannut itsestään etsiä.
Varjorikko 