Haukankierto

Suvi Kauppila

Lattialla on höyheniä. Haukansulkia, suurempia kuin kämmeneni. Ne ovat levinneet pehmeäksi puolikuuksi vuoteen vierelle. Poimin ne kimpuksi ja heitän tulipesään, avaan ikkunat savun karata. Lakaisen pienimmänkin untuvan raitaisilta matoilta ja kuluneilta lattialaudoilta. Jään penkille odottamaan, että tupa lämpiää. Yksinäisyys kipristää varpaita. Ehkä minun pitäisi ottaa koira. Sitten joskus. Mutta tiedän etten ota.

*

Kukkuloiden nukkuvat siniset selät sumussa, tuuli ja sade ja aurinko pitelevät, heittelevät miten haluavat, mutta minussa on voimaa ja minä näen kaiken.

*

Se oli elämäni toiseksi paras päivä, kun sinä huolit minusta. Otit vaikka moni sanoi, ettei pitäisi vaihdokkaaseen ryhtyä. Tuulta ja ilmaa ovat sellaisten lupaukset, niin kuiskittiin ja minua tarkoitettiin. Veljestäni olisi sanottu: metsä ottaa muttei anna. Ja serkusta: liekkiä seuraat ja virvatulta. Nauroimme yhdessä, emme piitanneet kateellisten puheista. Kohautin ne yltäni kuin sumupisarat. Orannon kylässä muistettiin vielä vanhat velat ja valat. Ja kylä oli paljosta velkaa suvullemme.

Varoiteltiin minuakin kuin en olisi tuntenut omaa sydäntäni. Olit saapunut vuotta aiemmin kukkuloilta paljasjaloin, pelko silmissä. Tiesin, että täällä tulisit aina olemaan vieras. Mutta et minulle.

Kuiskaukset eivät estäneet liittoamme. Loppukesästä kukkia oli vähän. Meillä oli molemmilla punaisia marjoja ja lehtiä hiuksissamme. Kun tanssimme, sinä näytit lentävän. Rakkauteni hehkui kuin syksyn ensimmäiset marjat.

*

Koleus haihtuu hiljalleen talon luista. Sen siitä saa, kun asuu talossa, jossa on aina ikkuna auki odottamassa. Ei ole väliksi pureksiiko pakkanen tai inisevätkö hyttyset. Kerran suljin ikkunan vihapäissäni ja pikkulintu lensi päin lasia. Sen jälkeen on ikkuna saanut olla rauhassa. Kun tulet kotiin, on lämmin muutenkin. Viime aikoina liian kuuma, poskesi ovat hehkuneet muustakin kuin tuulesta. Kun painaudut minua vasten röijyn alla, tunnen sulavani.

Sanot, ettei mikään ole vikana, mutta näin kasvosi, kun palasit vanhempiesi luota Himerän talosta. Usein toivon, ettet hyväksyisi kaikkea niin helposti, että taistelisit vastaan vaikka turhaankin, mutta et sinä sitä tee, et tällaisena. Kohtalonusko on liian syvällä veressäsi. Ehkä minä lankesin sen tuomaan vapauteen ja varmuuteen. Kadehdinkin. Unta ja auteretta, sitä se oli.

Minä en osaa olla taistelematta, en unohda, vaikka haluaisin.

*

Niityllä liike ja kynnenterävät värit joille minulla ei ole nimeä, lentoni kääntyy syöksyyn ja muistan villatakkisi sinisen ja hiusten punaisen, lehahdan nahan peittämälle käsivarrellesi. Päästät oudon äänen. Naurat?

*

Me annoimme tavalliset lupaukset ja sitten ne toiset, joita kukaan ei ollut kuulemassa. Sidoin ranteeseesi värikkäät nauhat, samanlaiset kuin omaani. Niistä me tunnistaisimme aina toisemme, vaikka sinä väitit, ettei siihen mitään nauhoja tarvittu. Tunnustelit nahkaista rannesuojaasi, joka tuoksui mehiläisvahalta. Näytit epävarmalta. Muistin taas, miten monet tavalliset asiat olivat sinulle outoja. Silti seisoit siinä ja kohtasit katseeni, haastoit, halusit.

Olin sinusta niin ylpeä, taisin suudella kunnes poskesi punehtuivat kuin pakkasella. Et ollut ujo kuten olisi ollut orantolaiselle kunnollista, enkä ollut minäkään. Tuoksuit hunajalta ja pakkaselta ja auringolta, valolta ihon alla. Jos tässä taikaa oli, niin se oli sinun tekosiasi.

Työnsit minua hiukan kauemmas, mutta ei liian kauas, ei koskaan liian kauas. Tuttu levottomuus oli jo vallannut minut. Odotus kutitteli luitani. Sinä olit tarkkasilmäinen, ihmiseksi.

”No näytä nyt sitten”, sanoit, eikä minua tarvinnut kahdesti käskeä.

*

Pyörittelen kulunutta nauhaa ranteessani. Värit ovat sammuneet, muisto palaa kirkkaana. Se oli ihmeellistä, ensimmäinen kerta, niin kuin kaikki oli silloin kanssasi ihmeellistä.

Olin kuullut paljon tarinoita kylän vanhoista suojeluseläimistä ja kuiskauksia Himerän suvun lahjasta. Sinä kerroit mitä kerroit, mutta sanoit ettei näistä puhuttu, salaisista. Vasta nähdessäni vaihdoksen tajusin, etten ollut aivan uskonut, en ennen sitä hetkeä.

Ilma ympärilläsi alkoi karehtia, voimakas metsäinen tuoksu levisi aukealle. Tuulenpuuska lävisti hameeni ja tarttui hiuksiisi ja vaatteisiisi. Jokin vastaansanomaton voima pakotti katseeni syrjään, kun näin vilahduksen sellaisesta, jota ei ollut ihmissilmille tarkoitettu.

Kiukkuni leimahti, minä halusin nähdä, sinussa ei ollut mitään, mitä en olisi halunnut. Kun olin jälleen vapaa, minua tuijotti kuusenoksalta haukka, jolla oli sinun sinivihreät silmäsi. Hetken katselimme toisiamme. Kun lähdit lentoon, siipien ja lihasten liike vangitsivat minut paikoilleni. Olit ruskeanpunainen varjo aurinkoa vasten. Tunnista tämä. Muista. Niin ajattelin. Silloin uskoin, että todella halusin nähdä kaiken.

*

Joskus näen kaksi vanhaa sutta jolkottamassa puiden lomassa ja ihmishetkenä haluaisin nähdä niiden silmät.

*

Minun ei koskaan tarvinnut ihmetellä, mitä ovat syvät kynnenlovet kotituvan oviaukossa, mihin isä lähtee oltuaan viikon pahantuulinen ja ärähdeltyään kuin karhu, miksi äiti joskus haluaa syödä lihansa raakana. Meidän suvussamme vanha veri virtaa vahvana. Vaihtoveriset ovat suojelleet kylää niin kauan kuin kukaan saattaa muistaa. Haukansilmät taivaalla, karhunkynnet maalla. Enää ei vaihtoverisiä ole paljon, eivätkä kylää uhkaa samanlaiset hyökkääjät kuin ennen. Mutta verta se ei käännytä uomassaan. Ja veri vaatii siinä missä antaa. Väistämättä. Niin että kun isovanhemmat katosivat talviyöhön, minun ei tarvinnut sitäkään ihmetellä.

*

Tunnen oloni eksyneeksi, kun puhut perheestäsi. Se muistuttaa minua menneestä kuin sormustimen läpi tunkeutuva neula. Elämästä Orannon kylän ulkopuolella, tuhosta ja menetyksestä. Maailmani hajoaa kuin mureneva sammal nauloitettujen saappaiden alla. Minulle ei ole siellä sijaa.

Sinä tiedät, mikä olet ja mihin kuulut, olet aina tiennyt.

Oranto oli levähdyspaikka matkalla tuntemattomaan, kartalta vajonnut kylä irrallaan ajasta. Ei minun pitänyt jäädä. Takerruin päivien loputtomaan kiertoon, pilvien hiljaisuuteen, sinuun. Sinä olet katveeni ja kätköni.

*

Haukka näkee auringon pallon pyörähtävän taivaanrannan yli, mutta se ei tiedä mitä aika on. Sinä ripustat räystääseen tuulikellon, jotta tiedän palata kotiin.

*

Minä haluan palata, haluan aina palata. Sitä kerron sinulle kerta toisensa jälkeen, sillä silmäsi ovat joskus niin tyhjät, että niiden läpi voisi pudota. Tunnen yksinäisyytesi painon ja voimattomuuden, kun en voi sitä nostaa. Se saa minut kaipaamaan avoimen taivaan vapauteen. Silloin kun haukan ote minusta on tiukka.

Se ei aina halua palata.

Se ei ajattele.

Se unohtaa.

Mutta minun otteeni sinusta on tiukempi.

Me kuljemme läpi metsät ja niityt, kylätiet ja peltomaat, enkä minä unohda sinua vaikka itseni saattaisin unohtaa taivaankaarelle tai järvenselälle, suuntakiveni, kotini.

*

Punainen kettu istuu jäätyneen pensaan lasikiteiden alla. Varmaan haistoi minut ja murheeni jo kaukaa. Tiedän katsoa pois. Kun vilkaisen uudelleen, äitisi seisoo polulla. Hän näyttää aina nauravaiselta, siltä kuin tietäisi salaisia. Hänen vaaleissa hiuksissaan on harmaata, suupielessä itsepintainen ryppy kuten sinulla. Kurkkuani kuristaa.

Puren huuleni vereslihalle, kun kerron mikä sydäntäni niin mustana painaa. Hänen silmänsä hakeutuvat punaisiin pisaroihin.

”Hän ei kertonut. Ei tietenkään”, äitisi huokaisee. Valo vuotaa hänestä pois. ”Suvun salaisuudet pidetään. Mutta joskus se on julmaa. Kohta sinä tiedät muutenkin, joten mitä sen on väliä? Vaihtajat eivät elä kuin ihmiset, vaikka melkein ihmisestä käymme. Ehdimme elää niin paljon, eläimenä ja ihmisenä… Meillä kaikilla on hetkemme. Hetki jolloin tuntuu, että ihmisruumis on väärin rakennettu, eikä vaihdosta voi vastustaa. Hetki jolloin ihmisruumiista tulee vankila. Eikä siihen silloin palata.” Hän tuijottaa tyhjälle taivaalle. ”Luulin, että hänellä olisi enemmän aikaa. Useimmilla on.” Äitisi levittää kätensä terävällä eleellä niin että kirjotun paidan hihat hulmahtavat. ”Katso minuakin tässä, villaa hiuksissa ja pakkasta luissa! Ei se ole oikein. Ei, kun lapseni on jo menossa.”

Katson häntä silmät kaventuen. ”Ei hän vielä ole mihinkään kadonnut!”

Nyt äitisi näyttää vain surulliselta. ”Hänen verensä on vahva. Liian vahva ihmiselle.”

*

Joskus minusta tuntuu, että olen elänyt enemmän elämää haukkana kuin ihmisenä.

*

Elämäni paras päivä, sitä minä en koskaan tunnustanut sinulle, vaikka varmasti arvasitkin. Se kun ensimmäisen kerran haukkana lensin. En tiennyt miten kertoa, en saanut sanoista kiinni. Ei sitä ole tarkoitus kuvata ihmissanoin.

*

Yöllä kuulen viereltäni kynsien rapinaa ja henkäyksen, joka päättyy äkisti. Syvenevässä hiljaisuudessa minun on pakko kurottaa viereeni ja tarkistaa, oletko siinä. Helpotuksekseni tunnen vain tyhjää. Tuuli rämisyttää ikkunaa, joka on jäänyt selälleen. Käperryn röijyn alle ja kiitän onneani siitä, että sinä olet ulkona myrskyssä. Joskus ennen olisin seissyt kalliolla kanssasi kädet levitettyinä, kuvitellut lähteväni lentoon itsenkin, tuntenut miten värisit valmiina lähtöön. Ennen, kun palasit tuoksuen metsältä ja vereltä ja tuulelta, minusta tuntui kuin olisit joka kerta löytänyt minut uudelleen. Vedenväriset silmäsi kirkastuivat kuin olisit nähnyt jotain ihmeellistä. Kai minä iloitsin siitä liikaa, enkä ajatellut, että siinä välissä olisit unohtanut.

*

Pakottava tarve vaihtaa, lentää, paeta tykyttää suonissani, tiedän ettei sitä voi vastustaa, tiedän. Säikyn kättäsi olallani, melkein hyppään nahoistani toiseen nahkaan.

*

Luuni tuntuvat ontoilta. Ehkä ne ovat. Jokaista lihasta särkee. Myrsky heitteli minua kuin räsynukkea, kun tappelin sitä vastaan – sitä ja haukkaa ja lentoa, jolle en halunnut lähteä. Haukka kutsuu minua turhan usein. Se työntää ihmisajatukseni syrjään ja täyttää pääni saalistajan ja saaliin ikuisella kehällä. Kerta kerran jälkeen on vaikeampaa vaihtaa takaisin. Löytää siihen tahto, ihmistahto. Joten minä taistelen vastaan, en ole haukka enkä ihminen. Revin verille ihoni ja mieleni.

Verivana johtaa vuoteelle. Jonkin puoliolennon pyrstösulat ovat levittäneet sen. Nostan käteni silmien tasolle, odotan niiden olevan käppyräiset linnunjalat. Mutta ne ovat tavalliset, arpiset ihmiskädet, kalpeat hämärässä valossa. Minulla on vielä kädet. En saa niitä tekemään sitä mitä pitäisi. Tarraudun vain kiinni tähän muotoon ja odotan, odotan. Pelko kouristaa vatsaani. Missä sinä olet?

*

Seuraan, miten sinä työnnät haukan syrjään kerta toisensa jälkeen. Tätä on elämäni, mitään muuta ei siihen mahdu kuin pieni tupa ja veriset höyhenet ja tuskainen äänesi. Olet sairas, koska et suostu muuttumaan, katoamaan. Sen katsominen sairastuttaa minutkin. Sillä täytyyhän minun olla sairas, kun pyörittelen puukkoa sormissani ja ajattelen, etten voi rakastaa ja vaatia jäämään.

”Enon leuku”, sinä sanoit ja laskit painavan veitsen kämmenelleni. ”Hän käytti sitä, kun ei halunnut juosta mäyränä metsässä. Enkä minä halua lentää haukkana taivaalla, kun sinä olet täällä alhaalla. En halua unohtaa, en…”

Vihani leimahti, että uskalsitkin pyytää minulta tätä, menneet varjot lepattivat silmissäni niin että maailma mustui. Sitten yskänpuuska taivutti sinut kaksinkerroin. Yskit punaruskeita höyheniä ja terävät kynnet kaivautuivat ranteeseeni.

Vaihdos ottaa outoja muotoja. Yritän olla katsomatta.

”Minä en ole valmis”, sanot kaarnankarhealla äänellä, ”en ole valmis.”

Ei kumpikaan meistä ole valmis mihinkään. Sormeni sulkeutuvat puukon ympärille. Muistan taas aseen painon käsissäni. Sinä et tiedä, hymyilet minulle kyynelien läpi.

*

Annan itseni ajatella taivasta, tuulta siipien alla, tunnen sen sormissani ja varpaissani, siipisulat tunkevat ihon läpi.

*

Aina kun kuvittelen ymmärtäväni sinua, sinä leiskahdat uuteen suuntaan, näytät uuden kirjavan vuorin takissa. Jos minulla ei olisi ollut siipiä, en olisi koskaan pysynyt perässäsi.

*

Näytät siltä kuin haluaisit karata, kun kumarrun suutelemaan sinua, silmäsi vilahtavat avoimeen ikkunaan. Kätesi asettuvat vyötäisilleni kuin omasta tahdostaan. Tuijotat minua niin suurin silmin, että ne muistuttavat jo linnun silmiä. Pehmeä höyhenpeite on kiivennyt poskillesi. Silitän sitä sormellani ja käännyt kosketukseen, kunnes pudistat päätäsi.

”Miksei?” minä sanon. Näytän rannesuojaa, jota käytimme metsästysretkillä. Harteillani minulla on nahkainen takkisi, olen jo kietonut itseni sinuun. Tiedän, että haistat sen. ”Minä olen meistä se, joka muistaa. Ja minä tahdon jotain muistettavaa.”

Jokin vieras virtaa minussakin, kanervien ja kosteikkojen öinen pimeys, jäätyneiden puolukoiden värisyttävä kirpeys. Tuijotan sinua haastavasti, kun pitäisi sääliä. Otteesi tiukentuu, painat minut itseäsi vasten. Seuraan muutosta kasvoillasi, kun rakastelemme. Otteesi ihmisestä herpaantuu. Eläin on ihon alla ja päällä. Minun allani ja päälläni.

*

Irrallaan kaikesta tuoksusi ympäröimänä, meidän tuoksumme, me.

*

Hengitykseni ei tasaannu. Jokainen jäseneni on tulessa. Tunnen kätesi hiuksillani, höyhenilläni.

”Mene vain,” sinä sanot. ”Mene. Minä muistan sinut.”

En ymmärrä sanoja, mutta ne pyyhkäisevät ylitseni kuin viileä tuulenvire. Olen vapaa. Olen aina ollut vapaa.

Päästän irti ihmisestä ja se on kaunista ja nopeaa, en tunne kipua kun haukka asettuu ylleni.

*

Punaruskea haukka tarkkailee minua ikkunalaudalta. Ikkuna on auki, jätin tarkoituksella. Luulin, että pyrähtäisit siitä ulos ja karkaisit taivaalle. Ajattelin, että ehkei minun tarvitsisi edes nähdä sitä. Sinä olit niin hyvä vaihtaja, kun halusit olla, silmänräpäys riitti.

Nyt tuijotan leukua kädessäni, haukkaa ikkunallani. Käteni tärisee. Silmät, silmät, niistä sen näkee. Astun lähemmäs, eikä haukka pakene minua. Sen silmät ovat sinivihreät niin kuin sinulla, linnunsilmät. En näe niissä tunnistamisen merkkejä. Tiedän, mitä lupasin tehdä. Mutta sitä sinä halusit, kun olit ihminen. Mitä minä tiedän linnun tahdosta? Luulen, että se haluaisi elää.

Viskaan puukon ulos ikkunasta.

”Sinä varmaan haluaisit nokkia minulta silmät päästä,” sanon. ”Jos olisit ihminen. Mutta tätä lupausta minä en pidä. Tiedätkö mitä teen? Minä lähden kaupunkiin, jos sellaisen vielä löydän. Jätän sinun kirotun sukusi ja näiden taivaiden painon. Minä kaipaan vaihdosta. Kuka tietää? Voinhan minä olla vaikka raskaana.”

Haukka ei koskaan jätä minua.

_____

Suvi Kauppila on turkulainen kirjoittaja, joka pitää vaihtoehtohistoriasta, hävyttömästä intertekstuaalisuudesta ja teestä. Hänen kirja-avautumisiaan voi lukea Paperiaaveet-blogista.