Pirja Hyyryläinen
Metsän reunaan ilmestyi hahmoja. Ne kiertelivät, vaanivat, muodostivat saalistusketjun. Veeran suonissa pauhasi. Näin oli aina ollut: joku lauma löysi tiensä tilalle, haistoi saaliin houkuttelevan tuoksun. Mummu oli suojellut lampaitaan, harmaksiaan, mutta Veera ei osannut loitsia suojaavaa kehää niiden ympärille. Hän ei ollut ehtinyt oppia kaikkea, mitä olisi pitänyt.
Sudet olivat ulvoneet läpi yön. Halla-aamu valkeni varvikoilla matavaan sumuun, lahkeet viistivät kastetta. Usva tiivistyi pisaroiksi mummun vanhalle lampolatakille. Montako yötä hän jaksaisi?
”Minua ette täältä häädä”, Veera mutisi ja hätkähti sanojaan. Ne olivat totta. Ei, häntä ei ajettaisi pois. Hän käveli lampaiden ja susien väliin.
*
Veera oli tavannut isänsä illallisen ääressä viimeksi kuukausi sitten. Valkoisten pöytäliinojen äärellä he vaihtoivat kuulumisia ja juttelivat arjen sattumuksista. Oikeasti isä kuulosteli matalia taajuuksia, jotka paljastaisivat, ettei Veera ollutkaan asettunut kaupunkiin.
”Miten opintosi sujuvat?” isä kysyi leikatessaan palan pihvistä. Veera katsoi, kuinka isä laittoi sen suuhunsa, ja leuat alkoivat jauhaa. Aataminomena pompahti isän nielaistessa.
Harmittomiin sanoihin kätkeytyi kysymys, tunsiko hän vielä vaarojen kutsun. Tietenkin hän tunsi, kaikki heistä tunsivat. Toiset vain kielsivät sen ja hakivat lääkäriltä reseptin vaimentaakseen epämääräiset tuntemuksensa. Osa kantoi kassikaupalla viinejä kotiinsa maistellakseen niitä kuten eurooppalaiset. Et sinä mikään eurooppalainen ole, kuulut vaarojen kansaan, hän oli ajatellut äitinsä selittäessä Beaujolais nouveau -tastingin hienouksia. Äiti ei ollut huomaavinaan hänen katsettaan, vaan kiillotti tarmokkaasti viinilaseja ystävättäriään varten.
Veera olisi halunnut takaisin sukutilalle, kauaksi lattekahviloista ja ratikan kolkkeesta. Mummun kuoleman jälkeen tila oli ollut tyhjillään. Se oli tuntunut menettäneen mummun lisäksi myös tarinat, joita tämä oli kuullut esiäideiltään ja kertonut eteenpäin Veeralle ja hänen äidilleen. Kertomuksia metsästä ja sen hengistä, lampaista ja susista, matkanteosta ja suden vatsasta selviämisestä. ”Sinä elät tarinat eläviksi”, mummu oli lohduttanut pientä Veeraa, joka ei ollut ymmärtänyt kaikkea kuulemaansa.
Suvusta kukaan ei ollut halunnut palata korpeen, kun köyhyydestä ja pakanauskosta oli kerran päästy pois. Nyt he asuivat kivitaloissa etelän isoissa kaupungeissa ja työskentelivät avokonttoreissa. Vanhakantaiset kunnianimet olivat vaihtuneet byrokratiaa kalskahtaviksi titteleiksi.
”Valmistun kohta kandidaatiksi”, Veera sanoi ja joi vesilasista. Isä nyökkäsi tyytyväisenä. Veera tiesi, että isää kiinnostivat vain pinnalliset kuulumiset, jotka todistivat hänen kaupunkilaistuneen.
”Näytät väsyneeltä. Syötkö kunnolla?” isä jatkoi. Veera siveli leivälle yrttitahnaa. Isä ei antanutkaan heti periksi. Tämä olisi pitänyt arvata, sillä kevät lähestyi rytinällä. Isä pelkäsi hänen tuntevan sen kehossaan.
Niin hän tunsikin. Yöt kuluivat unettomina ikkunan ääressä istuen ja etsien tähtien loistetta valosaasteen keskeltä. Ja se kutsu! Se tuli pohjoisesta, ja hän kuuli sen voimakkaana kuin olisi ollut aivan vieressä. Tuttu vaara halusi hänet takaisin. Mummu oli asunut siellä kuolemaansa saakka, ja nyt metsä huusi menetystään. Vaara tarvitsi sinne jonkun heistä, ja ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin siellä ei asunut ketään. ”On aika elää nykyajassa, siirtyä kokonaan kaupunkiin”, eno oli todennut mummun muistotilaisuudessa. ”Meitä ei enää pohjoisessa tarvita.” Eno oli ollut väärässä, ja Veera tunsi sen sydänalassaan.
”Syön usein yliopiston ruokalassa. Sieltä saa monipuolisia lounaita”, Veera sanoi ohittaen isän huomion väsymyksestä. Onneksi isä ei huomannut, vaan jatkoi syömistä.
He rupattelivat niitä näitä, kunnes tuli kahvin vuoro. Isä katsoi hetken cappuccinoaan, sitten maistoi sitä. Hän vaikutti nyt hajamieliseltä. Veera odotti, että isä saisi ajatuksensa koottua.
”Ajattelimme tuossa suvun vanhimpien kanssa, että kun jäät sulavat, niin sirottelemme mummun tuhkat mereen”, isä sanoi ja katsoi Veeraa tutkivasti. ”Me asumme kaikki täällä, joten mummun maallisen tomun ei tarvitse olla pohjoisessa. Luontoon hän palaa meressäkin.”
Veera jähmettyi, eikä hetkeen nostanut katsettaan. Hän ei ollut tiennyt, että tuhkat oli tuotu etelään. Mummu kuuluu omille mailleen! Pelkkä ajatus siitä, että mummu oli viety pois kotoaan, oli kauhea.
”Ilmoitan hyvissä ajoin, milloin laskemme tuhkat.”
Veeran sisällä liikahti. Hän katsoi isäänsä ja nyökkäsi. Isä joi kahvin loppuun sen näköisenä, että asia oli nyt käsitelty.
Isä oli töissä, kun Veera ajoitti käyntinsä äidin järjestämään viininmaisteluiltaan. Äiti touhusi tarjoamisten ja kattauksen kanssa eikä juuri kiinnittänyt huomiota tyttäreensä. Veera livahti yläkertaan. Käytävällä hän pysähtyi miettimään. Minne isä olisi laittanut mummun tuhkat? Ei makuuhuoneeseen, eikä kylpyhuoneeseen. Siivouskomero olisi häväistys. Isän työhuone oli ainut vaihtoehto. Veera hiipi ovesta ja sytytti valon. Tutun partaveden tuoksu leijaili huoneessa ja sai hänen sykkeensä nousemaan, vaikka isä oli toimistollaan.
Työpöydän kaapeissa ei ollut mitään, mikä muistuttaisi uurnaa. Kirjahyllyssä ei ollut mitään soveliasta säilytyspaikkaa. Jäljelle jäi oven taakse jäävä kaapisto.
Alakerrasta kuului kolahdus ja suvun käyttämiä vanhoja manauksia. Veera virnisti. Vuodet kaupungissa eivät olleet hioneet kaikkea vaaralaisuutta äidistä pois. Pöydässä saattoi olla leipää ja lasissa viiniä, mutta eletty elämä korvessa nousi välillä pintaan.
Veera löysi etsimänsä. Musta uurna ei tuntunut kevyeltä eikä painavalta. Hän avasi kannen varoen ja kaatoi tuhkat mukanansa tuomaan peltirasiaan. Metsäkurjenpolvet ja heinätähtimöt koristivat aikojen saatossa patinoitunutta tummanvihreää kantta. Veera oli varma, että rasia olisi ollut mummusta kaunis. Seuraavaksi hän otti repustaan pussin ja tyhjensi sen vuorostaan uurnaan. Kukaan ei huomaisi vaihdosta. Muistotilaisuudessa pohjaan laskeutuisi hiekoituspölyä. Mereen kaupunki sen joka tapauksessa kippaisi aurauslumien seassa.
Mummu repussaan hän meni keittiöön. ”Mun pitää nyt mennä. Kouluhommia.”
Äiti nyökkäsi kiiltävin silmin. Veera haistoi hänen jo aloittaneen viinipullon vajentamisen. Ystäviensä edessä äiti pitäisi täydellisen ulkokuorensa, mutta itkisi yöllä ikkunan ääressä kaipuutaan. Oli ikävää, että hänen piti turruttaa tunteensa alkoholilla. Veera antoi hänelle lämpimän halauksen. Äiti rutisti häntä pitkään kuin olisi tiennyt hänen aikeensa.
Junamatkan, tuntien bussissa istumisen ja kilometrien kävelemisen jälkeen Veera oli perillä. Keuhkot olivat patikoinnin aikana täyttyneet raikkaasta ilmasta, ja keho tuntui lämpimältä. Pitkästä matkasta huolimatta hän tunsi itsensä virkeämmäksi kuin aikoihin. Vaaralle kavutessaan hän oli tuntenut värähdyksen ylittäessään näkymättömän rajan, joka sulki sisäänsä hänen sukunsa ikiaikaiset alueet. Olo oli ollut heti kotoisa. Ikihonkien latvustojen lempeä humina oli tuudittanut hänet lapsena uneen, ja aikuisena kaupungissa hänen oli pitänyt vain palauttaa ääni mieleensä, niin hän oli nukahtanut. Sydämen syke rauhoittui, kun se asettui ympäröivän luonnon rytmiin.
Pihassa hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Sitten hän katsoi taloa, maata, metsää ja taivasta, jokaista vuorotellen, ja kajautti niin kovaa kuin pystyi: ”Minä olen tässä!”
Luonto hiljeni hetkeksi, kuunteli kaikua. Sitten se vastasi. Valtava tuulenpuuska vyöryi metsän läpi, kietoutui vartalon ympärille ja oli kaataa hänet, korpit lennähtivät taivaalle ja hirvet ryskäsivät puskissa. Kaukaa kuului karhun karjuntaa, ja sudet ulvoivat. Sitten tuuli tyyntyi ja eläinten äänet hiljenivät.
Veera laski mummun ruohikolle. He olivat kotona.
Seuraavana aamuna Veera peseytyi pihassa kylmällä kaivovedellä. Iho oli kananlihalla. Hän pukeutui nopeasti ja veti saappaat jalkaansa. Ilma ja vesi olivat olleet hänen ihollaan, seuraavaksi oli maan vuoro. Hän kaapaisi sormellaan mutaa ja piirsi otsalleen ja poskilleen mummun aikoinaan opettamat kuviot. Sitten hän kääntyi kasvot aurinkoon päin. Kaukainen tuli kuivatti merkit ja antoi keholle sen kaipaaman lämmön.
Uurna kainalossaan hän käveli metsään. Pienellä aukiolla hän otti pussin ja sieltä kämmenellisen tuhkaa. Hän nosti kätensä ylös, ja tuuli tarttui tomuun. Se tuprahteli neljään ilmansuuntaan, joiden huomaan Veera kertoi laskevansa mummun. Hän käveli kalliolle, jolla oli pienenä istuskellut isoäitinsä kanssa kuunnellen tämän tarinointia. Veera antoi hänet alkuvoimien huomaan. Sitten hän käveli metsälammelle, jossa he olivat käyneet yöuinneilla ja kertoi metsänhengille tuoneensa mummun kotiin. Rituaali toistui, kunnes hän oli kävellyt vaaran laen ympäri ja oli jälleen pihassa.
Oli tyyntä. Aurinko lämmitti leskenlehtiä. Kimalainen pörräsi ohitse. Puro solisi ojanpohjalla. Maa tuoksui, ja multa kihisi elämää.
Oli aika hakea eläimet.
*
Heillä oli aina ollut harmaksia. Mummu opetti karstaamaan ja kehräämään niiden villaa. Kuitu pyöri lapsen käsissä muhkuraisena eikä asettunut kauniiksi langaksi, kuten mummun nivelrikon runtelemissa sormissa. Miten kaunista lankaa mummu tekikään, Veera mietti. Syksyllä olisi hänen vuoronsa opetella yhtä taitavaksi kehrääjäksi.
Jos lampaat selviäisivät siihen saakka. Veera pyyhki räkää kynsikkäisiin ja rauhoitteli levottomia eläimiä.
Susilauman johtaja lähestyi sumun seasta ja ärisi hampaat irvessä. Veera alkoi vapista. Hän oli toiminut vaistonsa varassa, mutta nyt hän ajatteli ensimmäistä kertaa, olisiko pitänyt pysyä kaupungissa ja elää kaukana luonnosta. Sitten joku lampaista määkäisi kauhuissaan, ja hän ryhdistäytyi. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin itsensä, ja jos hän kuolisi puolustaessaan lampaitaan, sitten niin kävisi. Vaaralaiset eivät väistäneet.
Peto kyyristyi ja jännitti lihaksensa. Kun se loikkasi hänen kimppuunsa, Veera suoristi vaistomaisesti käsivartensa suojakseen.
Aika hidastui ja venyi. Susi aukaisi kitansa piinaavaan hitaasti. Veeran sydäntä puristi, kun hän katsoi kätensä katoavan terävien hampaiden väliin. Minä epäonnistuin ja kuolen.
Hänen kätensä jatkoi matkaa suden kitaan, sitten nieluun, hänen päänsä, hartiansa ja vartalonsa jalkoja myöten katosi suden sisään.
Vatsassa Veera nousi seisomaan ja tunsi eläimen ympärillään. Susi oli pysähtynyt ja kuunteli vatsastaan kuuluvia ääniä ihmeissään. Maha tärisi Veeran nauraessa katketakseen. Hän oli kuin Joona valaan vatsassa! Remakka sai vatsan pullistelemaan, ja susi alkoi vinkua. Lauma kerääntyi kummissaan johtajansa ympärille. Eläin hytkyi ja sen kidasta kuului omituista, katkonaista ihmisten ääntä.
Seuraavaksi Veera alkoi murista ja puskea nyrkeillään vatsan seinämiä. Lauman jäsenet kääntelivät korviaan, kun murina kantautui johtajanaaraan suusta samalla kun puskut saivat sen hoipertelemaan puolelta toiselle. Sitten Veera alkoi rähistä ja ulvoa. Muut sudet vinkaisivat kuullessaan johtajansa oudot äänet ja pötkivät pakoon. Veera tunsi suden sydämen hakkaavan ja aisti sen laskevan alleen. Eläin ei ymmärtänyt, mitä tapahtui.
Nyt riitti. Hän alkoi nousta pois suden vatsasta kädet ja pää edellä kuin olisi sukeltanut metsälampeen. Hän mätkähti laitumelle pedon lämmöstä höyryävänä. Susi tajusi vapautuneensa, kääntyi ja pinkoi minkä käpälistään pääsi ulisten itsesäälistä.
Veera seisoi vaaran laella susien ja lampaiden välissä. Ei hän tiennyt osaavansa tuollaista, ei mummu ollut antanut ohjeita. Häntä alkoi taas naurattaa. Hän oli syöksynyt suden suuhun! Ehkä heille kaikille olisi tilaa, saalistajille, saaliille ja suojelijalle. Lampaat katselivat häntä hämmennyksissään, mutta alkoivat sitten syödä ruohoa.
Veera kietoi lampolatakkia tiiviimmin ympärilleen. Ei hän tiennyt, mitä tästä kaikesta tulisi, onnistuisiko hän vai katoaisiko viimeinenkin vaaralainen kaupunkiin.
Yhden asian hän kuitenkin tiesi.
Sanat vyöryivät vaaran viertä, ja niiden kaiku nousi seuraavaa, kun hän sanoitti oman alueensa:
”Minä olen tässä!”
Pirja Hyyryläinen on jyväskyläläinen spefiseikkailija ja syksyn 2023 esikoiskirjailija. Häneltä on julkaistu lukuisia novelleja, jotka luotaavat scifin, fantasian, uuskumman ja kauhun ulottuvuuksia. Kirjailijanimellä Iiris Leimu julkaistava esikoisromaani Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia (Lind & co) on uusi aluevaltaus, jossa liikutaan romanttisen viihteen kentällä.
Varjorikko 