R. J. J. Berghäll

Marjo tuijotti kaivannon pohjalle vierellään vaitonainen projektipäällikkö. Vaikka molempien harvinainen loma oli keskeytynyt työmaan haaverin takia, Marjo nyökytteli päätään rauhoitellen — shh, shh, kaikki hoituu. Markus taas keskittyi tuijottamaan kansiotaan suu ilottomalla tötteröllä.
“Mitäs minä nyt oikein katson tässä?” Marjo kysyi tarpeeksi odoteltuaan ja kahmaisi kansion haltuunsa. LVIS-piirin V-osuuden pääinsinöörinä hän oli tilanteesta vastuussa.
“Sukitetta.” Markus tarjosi arvaustaan, kuten aina, totuutena.
“Ai jaha”, Marjo sanoi ja mietti, kuinka jatkaa. Hänestä tällaisia asioita ei pitänyt joutua sanomaan ääneen, mutta hän viritti silti sävynsä joviaaleimmilleen.
“…Mielestäni sukite on kovaa.”
“Paska siellä velloo”, Markus ärähti. “Paskaa ja painetta, mitä lie. Sukitettu liian ahtaaksi ja nyt repeää hetkenä minä hyvänsä.”
“No ei taatusti—” Marjo korjasi sävyään. “Tarkoitan, että tuo ei kyllä ole mitään epoksia. Tuo näyttää—”
“Niin näyttää, ihan älyttömältä. Mutta ei se voi olla mitään muuta kuin sukka.” Markus osoitti laserkynällään seinämää, johon putki katosi. “Ja se tulee runkoputkesta asti”, hän lisäsi ikään kuin valotäplän tanssittaminen olisi tarkkaakin mittausta.
Marjo hymähti, painoi kypärän päähänsä ja luisui kuopan pohjalle. Putki oli haljennut pitkin pituuttaan, revennyt… Räjähtänyt, väitti Marjon takaraivo. Lähes koko kuopan pituudella lojui vanhan putken kappaleita ja sirpaleita. Kaivannon pohja oli siltiniin kuiva kuin se normaalina maaliskuun päivänä voi olla näin kaukana pohjavesistä.
“Den glider in, den glider in —” Puhelin soi ja sai molemmat hätkähtämään. Reunalle jäänyt Markus katsoi laitettaan ja tuhahti. “Yyteehoo”, hän sanoi irvistäen. “Otatko tupakan?”
“Kunhan pääsen täältä.” Molemmille oli vuosien varrella kehittynyt pavlovilainen yhteys ympäristöterveydenhuollon yksikölle puhumisen ja nikotiinintarpeen välille.
Marjo kompasteli lohkareiden yli, kunnes pystyi laskemaan kätensä putkelle ja toisen käden murtuneiden seinämien alta paljastuneelle pinnalle. Hän kuljetti sormiaan nahkamaisella kyljellä. Vaikka materiaali näytti sileältä, Marjo tunsi jotenkin silittävänsä sitä vastakarvaan.
Se oli maha. Ankeriaan maha, tai majavan häntä, jolla ilta-aurinko kimalteli kuin meikistä väsyneellä luomella. Ja lihaisan seinän takana vesi virtasi normaalisti, kertoi Marjon kämmen. Jätevesilinja toimii täydellisesti, hän kirjoitti mielessään raporttiin, siltäkin osin missä sitä ei ole.
“Pirun moraalinvalvojat”, Markus huomautti jostain hänen takaansa, kilisevä ja laulava puhelin taas kädessään. Hiljennettyään sen hän sytytti uuden tupakan. “Minä en jaksa niille jutella, tehkööt omat mittauksensa. Mistä vetoa, että se sukka on tehty jostain asbestista ja vankien kynsistä. Ja parveketupakoinnista, tietty. Älä koske siihen. Kestääkö se? Älä koske siihen”, mies toisti.
Marjo laski korvansa putkesta roikkuvalle mahalle. “Mielestäni sukite ei hengitä”, hän mumisi.
Marko huokaisi raskaasti. “Ei tietenkään. Koko kaupunki haisisi paskalle.”
Nyt soi Marjon puhelin. “Raita”, hän vastasi vanhasta tottumuksesta äänellä, jonka kantama oli kaksikymmentä senttimetriä. Lääkärit ja lapset soittelivat hänelle usein asioista, joista Markukset eivät halunneet tietää.
“Marjo Raita?” kuului hentoinen kysymys.
“Se. Kuule nyt ei ole hyvä het—”
“Jos Markus Kahila on siinä, niin viitsitkö sanoa sille, että rauhoittuu ja että asia on hoidossa”, soittaja kehotti. “Mitä hän sanoi putkesta?”
“Että tää johtuisi sukituksesta”, Marjo sanoija rypisti kulmiaan. “Kuka siellä on?”
“Ympäristöterveys. Sano sille, että se on oikeassa ja että lähtee kotiin vaan.”
“Ei taatusti ole!”
“Ei tietenkään ole, meillä on kuvat siitä. Kunhan saadaan Maukka pois sieltä niin minä koukkaan sut kyytiin. Pysy siellä työmaalla, sinne tulee kohta meidän väkeä ja koneita. Mutta tule pois sieltä kuopasta äläkä koske siihen juttuun.”
Marjo irrotti säpsähtäen kätensä putkelta ja astui kauemmas. Hän katsoi puhelinta kädessään, vaikka se vaikeni jo. Heikotti, eikä hän muistanut mikä metallipilleri tänään oli vielä syömättä.
“Joko ne soittelee sullekin?” Markus kysyi huuliaan mutristellen. “Ketä voi tällainen kiinnostaa. Joku paikallispoliitikko kuitenkin —”
“Kuule, lähe sinä vaan mökille”, Marjo lauleli kaivannon pohjalta. “Anna minä hoidan.” Hän hymyili rohkaisevasti ja heilutti kädellään kunnes Markus oli autollaan. Shh, shh.
*
Vartola, näytteenotto. Kadenius, uimavedet. Riina, turvallisuus. Lampi, eläintaudit. Harmaakasvoisia ihmisiä sekä jakuissa että haalareissa oli kokoontuneet syvälle kallion sisään louhittuun laitokseen, pieneen varastohuoneeseen. He istuivat kuluneiden työpöytien takana epäergonomisiksi julistetuilla tuoleilla, jollainen Marjollekin osoitettiin. Kaiken keskellä oli piirtoheitin ja sen päällä kalvo.
Pehmeä-ääninen Jaana, joka oli hakenut Marjon pienellä, iloisenvihreällä autolla, seisoi ovella ja laski sisääntulijoita. Viimeisenä hänen ohitseen livahti Greta Ros, jota Marjo ei olisi virttyneen tuulipuvun ja sen kauluksella lepäävien helmikorvakorujen perusteella arvannut jätevedenpuhdistamon johtajaksi.
Jaana lukitsi oven ja sulki valot.
Piirtoheitintä hermostuneena kierrellyt laborantti — takkinsa perusteella “Jo” — oli selvästi iloinen uudesta jäsenestä salaseurassaan. Hän katsoi suoraan Marjoon näpsäyttäessään vanhan apparaatin päälle.
Marjo ei sanonut mitään, koska ei tiennyt, mitä Jo häneltä odotti. Hän ei ymmärtänyt näkemästään mitään. Seinälle heijastui tuhruinen ja raapiutunut kopio useista yhteensovitetuista kartoista, kortteleista ja niitä läpäisevistä putkistoista. Laborantti yritti tarkentaa kuvaa, samalla kun yleisö pikkuhiljaa laukesi rauhattomuuteen, jota se oli pidätellyt melko ohuen virallisuuden kuoren alla.
“Tämä on ihan liian muinainen tapa säilyttää tai välittää yhtään mitään tietoa”, yksi valitti.
“Nettiinkö sinä tän laittaisit?” kivahti toinen. “Ei tästä saisi olla tämänkään vertaa todisteita!”
“Tämä keskustelu on jo käyty”, Jaana muistutti ovelta, hymyillen, rauhoitellen, nyökytellen päätään. Shh, shh, kyllä minä hoidan. Marjo muisti hengittää ja suoristi selkänsä.
“Missäs se tämänpäiväinen sattuikaan?” Jaana kysyi vaikka tiesi taatusti asiasta enemmän kuin Marjo.
“Koskelan ja Vanhansataman kulmassa”, tämä vastasi varovasti.
Laborantti avasi sinisen tussin ja tuhersi kalvon yläkulmaan pisteen. Kartan putkista ehkä kolmasosa oli väritetty sillä sinikynällä, ja alareunassa väri peitti jo putkien välit, kokonaiset puistot ja korttelit niin kuin kaupunki olisi peittymässä verinoroihin — tosin terveyssidemainoksessa. Työmaan piste yhdistettiin monen käännöksen ja haaran kautta suureen ruudukkoon, jonka alla luki Hanako.
“Hanako?” Marjo kysyi kulmiaan kohottaen.
“Maailman vanhin koi-karppi”, kertoi innostunut ääni takavasemmalta. Huoneeseen levisi jälleen väittelyn sorina, tällä kertaa ystävällisempi.
“Oikeasti sen pitäisi olla Porkkana”, nurisi Lampi, eläintaudit. “Karppi on pitkäikäinen, mutta kultakala se on joka vain kasvaa ja kasvaa. Carrot on hirveä leka.”
“Putkityyppien mielestä oli hauskaa, että se on hana-lapsi. Minusta sen olisi pitänyt olla Ariel”, sanoi yksi vartijoista kädet puuskassa.
“Ariel?” Marjo alkoi olla jo todella hämmentynyt ja se näkyi. Piirtoheitin naksahti kiinni, ja Hanakon pohjapiirros katosi kahteen salkkuun: kartta oli yhdellä kalvolla ja sininen ristikko, kuin mustetahratesti vohveliraudassa, toisella. Yksinään molemmat vaikuttivat täysin harmittomilta.
Jaana taputti Marjoa kevyesti olalle ja viittilöi oveen päin. “Ehkä on parempi käydä altailla.”
*
Pulputtavan lauman johdattama Marjo hieroi ohimoitaan kävellessään pitkinlaitoksen kelmeästi valaistuja käytäviä.
“Saatat huomata”, Greta Ros narisi Marjon olkapään takana, “että minun laitokseni ei haise.” Johtajan ylpeys tuntui siunaavan koko joukon ja ylentävän vesilaitoksen katedraaliksi. Marjo ei voinut olla nyökkäämättä tälle kunnioittavasti.
He tulivat oville, jotka aukesivat suureen luolaan. Sen lattiat olivat teräksistä ritilää ja ilma läpinäkymätöntä höyryä. Marjo huomasi astuneensa ovista yksin; muu seurue hiljeni ja jäi jälkeen, viittoen ja nyökytellen rohkaisuja. Vesi liplatti ja loiskahteli sumun sisällä. Kattoa tai seiniä ei näkynyt. Marjo erotti kaiteen siluetin, tarttui siihen ja eteni molemmat kädet kylmää metallia puristaen. Huuru oli täynnä muistoja. Märkää koiraa, sadepäivää, savea ja hapertuneita kumisaappaita. Niitä magnesiumpillereitä, jotka maistuvat urinaalikakkusilta. Tulitikkuja. Valkoviiniä. Penisilliiniä.
Marjon käsi pysähtyi kaiteella johonkin pehmeään — ja yhtäkkiä hän käveli sen sisään, sitä oli kaikkialla. Hän parkaisi ja repi kasvoiltaan ja kaulaltaan pitkiä, märkiä jouhia. Hänen takanaan toiset nauroivat katketakseen, jopa Jaana kikatti Marjon nostellessa kosteita tukkoja inhosta vääntelehtien.
Yhtäkkiä rihmat lipesivät hänen otteestaan ja läiskähtivät alas altaaseen, kun vedessä kääntyi jokin suuri, suunnattoman raskas ja lohenpunainen. Allas velloi vaahtoisena, ja näkyviin nousi hahmo kuin huojuva pylväs, kärkeä kohti kapeneva, keskeltä kahdesti taipuva. Ja toinen. Marjo astui lähemmäs reunaa ja kurkotti nähdäkseen höyryn läpi.
Marjon edessä kohosi kaksi valtavaa, vetistä sormea, ja lattiaritilän alla aukesi kokonainen kämmen. Hiukset — sillä sitä kaikkialla roikkuva, vihertävä verkko oli — olivat kiertyneet ranteen ympäri ja sormien väleihin. Vedessä kiemurteli ja tanssi vyyhdeittäin kiharoita. Marjo seurasi niitä katseellaan kohti altaiden seiniä ja niistä aukeavia tunneleita, joihin Hanakon massiivinen kyynärvarsi katosi.
Greta tepsutti Marjon luo kaiteelle ja nosti ruttuisen kätensä jättiläissormen kärjelle. Sormi koukistui vastaan ja Marjo kuuli vanhuksen sopottavan sille arkisia pikku asioita.
Lampi töni lempeästi Marjon kauemmas päästäkseen toiselle sormelle. Hän ujutti hyljemäiseen lihaan pienen neulan ja täytti rutiininomaisesti pari näyteampullia.
“Hanako on usein heikossa kunnossa laajennuttuaan”, Lampi selitti.
“Se… kasvaa?” Marjo kysyi. “Kuin kultakala?”
“No juu, tosin joillakin komplikaatioilla. Viemäriveden rasva, hormonaaliset heilahtelut. Ehkäisylääkkeet, viagrat ja steroidit—“ Lampi aloitti.
Joku muu jatkoi listaa: “Muovit, patterit, rotat ja putkenavaajat.”
“Sitä voisi kai kutsua elävien poikasten synnyttämiseksi”, Lampi sanoi, “mutta kyse taitaa ennemminkin olla kantasolukasvaimista.”
Laborantti Jo kiiruhti paikalle tuohtuneena. “Ei ole tarvetta spekuloida”, hän soimasi aiheeseen selvästi väsynyttä kollegaansa.
“Ei, ei toki”, Lampi myönsi. “Kutsumme ilmiötä mieluummin eräänlaiseksi biokalvoksi.”
Jo kaappasi aiheen intoaan pidättelemättä. “Se on parempi kuin mikään muu eurooppalainen suodatusjärjestelmä!”
Marjo katsoi häntä ympäröivää joukkoa ja haukkoi henkeä. “Ette voi olla tosissanne.”
Jaana levitti kätensä ja pudisti päätään. “Hanako on voittamaton”, hän huokaisi. “Sen alueella on lähes nollapäästöt.”
“Mutta tuo on käsi! Sillä on pakko olla jossain pää… kasvot… sen täytyy…”
“Ei sen täydy mitään, mitä me emme tiedä”, laborantti korjasi kärsivällisesti. “On hyvin arroganttia antropomorfisoida ei-ihmisiä. Jos se ei hyötyisi tästä… mutualistisesta suhteesta jotenkin, se olisi varmasti lähtenyt jo kauan ennen kuin kasvoi solmuun niin monesta paikasta. Se on täällä pysyvästi nyt. Ja se on ainutlaatuinen.”
“Ainakin toistaiseksi”, sanoi Greta ja kääntyi takaisin helmiäisestä kiiltelevän kynnen puoleen.
*
Vain viisi kuukautta Marjon siirtymisestä Ympäristöterveyden suunnittelijaksi LVIS-piiri hajosi ja sulautui hiljaa suurempiin tekijöihin. Kerran Marjo pysähtyi kotimatkallaan avaamaan tavattoman paksua sumua päästelevän viemärinkannen. Sumun hälvetessä hän näki vedenpinnan alla ruusukultaisen silmän. Sen pupilli pieneni olemattomaksi syysillan laventelikajossa ja laajeni sitten taas, katse lukittuneena kannen avaajaan. Marjon tuijottaessa alas sanattomana, putosi hänen korvansa takaa illaksi säästetty savuke. Sen lätsähtäessä veteen Marjo huomasi muutkin kaivossa kelluvat roskat, hätääntyi, kiljaisi kirouksen ja haroi sydän kurkussa kohti veden pintaa.
“Ei ei ei ei… Anteeksi! Anteeksi!”
Mutta suuri silmäluomi sulkeutui hitaasti, rauhoittavasti, kaksi kertaa.
Shhhh. Shhhhhhh.