Hakija

Maija Nyström

– Tulin hakemaan sinua.

Inkan vieressä seisova tyyppi oli lyhyt ja leveähkö. Huppu varjosti kasvoja, jotka olivat vaatteiden tavoin kosteat sateesta. Mustat silmät tuijottivat suuren, litteän nenän yläpuolelta.

Inka vaihtoi vaivautuneena painoaan jalalta toiselle ja toivoi, että bussi tulisi pian. Tienoo oli rauhallinen, eikä muita ollut lähistöllä, mihin vaikutti varmasti myös sitkeänä koko päivän tihuuttanut sade.

– Tulin hakemaan sinua, kaveri toisti.

Kaukaa vasemmalta näkyi olevan tulossa iso auto. Olisipa se bussi. Inka vilkaisi vieressä seisovaa tyyppiä ja ajovaloista rohkaistuneena avasi suunsa:

– Mä oon nyt menossa bussiin. En kerkee mihinkään muualle.

Toisen odottajan ilme ei hievahtanut. Vain suuren nenän sieraimet värähtelivät vähän. Inkan nenään ainoa haju tuli kuitenkin tästä tyypistä itsestään. Se oli märän koiran haju. Kun bussi tuli, Inka kiipesi nopeasti sisään. Huppupää jäi seisomaan sateeseen.

Bussissa oli muutama muu matkustaja. Keskiosassa seisoi nainen lastenvaunujen kanssa. Harmaapäinen mies istui taaempana ja pikkupoika notkui takapenkillä. Inka valitsi ikkunanvieruspaikan pysäkin puolelta tietä, vaistomaisesti mahdollisimman kaukaa kaikista muista, jotka olivat jo asettuneet mahdollisimman kauaksi toisistaan.

Inka olisi halunnut nähdä, jäikö pysäkkiseuralainen odottamaan seuraavaa autoa vai jatkoiko matkaa, mutta tätä ei enää näkynyt pysäkillä. Ehkä kaveri huomasi olleensa väärässä paikassa, tästähän ei kulkenut kuin tämä yksi linja. Tai sitten se oli vain joku perushullu päiväkävelyllä sateessa.

Tulin hakemaan sinua.

Vilu värisytti Inkaa, sade oli päässyt läpi ohuesta päällystakista. Ei ollut vielä kesä, vaikka huhtikuun alku olikin ollut lämmin. Inka pälyili ulos, jotta osaisi jäädä oikealla pysäkillä. Hän ei muistanut reittiä treenipaikalle vielä tarkkaan. Liikennettä ei ollut nimeksikään ja bussi tuntui kulkevan kiireettömästi. Pysäkki erottui onneksi lopulta helposti. 

Pukuhuoneessa oli vipinää, sillä Inkan tanssitunti alkoi samaan aikaan kuin kaksi muuta tuntia. Tuntien tarjonta oli surkeampi kuin mihin hän oli tottunut, mutta sille ei voinut nyt mitään. Pääasia, ettei ollut tarvinnut lopettaa harrastusta kokonaan. Inka katseli hoikkia tyttöjä, jotka olivat jo vaihtaneet vaatteita ja supisivat nyt keskenään. Hän oli maleksinut pysäkiltä ja saapui tarkoituksella niin, että tuli vähän kiire. Silloin ei joutunut odottamaan, seisoskelemaan yksin ja tuntemaan itseään tyhmäksi. Hän oli uusi paikkakunnalla, eikä tuntenut vielä oikein ketään. Inka selaili puhelintaan. Muutama minuutti tunnin alkuun, joten saliin pääsisi ihan pian. Ruutuun vilahti viesti.

Tulen hakemaan sinua.

Puhelin putosi Inkan kädestä. Se luiskahti pukuhuoneen penkin alle. Voi hemmetti, olisi pitänyt ostaa se suojakotelo, Inka ehti ajatella. Hän könysi kurottamaan puhelinta, joka ei onneksi ollut vahingoittunut. Tärisevin käsin Inka tarkisti viestin.

Tulen hakemaan sinua. Aika kova sade.

Lähettäjä oli isä.

Inka puuskahti helpotuksesta. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen jalkansa vapisivat, kun hän istahti penkille. Muut olivat siirtyneet tanssisaliin. Inka laittoi kiireesti tavaransa kaappiin, kipaisi perään ja päätti saada jalkansa tottelemaan tunnin ja vartin ajan.

Kun musiikki alkoi, ei ollut muuta. Ei sadetta, outoja hyypiöitä, uutta ja vierasta pikkupaikkakuntaa, ei nenänvarttaan pitkin katsovia tyttöjä. Vain latinalaiset rytmit ja liike. Inka oli ruumiissaan täysin läsnä, vaikka samalla tuntui kuin ruumista ei olisi ollut lainkaan. Rauha. Liike. Ohjaajan ääni. Se oli kaunis. Se johdatti pois.

Tunnin jälkeen Inka odotti ulko-ovella katoksen alla. Hän venytteli laiskasti pohkeitaan. Kaikki muut olivat lähteneet. Kello oli jo kymmentä vaille seitsemän. Isä tiesi tunnin loppuneen puolelta. Bussi oli mennyt viittä yli puolen. Inka olisi ehkä juuri ehtinyt siihen, jos olisi rientänyt matkaan välittömästi tunnin loputtua. Se olisi tosin tiennyt vartin kävelyä sateessa toisessa päässä.

Inka mietti, pitäisikö lähteä pysäkille ja mennä seitsemän bussiin, kun hän näki lyhyen, tummiin pukeutuneen hahmon tulevan hitaasti rakennuksen kulman takaa. Se oli muutaman kymmenen metrin päässä ja sade sai sen näyttämään utuiselta, mutta siinä oli jotain tuttua. Se liikkui aivan samalla tavalla kuin märän koiran hajuinen pysäkillä odottaja, hiukan katkonaisesti. Jokin muljahti ikävästi Inkan rinnassa. Pohkeet jännittyivät valmiina juoksuun. Hahmo oli parinkymmenen metrin päässä.

Pihaan kääntyi tummansininen Volvo. Inka juoksi sen luo ja yritti avata pelkääjänpaikan ovea. Se oli lukossa. Isä avasi oven sisäpuolelta ja Inka syöksähti sisään hengästyneenä. Hän vilkaisi rakennuksen ovelle ja näki tumman hahmon seisovan katoksen alla. Inka oli varma, että pistävät silmät oli suunnattu heihin.

– Anteeksi, olen vissiin myöhässä, isä pahoitteli.

– Niin olet, Inka sai sanottua kireiden huuliensa välistä.

Isä katsoi häntä jotenkin surullisesti.

– Aja, Inka pyysi.

– Onko kaikki hyvin?

– On. Aja! Aja aja aja!!

– Okei…

Isä laittoi vilkun päälle ja lähti verkalleen pihasta. Inka näki taustapeilistä tyhjän katoksen.

– Niin, anteeksi tosiaan. Kokous venyi.

Helpotus valui Inkan kehoon. Hän ei osannut selittää paniikkiaan, mutta tiesi, ettei halunnut enää ikinä kohdata tuota sateessa seisoskelijaa. Pitäisi kysyä koulussa, oliko se joku kylähullu. Äkkiä melkein nauratti.

– Mä vaan… mä luulin, ettet sä tulekaan, Inka sanoi. 

Isä vilkaisi Inkaa nopeasti, säikähtänyt ilme kasvoillaan. Kuin yksistään Inkan epäilys tekisi hänestä syyllisen mitä suurimpaan laiminlyöntiin. 

– Totta kai tulin. Mä tulen aina, jos olen luvannut.

– Hyvä. Ja joo, ei tarvi selittää. Uusi työpaikka, kiire, tiedän. Oot sanonu jo monta kertaa.

Isä puristi rattia, mutta hymyili.

.

Seuraavalla viikolla aurinko syrjäytti sateen. Inka näki ympärillään enemmän mahdollisuuksia. Koulussa muut olivat ystävällisempiä kuin ensimmäisinä päivinä. Elli, joka kävi samalla tanssitunnilla hänen kanssaan, ehdotti, että he voisivat kulkea kouluun pyörillä yhtä matkaa. Elli tiesi oikotien. Inkalla ei vain ollut pyörää. Hän oli aina kulkenut busseilla, joita aiemmassa kotikaupungissa meni tiheään. Nyt ajatus omasta kulkuvälineestä tuntui helpottavalta. Ei riippuvaisuutta isän kyydeistä. Ei muita bussimatkustajia tai pysäkillä odottajia, joiden seuraa piti sietää. Menisi vielä pari vuotta, että Inka saisi ajokortin. Tietysti, miksei hän ollut ajatellut sitä itse.

Isä vei hänet urheiluliikkeeseen, paikkakunnan ainoaan. Isä suorastaan säteili.

– No niin, pyöräily on kanssa hyvä harrastus. Tää liike oli tässä jo silloin kun minä olin sinun ikäinen. Mulle ostettiin täältä luistimet. 

Isä oli alkanut viihtyä synnyinpaikkakunnallaan nopeammin kuin Inka. Ylpeydestä loistaen hän kertoi saman luistinjutun liikkeen nuorelle myyjälle, joka oli Inkaa vain vähän vanhempi. Se oli noloa. Inka katui heidän tuloaan, kun isä hoputti häntä kokeilemaan pyöriä liikkeen pihassa. Onneksi myyjä meni sisään siksi aikaa. Inka ei olisi ikinä kehdannut ajella siinä hänen edessään. Inka ei tiennyt pyöristä mitään. Hän valitsi sinirunkoisen mallin, joka oli isän mielestä tykkivalinta (miten nolo sanavalinta) ja myyjänkin mielestä perusvarma pyörä. Myyjä oli kiva, koska hän näytti ottavan isän jutut ihan tosissaan, eikä ainakaan näyttänyt siltä, että piti niitä noloina.

– Pari viikkoa menee, myyjä sanoi. – Nyt on vaan toi näytekappale paikalla, mutta saatte sitten ihan uuden.

Myyjän nimikyltissä luki Osku.

– Maltatko Inka odottaa sen aikaa? isä kysyi.

Inka nyökkäsi. Maltatko. Ihan kuin hän olisi lapsi. Osku hymyili hänelle ja Inka katsoi muualle. Hän huomasi toisen palmikkonsa melkein auenneen ja kiinnitti sen nopeasti uudelleen. Oskulla oli kiharainen tukka ja hän löi ostoksen kassaan tottuneesti. Aikuisesti. Inkan oli pakko vilkaista poikaa uudelleen. Kädet näyttivät vahvoilta, mutta kasvot herkiltä. Lähtiessä Inka uskalsi vastata hymyyn ja mietti loppumatkan, että toivottavasti isä ei huomannut.

.

Parin viikon päästä kevät oli niin pitkällä, että oli mahtavaa saada pyörä alle. Tunkkaisen autokyydin tai hikoiluttavan kävelyn sijaan Inka sai tuntea viileän tuulen ohimollaan, paljailla käsivarsillaan ja nilkoillaan. Huhtikuu oli lopuillaan ja koulukin loppuisi kohta. Inka oli saanut kesätyön jäätelökioskilta, mutta se alkaisi vasta kolmen viikon päästä kesäloman alusta. Kolme viikkoa olisi siis tiedossa vapautta. Viimeinen kesä ennen lukion alkua.

Osku oli osoittautunut saman koulun opiskelijaksi, paitsi että hän oli jo lukiossa. Inka oli törmännyt häneen muutaman kerran ruokalassa. Osku tervehti aina hymyillen, mikä sai Inkan hämilleen. Inka arveli Oskun olevan lukiossa toista vuotta.

Inka odotteli koulun pihalla Elliä. Heillä oli eri tunti ja Inka oli päässyt vähän aikaisemmin. Heille oli tullut tavaksi mennä samaa matkaa, jos aikataulut osuivat yksiin. Pian ovi aukenikin, mutta Ellin sijaan sieltä tulikin Osku. Hymy syttyi Oskun kasvoille, kun hän huomasi Inkan olevan yksin.

– Moikka! Osku tervehti. – Mulla olikin sulle asiaa.

Iloinen lepatus kävi Inkan rinnassa, kuin kaikki kevään perhoset olisivat kuoriutuneet siellä koteloistaan yhtä aikaa. Hän näki nokkosperhosen lentelevän aivan lähellä pyöräparkkia ja laskeutuvan pihaa kiertävälle verkkoaidalle.

– Perjantaina olis bileet. Rannassa. Ootko sä käyny siellä?

Osku puhui hiukan hengästyneen oloisesti. Kuin häntä olisi jännittänyt.

– Öö, joo. Kerran.

– Meidän luokkalaiset käy siellä joskus. Grillataan ja sellasta.

– Voin mä tulla, Inka sanoi ja mietti heti, vastasiko liian nopeasti. Oskuhan ei oikeastaan edes ehtinyt pyytää.

– Kiva, Osku naurahti. – Kiva.

Osku raapi päätään kuin olisi miettinyt, mitä sanoa seuraavaksi.

– Nähdäänkö me siellä sitten? Inka kysyi.

– Se on vähän sellainen salapaikka. Sinne ei löydä ihan helposti, jos ei tiedä, missä se on. Jos annat sun osoitteen. Tulen hakemaan sinua.

Epämääräisen paha aavistus nykäisi Inkaa korvasta, mutta ei tarpeeksi lujaa. Hän mietti, oliko Oskun silmien alla varjot, oliko hymy niin hyväntahtoinen, kuin hän ensin tulkitsi? Inka ravisti aavistuksen pois, koska siinä ei ollut mitään järkeä. Inka antoi osoitteensa ja he vaihtoivat numeroita. Kun Elli tuli koulun ovesta, Osku teki lähtöä autolleen.

– Kiva. Kiva kun lähdet, Osku sanoi vielä.

Inka heilautti hänelle kättään ja avasi polkupyöränsä lukon. Pyörätelineille ehtinyt Elli katsoi Oskun perään ja virnisti. Hän yritti kärttää, mitä he olivat jutelleet, mutta Inka ei uskaltanut paljastaa. Salapaikka. Se kai tarkoitti, ettei siitä pitänyt puhua?

.

He menivät pyörillä. Osku oli hakenut muutaman kaljan myös Inkalle. Aurinko lämmitti ja mittari näytti lähtiessä kuuttatoista astetta. Inkasta tuntui ensimmäistä kertaa, että hän voisi aidosti viihtyä täällä. Osku polki vähän liiankin lujaa, mutta hidasti vauhtia huomatessaan Inkan jäävän jälkeen. Osku oli urheiluliikkeelle hyvä elävä mainos. 

Parin kilometrin jälkeen reitti poikkesi pyörätieltä kapealle polulle, jossa mahtui juuri ja juuri vielä ajamaan. Polku kapeni muutaman sadan metrin päässä ja muuttui ryteikön ympäröimäksi metsäpoluksi.

– Ei ole pitkä matka enää tästä. Talutetaan, ei viitti jättää näitä tähänkään, Osku sanoi.

Hiki helmeili Inkan otsalla, kun hän raahasi pyörää ja yritti välttää kompastumista puunjuuriin sekä oksien tunkeutumista pinnojen väliin. Hän tunsi itsensä kömpelöksi kaupunkilaistytöksi, mutta matka ei onneksi ollut pitkä. Metsästä avautui maisema kalliolle, jossa kasvoi enää harvakseltaan muutamia mäntyjä. Sen jälkeen alkoi hiekkaranta. Vesi lainehti auringon välkkeessä. Inka huokaisi ihastuksesta. Hän jäi tuijottamaan maisemaa ja huomasi sitten Oskun katselevan häntä tyytyväisenä siitä, että oli onnistunut ilahduttamaan Inkaa. Olivathan nämä sentään ensimmäiset treffit. Kai nämä olivat treffit? Inka ei ollut tähän mennessä pohtinut asiaa. Oskun katse kuitenkin viesti treffeistä. Rannalla istui kaksi poikaa, jotka Inka tunnisti Oskun luokkalaisiksi. Sami ja Hannes, Inka painoi mieleensä Oskun esitellessä heidät.

– Ei nää nyt niin kovin isot bileet taida ollakaan, Osku selitteli. – Ehkä Iida ja Tino vielä tulee. Aika moni ei päässytkään tänään.

– Ei se haittaa, Inka hymyili.

Hän oli iloinen, ettei porukkaa ollut enempää. Oli paljon helpompaa tutustua ihmisiin, kun niitä tapasi vähän kerrallaan.

Hannes sytytti nuotiota horjuen siihen malliin, että oli aloittanut kaljan kittaamisen hyvissä ajoin. Silmälasipäinen Sami hymyili vinkeästi samalla kun vuoli makkaratikkuja, mutta ei puhunut paljon. Inka kuvasi poikien touhua ja liplattavaa rantaa, kunnes huomasi akun olevan ihan lopussa ja tunki puhelimen taskuunsa.

Inka vältteli normaalisti lihansyöntiä, mutta koska Osku oli varannut mukaan vain makkaroita, ei Inka kehdannut kieltäytyä niistä. Oli tarpeeksi noloa, ettei hän itse ollut ottanut mukaan mitään evästä. Kukaan ei kuitenkaan ihmetellyt sitä.

Osku ojensi sinappia ja Inka yritti näyttää tottuneelta pursottaessaan sitä tuubista. Rasvaiset kätensä hän huuhtoi järvessä. Kevätkesän aurinko oli nyt alhaalla ja lämmitti enää lähinnä mieltä. Vesi oli hyytävää. Tuntui uskomattomalta, että jo muutaman viikon päästä siellä voisi uida. Osku tuli seisomaan Inkan taakse ja kietoi varovasti kädet Inkan ympärille. Inka henkäisi syvään ja nojasi itseään vasten pojan vartaloa.

– Kato, tuolla on pieni saari, Osku esitteli. 

Inka siristi silmiään ja erotti vihreää siellä, mihin Oskun sormi osoitti.

– Voidaan käydä siellä kesällä, jos haluat. Sä voit ottaa vaikka aurinkoa, jos tykkäät semmoisesta.

– Miksei.

Oskun kädet eivät tungetelleet. Ne lepäsivät Inkan lanteilla vähän kömpelösti.

– Mulla on melkein koko kesä töitä, mutta kyllä mä sulle järjestän aikaa. Jos siis vaan haluat.

– Tykkäätkö sä olla siellä kaupassa?

– No jaa. Välillä. Se on mutsin ja faijan. Ne ei oikein tajuu aina, et mulle se ei oo yhtä tärkee kun niille. Ne ois halunnu et mä meen opiskeleenkin suoraan kaupalliselle puolelle. Mut mä halusin lukioon. En oo kertonu niille, että en aio jäädä tänne.

– Mitä sä sitte aiot?

– En tiedä vielä. Ei mua totta puhuen toi lukiokaan oikein innosta. Menin sinne vaan, koska mutsi ja faija ei halunnu sitä.

– Jaa.

Inka ei ollut koskaan riidellyt isänsä kanssa kunnolla. Ehkä se johtui siitä, että isä ei halunnut päättää asioista hänen puolestaan. 

Inka kääntyi koskettamaan Oskua kasvoihin. Poika hätkähti, mutta yritti peittää punastumisensa. Inka esitti, ettei huomannut sitä ja painoi päänsä pojan rintaa vasten. Sydän löi lujaa. Poika oli aidointa, elävintä, joka ikinä oli levännyt vasten Inkan vartaloa. Keveän hykerryttävä kierre kulki läpi Inkan vartalon alavatsasta rintakehään ja kiipesi poskipäihin. Osku painoi Inkan poskelle pienen, kömpelön suukon. Inka toivoi, että poika suutelisi uudelleen, enemmän, ja painautui vasten Oskua, mutta tämä irrotti kätensä.  

– Mitähän noi nyt.

Osku nyökkäsi kohti kauempana rannalla istuvia poikia. Inka tajusi, että Osku halusi pois tilanteesta. Osku pelkäsi häntä.

Inkalta pääsi naurahdus. Hän hymyili Oskulle, mutta sai vastaansa synkän katseen.

Minähän vain hymyilin, en nauranut sinulle, hän ehti ajatella, mutta Osku meni jo muiden luo. Kun Inka istui Oskun viereen, poika kuitenkin otti häntä kädestä. Se tuntui ihan hyvältä. Tutustua ensin. He ehtisivät vielä olla kahden.

Hannes oli ensimmäinen, joka alkoi tylsistyä, kun porukkaa ei tullutkaan enempää. Alkuilta oli mennyt aivan rattoisasti, mutta Hannes alkoi yhä enemmän päihtyessään nälviä pojista hiljaisinta, Samia. Osku nauroi mukana, vaikka välillä käskikin Hanneksen pitää päänsä kiinni. Inkalle selvisi, että Sami, Osku ja Hannes olivat asuneet saman kadun varrella jo ala-asteelta lähtien. Siksi he olivat hitsautuneet toisiinsa melkein kuin veljet, jotka paitsi pitivät toisistaan, myös ajoittain pitivät toisiaan äärimmäisen ärsyttävinä.

Pian ilta oli hyvää vauhtia pimenemässä ja taivas synkennyt. Kaljat kävivät vähiin. Hannekselta olivat jo juomat loppu ja hän vaikutti pahantuuliselta. Hän horjui veden rajassa ja Osku yritti saada häntä hylkäämään idioottimaisen suunnitelmansa mennä uimaan hyiseen veteen, tietysti vaatteet päällä. Sami sammutteli nuotiota. Inka istui kannolla ja yritti katsoa kelloa, mutta puhelin oli simahtanut täysin elottomaksi. 

Inka kaivoi laukustaan sormikkaat ja laittoi ne käteensä. Jokin haju oli läsnä. Kuin märkä eläimen turkki.

– Tulin hakemaan sinua, kuului Inkan takaa.

Inka käänsi katseensa kohti metsänrajaa. Siinä seisoi sama huppupäinen hahmo, joka oli puhutellut häntä bussipysäkillä ja lähestynyt tanssitunnin jälkeen. Inkan sydän hypähti kurkkuun. Hän halusi huutaa, mutta ei saanut aikaan ääntäkään. Inka pomppasi ylös. 

Huppupää tarttui Inkaa hihasta ja kiskoi.

– Tule. Tule.

– Osku! Apua!

Inka haki Oskua katseellaan. Tämä seisoi yhä vesirajan tuntumassa ja keskeytti juttunsa Hanneksen kanssa kuullessaan Inkan huudon. Osku oli nopeasti heidän luonaan. 

– Kukas helvetti sä olet? Osku tiukkasi huppupäältä. – Päästä irti mun tyttöystävästä.

– Sinä menet pois. Tulin hakemaan tyttöä.

Inka oli jähmettynyt paikoilleen. Kaiken järjen mukaan hänellä ei pitäisi olla pelättävää, sillä hänellä oli turvanaan kolme nuorta miestä. Tieto siitä ei rauhoittanut ylikierroksilla käyviä aivoja. Likaiset sormet puristivat Inkan hihaa kuin pihdit.

– Mitäs täällä tapahtuu, Hannes tuli ihmettelemään.

– Tää hyypiö vois lähteä vittuun täältä, Osku sanoi.

Hannes tuijotti huppupäätä harittavin silmin.

– Hyi hitto sä haiset.

Hannes tönäisi huppupäätä. Tyyppi päästi irti Inkan hihasta ja kaatui istualleen maahan.

– Ala painua, Osku sanoi. – Mulla on veitsi.

Hannes potkaisi tyyppiä rintaan. Hyypiö kaatui selälleen, alkoi sätkiä jaloillaan eikä päässyt enää ylös. Hänestä pääsi pieni uikuttava ääni. Hannes potkaisi kylkeen. Mies urahti eikä vieläkään noussut.

Inho värisytti Inkaa, nyt eri syystä kuin äsken.

– Lopeta, Inka sanoi. – Lähdetään.

Osku katsoi Inkaa silmissään jotain uutta. Ilme oli vauhko. Se kertoi, että hänen tulisi olla se, joka suojeli Inkaa, ei Hanneksen.

– Mä vaan varmistan, Osku mutisi.

Osku nosti jalkaansa ja painoi kenkänsä lujalla iskulla miehen mahaan. Mies karjahti, taipui kaksin kerroin ja puraisi Oskua nilkasta. Sitten hän oli pystyssä ja juoksi täyttä vauhtia metsään.

– Ai vittu se puri mua! Osku huusi yllätettynä.

Huppupää oli purrut sukan läpi. Valkoinen urheilusukka värjäytyi verestä, joka näytti pimeässä mustalta. Se värjäsi jalan tossua myöten.

– Otetaan se kiinni! Hannes kiljaisi.

Pojat juoksivat tyypin perään. Jopa Sami, joka oli yhtäkkiä havahtunut tapahtumiin, säntäsi heidän mukaansa.

Inkan ääni oli voimaton.

– Odottakaa! Odottakaa!

Inka seurasi metsänreunaan, mutta ei pimeässä uskaltanut lähteä pidemmälle. Hän kuuli metsiköstä kiroilua, rämpimisen ääniä, huohotusta. Käheää, vanhemman miehen huutoa. Henkensä hädässä olevan huutoa. 

– Tulkaa takaisin! 

Huuto. Rytinää. Joku kiroili.

– Lopettakaa!

Ei vastausta.

Mitä ne tekevät? Tappavatko ne sen? 

Itku puristi Inkan kurkkua. Hän ei kuullut muita enää. Hän ei halunnut mennä metsään ja toisella puolella oli vain ranta ja kallio. Hän ei osaisi yksin edes pois täältä.

Inka kyykistyi odottamaan. Hän kietoi kädet ympärilleen ja yritti saada itkun loppumaan. Hän kuuli taas huutoja. Vaimeita huutoja metsästä. Hän oli hullujen seurassa.

Inka odotti. Hiljeni. Ensin meni ehkä kymmenen minuuttia, tai viisitoista. Inkan käsitys ajasta katosi paniikin takoessa rintaa. Kun hänestä tuntui, että ainakin puoli tuntia oli kulunut, hän alkoi epäillä, oliko kukaan tulossa takaisin. Ei. Osku ei voisi jättää häntä tänne. Vai voisiko? Karmea epäilys täytti Inkan viluakin kurjempana seuralaisena. Oliko Osku unohtanut hänet? Inka ei voisi jäädä tänne aamuun asti. Kylmä kangisti hänen jäseniään ja lämpötila oli varmasti nollassa, jollei alle. Inka nousi ylös ja yritti katsoa metsään. Hän etsi ja etsi pyöräänsä, mutta sitä ei ollut missään. Se oli käsittämätöntä. He olivat jättäneet pyörät metsän laitaan. Niitä ei kuitenkaan löytynyt, joten oli pakko edetä jalan.

Inka oli erottavinaan metsänrajasta pisteen, josta he olivat tulleet. Ehkä. Hän lähti seuraamaan olettamaansa melkein-polkua. Hän tunnusteli oksia ympärillään ja pinnisti näköään uskaltaakseen edetä pimeässä. Hän oli edennyt jo tovin, kun kompastui johonkin isoon maassa lojuvaan asiaan. Asia ähkäisi. Inka kiljaisi ja tunsi samaisen asian liikahtavan jaloissaan. 

Inka yritti nähdä, kuka se oli, vaikka oikeastaan tiesi sen jo hajusta. Mies makasi maassa ja uikutti.

Inka polvistui miehen viereen ja huomasi tämän vaatteiden olevan märät jostakin tahmeasta, luultavasti verestä.

– Hei, pystytkö sä liikkumaan? Inka kysyi.

– Joo…

– Pääsetkö ylös?

– En tiiä…

– Hei, ei mitään hätää. Mä autan sua. Mä soitan apua. Vai pääsetkö sä ylös?

– Joo…

Mies nousi ensin istumaan ja antoi sitten Inkan auttaa itsensä seisomaan.

– Jalka sattuu. Mennään.

– Okei.

Inka tuki miestä ja he linkuttivat yhdessä eteenpäin. Inkan olisi tehnyt mieli huutaa ja itkeä, sillä hän ei voinut uskoa, että pojat olivat jättäneet heidät tänne. Mukiloineet vähäjärkisen miehen ja unohtaneet Inkan. Inka nieli kyyneleensä, koska hän sääli miestä enemmän kuin itseään. Sitähän ei tiennyt, kuinka pahat vammat miehellä oli. Ehkä tämän liikuttaminen oli ylipäätään vastuutonta, mutta kai hän nyt itsekin jotain ymmärsi. Miehestä uhoava vastenmielinen haju ei saanut Inkaa pitämään tästä yhtään enempää kuin aiemminkaan. Inka teki vain velvollisuutensa.

Heidän edetessään Inka huomasi, että mies tunsi tien. Hän ohjasi heidät pois metsästä, kunnes he olivat valkoisen omakotitalon takapihalla. Mies jäi makaamaan pihaan, kun Inka soitti ovikelloa. Oven avasi närkästyneen näköinen nainen, jonka ilme muuttui pian huolestuneeksi.

– Ambulanssi, Inka kuiskasi.

.

Ambulanssi oli jo lähtenyt pihasta, kun isä tuli. Poliisi oli paikalla ja Inka oli kertonut heille kaiken, mitä oli nähnyt. Inkalla ei ollut mitään salattavaa niiden ihmisten puolesta, joita hän oli luullut ystävikseen. Mutta tuollaiset ihmiset eivät voisi olla kenenkään ystäviä. Sen hän jätti kertomatta, että oli tavannut huppupään aiemminkin. Se ei tuntunut olennaiselta. Isä sulki Inkan syliinsä ja vei hänet autoon.

– Etsitään myöhemmin mun pyörä, Inka sanoi autossa.

– Totta kai, totta kai, isä vakuutti.

Muuta Inka ei osannut sanoa. Hän nukahti heti, kun pääsi sänkyynsä.

.

Seuraavana päivänä Inka olisi halunnut mennä sairaalaan kysymään, mikä miehen vointi oli, mutta eihän hän edes tiennyt tämän nimeä. Sitten Inka kuuli isältään huhun, jonka mukaan mies oli paennut ambulanssista sairaalan pihalla. Mies, joka oli loukannut jalkansa ja ollut yltä päältä veressä. Siinä ei ollut järkeä. Ei tosin monessa muussakaan Inkan edellisen vuorokauden aikana kokemassa asiassa. Todellinen uutispommi kerrottiin hänelle kuitenkin vasta kahden päivän päästä. Hannes ja Sami oli löydetty rannan viereiseltä metsäkaistaleelta kuolleina, kurkku auki raadeltuina. Osku puolestaan oli kadonnut kokonaan. Hänestä ei löytynyt edes ruumista. Inka oli todistanut Oskulla olleen veitsen ja sen, että pojilla oli ollut sanaharkkaa aiemmin illalla, joten Osku oli surmiin pääepäilty. Inka ei silti tiennyt, uskoiko siihen. Vaikka hän olikin nähnyt verenhimon Oskun silmissä. 

Inka oli menettänyt poikaystävänsä ennen kuin oli sellaista saanutkaan. Ei hän silti voinut väittää olleensa rakastunut. Ihastunut, kyllä. Mutta sekään ei ollut minkään arvoista enää, kun hän oli nähnyt, millainen Osku oli. Kaikkea muuta kuin reilu ja urheiluhenkinen.

Kun Inka meni seuraavan kerran rantaan isän kanssa, kesä oli kalenterin mukaan jo hyvässä vauhdissa, vaikka kesäkuu ei ollutkaan tuonut lämpöä. Päivänvalossa paikalle oli helppo löytää. Matka pyörätien jälkeiseltä polulta ei ollut pitkä. Pimeässä se vain oli tuntunut siltä.

Inkan polkupyörä lojui siinä, mihin hän oli sen jättänyt sinä kauheana iltana. Hän ei ymmärtänyt, miten se oli mahdollista. Hänen lähtiessään se ei taatusti ollut siinä. Poliisi oli sitä paitsi tutkinut paikat läpikotaisin, mutta näytti siltä, ettei kukaan olisi koskenut pyörään. Vain etukumi oli tyhjentynyt. Nuotiopaikka näytti siltä, että sitä ei ollut juuri käytetty heidän jälkeensä.

Inka istahti maassa makaavalle puunrungolle ja katseli auringon kultaamaa vettä. Miten sama maisema saattoi näyttää nyt niin erilaiselta kuin ensimmäisellä kerralla? Silloin se oli ollut täynnä toivoa. Nyt se oli kirkas, kaunis ja julma. Menetetyn maailman kuva. Isä istui Inkan viereen ja tarjosi termospullosta kahvia. Inka kieltäytyi, vaikka hänen olisi tehnyt mieli. Se ei vain tuntunut sopivalta. Ei kahvia kuolinpaikalla.

 Isä oli pitkään hiljaa. Hän katseli ympärilleen ilmeisen haikeana jostain muustakin kuin menetetyistä nuorista.

– Kuule, mekin oltiin täällä silloin teineinä aina välillä juomassa kaljaa, isä aloitti epäröiden. –  Mulle kävi ihan älytön juttu täällä. Sen jälkeen en ole täällä ollutkaan.

– Ai mitä?

– Ei varmaan pitäisi edes kertoa sulle, mutta ei kai sillä enää väliä ole.

– No nyt on pakko kertoa, kun kerran aloitit.

– Niin kai sitten, isä naurahti nolona.

Tuuli ravisutti männyn latvaa. Inka arveli, että kesästä oli tulossa kylmin ikinä. Hän veti takkinsa vetoketjun kiinni.

– Niin. Mä eksyin kaljapäissäni tuohon metsikköön, isä kertoi. – Ihan naurettavaa, eihän se ole mikään iso. Silloin ei vielä ollut mitään älypuhelimia, että ei mulla ollut edes kelloa. Mutta tuntui valehtelematta, että olisin harhaillut siellä tuntikausia, yksin pimeässä. Kuvittele.

– No ei tarvi kuvitella.

– Totta. Anteeksi. Niin. Mä olin jo vakuuttunut, etten löydä ikinä ulos metsästä, kun yhtäkkiä sellainen huppupäinen kaveri ilmestyi jostain ja tivasi, että haluanko ulos metsästä. No totta kai mä halusin ja et ikinä usko, mitä se sano. Se sano, että se näyttää mulle reitin, mutta mun pitää luvata tuoda sille mun esikoistytär. Tai muuten se vie mut. Se tyyppi haisikin. Niin kuin joku eläin.

Isä nauroi. Inkaa ei naurattanut.

– Kaveri oli ihan päästään sekaisin. Sitten kun mä lupasin, niin se näytti mulle reitin pois.

Inka tuijotti isäänsä kuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa.

– Lupasit? 

– Eihän sua edes ollut vielä silloin, isä yritti keventää tarinaansa. – Ei edes pilkkeenä silmäkulmassa. Ai niin, ja se sanoi tulevansa hakemaan tytärtä, kun tytär täyttää viisitoista. Et se äijähän olisi jo vuoden myöhässäkin.

– Mulla on kylmä, Inka sanoi. – Lähdetään.

Inka nousi ylös ja näki huppupäisen miehen seisovan metsänrajassa.

Isä oli laittamassa termospulloa reppuunsa, mutta kun hän huomasi miehen, pullo kirposi hänen kädestään ja pyöri kalliota pitkin kohti vettä.

– Tulin hakemaan sinua, huppupää sanoi. – Ei tyttöä, tyttö auttoi. Sinua, joka valehtelit. Joka et tuonut tyttöä.

Toihan, Inka ajatteli. Hän toi minut tähän kaupunkiin, koska ajatteli, että se voisi sittenkin olla totta.

 Inka ei ehtinyt sanoa sitä ääneen, sillä huppupää oli avannut suunsa, jonka täytti kaksi riviä teräviä hampaita. Hän hyppäsi isän päälle ja iski hampaansa pehmeään kurkkuun. 

Inka ei halunnut nähdä. Hän tiesi, ettei voisi tehdä mitään. Hän ei halunnut seurata isää sinne, missä Osku ikinä olikaan, eikä sinne, missä olivat Hannes ja Sami. Inka kääntyi pois ja huomasi jalkojensa liikkuvan mekaanisesti kohti metsän rajaa. Takaa kuului korahdus, joka voisi lähteä vedestä nostetusta kalasta, kun se haukkoo suutaan tai ehkä ihmisestä, jonka henkitorvi on rikki. Sen jälkeen kuului maiskahdus.

Inka otti pyöränsä metsän laidasta. Hän talutti sitä hitaasti läpi metsän ja levenevän polun. Hän ohitti omakotitalon, jossa asuva rouva oli viimeksi soittanut heille apua. Rouva näki hänet pihalta ja tuli tervehtimään.

– Onko sinulla kumi puhki? rouva tiedusteli ystävällisesti. Ääneen hiipi pieni huoli, kun hän näki Inkan ilmeen – Pääsisiköhän joku hakemaan sinut?

– Ei. Kukaan ei tule hakemaan minua, Inka vastasi.

Inka jatkoi polkupyöränsä taluttamista kohti kotia. Viima osui hänen silmiinsä, sai ne vuotamaan holtittomasti, vääristi Inkan kasvot tuskaisiksi ja muutti kuuman poskille valuvan veden kylmäksi.


Maija Nyström on Turussa asuva filosofian maisteri. Hän haluaisi kirjoittaa kauniita tarinoita pienistä ihmisistä, mutta näppäimistö viettää useimmiten kauhun puolelle. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat hänelle tutkimusmatkoja ihmismieleen.

Website Built with WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: