Taru Luojola
Aikojen alussa jumalat loivat maan asuinsijakseen. Kun maa oli valmis, he mieltyivät siihen ja kaivoivat juurensa syvälle hedelmälliseen multaan. He loivat ihmisen ja kasvattivat tämän syleilyssään palvelijakseen.
”Meidän lihamme olkoon sinun ruokasi, meidän veremme sinun juomasi, ja sinä olet mitä syöt ja juot. Meistä sinä rakennat talosi, meistä sinä kudot vaatteesi. Meistä riittää jokaiselle, sillä niin on tarkoitettu. Meidän nimiämme sinä lausut kaikessa puheessasi, meitä sinä kunnioitat kaikessa tekemisessäsi, sillä ilman meitä sinua poloista ei olisi olemassakaan.” Ja ihminen hoiti ja muokkasi tätä lämmintä maata, jossa vuorilta mereen virtaavien jokien katveessa jumalat menestyivät ja sallivat ihmisen kukoistaa.
Mutta eräänä päivänä kivet kuiskuttelivat ihmiselle: ”Et sinä tarvitse jumalia kaikkeen. Ne ovat sinun ruokasi ja juomasi, mutta me voimme tarjota sinulle paljon suurempia taloja, paljon mahtavampia kaupunkeja ja paljon väkevämpiä aseita. Ryhdy palvelemaan meitä ja alista entiset jumalat orjiksesi.” Ja ihminen hakkasi jumaltensa kuvia kiveen ja alisti ne orjiksensa. Hän rakensi suuria taloja, mahtavia kaupunkeja ja väkeviä aseita. Hän jakoi ihmiset niihin, joilla on, ja niihin, joilla ei ole, ja unohti palvella jumaliaan.
Silloin jumalat suuttuivat hänelle ja lakkasivat kantamasta hedelmää, eikä ihmisellä ollut mitä syödä ja judt —
Siemenpunoja Arara jäykistyi kauhusta. Hän tuijotti peukalon ja etusormen välissä olevaa siemenpunosta, jota oli soljuttanut kädessään. Oliko pyhä punos muka punottu väärin? Ei, vaan siemenet olivat vaurioituneet niin, että o näytti d:ltä ja d näytti t:ltä. Eivätkä vain nämä kaksi siementä, vaan pitkä pätkä punosta niistä eteenpäin oli kastunut pilalle.
”Pyhä papaija sentään!” Arara huudahti.
Muut siemenpunojat kääntyivät katsomaan. Arara kohotti punosta niin että kaikki näkivät sen.
”Meidän täytyy käydä kaikki punokset läpi ennen kuin ne ovat tuhoutuneet”, hän sanoi punojille.
”Tuhoutuneet?” Tapi-ira kauhistui. ”Kaikkiko?”
”Niitähän on satoja!” Iagura sanoi.
”Mikä niitä tuhoaa?” Tapi-ira kysyi.
”Vesi”, Arara sanoi. Hän suuntasi katseensa ylös ja näki punoston puisessa katossa kosteita läikkiä. ”Sateet ovat hajottaneet katonkin!”
Muut punojat alkoivat kauhistuneina mutista ja tarkastella käsissään olevia punoksia lähempää. Sieltä täältä kuului parahduksia, kun punoksissa havaittiin hometta, itämistä tai rapistumista.
”Pyhän ananaan nimeen, miksi jumalat koettelevat meitä näin?” Iagura parahti.
”Ne on kaikki kopioitava pian”, Arara sanoi.
”Katto pitää korjata ennen kuin siihen ryhdytään, muuten teemme turhaa työtä”, Tapi-ira vastasi.
”Eikä meillä ole tarpeeksi siemeniä”, Iagura totesi.
Arara nielaisi. Iagura oli oikeassa. Sadekausi oli ollut liian rankka. Se oli hajottanut muitakin taloja ja huuhtonut teitä mennessään, mutta pahinta oli, etteivät puut tai muutkaan kasvit olleet menestyneet ja sato oli jäänyt huonoksi. Siemenet riittäisivät vain punoston murto-osan kopioimiseen, ja tässä tilanteessa jokainen punos olisi pois seuraavan kauden sadosta. Jumalat totisesti koettelivat heitä.
Iagura rykäisi. ”Jos pyhiä kirjoituksia ei tuhoaisi tuli eikä vesi…”
Hän jätti ajatuksen ilmaan. Punojat silmäilivät toisiaan.
”Haluatko vielä lisää jumalten vihaa?” Tapi-ira viimein kivahti. ”Tore’a kaiversi kiveen ananaankuvan ja sai rangaistuksensa. Jos sille tielle lähdet, se kohtaa sinuakin.”
Iagura ei vastannut. He kaikki muistivat liiankin elävästi, miten ananaanmehulla valeltu Tore’a huusi, kun muurahaiset ja ampiaiset söivät häntä elävältä. Sen jälkeen alkoi sadekausi. Yksikin virhe, niin raivostunut ja nälkiintynyt väki ryntäisi taas punostoon eikä jättäisi hirttä hirren päälle.
”Me emme hakkaa pyhiä kirjoituksia kiveen. Punomme vain siemeniä, kuten tähän asti. Aloitamme kopioimisen tärkeimmistä”, Arara sanoi. Hänhän nyt oli johtaja, kun Tore’aa ei enää ollut. ”Ensin kaikkein pyhimmät punokset. Ja loput…”
Hän ei pystynyt puhumaan punosten tuhoutumisesta. Se tekisi siitä liian todellista.
”Kaikkein pyhimpiä punoksia on muuallakin. Voimme saada kopioita niistä myöhemmin. Kopioidaan mieluummin sellaisia harvinaisia punoksia, joita on vain täällä”, Tapi-ira sanoi vastaan. ”Ja sitten rukoillaan, että seuraava sato valmistuu ennen kuin loput punoksista ovat tuhoutuneet.”
”Ei uusi sato valmistu niin nopeasti”, Iagura sanoi ja pudisti päätään.
”Mutta jumalat —”
”Jumalat haluavat nähdä, kuinka selviämme tästä koettelemuksesta”, Tapi-ira uhmasi Araraa.
”Miksi emme lähetä kulkijaa hakemaan meille tarpeeksi siemeniä kaikkien punosten kopioimiseen?” Iagura hieroi sopua.
Arara näki Tapi-iran epäröivän. ”Totta, niin teemme”, Arara sanoi nopeasti.
”Ehtivätköhän siemenet silti tänne ajoissa? Viikko pääkaupunkiin, toinen takaisin”, Tapi-ira pohti.
Iagura synkistyi. ”Niin. Siinä ajassa punokset ehtivät tuhoutua lukukelvottomiksi.”
”No, lähetetään osa punoksista kulkijan mukana pääkaupunkiin kopioitavaksi. Saamme ne sieltä myöhemmin takaisin. Sitä odotellessa voimme käyttää vähät siemenemme kaikkein huonokuntoisimpien kopioimiseen täällä”, Arara päätti.
*
Ka-aapivara seisoi kuuntelemassa siemenpunojien ohjeita.
”Nämä punokset jätät pääkaupunkiin kopioitavaksi”, Arara sanoi ja ojensi suuren kangaskäärön. ”Ja tässä on luettelo siemenistä, jotka tuot tänne niin nopeasti kuin pystyt.”
Ka-aapivara pujotti käärön selkäänsä ja otti luettelopunoksen. Hän silmäili sen nopeasti läpi. ”Tässähän on siemeniä kymmenien ananaiden painosta. En ole varma, saanko tuotua näin suurta taakkaa. Edes pyörällä.”
”Sitten hankit —” Arara aloitti, mutta Tapi-ira keskeytti hänet.
”Puhutko nyt hopeapyörästä?”
Ka-aapivara nielaisi ja nyökkäsi.
”Kuinka julkeat mainita hopean täällä?” Tapi-ira mylvi.
”Auringonlaskun vuorilla eletään ihan mainiosti, vaikka hopeasta tehdään ties mitä”, Ka-aapivara uskalsi sanoa. Hän oli nähnyt hohtavat talot käydessään vaihtamassa hedelmiä pyörään. ”En ole nähnyt jumalten rankaisevan —”
”Auringonlaskun kansa elää kivien keskellä ja on langennut kivien eteen. Heillä ei ole puita, jumalat ovat jo hylänneet heidät. Ilman meidän hedelmiämme he nääntyisivät nälkään. Kivien valta ei yllä tänne saakka. Älä uhmaa jumalia”, Tapi-ira saarnasi.
”Tapi-ira, meillä ei ole aikaa odottaa. Jumalat haluavat nähdä, kuinka selviämme tästä koettelemuksesta”, Arara sanoi. Hän kääntyi Ka-aapivaran puoleen. ”Ylipunojana sanon sinulle: ota pyörä.”
Ka-aapivara nyökkäili nopeasti. Oli vaarallista todistaa punojien keskinäistä kiistelyä. Hän halusi vain päästä matkaan.
Arara ojensi punosta. ”Jos tarve vaatii, hanki pääkaupungista toinen kulkija avuksesi. Meidän on saatava ne siemenet. Tässä sineteillämme vahvistettu valtuutus.”
Ka-aapivara otti valtuutuspunoksen. Siinä oli kaikkien punojien sinetit. Sitä näyttämällä hän saisi pääkaupungista mitä tahansa, matkalla kukaan ei kieltäisi häneltä yösijaa, ja ruokaa ja juomaa hän saisi niin paljon kuin tarvitsi.
”Ja varo, etteivät punokset pääse kastumaan enempää matkalla. Pelkään pahoin, että jos niin käy, ne eivät säily lukukelpoisina perille asti”, Arara antoi viimeiset ohjeet.
Ka-aapivara teki muodollisen tervehdyksen nostamalla sormensa otsalle ananaantupsuksi ja lähti helpottuneena punostosta. Enempiä viivyttelemättä hän kirmasi kulkutoimistoon, näytti saamansa valtuutuksen ja otti pyörän — kaupungissa oli vain yksi pyörä, ja tämä oli todellinen hätätilanne. Hän lähti työntämään pyörää, sillä ahtaassa kaupungissa se oli hankala peli. Kadulla oli apea tunnelma. Ne jotka pystyivät, lapioivat mutaa ulos taloistaan ja yrittivät korjata katuja ja paikata vuotavia kattoja valmiiksi turvonneilla hirsillä ja läpimärällä turpeella. Liiaksi nälkiintyneet makoilivat varjossa eivätkä voineet kuin odottaa parempia aikoja. Kadunvarren puuriviin ikuistettu lause luota jumaliin niin sinut ruokitaan oli näkymään verrattuna peräti irvokas.
Ka-aapivara saapui ihmisiä kuhisevalle torille. Heikosta sadosta hätääntyneet kaupunkilaiset tungeksivat kojuilla anomassa hedelmiä, vihanneksia ja lihaa, ja varastonhoitajat yrittivät huutaa heitä järjestykseen. Ka-aapivaara käytti kyynärpäitään tehokkaasti, mikä kirvoitti lukuisia vihaisia huomautuksia.
”Väistäkää, minulla on punoston valtuutus!” hän huusi ja heilutti valtuutusta.
”Punosto voisi mennä pellolle olemaan hyödyksi”, hänelle tiuskaistiin.
”Tänne päin, tänne päin!” varastonhoitaja viittoi Ka-aapivaraa luokseen.
”Täytä tuhdisti, pitää kiiruhtaa pääkaupunkiin”, Ka-aapivaara sanoi ja ojensi laukkunsa jakelijalle.
”Luuletko olevasi meitä tärkeämpi?” koukkuselkäinen ja ryppyinen vanhus tivasi.
”Olen jumalten asialla”, Ka-aapivaara vastasi. Vellova väkijoukko tuuppi häntä joka puolelta. ”Varokaa nyt, hyvä ihmiset! Käärö on täynnä pyhiä punoksia!”
”Vai jumalten asialla! Sano niille jumalille, että antavat meille kunnon sadon”, vanhus purnasi.
”Varo sanojasi”, joku huomautti, ja vanhus ajautui kiukkuiseen väittelyyn tämän jumaliapelkäävän kanssa. Ka-aapivara ei halunnut sekaantua asiaan vaan kääntyi takaisin kojun puoleen. Sen takareunalle oli järjestetty nahistuneita hedelmiä riviin. Niistä muodostui lause: ilman meitä sinua ei olisi.
Mikä jumalia vaivaa? Ka-aapivara mietti.
Varastonhoitaja keskeytti hänen pohdiskelunsa ojentamalla laukun takaisin. ”Vieläkö muuta tarvitset?”
”Viileää matea, kiitos. Kaikki kannut täyteen”, Ka-aapivara pyysi ja ojensi terttua, johon oli punottu kymmenen suurta pullokurpitsaa.
Varastonhoitaja kohotti kulmiaan. ”Sinähän tyhjennät koko kojun!”
”Täytä nyt vain. Minun pitää jaksaa vuorten yli, ja mitä pikemmin olen perillä, sitä pikemmin jumalat leppyvät. En ehdi pysähtyä keittelemään juomia.”
Varastonhoitaja hymähti ja pudisti päätään, mutta meni täyttämään pulloja.
Eväät saatuaan Ka-aapivara pakkasi ne pyörän laukkuihin ja lähti matkaan. Arvokkaan punoskäärön hän piti selässään, sillä se ei painanut paljoa ja sateet olivat joka tapauksessa loppuneet. Jumalten sanat puuriveissä päätien varrella toivottivat hänelle kuuliaista matkaa.
Pyörä oli valmistettu kovasta puusta ja hopeasta, sillä muita kivestä kaivettuja aineita jumalat eivät heille olleet suoneet. Pyörän päällä istuen ja maata potkien matka pääkaupunkiin sujui kolmessa päivässä, paljon nopeammin kuin se kävellen olisi käynyt. Jaguaarinkarvainen satula oli pehmeä istua, ja pyörän puolien päässä olevat pehmeät nahkaiset varvasparit takoivat mutaisen upottavaa tietä Ka-aapivaran alla tasaiseen tahtiin. Sateeton sää suosi matkaa, ja Ka-aapivara halkoi tasangon tuossa tuokiossa.
Vuoren juurella hän pysähtyi syömään. Aurinko lähestyi taivaanrantaa, mutta vuorten ensimmäiselle väliasemalle oli vielä matkaa. Kiirettä piti, kun matkaan ei ollut päässyt heti aamusta. Hän hotki eväänsä ja lähti työntämään pyörää ylös rinnettä. Puolivälissä nousua pimeys laskeutui. Ka-aapivara kaivoi lyhdyn esille, iski siihen tulta ja kiinnitti sen pyörän eteen. Tie erottui, mutta juuri muuta ei.
Lopulta Ka-aapivara saapui väliasemalle. Viimeisillä voimillaan hän talutti pyörän luolaan. Vartija astui esiin mulkoilemaan.
”Iltaa, Mobia”, Ka-aapivara tervehti tuttua kasvoa.
”Kas, sehän on Ka-aapivara! Mitä sinä täällä yötä myöten juokset?” vartija kysyi.
”Punoston asioilla”, Ka-aapivara sanoi ja näytti valtuutustaan.
”Tulehan sitten tänne, saat parhaan nukkumapaikan. Muita yöpyjiä ei tänään olekaan”, Mobia kertoi. ”Käytkö heti nukkumaan, vai tuletko ensin nuotion ääreen?”
”Kiitos, kyllähän tässä hetken turinoida ehtii ennen kuin alkaa uni painaa”, Ka-aapivara sanoi ja köpötti jäykistynein koivin nuotion luo. Vasta sinne päästyään hän riisui punoskäärön selästään. Sitä ei tohtinut jättää silmistään hetkeksikään, vaikka he olivatkin asemalla kahden.
”Mikäs tärkeä asia sinulla on toimitettavana?” Mobia jutusteli.
”Jumalten punoksia on vietävä pääkaupunkiin”, Ka-aapivara sanoi ja järsi kuivattua ruohonsyöjän lihaa.
”Punoston asioilla, ja käytät hopeista pyörää?” Mobia ihmetteli.
”Hätä ei lue lakia. Punosto antoi luvan, heillä on totisesti kiire näiden punosten kanssa.”
”Jo on aikoihin eletty. En olisi uskonut punoston hylkäävän opetuksiaan.”
Ka-aapivara kohautti harteitaan. ”Ovathan nämä vähän kummallisia aikoja. Mutta suututtaako hopean käyttö jumalia oikeasti? Auringonlaskun vuorilla näyttävät elävän ihan hyvin, vaikka kaivavat hopeaa maasta.”
”Ka niin, ei ole minun asiani miettiä tuollaisia. Hoitakoot oppineet jumalten tulkinnan, niin minä hoidan oman taipaleeni vartioinnin”, Mobia sanoi. ”Siitä puheen ollen, nyt olisi partiokierroksen aika. Voit käydä nukkumaan, kierroksessa menee kuitenkin hyvä tovi.”
Ka-aapivara nyökkäsi ja haukotteli. Mobia nousi ja poistui luolasta, ja Ka-aapivara ravisteli väsyneitä käsiään. Ja huhhuh, kylläpä paita oli selästä märkä, vaikkei ollut ollut erityisen kuuma päivä. Suorastaan valui hikeä vieläkin.
Kauhea ajatus valtasi Ka-aapivaran mielen. Hän tarkisti punoskäärön, ja kyllä vain, sekin oli aivan hiestä märkä. Miten hän oli saattanut tehdä niin alkeellisen virheen! Niin kuin punoja oli vannottanut, ettei käärö saa kastua, ja eikös vain Ka-aapivara tärkeän tehtävänsä sokaisemana ja nälkäisiä kaupunkilaisia päätä pidempänä unohtanut tämän kaikkein tärkeimmän ohjeen!
Hädissään hän rullasi käärön auki ja tarkasteli punoksia. Pahin oli tapahtunut, osa niistä oli kastunut ja jotkin siemenet olivat täysin murentuneita. Jos hän yhtään liikauttaisi kääröä, muruset rapisisivat pois ja jumalten sanat katoaisivat tomuna luolan lattialle. Ne eivät mitenkään kestäisi pääkaupunkiin saakka.
Mitä tehdä? Mitä tehdä?!
Nuotion liekki tanssi luolan seinällä. Ka-aapivara sai epätoivoisen ajatuksen. Kyllähän hän oli nähnyt, kuinka sille kiveä kaivertaneelle punojalle oli käynyt. Koko kaupunki oli seurannut rangaistusta. Mutta silloin elettiin vielä yltäkylläistä aikaa, tämä ei ollut tehnyt rikostaan pakon edessä vaan ylimielisyydestä. Tottahan jumalat häntä ymmärtäisivät hädän hetkellä? Hän kokeili seinää, kivi tuntui pehmeältä ja huokoiselta. Terävällä ja kovalla luuveitsellä voisi raaputtaa jumaltenkuvista muodostuvat sanat luolan seinään. Siinä ne odottaisivat paluumatkaan saakka, ja takaisin tullessaan hän voisi pysähtyä tekemään sanoista karkean punoksen, jonka siemenpunojat kotikaupungissa saisivat punoa puhtaaksi.
”Antakaa anteeksi tämä kammottava häväistys, johon olen ryhtymässä, mutta teen tämän teidän vuoksenne, oi jumalani”, Ka-aapivara mutisi ja ryhtyi raaputtamaan ensimmäistä hedelmänkuvaa.
Raaputtaminen oli hidasta, sanoja oli niin paljon ja joka sanassa niin monta hedelmää, ja luolan lepattavassa valossa oli vaikea erottaa, minkä siemenen murusia käärökankaan päällä lojui. Ja kun ensimmäinen punos olisi raaputettu, olisi vuorossa toinen, toisen jälkeen kolmas, sitten neljäs ja viides, eikä työ mitenkään valmistuisi aamuun mennessä. Ka-aapivara itki ja sadatteli, hän hikoili ja ähki ja tihrusti punoksia väsyneillä silmillään, mutta yhä vain hän raaputti kädet kipeinä, sillä jumalten sanat velvoittivat.
*
Mobia oli palaamassa kierrokseltaan, kun hän äkkäsi pimeydessä jaguaarin. Vain vuorilla vuosikausia palvelleen vartijan korva saattoi erottaa lähes äänettömän saalistajan hiippailun. Mobia puristi keihästä toisessa ja soihtua toisessa kädessä ja ryntäsi karjuen petoa kohti. Jaguaari näytti hampaitaan, mutta heiluva soihtu sai sen pysymään etäällä.
”Menetkös siitä!” Mobia huusi ja sohi jaguaaria soihdulla.
Vähän kerrallaan valtava peto perääntyi. Mobia jatkoi raivoamistaan ja ahdisti jaguaarin kauemmas luolasta. Jos niille antaisi hiemankaan periksi, ne ottaisivat tavaksi pyöriä luolan lähellä. Seuraavaksi ne alkaisivat ahdistella kulkijoita, ja sitä Mobia ei päästäisi tapahtumaan oman taipaleensa alueella.
Jaguaari ymmärsi jääneensä toiseksi ja katosi varjona pensaikkoon. Mobia kuunteli korva tarkkana ja palasi luolalle huitoen soihdulla sinne tänne, jottei jaguaari saisi päähänsä palata yllättämään.
Tämä yö oli turvattu. Mutta huomenna ne taas palaisivat, ja ylihuomenna, ja niin kauan, kunnes jumalat taas leppyisivät. Yöt turvattiin yksi kerrallaan, ja se oli Mobian työtä. Hän laski keihään olalleen ja astui luolaan.
”Taas yksi jaguaari”, hän puheli Ka-aapivaralle. ”Mitähän nekin täällä nyt parveilevat? Aivan kuin jumalat haluaisivat rang—”
Mobia ei voinut uskoa näkemäänsä. Ka-aapivara raapusteli jumalankuvia seinään. Ei ihmekään, jos jumalat halusivat rangaista!
”Sinä, kulkija, lopeta heti!” Mobia komensi.
Hän ryntäsi Ka-aapivaran luo ja tempaisi tämän kauemmas seinästä. Ka-aapivara älähti ja tyyskähti pyllylleen lattialle, mutta Mobia unohti hänet saman tien, sillä hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä. Hän poimi maasta irtokiven ja alkoi hakata jumalankuvia pois seinästä.
”Älä tuhoa niitä!” Ka-aapivara parahti ja pomppasi roikkumaan Mobian kaulaan.
Mobia ravisteli Ka-aapivaraa pois niskastaan, mutta kulkija roikkui sitkeästi. Hän yritti jatkaa jumalankuvien poistamista, mutta Ka-aapivaran heiluminen teki siitä vaikeaa.
”Aivanko haluat jumalten rankaisevan meitä?” Mobia karjui. ”Eikö rankkasateissa ollut tarpeeksi, mitä?!”
”Punokset ovat hajalla! Jos tuhoat kuvat, jumalten sanat ovat mennyttä!”
”Ei jumalten sanaa hakata kiveen. Sen nyt tietää jokainen. Irrota ja anna minun tehdä työni”, Mobia ähki ja yritti irrottaa Ka-aapivaran otetta.
”En ikinä!” Ka-aapivara huusi.
Hänen otteensa irtosi ja hän luiskahti alas Mobian selästä, ja vartija jatkoi seinän hakkaamista. Epätoivoissaan ja väsyneenä Ka-aapivara alkoi takoa Mobian selkää, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Hän hyppi ylemmäs ja yritti lyödä Mobian kättä. Vartija huitaisi Ka-aapivaran pois kuin itikan.
Ka-aapivara ei antanut periksi, ja pian Mobia tunsi pistelyä, kun kulkija huitoi häntä veitsellä. Tästäkös Mobia suuttui ja käännähti ympäri, ja se tapahtui epäonnisesti juuri silloin kun Ka-aapivara oli iskemässä veistä alaspäin. Terä upposi Mobian kaulaan, vartija älähti hämmästyneenä ja kivi kirposi hänen kädestään.
Ka-aapivara astui haparoivasti taaksepäin. Mobia lyhistyi polvilleen ja haroi veitsen kahvaa käsillään. Miten tässä näin kävi? Mobian suu haukkoi, mutta sanoja ei tullut ulos. Kauhistunut Ka-aapivara astui kauemmas, kääntyi ja karkasi luolasta yön pimeyteen. Mobia jäi yksin. Hän putosi maahan nelinkontin, ja verta valui hiekalle. Silmissä sumeni, hän tihrusti ympärilleen ja näki vieressään Ka-aapivaralta jääneen punoskäärön. Jospa jumalten sanasta saisi voimaa. Hän tarttui kääröön ja kiskoi sen lähemmäs. Olo oli heti voimakkaampi. Mutta ei paljon. Mobia puristi käärön kainaloonsa huomaamatta, kuinka murenneita siemeniä ropisi maahan. Viimeisillä voimillaan hän raahautui soppeen, asettui pielukselle selälleen ja vaipui ikiuneen puristaen jumalten sanaa rintaansa vasten.
*
Arara tihrusti haperoa punosta. Lahonneita siemeniä oli vaikea erottaa toisistaan. Ma…u…lta… ei, ei se voinut olla oikein… ma…i…lta… Työ oli hidasta ja puuduttavaa, ja käsi poimi uusia siemeniä aina vain tyhjemmistä laareista.
Mutta punojien oli tultava toimeen sillä, mitä heillä oli. Kaupunkilaiset olivat kapinan partaalla, kun vuoristotien väliaseman kiveen oli hakattu jumalankuvia ja yövartija oli murhattu. Kaikki etsivät kadonnutta kulkijaa puunuijat käsissään, vaikka yleisesti uskottiinkin hänen joutuneen jaguaarien uhriksi, sillä eivät jumalat sellaista tekoa olisi rangaistuksetta voineet jättää.
Kukaan muu kulkija ei suostunut toimittamaan punoston asioita. ”Teillä on pyhyytenne suojananne, mutta meitä ei suojaa kansan raivolta mikään”, kulkijat sanoivat. ”Pyöräkin jäi sinne luolaan, kuka sen sieltä hakisi? Kertokaa te ensin ihmisille, että punosto hyväksyy pyörän.”
Punosto oli voimaton. Vartijat kieltäytyivät päästämästä kulkijoita lähelleen, ja oman turvallisuutensa vuoksi kulkijat pysyttelivät kaukana vartijoista. Se tarkoitti, että kulkijat eivät päässeet tietä pitkin pääkaupunkiin. Kaikkia pyhiä punoksia oli enää mahdoton pelastaa. Ja luolasta ja pyörästä puhumista oli parempi välttää, ettei väki saisi aihetta syyttää punojia kiveen hakatuista jumalankuvista.
Kuului taas lähestyvän väkijoukon meteliä. Arara jähmettyi ja vilkuili Tapi-iraa ja Iaguraa. Syntyi sanaton yhteisymmärrys. Jos väki ryntäisi paikalle, heidän aikansa jumalten punojina olisi ohitse, siksi vähän heitä enää kuunneltiin ja kunnioitettiin. He eivät voisi kuin yrittää saada kaupunkilaiset jättämään jäljellä olevat punokset tuhoamatta ja punoston polttamatta. Oli järkyttävää myöntää, että tällaista mahdollisuutta oli pohdittava.
Meteli voimistui, Arara erotti askelten töminän ja yksittäisten ihmisten äänet. Mutta lauma juoksikin punoston ohi. Huudeltiin rannasta ja valtavasta veneestä. Kolmikon kohtaloonsa alistuneet ilmeet vaihtuivat hämmästykseksi.
”Pitäisikö mennä katsomaan?” Tapi-ira kysyi.
”Totta kai. Mehän olemme sentään vielä punojia”, Arara vastasi.
He vetivät komeat lehtipäähineet päähänsä ja lähtivät yhtä matkaa väkijoukon perässä rantaan. Jokea pitkin tosiaan lähestyi valtava vene. Jos sitä enää veneeksi saattoi kutsua, niin suunnattomat sen mitat olivat. Suurinkin palatsi kalpeni sen rinnalla. Ylimpänä liehui lippu, jonka vieraat värit hehkuivat iltapäivän auringossa.
”Saapuvatko jumalat luoksemme?” joku kysyi haltioituneena.
”Veneessä on varmasti ruokaa”, varastonhoitajat hihkuivat. ”Käykää hakemassa koreja!”
”Olemme pelastuneet!” huudettiin.
Mutta Arara ei osannut riemuita. Vene näytti pahaenteiseltä. Sen keulassa oli vieras jumalankuva. Sen kyljestä sojottavat putket eivät olleet puuta. Ne olivat jotakin Auringonlaskun vuorten hopeaakin häijympää kiveä.
Punojien läsnäolo huomattiin. Varastonhoitaja huikkasi: ”Ovatko jumalat vihdoin leppyneet?”
Uteliaat katseet kääntyivät tuijottamaan. Araran pulssi kiihtyi. Hän kohotti kätensä tyynnytelläkseen kansanjoukkoa. Ja huomasi yhä puristavansa kourassaan puoliksi hapertunutta punosta, jota oli ollut kopioimassa. Hänen katseensa nauliutui punokseen ja maailma ympärillä unohtui. Jos Arara olisi edelleen nähnyt, mitä väkijoukko teki, hän olisi huomannut kaikkien muidenkin kääntyneen tuijottamaan punosta kuin se sisältäisi vastauksen varastonhoitajan kysymykseen.
Ja ehkä se sisälsikin.
…Silloin saapui kaukaisilta mailta vieras kansa, joka palvoi kivisiä epäjumalia. ”Emmekö ole jo kärsineet tarpeeksi?” ihmiset vetosivat jumaliin. Mutta jumalat eivät leppyneet, vaan katsoivat mykkinä vierestä, kuinka vieras kansa alisti ihmiset kivellä ja hopealla. Kirous toisensa jälkeen lankesi ihmisten päälle, ja ihmiset rukoilivat jumalia armahtamaan heidät.
Viimein jumalat vastasivat: ”Myöhäistä teidän enää on katua. Teille lähetettiin varoittaja toisensa jälkeen, mutta te jatkoitte kivisten epäjumaltenne palvomista. Voiko kiveä syödä? Voiko hopeaa juoda? Liittykää nyt kiveen hukkuneisiin, te kiittämätön kansa.”
Taru Luojola on Orivedellä asuva kirjailija ja kielitieteilijä, joka ihan työkseenkin pohtii, millä kaikilla tavoilla merkityksiä voidaan välittää.
Varjorikko 