Birna

Vesa Lehtinen

 

Birna1.5 Pixabay-credit "Adrian Malec"

– Seppä on tullut, tokaisi äiti kun isä tuli sisään.

– Hyvä, isä murahti ja silmäili viikatteensa tylsynyttä terää. Hän pisti työkalunsa nurkkaan, istui pöydän ääreen ja alkoi syödä omenaa.

Punatukkaisen tytön pää pilkisti pankolta äitinsä yläpuolelta.

– Onko maksusta vielä puhuttu mitään?

Isän käsi jäi hetkeksi puolitiehen ja suu auki. Äiti oli vähällä

pudottaa kauhansa. Hetken hämmenyksen jälkeen he yrittivät teeskennellä, etteivät olleet kuulleet mitään.

Mutta tyttö ei antanut periksi.

– Kerrotaan, että Orekseen kylässä seppä oli halunnut puolet nautakarjasta.

– Kerrotaan, kerrotaan, niin, mutisi isä. Tyttö hyppäsi alas.

– Ja toisaalla seppä oli vaatinut, että häntä loukanneen miehen talo ja eläimet poltetaan. Tai että kylän maito oli kaadettava jokeen.

– Hullu se joka seppää pilkkaa, äiti lainasi sananlaskua.

– Ja eräässä kylässä…

Tyttö oli jo ehtinyt pöydän ääreen ja isä sieppasi häntä korvasta.

– Birna, sinä pahanilman lintu, nyt olet hiljaa. Maksu maksetaan kun on maksun aika.

 

Ne heimon jäsenet, joilla oli oikeus läntisiin peltoihin, olivat nähneet sepän ensimmäisenä ja lähettäneet pojan juoksujalkaa kertomaan siitä kylään. Kylänvanhin oli rientänyt katsomaan oliko ahjotalo kunnossa, ja siitä kaikki kylän naiset ymmärsivät, mistä oli kysymys.

Birna meni ulos korvaansa pidellen. Kylän lapset juoksivat kylän länsipäätä kohti. Hän liittyi mukaan, sillä edellisen sepän käynnistä oli kulunut jo monta vuotta. Koko joukko pysähtyi kylän laidalla olevan käräjälavan nurkan taakse.

Heimon miehet ja huutolaiset olivat korjanneet satoa jo monta viikkoa. Jotkut lapsista hytisivät kun kylmä tuuli puhalsi heidän ohitseen. Taivaalla kulki jo kolme kurkiauraa.

Tämä seppä ei ollut sama kuin viime kerralla. Peltojen läpi kulkevaa polkua asteli nyt parrakas mies. Kun hän tuli lähemmäs, lapset näkivät hänen vyössään suuren seppien soljen. Kukaan ei uskaltaisi kysyä hänen nimeään.

Kaikki lapset pelkäsivät häntä – paitsi Birna joka hämmästyi sitä, että ei pelännyt. Kun seppä asteli heidän ohitseen, hän vilkaisi lapsijoukkoa ja vilautti surumielisen hymyn. Joku pienemmistä juoksi karkuun, mutta muut seurasivat seppää kylään kunnioittavan välimatkan päässä.

Kylänvanhin odotti ahjotalon edessä. Hän oli vetänyt ylleen parhaimman pellavapaitansa, ainoan rautakypäränsä ja pistänyt vielä kirveen koristeltuun vyöhönsä. Viimeksi hänellä oli ollut täysi varustus päällään, kun hän oli mennyt sanomaan sanansa siitä, kuka lähetettäisiin kuninkaanvaaliin.

Seppä oli vielä parin talonmitan päässä, kun hän nyökkäsi ahjotaloon päin. Kylänvanhin ja tämän palveluksessa oleva vanhempi huutolaispoika nostivat ripeästi teljen ovien edestä ja alkoivat kiskoa niitä auki. He vetivät ne vanhaan tapaan vain sen verran auki, että seppä pystyi kulkemaan.

Muiden kyläläisten välistä Birna näki suuren lohkareen, jonka ympärille ahjotalo oli rakennettu. Sen kylkeen oli louhittu ahjo. Ahjon suun vieressä oli suuri kanto jossa sojotti yläpäästään tasoitettu alasinkisko.

Seppä otti vyöstään pienen vasaran ja kilautti alasinkiskoa pari kertaa kuin olisi kuunnellut jotain. Muut kyläläiset ottivat sen merkkinä siitä, että heidän sopi lähteä pois. Birnakin lähti takaisin perheensä talolle, mutta hän vilkaisi vielä kerran taakseen. Hän näki vain ovensuussa seisovan kylänvanhimman, joka vilkuili huolestuneena huutolaispojan tuomaa vajaata hiilikoria.

 

Illalla kun Birna käveli Ornevin lesken talon ohi, leski odotti vielä vierastaan talon edessä. Seppä oli siis vielä pajassa vaikka alkoi jo tulla pimeä.

Birna pinkaisi ahjotalolle päin. Ovet olivat edelleen auki mutta sisältä ei näkynyt valoa. Birna kurkisti sisään.

Seppä istui melkein pimeän ahjotalon lattialla, kasvot kohti ahjoa. Birna näki hänet vain hämärästi yksinäisen päreen valossa. Sepän vasen käsi oli polvella. Toinen käsi oli nyrkissä ja seppä oli ojentanut sen kohti ahjoa. Hänen ympärillään oli kehä työkaluja ja jokaisen vieressä päre.

Birna tajusi, että seppä oli juuri sanonut ahjon herätyksen ensimmäiset sanat. Riitin seuraaminen oli ankarasti kielletty. Silti hän ei liikahtanut, kun seppä jatkoi lausumistaan.

– Sinulle Vasaran Äiti, hän sanoi suoristaen pikkusormensa.

Vasaran kohdalla kehässä oleva päre syttyi palamaan.

– Sinulle Alasimen Emo, hän sanoi suoristaen etusormensa.

Alasinkiskolle laskettu lastu leimahti.

– Sinulle Pihtien Pitelijä.

Pihtien puristuksessa ollut päre syttyi kun seppä oikaisi keskisormensa.

– Sinulle Pienen Vasaran tyttö.

Nimetön sytytti pienen vasaran alla olleen lastun.

Sitten seppä kumartui ahjon puoleen. Pieni kasa päreitä oli jo laskettu hiilipinon päälle. Hän oikaisi peukalonsa.

– Ja sinulle Ahjon Emäntä.

Ahjo syttyi. Leimaus valaisi sepän kasvot, mutta hän tuijotti rauhallisena tuleen.

Birna hätkähti – mutta enemmän sitä että hänen olkapäälleen laskeutui käsi. Hämärässä hän näki isänsä vihaiset kasvot.

– Mitä sinä täällä teet ihmisiä häiritsemässä! mies mutisi ja ravisti Birnaa kuin heinäsäkkiä. Tyttö vain puraisi huultaan – selitykset olisivat turhia. Hän ei tehnyt vastarintaa kun isä kiskoi hänet pois.

 

Aamulla isä oli vielä vihainen lähtiessään ulos ja tulikin pian takaisin.

– Kävin pyytämässä sepältä anteeksi puolestasi ja nyt hän haluaa läksyttää sinua itse. Hän tarttui Birnan käteen ja kiskoi mukaansa. Hän pysähtyi vain sen verran pihalla että katsoi tarkasti Birnan kasvoja.

– Mitä nyt?

– Seppä kysyi paloitko pahoin, isä mutisi, näytti melkein pettyneeltä ja tempaisi hänet uudelleen liikkeelle. Ahjotalolta kuului jo reipas kalke.

– Tässä hän nyt on.

Seppä nosti katseensa auranterästä jota takoi.

– Jätä hänet siihen.

Isä hätkähti ja totteli oitis, sillä käskyssä oli hitunen kiukkua ja kärsimättömyyttä. Sanaakaan sanomatta hän lähti tiehensä.

Seppä ja tyttö mittailivat toisiaan hetken. Birna oli kuulevinaan jotain hiljaista kuiskutusta jostain.

– Mikä on nimesi?

– Birna.

Birna oli odottanut ankaria sanoja eikä uskaltanut puhua pidempään. Mutta seppä vain katseli häntä pää kallellaan.

– Olet vajaan parinkymmenen kesän ikäinen.

– Neljäntoista.

– Et totellut. Katselit selkäni takana kun lausuin ahjon sytytyssanoja.

– Kyllä. Anteeksi.

– Yksikään kutsumistani lieskoista ei rankaissut sinua.

– Rankaissut?

– Et siis tiennyt. Luulitko että sepät ovat kieltäneet sytytyssanojen seuraamisen vain kiusallaan?

– Tuota…

– Ilmeisesti luulit. Mutta yksikään lieska ei koskenut sinuun. Tuskin isäsi on voinut opettaa sinulle tulentorjuntasanoja?

– Ei.

– Liekit tuntevat ne joilla on kyky puhua niille. Sinun kaltaiseesi ihmiseen ne eivät koske.

Birna seisoi hetken mykkänä.

– Minun kaltaiseeni?

– Kyllä. Seppä hymyili ja kumartui. – Ja minun. Seisot jo nytkin liian lähellä ahjoa, mutta tukkasi ei edes käryä saati syty tuleen. Enkä minä ole erikseen käskenyt liekkien pysyä sinusta erossa.

Birna hyppäsi nopeasti kauemmas. Hetken ajan hän luuli kuulleensa tulen ratinan joukosta jonkin hymähdystä muistuttavan äänen.

Seppä hymyili. – Sinäkin kuulet sen.

Hän ei ehtinyt pitemmälle kun kalastajanpoika Amarin tuli sisään mukanaan kaksi pussia. Toinen oli täynnä järvimalmia. Birna oli nähnyt hänen kaivavan sitä pohjamudasta. Nuorukainen pyysi seppää tekemään siitä kirveenterän. Hän maksoi kultahippusilla. Kun seppä oli määrännyt hinnan, Amarin vilkaisi Birnaa.

– Mitä tyttö täällä tekee?

– Auttamassa, seppä murahti. Amarin lähti mutta vilkaisi kaksikin kertaa taakseen. Birna tiesi, että hänen täällä olonsa olisi koko kylän puheenaihe iltaan mennessä.

Seppä mittasi sormituntumalla tarpeeksi malmia ja pisti sen ahjoon. Sitten hän viittasi Birnan istumaan ja keskittyi taas vähäksi aikaa auran oikomiseen.

– Eikö kirveenteko kuuluisi… maksuun?

Seppä vilkaisi häneen.

– Ei uuden terän teko. Ja mitä sinä maksusta tiedät.

– Olen kuullut – kaikenlaista.

– No, se riippuu aina kylästä. Jos kylä antaa siihen aihetta. Voisit muuten sitoa tuon tukkasi taakse – se on kohta tiellä.

Birna irrotti vyönauhansa ja sitoi sillä tukan poninhännälle. Sitten vasta hän älysi kysyä:

– Tiellä missä?

Seppä vain viittasi ahjoon päin. Liekit tuntuivat rupattelevan kuin pikkupojat, jotka katselevat uutta, uppo-outoa leikkitoveria.

– Mutta minä olen tyttö.

– Liekinkäskijän veri ei sitä kysy.

Hetken aikaa Birna vain tuijotti vuoroin ahjoa, vuoroin seppää.

 

Birna palasi kotiin myöhään iltapäivällä. Isä oli ehtinyt tulla pellolta ja äiti oli sytyttänyt tulen talon toisen päädyn tulikuoppaan.

– Leikkaan viimeiset viljat huomenna. Mitä seppä puhui kun viivyit noin pitkään?

– Hän antoi minun pidellä pihdeillä rautaa, kun hän takoi Amarinille kirveenterää.

Vanhemmat hiljenivät hetkeksi.

– Ei saa puhua tuollaista pötyä, äiti sanoi. Isä puolestaan kurotti häntä kohti jotta saisi taas kiinni hänen korvastaan.

Birna hyppäsi pois penkiltä, juoksi tulikuopan ohi ja painautui vasten päätyseinää. Isä tuli perässä.

Birna kuuli mielessään kysymyksen. Tanssivat liekit kysyivät mitä he voisivat tehdä hänen, heimolaisen hyväksi.

– Suojelkaa minua, hän tuskin kuiskasi.

Isä ojensi kätensä vielä matalien liekkien yli ottaakseen kiinni hänestä. Mutta äkkiä liekit hänen kätensä alla leimahtivat. Isä älähti ja vetäisi kätensä pois. Heikosti Birna haistoi palaneiden karvojen hajun. Kun mies yritti kiertää tulisijan, liekit leimahtivat hänen eteensä ja karkottivat hänet pois.

Vanhemmat perääntyivät, isä pelästyneenä, äiti kummastuneena. Birna jäi katselemaan liekkejä. Ne pomppivat ja karkeloivat hänen edessään kuin nuoret miehet kauniiden tyttöjen kanssa kevätpyhityksen aikaan. Mutta toisin kuin nuo nuoret miehet, jotka olivat tavallisesti juovuksissa, nämä eivät yrittäneet käydä kiinni.

Isä ei loppuiltana puhunut paljonkaan, mutta ei aamulla kieltänyt häntä lähtemästäkään.

 

Oli jo myöhä kun Birna neljäntenä päivänä käveli takaisin kotiin. Hän oli nokinen, väsynyt ja tyytyväinen. Mielessään hän kuuli vieläkin ahjon lieskojen iloisen laulun.

Kului muutama hetki ennen kuin Birna tajusi, että kyseessä ei ollut pelkkä muistikuva. Uusi mutta vieras liekkien laulu kuului jostain vasemmalta ja sekoittui lampaiden määintään.

Vaikka lumesta ei ollut vielä merkkiäkään, jotkut heimon lampaankasvattajat olivat jo keränneet laumansa katon alle. Kun Birna ehti karjasuojan vierelle, sen toinen pääty oli jo täysissä liekeissä.

Ensin hän vain juoksi ovelle ja yritti turhaan kohottaa telkeä. Sen takana lampaat määkivät täydellä voimalla. Sitten hän veti pariin kertaan syvään henkeä ja käski tulen sammua.

Mitään ei tapahtunut. Hän odotti liekkien pilkkanaurua mutta ei kuullut sellaista.

Epätoivoisena hän kävi uudelleen teljen kimppuun, mutta pakoon yrittävät lampaat painoivat ovia sitä vasten sellaisella voimalla että se oli juuttunut heloihinsa. Birna kiskoi ja kiskoi ja toivoi samalla että liekit eivät ehtisi koskea lampaisiin.

Hän kuuli huutoa takaansa ja kääntyi. Monet kyläläisistä juoksivat tulta kohti, toiset joelle. Huohottaen hän kääntyi takaisin oveen päin.

– Kunpa teljet saisi jotenkin irti, hän mutisi.

Kaksi tulipalloa nielaisi metalliset helat. Vaistomaisesti Birna hypähti taaksepäin ja kaatui selälleen.

Telki putosi alas. Birna ehti nähdä ovissa kaksi suurta, mustaa reikää ennen kuin ne paiskautuivat auki. Määkivä lauma ryntäsi ulos.

Birna käpertyi kerälle, kun valkoisten eläinten joukko ryntäsi hänen ohitseen. Jostain taustalta hän kuuli tyytyväisen äänen – kuin jokin olisi syönyt juhla-ateriaa.

 

Seuraava mitä hän muisti oli sepän ja yhden lammasmiehen kasvot. Nämä olivat kumartuneet hänen ylleen. Lampuri näytti helpottuneelta kun näki hänen vironneen.

Seppäkin hymyili. – Kuulin lieskojen laulun ja ehdin parahiksi näkemään kuin ovet romahtivat.

– Mitä tapahtui?

– Sait lampaat pois tulesta.

– Yritin saada tulen sammumaan.

– Siihen sinulla ei ole voimaa. Ei ehkä kenelläkään meistä. Liekki voi tehdä mitä pyydät, mutta koskaan sitä ei saa sammumaan ennen aikojaan. Se olisi sama kuin apupojan hautaaminen elävältä.

– Se ei siis tee mitä käsken.

– Ei kukaan tee. Eivät edes Pohjoisen Kuningaskunnan orjat ja länsimetsän orjamaahiset tee kaikkea mitä heidän isäntänsä voisi käskeä. Jossakin tulee vastaan se raja, jolloin palvelija mieluummin karkaa tai käy isäntänsä kimppuun kuin tottelee. Ihminen vain suostuu tekemään useampia asioita kuin tuli.

Birna katsoi lampaita. Niissä oli vain muutamia palohaavoja ja vain joidenkin villa savusi.

– Kielsit sitä koskemasta eläimiin. Mitä sanoja käytit?

– En mitään. Vain… halusin sitä.

Seppä kohautti kulmiaan.

– Sitten olet parempi kuin minä.

Lampaanhoitaja haroi yhden lampaan niskaa ja väläytti epävarman hymyn Birnalle. Kylänvanhin asteli paikalle ja katseli tyttöä vakavana.

– Tämä on kilven nurja puoli, seppä virkkoi vakavana. – Tulta voi käskeä, mutta se ei silti aina tee sitä mitä toivot.

 

– Birna on klaanin ensimmäinen liekinkäskijä moneen sataan vuoteen.

Kylänvanhin ei onnistunut rikkomaan hiljaisuutta, joka oli jatkunut jo pitkään Birnan kotitalon pöydän ympärillä.

– Tyttö ei ole edes vahingoittanut ketään.

Isä tuijotti jonnekin ovelle päin pelokkaan ja epäuskoisen näköisenä. Äiti ei sanonut mitään.

– Mitään tulipallojen heittäjää hänestä ei tule. Seppä on jo opettanut hänelle liekkien oikeaa käskyttämistä.

Birna puolestaan tuijotti tulikuoppaan. Tuli oli sammunut päivän aikana, ja uudet liekit pomppivat ja rupattelivat omiaan. Se ei kuitenkaan rauhoittanut häntä.

 

Seuraavan kolmen päivän aikana Birna ei uskaltanut mennä ahjotalolle. Unissaan hän pakeni hehkuvia hirviöitä, jotka halusivat syödä kaiken hänen ympärillään, eivätkä hänen kieltonsa auttaneet.

Hänen äitinsä ei sanonut mitään. Isä katsoi häntä silloin tällöin, mutta ei suostunut kohtaamaan hänen katsettaan.

Neljäntenä päivänä Birna otti nokeentuneen pukunsa ja lähti joen rantaan.

Kylmä, kostea tuuli seurasi häntä koko matkan ja sai hänen olonsa entistä kurjemmaksi. Joen rannassa hän tapasi Ornevin lesken, joka kuivatteli omia vaatteitaan ja lämmitteli pienen nuotion lämmössä.

Leski muistutti häntä sepästä – varsinkin kun jotkut puunoksissa kuivuvista vaatteista olivat selvästi hänen. Hän yritti keskittyä pukunsa pesemiseen mutta huomasi unohtaneensa rasvasaippuan. Leski huomasi sen ja lainasi omaansa.

– Seppä sanoi, että hänen on vielä tehtävä keihäänkärkiä, leski aloitti mutta kun hän huomasi että Birna ei ollut juttutuulella, jätti hänet rauhaan ja palasi nuotionsa luo.

Birna hinkkasi pukuaan niin että siihen tuli reikä. Hän huuhteli sen parhaansa mukaan ja ripusti vapaaseen puunoksaan. Sitten hän meni viemään saippuaa takaisin leskelle.

Nuotion liekit tervehtivät häntä heti kun hän tuli kyllin lähelle ja rätisivät iloisesti.

Birna jäykistyi ja puri hammasta. Hän pudotti saippuan ja tarttui yhteen nuotion suurimmista puista, jossa oli suurimmat liekit. Sitten hän juoksi veden ääreen, kohotti kätensä ja aikoi heittää puun veteen.

Tuuli kävi hänen kasvoihinsa, ja puun liekit rätisivät heikosti. Ne olivat hiljaa ja kummissaan ja pelkäsivät kylmää tuulta ja vettä. Tuuli ravisteli hänen hiuksiaan eikä hän ymmärtänyt sen kieltä. Joki virtasi hiljaa verkkaiseen tahtiinsa, ja sekin oli hänelle mykkä.

Hetken aikaa Birna seisoi paikallaan. Sitten hän kääntyi ja vei puun takaisin nuotioon. Leski katsoi häneen kummissaan, kun hän lähti pois ottamatta vaatteitaan.

 

Seppä oli jo lähtenyt nukkumaan, kun Birna astui uudelleen pajaan.

Palavien hiusten haju täytti huoneen, kun avulias liekki lyhensi hänen tukkansa koskematta ihoon. Lammassuojan jäänteistä otettu entinen salpa kuumeni hetkessä. Ja pian alasinkisko kaikui lyönneistä, joiden rytmiä Birna ei vielä saanut tasaiseksi.

Hän oli saanut haluamansa kuvion aikaiseksi, kun ovi narahti. Seppä katseli hymyillen ovelta. Birna nosti ylös kiskolta jotain, jonka hän toivoi edes muistuttavan vyönsolkea.

– Kovin karkea. Viimeistellään se myöhemmin.

Birna hieraisi kasvojaan ja sai ne vain entistä enemmän nokeen. Lieskat tuntuivat jo mutisevan keskenään siitä ketä heidän nyt pitäisi totella.

 

_____

Vesa Lehtinen on kalju hidas kirjoittaja ja pöytäroolipelaaja, joka on kirjoittanut mm. sellaisiin julkaisuihin kuin edesmennyt Magus, nettiin siirtynyt Aikakone ja Suomen Tieteiskirjoittajien Kosmoskynä. Hän on myös entinen Suomen Tieteiskirjoittajien hallituksen jäsen ja kirjoitellut myös englanniksi.

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: