Riina Salmi
Ei ole sinänsä mahdollista, että pingviinit voisivat tulla hulluksi. Ne eivät voi myöskään saada tarpeekseen laumastaan. Ne voivat kuitenkin menettää suuntavaistonsa ja päätyä kauas merestä jonnekin, missä niiden ei kuuluisi olla.
.
En uskaltanut kohottaa katsettani katukivetyksestä. Saattaisin katsoa väärään suuntaan ja räpäyttää silmiäni.
Jalat veivät minua kuin itsestään. Tutut mainokset hölisivät ja rallattivat ympärilläni, kaupungin valot välkkyivät silmäkulmissa. Enää pari korttelia, sitten olisin perillä. Ohitin viihdekeskuksen, ja asfaltti muuttui säihkyvän siniseksi, animoidut tähtikuviot ja planeetat uiskentelivat jalkojeni alla. Päässä jyskytti kuin kalloani olisi moukaroitu sisältäpäin vasaralla. Käännyin risteyksestä vasempaan ja kiihdytin tahtiani. Askelmittari näkökenttäni alalaidassa näytti kahdeksaatuhatta askelta.
Pysähdyin äkisti, ja polvien luut naksuivat. Tuttua hajustetun kylpysuolamainoksen tunnuslaulua ei kuulunut missään. Olinko sittenkin kääntynyt liian aikaisin?
Nostin päätäni varovaisesti ja vilkaisin ympärilleni, tarkistaisin kiireesti suunnan ja liimaisin silmäni loppumatkaksi asfalttiin.
”Virkistämön kylpysuola voittamaton, Virkistämön kylpysuola vastustamaton…”
Mainoksen pörröinen mulkosilmäinen maskotti hyppäsi näkökenttääni ja ryhtyi heittelemään kärrynpyöriä.
”Klikkaa vain linkistä ja saat kuukauden kylpysuolat suoraan kotiin!”
Elukka törkkäsi sormensa nenäni eteen, ja räpäytin silmiäni. Punaisena hehkuva ostolinkki aktivoitui.
”Haluatteko vahvistaa ostoksen?”
Räpäytin vahingossa silmiä uudestaan. Näkökenttäni oikeassa yläkulmassa oleva pistemittari hupeni, kun pienet hehkuvat pistepallot hypähtivät kohti maskottia. Yritin vinkata silmää estääkseni oston, mutta pisteet koskettivat maskottia ja katosivat kilahtaen.
”Kiitos ostoksestanne! Kokeilkaa myös Virkistämön tuoksuterapialaastareita nyt puoleen hintaan…”
Kirosin ja hätistelin pörröistä maskottia, vaikka tiesin, ettei se auttaisi. Käteni solahti suoraan animaation läpi.
”Jätä minut rauhaan!” karjuin. ”Ei minulla ole edes kylpyammetta!”
Suojasin silmät käsillä ja ryntäsin pakoon. Maskotti tanssahteli perääni ja kimitti tunnuslaulua mennessään.
”Virkistämön tuoksutuotteet hurmaa, tuoksutuotteilla ei arki ole harmaa…”
Ohitin usean risteyksen puolisokeana, suunnalla ei ollut väliä. Tärkeintä oli päästä mainoksen kantomatkan ulottumattomiin. Askeleet tärähtelivät jalkakäytävää vasten, selkää vihloi. Tuntui kuin joka askeleella selkäranka olisi lytistynyt kasaan kuin haitari.
Ylitin suojatien ja otsani tärähti edellä kulkevan naisen selkään. Nainen kääntyi, ja hänen silmäkulmansa nyki ärtymyksestä. Vatsaani väänsi kylmä koura. Mittari hänen yläpuolellaan näytti kymmentä tuhatta ystävää. Omani näytti nollaa – en tiennyt, kuinka irlissäni laitettiin kaverilaskuri näkymättömäksi muille ihmisille.
”Anteeksi, en nähnyt sinua”, naurahdin. ”Irlini sekoilee.”
Siirsin katseeni mittariin hänen yläpuolelleen ja räpäytin silmiäni antaakseni tykkäyksen. Naisen silmät liikahtivat. Hän hymähti ja jatkoi matkaansa.
En saanut tykkäystä takaisin tälläkään kertaa. Toisaalta olin säästynyt myös karsastusmerkiltä, jonka kaikki naisen ystävät olisivat voineet nähdä.
Pyyhin sotkuiset hiukset korvien taakse ja siirsin katseeni katukivetykseen. Olin säätänyt iReal-järjestelmäni asetukset minimiin, näkökenttääni olivat kiinnitettyinä vain kaverilaskuri, piste- ja askelmittari, sekä kello. Siristin silmiä ja avasin valikon. Selasin sovelluksia, kunnes löysin kartan ja klikkasin sen esiin. Olin kahden korttelin päässä määränpäästäni.
Suljin valikon iskemällä silmää ja lähdin liikkeelle. Muistelin, ettei matkan varrella ollut enempää mainoksia, joissa oli pikaostolinkki, joten uskalsin vilkuilla maailmaa sormien lävitse. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Korkeat värikkäät rakennukset kohosivat ympärilläni, joidenkin kerrostalojen seinissä vilisti animaatioita. Useissa rakennuksissa oli koristeellisia harjakattoja ja torneja. En muistanut, minkä värisiä rakennukset ja jalkakäytävät oikeasti olivat. iReal-järjestelmä ei lakannut näyttämästä animaatioita ja pintojen tekstuureja edes vähimmillä asetuksilla.
Toisella puolen katua harppoi mies, jonka yläpuolella kaverilaskuri näytti kahdeksansataa tuhatta. Hänen paidassaan hehkui urheilufirman sponsoroima mainos. Peitin silmäni ja kiihdytin tahtia, pikaostolinkki voisi hypähtää esiin, jos menisin liian lähelle.
Käännyin risteyksestä, ja sivutie, jonka varrella verstas oli, tuli näkyviin. Elokuvatraileri sivutien suulla oli vaihtunut. Aikaisemmin siinä oli pyörinyt uusimman supersankarielokuvan, Leppäkerttumiehen mainos, mutta nyt tilalla oli jokin katastrofielokuva. En jaksanut etsiä kiertotietä, marssin suoraan trailerin sisään.
Kaupungin värikkäät kerrostalot ja kadut haihtuivat, ja leijuin avaruudessa. Jousiorkesteri alkoi pauhata pääni sisällä, ja silmieni eteen liihotti kuvia liekehtivästä auringosta.
”Tiedemiehet eivät koskaan olleet valmistautuneet uuteen jääkauteen… ennen kuin auringon elektromagneettinen säteily aktivoi maankuoren mikroaallot ja jäädytti maapallon ytimen.”
Olisin voinut lampsia suoraan mainoksen läpi, mutta jäin katselemaan haltioituneena, kun maisema vaihtui laakeiksi lumikentiksi. Kaupungit hautautuivat nietosten alle, ja henkilöauton kokoiset rakeet pirstoivat pilvenpiirtäjiä.
”Meidän on sulatettava maapallon ydin aurinkotuulen hiukkasilla!”
En keskittynyt elokuvan yhdentekevään juoneen, vaan ihastelin CGI-efektien laatua, sitä miten aidolta lumikentät näyttivät, miten täydellistä tuho oli. Maisemat toivat mieleeni aivan toisen lumikentän. Tulisinko koskaan näkemään sellaista valkeaa tyhjyyttä muutoin kuin iReal-järjestelmän avulla? Minun oli pitänyt ottaa asia puheeksi seuraavalla käynnillä mielenterveys- ja kulutusneuvojani kanssa. Mutta enää en ollut menossa sinne.
Mainos loppui, ja ostolinkki suhahti nenäni eteen.
”Ennakkotilaa elokuva suoraan irliisi klikkaamalla linkistä –”
Peitin silmäni ja pinkaisin karkuun. Kadut ja rakennukset ilmestyivät eteeni, ja mainosten äänet löivät tärykalvoja. Kiiruhdin sivutietä eteenpäin ja sujahdin verstaan ovesta sisään sulkien kaupungin valot ja äänet perässäni.
*
Seuraamamme pingviini ei kuitenkaan suostunut menemään kohti merta, saati palaamaan laumansa luo.
.
Eire oli keski-ikäinen nainen, ehkä muutaman vuoden minua vanhempi. Hänellä oli villiintynyt musta tukkapehko, jonka lävitse kulki harmaita raitoja. Päässään hänellä oli kahdet suojalaseilta näyttävät kakkulat, yhdet otsalla ja yhdet silmillä.
”Morjensta. Sinä olet varmaankin Viia?”
Yritin yhtä aikaa vastata myöntävästi, marssia kättelemään häntä ja toivottaa hyvää päivää, mutta onnistuin ainoastaan ynähtämään.
”Puhelias kaveri. Siitä minä tykkään.”
Kun en sanonut mitään, hän jatkoi: ”Ymmärsin viesteistäsi, että sinulla on jotain ongelmia irlisi kanssa?”
”Joo.”
Vilkuilin hermostuneena ympärilleni. Olimme vuokrattavassa varastorakennuksessa, seinillä riippui irtokäsiä -ja jalkoja, keskellä verstasta oli hammaslääkärin tuolia muistuttava istuin. Istuimen yläpuolella killui valonheitin ja kypärä, jotka oli kiinnitetty monimutkaisen näköiseen laitteeseen.
”Tule sitten vain tännepäin”, Eire sanoi ja viittoili kohti tuolia.
Vääntelin sormiani niin, että nivelet paukkuivat. Laahustin naista kohti, jalat eivät tahtoneet irrota kunnolla lattiasta. Aivan kuin nilkkoihin olisi sidottu kahdenkymmenen kilon kahvakuulat. Istahdin tuolille. Tekonahkainen tyyny hinkkasi reittäni ja päästi rutisevan äänen.
”Se oli tuo tyyny…” takeltelin.
”Mitäs saisi olla?” Eire painoi nappia lasiensa sangassa, ja lasien pinta tummui. ”Tämä sinun iReal-käyttöjärjestelmäsi on ainakin surkea. Tässä ei ole edes kunnollista mainostenesto-ohjelmaa. Ja pitääkö tätä ohjailla silmien liikkeillä?”
”Se oli halvin mahdollinen.”
”Sen kyllä huomaa.”
Hän sääti tuolini selkänojaa, ja hätkähdin nähdessäni hänen kätensä. Hänen rystysistään kasvoivat sormet. Ne toimivat saumattomasti hänen oikeiden sormiensa kanssa, mutta ne taipuivat kummallisiin asentoihin kohdista, joissa ei olisi pitänyt olla niveliä.
Hänen suunsa venyi vinoon virnistykseen, kun huomasi hän minun tuijottavan.
”Tykkäätkö näistä? Ne ovat tavallisia sormia tarkemmat. Voin asentaa sinulle muitakin keholisäyksiä, jos olet kiinnostunut.”
”Ovatko tuollaiset lisäykset laillisia?”
Virne leveni entisestään.
”Enimmäkseen.”
”Ei kiitos. Haluaisin vain, että muokkaat irliäni.”
”Jo tokkiinsa. Voin esimerkiksi ohjelmoida sen niin, että voit laittaa kaikki mainokset pois päältä –”
”Minulla on yhteensä sataviisikymmentä pistettä. Riittävätkö ne siihen, että hajottaisit sen?”
Eire pysähtyi. Hän rykäisi ja haroi tukkaansa niin, että se nousi pystyyn entisestään.
”Riittäähän se. Se ei vain ole tarpeen, koska samalla hinnalla voin asentaa siihen toiminnon, jolla voit laittaa sen pois päältä, milloin haluat.”
Hiki kihosi selkään ja kämmeniin. Ensimmäinen impulssini oli myöntyä, mutta vedin syvään henkeä ja ravistin päätäni.
”Ei. Haluan, että rikot sen.”
”Meinaan vain, että virkavalta kyllä huomaa, jos joku poistaa lisätyn todellisuuden aivosirunsa. Ja pitäähän sinun pystyä hoitamaan kaikki pankkiasiat, ostokset ja henkilötunnistautuminen. Miksi haluat siitä kokonaan eroon?”
Niskaa ja poskia kuumotti. Olisin halunnut selittää hänelle, mitä mielessäni oli kulkenut viimeisten viikkojen ajan, miksi olin säästänyt tukipisteeni juuri tätä varten. Olisin halunnut kertoa hänelle lumikentistä ja vuorista. En kuitenkaan saanut muodostettua ajatuksiani sanoiksi.
”Se saa pääni särkemään”, mutisin.
”Vai niin.” Hän hieroi päätään, kunnes hänen hiuksensa törröttivät eri suuntiin kuin siilin piikit. ”No, minulla ei ole tapana vängätä asiakkaille vastaan. Kunhan tiedät, mihin ryhdyt.”
”Joo.”
”Se tekee viisikymmentä pistettä.”
Siristin silmiäni ja valitsin valikosta ostovaihtoehdon. Räpäytin silmiäni ja pisteet hypähtivät näkökenttäni laidalta kohti Eireä. Hän kuitenkin torjui maksun.
”Maksun voit laittaa suoraan kassaan, kiitos”, hän sanoi ja nyökkäsi kohti huoneen nurkassa olevaa mustaa, laatikolta näyttävää laitetta. ”Olen tarkka transaktiohistoriastani, tiedäthän… Tietoturvallisuus ennen kaikkea.”
En udellut enempää, vaan räpäytin silmiäni, ja pisteet hyppäsivät laitteeseen. Eire hieroi käsiään.
”Aloitetaan sitten! Koska rikon ja poistan sirun, toimenpide tulee olemaan hieman… fyysisempi kuin tavallisesti.”
Hän hääri selkäni takana ja suuntasi vaijerin varassa roikkuvan valonheittimen takaraivooni. Hän laski päähäni kypärän, josta kiemurteli kasa erilaisia johtoja. Lähempää tarkasteltuna kypärä muistutti isoa moottoripyöräkypärää. Sen sisäpinnassa oli paksut pehmusteet leuan alla ja molemmilla puolilla päätä. Keskellä oli aukko silmiä ja nenää varten. Takaraivo jäi kokonaan paljaaksi.
”Eikö kukaan muu ole koskaan pyytänyt rikkomaan siruaan?” kysyin. Leukasuoja vaimensi ääneni.
”On. He vain muuttavat yleensä mielensä, kun kerron, että siruun voi asentaa laajennuksen, jolla irlin voi laittaa pois päältä milloin haluaa. Vain harvat haluavat, että se poistetaan kokonaan.”
Hetkeksi tuli aivan hiljaista. Yritin kääntää päätäni nähdäkseni, mitä Eire puuhasi, mutta kypärä peitti näkyvyyden. Kengät kopisivat, ja äkkiä hän tupsahti eteeni.
”Hei, onhan sinulla muuten kaikki hyvin?” Hänen kulmiinsa oli ilmestynyt huolestunut ryppy. ”Meinaan vain, eihän sinulla ole aikeita… tiedäthän.”
Hän veti sormen kurkkunsa yli ja naurahti hermostuneesti. Räpyttelin hämmentyneenä silmiäni.
”Ei. Minä vain haluan elää ilman irliä.”
”Näinkö on?”
”Niin.”
Eire tarkasteli minua epäluuloisena, mutta lopulta hänen suunsa suli vinoon hymyyn.
”Kunnon metsäläiselämää siis! Hyvä, se toinen vaihtoehto olisi nimittäin huonoa mainosta firmalle.”
Hän kytki kypärän niskatukeen kiinni niin, etten voinut kääntää päätäni. Lisäksi hän kiinnitti turvavyön vyötärölleni ja kummankin olan yli.
”Aivosirun kanssa työskennellessä ei voi olla liian varovainen”, hän sanoi iloisesti ja kokeili vöiden pitävyyttä. ”Pienimmälläkin väärällä liikahduksella voi olla ikäviä seurauksia. Operaatio tehdään yleensä nukutuksessa, mutta näin se hoituu vaivattomammin. Tämä saattaa tuntua hieman epämukavalta.”
Hän painoi kytkintä kypärän sivussa ja pehmusteet kiristyivät kasvojeni ympärille kuin pääni olisi ollut ruuvipuristimessa. Eiren hiuspehko ja hammasrivistö liukuivat näkökenttääni. Hän koputti kypärään.
”Onko siellä kaikki hyvin?”
Yritin nyökätä, mutta pääni ei liikahtanut milliäkään. En myöskään kyennyt liikuttamaan leukaani, joten ynähdin ja nostin peukalon pystyyn.
”Loistavaa! Odota hetki, minulla on sinulle vielä jotain.” En tiennyt mitä muutakaan olisin voinut tehdä kuin odottaa. Hän katosi hetkeksi näköpiiristäni, mutta palasi pidellen kädessään paksuilta aurinkolaseilta näyttäviä kakkuloita. ”Tässä on iReal-lasit kaupanpäällisiksi. Ruokaostoksia ja sen sellaista varten.”
Olisin halunnut sanoa, etten tarvinnut niitä, mutta suustani pääsi vain vaimeaa muminaa. Hän työnsi lasit taskuuni ja katosi selkäni taakse.
”Jos jokin on vinossa, niin taputa käsiäsi, tai huido vaikka”, hän kailotti. ”Tämä, mitä teen seuraavaksi, tuntuu sitten ihan varmasti epämukavalta.”
Tunsin, kuinka neula upposi pehmeään lihaan kallon alapuolella. Tunnottomuus levisi saman tien takaraivoon, leukaan ja hartioihin. Kuului rapinaa, kun Eire kopeloi kallooni kiinnitettyä aivosiruliitintä.
”Nyt lähtee!”
Surina täytti pääni, kun ohuen ohut pora kaivautui kallon läpi.
*
Pian näimme sen suuntaavan kohti seitsemänkymmenen kilometrin päässä siintäviä vuoria.
.
Harmaata. En muistanut, että maailmassa oli näin paljon harmaata.
Tiesin, että rakennusten pinnat olivat harmaata terästä, mutta olin unohtanut, että ne olivat myös muodoiltaan erilaiset. Koristeelliset harjakatot, tornit ja ikkunanpielet olivat kadonneet. Todellisuudessa talot olivat tasakattoisia laatikoita, kadut olivat harmaata asfalttia.
Aikaisemman metelin jälkeen hiljaisuus painoi tärykalvoja, kuului vain sähköautojen vaimeaa hurinaa, ohikulkijoiden jutustelua. Myös sää oli muuttunut. Auringonpaisteen sijaan taivaalla uiskenteli raskaita, tummanharmaita pilviä. Näytti siltä kuin olisi satanut, mutta talojen välissä oli jonkinlainen suojakalvo, joka esti pisaroiden pääsyn kadulle asti. Nyt kun pohdin asiaa tarkemmin, en muistanut, milloin viimeksi olisi satanut.
Tuntui kuin maailman tahti olisi hidastunut. Ohikulkijat tuijottivat tyhjyyteen, pysähtyivät välillä ja katsoivat jotain, mitä en voinut nähdä. Kaikki oli väritöntä, suoralinjaista, seesteistä.
Astelin katua pitkin selkä suorana. Innostus kupli rinnassani, enkä voinut olla virnistelemättä vastaantulijoille. Päänsärky oli kadonnut – mikä johtui ennen kaikkea siitä, että takaraivoni, hartiani ja puolet kasvoistani olivat edelleen puudutetut – mutta siitä huolimatta askeleeni oli keveä ja mieli kirkas. Uskalsin katsoa minne vain, ikkunoihin ja seiniin, jotka olivat aiemmin olleet täynnä mainoksia, jopa vastaantulijoiden silmiin.
Pyyhkäisin kohtaa, jossa uskoin leukani olevan. Kämmenselkään tarttui kuolaa. Puudutus oli toiminut täydellisesti, enkä ollut tuntenut mitään. Eire oli lopuksi paikannut kalloni ja sulkenut aivosiruliittimen. Minun olisi vain keksittävä, mitä tehdä, kun puudutus katoaisi enkä voisi käyttää irliä porauskohdan kivun lievittämiseen. Eire oli antanut mukaani kaksi suun kautta otettavaa kipulääkettä, mutta ne eivät riittäisi pitkään.
Jotkut vastaantulijoista pysähtyivät ja tuijottivat minua kulmat kurtussa. Toiset kuiskuttelivat keskenään pelokkaina.
”Anteeksi, onko teillä kaikki hyvin?”
Vanha mies, jolla oli tuuheat, hapsottavat kulmakarvat, pysähtyi eteeni. Hänen silmänsä etsiskelivät valikkoa yläpuoleltani. Yritin hymyillä hänelle niin sydämellisesti kuin pystyin. Kun puhuin, kieli ei aivan pysynyt sanojen mukana.
”Haihhi o hyvi.”
Miehen kulmakarvat kallistuivat huolesta, kuin kaksi karvamatoa olisi kurkistanut taivaalle.
”Pihää mehhä.”
Lampsin hänen ohitseen. Sivusilmällä panin merkille, että hän siristi silmiään ja mutisi itsekseen, soitti luultavasti puhelua.
Asuntoni oli aivan kulman takana, mutta olin jo kokonaan toisella kadulla, ennen kuin huomasin porhaltaneeni sen ohi. Olin niin tottunut kirkkaansiniseen kerrostaloon, jonka kyljessä uiskenteli pilviä, etten tunnistanut sitä harmaana.
Kipitin rakennuksen etuovelle, ja liukuovet avautuivat. Raahustin kuudenteen kerrokseen rappusia pitkin, en uskonut, että saisin hissin toimimaan ilman irliä.
Kotioveen olin kuitenkin vaihtanut sormenjälkitunnistimen jo ajat sitten. Painoin peukaloni tunnistinta vasten ja ovi naksahti auki. Asunto oli pieni, neliskanttinen kerrostaloyksiö. Se näytti jokseenkin samalta ilman lisättyä todellisuutta, en ollut koskaan sisustanut sitä animaatioilla. Ainoastaan pakolliset tekstuurit ja inspiroivat lainaukset olivat kadonneet seiniltä. Asunnon ikkuna, joka syötti pysähtynyttä kuvaa kaupungista, oli myös kadonnut.
Valmiiksi pakattu reppu lojui sängyllä. Kävin läpi kaapit, mutta en keksinyt mitään muuta mukaan otettavaa. Seisoin keskellä kalpeaa huonetta, minuutit kuluivat, enkä osannut päättää, mitä tehdä. Olisiko minun pitänyt hyvästellä asunto jotenkin, olisiko nyt pitänyt olla haikea olo?
Työnsin lopulta särkylääkkeet ja iReal-lasit reppuun ja kytkin jääkaapin pois päältä. Tarkistin vielä, että kaikki sähkölaitteet oli irrotettu virtalähteistä ennen kuin laitoin repun selkääni.
Ovikello soi. Sisuskaluni jähmettyivät sementiksi. Tieto hajonneesta sirustani oli ilmeisesti saavuttanut viranomaiset nopeammin kuin olin kuvitellut.
Astelin vastahakoisesti kohti ovea. Kello pärähti joka kerralla vaativammin. Avasin oven. Kynnyksellä seisoi kaksi harteikasta miestä, joilla oli päällään hoitohenkilökunnan univormut.
”Päivää. Saimme ilmoituksen, että tämän asunnon henkilöllä olisi ongelmia aivosirunsa kanssa?”
”Ei oo hähhää.”
Miehet vilkaisivat toisiinsa.
”Mitä teille on tapahtunut, rouva? Oletteko olleet onnettomuudessa?”
”E.”
”Emme saa yhteyttä irliisi. Tulisitteko mukaamme, niin voimme varmistaa, että olette kunnossa? Tilanne voi vaatia lisätoimenpiteitä.”
En ollut varma, oliko kyseessä pyyntö vai käsky. En olisi toisaalta osannut sanoa vastaan kumpaankaan. Astelin kynnyksen yli ja vasta silloin huomasin, että molemmilla miehillä kasvoi oikean kainalon alta lisäkäsi.
Loukkaantuneiden potilaiden kantamiseen, uskottelin itselleni.
Tepastelin tottelevaisesti hoitajien kanssa hissiin ja ulos rakennuksen liukuovista. Nousin heidän autoonsa, ja robottikäden sormet puristivat käsivarteni lihaa, jotta varmasti pääsin kyytiin.
*
Luonnonvaraisia eläimiä ei kuitenkaan pidä estellä, vaan niiden on annettava mennä omille teilleen.
.
Keskustelut ja tutkimukset hoitohenkilökunnan kanssa olivat kestäneet vain minuutteja. Odottaminen eri odotushuoneissa oli sen sijaan vienyt useita tunteja.
Hoitokeskuksen seinät hohtivat valkoisina. Jos minulla olisi ollut irli käytössä, olisin varmasti nähnyt pirteästi sisustettuja käytäviä ja huoneita, mutta ilmeisesti edes täällä ei välitetty, mitä ihmiset näkivät ilman lisättyä todellisuutta.
Istuin muovisella tuolilla tutussa odotushuoneessa. Heiluttelin jalkoja edestakaisin, räpläsin ja nypin hiussuortuvaa. Hoitajat eivät olleet kommentoineet tilaani minulle mitenkään, he olivat vain suorittaneet kokeensa, esittäneet kysymyksensä ja siristäneet silmiään tehdessään muistiinpanojaan.
Ovi käytävän päässä heilahti auki.
”Viia Luotse”, sanoi kuivakka naisääni. Nousin ylös ja laahustin ovesta sisään. Huone oli pieni, neliönmuotoinen, seinien ja lattioiden kirkkaus sai silmäni ja otsani vihlomaan. Puudutus oli haihtunut kasvoilta melkein kokonaan, ainoastaan takaraivo oli tunnoton.
En halunnut pohtia, millaista vihlonta olisi, kun tunto palaisi.
Mielenterveys- ja kulutusneuvojani Raia Outamo istui pehmoisessa nojatuolissa matalan pöydän ääressä. Hän oli ristinyt pitkät koipensa, ja hänen hiuksensa oli sidottu niskaan tiukaksi nutturaksi, josta yksikään hius ei uskaltanut harottaa irrallaan. Hän siristi keskittyneenä silmiään.
”Ole hyvä ja istu.”
Maleksin samanlaiselle nojatuolille pöytää vastapäätä ja istuin. Upposin tekonahkaisiin tyynyihin kuin suohon. Jalkani eivät yltäneet maahan, vaan jäivät sojottamaan kummalliseen kulmaan. Yritin nojata taaksepäin, mutta selkänoja oli niin kaukana, että jouduin röhnöttämään istuimella melkein makuuasennossa.
Äkkäsin hämmästyksekseni seinällä taulun. Siinä oli puiset kehykset, se esitti kukkaa. Katselin kuvaa haltioituneena, en muistanut, milloin olin viimeksi nähnyt oikean koriste-esineen.
Outamo räpäytti silmiään ja loi minuun pistävän katseen. Hänen ilmeensä oli kireä, silmänaluset olivat tummat ja kasvoilla risteilivät syvät juovat.
”Olen lukenut lääkärien antamat selonteot sinusta, Viia.”
Hänen äänensä oli tavallistakin ynseämpi. Hän sulki silmänsä ja hieroi luomiaan sormien päillä.
”Miksi olet mennyt taas rikkomaan irlisi? Monesko kerta tämä on?” hän kysyi.
”Olen poistattanut aivosirun vain kerran aiemmin. Muina kertoina olen kytkenyt irlin pois päältä.”
”Kuinka monta kertaa?”
”Tämä kerta mukaan lukien? Neljästi. Viimeksi vuosi sitten.”
”Tietojesi mukaan aivosirusi poistettiin ensimmäisen kerran täällä hoitokeskuksessa. Sen jälkeen olet kytkenyt sen pois päältä omillasi. Sinähän olet jokaisen kerran jälkeen katunut ja hankkinut uuden irlin, etkö olekin?” Hän puhalsi ilmaa nenänsä kautta, ja pelkäsin lieskojen lyövän hänen sieraimistaan. ”Kerroit minulle, että kaikki tukipisteesi ovat menneet ohjelman poistamiseen ja parin viikon päästä uuden hankkimiseen. Mitä sinä aiot tehdä nyt? Onko sinulla edes tarpeeksi pisteitä uuden aivosirun hankkimiseen?”
”Ei. Mutta tällä kertaa en aio hankkia uutta.”
”Vai niin? Ja miten aiot hoitaa ostoksesi? Entä asioinnin pankissa ja työvoimatoimistossa?”
”Minä keksin jotain.”
”Et voi tuosta vain keksiä jotain irlin tilalle.”
Vääntelin sormiani niin, että niveliin sattui. Yritin korjata asentoa tuolillani, mutta upposin vain syvemmälle tyynyihin.
”En voi käyttää irliä”, mutisin. ”Se saa pääni särkemään.”
”Sinut on tutkittu jo monta kertaa, Viia. Hoitajat eivät ole löytäneet sinusta mitään vikaa. Ei ole mitään konkreettista syytä, miksi et voisi käyttää sitä.”
”Ehkä en ole vain hyvä teknologian kanssa.”
Outamo päästi pitkän huokauksen huuliensa välistä. Hän vajosi melkein yhtä syvälle nojatuoliinsa kuin minä.
”Ymmärräthän, että tämä teknologia ei ole menossa pois, se tulee vain kehittymään.” Hänen äänensä oli äkkiä pehmeä, melkein lämmin. ”Jos vastustat jo nyt näin paljon irlin käyttöä, niin kuvittele vain, miten vaikeaa sinun on opetella käyttämään uutta teknologiaa kymmenen vuoden päästä.”
”Ehkä minun ei ole pakko – ”
”Kyllä sinun on pakko. Et pärjää ilman.”
”Mutta minä en osaa – ”
”Olen ehdottanut sinulle monia kursseja, joissa voit opetella irlin käyttöä. Niissä kerrotaan, miten pisteitä ja kavereita hankitaan ja miten voi päästä mainostamaan yrityksiä. Jos saat kavereita ja pisteitä tarpeeksi, voit jopa saada työn.” Outamo hymyili surumielisesti. ”Olemme puhuneet tästä monta kertaa. Sinulla pitää olla uteliaisuutta tähän asiaan. Sinun on innostuttava ja otettava myös itse asioista selvää.”
”Niin.”
”Osaatko kertoa, mistä tämä sinun teknologiavastaisuutesi tulee?”
”En minä ole teknologiavastainen.”
Outamon otsaan ilmestyi turhautuneita ryppyjä. Hänen suupielensä kiristyivät, mutta äänessä soi edelleen pehmeä nuotti.
”No sittenhän voit ottaa tehtäväksesi uusien taitojen opettelun”, hän lausui kärsivällisesti. ”Ota nämä tarjotut aputoimet vastaan ja pohdi tarkkaan, mihin käytät tukipisteesi.”
Katseeni lipui kuin itsestään tauluun. Kun katsoi tarkemmin, se ei ollut erityisen kaunis. Ääriviivat oli piirretty hatarasti lyijykynällä ja kuva oli maalattu tuhruisilla vesiväreillä.
”Sinulla on vielä kolme käyntikertaa jäljellä kanssani”, Outamo sanoi. ”Sen jälkeen sinun on maksettava käyntisi itse. Voisimme seuraavilla kerroilla vähän pohtia, miten voisit toimia pisteiden tienaamisen kanssa.”
”Saanko minä mennä kotiin?” kysyin hajamielisesti.
”Sinulla on omistuksessasi iReal-lasit, jotka toimivat väliaikaisratkaisuna. Kunhan saamme asennettua ne sinulle sopiviksi, voit mennä kotiin. Voit miettiä jo valmiiksi, mistä juttelisimme viimeisillä tapaamiskerroillamme.”
En jaksanut tivata, millä oikeudella reppuni sisältöä oli tongittu. Vedin syvään henkeä ja tunsin kihelmöintiä päänahassa, tunto oli palaamassa.
”Minulla on mielessä yksi asia ensi kertaa varten”, sanoin. ”Näin jonkin aikaa sitten yhden videon irlissä. Siinä oli pingviini, joka käveli sellaisella lumikentällä, ja se on mietityttänyt minua paljon. Voisimmeko puhua siitä?”
”Toki.” Outamo siristi silmiään, hän kävi luultavasti läpi jo toisen potilaan tietoja. ”Mikä on pingviini?”
*
Ei hyödyttäisi, jos pysäyttäisimme sen ja veisimme sen takaisin laumansa luo. Se lähtisi kuitenkin pian uudestaan.
.
Istuin tunturin rinteellä kaupungin laidalla ja katselin rakennusten tuikkivia valoja. Kuollut, keltainen heinä keinahteli laiskasti tuulessa. Pilvet matelivat taivaanrantaa pitkin ja kietoutuivat toisiinsa kuin valtavat iilimadot. Laskevan auringon säteet pilkahtivat niiden raosta ja värjäsivät horisontin kultaiseksi.
Reppu lojui jaloissani. Puristin iReal-laseja nihkeässä kädessä.
Vielä tänä aamuna ajatukseni olivat tuntuneet kirkkailta, mutta nyt en ollut varma, oliko minulla koskaan ollutkaan suunnitelmaa. En saanut mielestäni dokumenttia, jossa pingviini ylitti valtavaa lumikenttää yksinään, suunnisti kohti kaukana häämöttäviä vuoria. Sen nähtyäni olin tiennyt, että minun piti poistaa irlini lopullisesti.
Katseeni lipui kaupungin yli. Etelässä ja kaakossa maiseman poikki kulkivat valtatiet. Pohjoisessa asuinalueiden takana avautuivat valtavat, kuolleet ruohokentät. Jos muistin oikein, parinsadan kilometrin päässä pohjoisessa kasvoi vielä metsää.
Kunnon metsäläiselämää varten.
Dokumentissa oli sanottu, että pingviini oli matkalla kohti varmaa kuolemaa, eikä sitä voitaisi pelastaa.
Raivo kuohahti sisälläni, ohimolla sykki suoni. Miten he saattoivat sanoa niin? Eivät he tienneet, mitä sille tapahtuisi. Ehkä se etsi vain uusia seikkailuja. Se saattaisi aloittaa aivan uudenlaisen elämän, jollaista yksikään pingviini ennen sitä ei ollut elänyt.
Sydämen syke rauhoittui vähitellen, ja hengitys tasaantui. Kevyt iltatuuli löyhytti vaatteitani. Puristin laseja kädessäni tiukemmin.
En ollut vielä laittanut niitä silmilleni. Ne oli asennettu minulle sopiviksi, niistä löytyivät kaikki vanhat tietoni. Niissä oli myös paikannin niin kuin irlissäkin, Outamo oli teroittanut minulle, ettei ilman paikanninta kulkeminen ollut sallittua. Hoitokeskuksessa tiedettäisiin myös heti, mikäli lasit rikkoutuisivat.
Könysin seisaalleni, polvet rutisivat ja naksuivat. Ilta-auringon säteet lämmittivät miellyttävästi kasvoja. Venyttelin niin, että selkäranka venyi pituutta monta senttiä.
Yhdestä asiasta Outamo oli väärässä. Minulta ei puuttunut uteliaisuutta.
Kaivoin repustani kipulääkkeet ja nielaisin molemmat ilman vettä. Heilautin repun selkään ja lähdin laskeutumaan tunturin pohjoispuolta alas. Viskasin iReal-lasit heinikkoon.
Kipu sävähti kallossa joka askeleella, mutta pidin pääni korkealla. Tyhjät ruohokentät kutsuivat minua ja pohdin, kuinka monta kertaa minut jaksettaisiin hakea takaisin.
Riina Salmi (s. 1992) on teatteritaiteen maisteri Helsingistä. Salmi on tähän asti keskittynyt enimmäkseen kirjoittamaan draamatekstejä. Hän on kirjoittanut muun muassa näytelmiä sekä esitystekstejä erilaisiin performansseihin, tanssikoreografioihin ja teatteripeleihin. Hänen käsikirjoittamansa näytelmä Tarttumattomat sai ensi-iltansa kesällä 2019 Espoossa. Viime vuosien aikana Salmi on perehtynyt novellistiikkaan.
Varjorikko 