Ahjonkertomuksia

Toni Saarinen

Matkalla Ahjonkehään Isma kuuli harakkainvartijoilta Pederin palanneen. Useampi kuin yksi siivekäs oli kantanut samaa viestiä mukanaan, ja lintutalon mestareilla oli velvollisuus välittää tieto laakson asukkaille. Mutta Isma, he sanoivat, oli tietenkin oikeutettu kuulemaan ensimmäisenä. Hän katsoi heitä hetken myrkyllisesti mutta piti suunsa kiinni. Harakkainvartijat, nuo lempeästi hymyilevät huppupäiset vanhukset, olivat ainoa luotettava uutislähde miltei eristyksissä olevan laakson ja ihmeellisen ulkomaailman välillä. Heidän kanssaan ei kannattanut riidellä.

Uutisen vaivaama Isma saapui vaitonaisena kukkulan kiviselle talolle, laaksolaisten rakkaalle kohtaamispaikalle. Pederin paluun seuraukset täyttivät hänen mielensä. Niitä edes harakat eivät voineet tietää.

Oli varhainen ilta, eikä Ahjonkehä ollut vielä herännyt henkiin. Kyläläisiä oli paikalla kourallinen, suurin osa vanhuksia. Varjonaiset kattoivat pöytiä ja juoksuttivat olutta tuoppeihin kiireettä. Isma istui valmiiseen pöytään parvelle, kaivoi kolme hopealanttia vyöllään roikkuvasta kukkarosta ja laski ne kehää kiertävälle liukulaudalle. Siitä ne päätyivät varjonaisten salaiseen pankkiin.

Suuressa salissa oli aivan liian hiljaista; siellä kuuli hyvin omat ajatuksetkin.

Ahjossa alati leiskuva liekki iski silmää, räiskyi ja rätisi, maalasi kiviset pinnat villivuokonoranssiksi. Tulen hehku ulottui parvelle saakka, ja vihdoin oli lämmin olla. Isma tunsi vaatteiden kuivuvan ihoaan vasten. Hän katsoi ulos pienestä ikkunasta lähestyviä sadepilviä, painoi selkänsä tuolin pehmeisiin olkiin ja sulki silmänsä. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut nukahtaa siihen paikkaan, ja samaan aikaan niin kiihtynyt, ettei tahtonut pysyä aloillaan hetkeäkään.

Kiertolauta narahti, ja kun Isma avasi silmänsä, hän näki kohdallaan kupissa harvinaisen laaksonomenan, joka hohti viherkultaisena niin kuin legendoissa. Hän kyllä muisti vanhan sopimuksen ja kirosi – tämäkin vielä, juuri nyt! Vaikkei se ollut oikeastaan mikään yllätys. Ehkäpä se oli reaktio päivän uutiseen.

Ahjonkehän Kohentajat tunkivat pitkät, aineettomat nenänsä paikkoihin, joihin ne eivät kuuluneet. Mitä ne olettivat hänestä? Varjonaiset kyllä tiesivät Isma Metsänkävijän verenperinnön ja sen mukana kulkevan ylpeyden – ja häpeä heidän osakseen, jos eivät!

Alemmalta tasolta korviin kantautui saranan lailla narisevien vanhojen ukkojen keskustelua. He puhuivat Pederistä, mistäpä muustakaan. Siellä olivat ainakin Mattei ja Josep, Valajien perheen veljekset siis, sekä Likainen Jeremias, jota Isma usein sääli tuon julman liikanimen vuoksi. Ei tällä kertaa.

”En olisi ikinä uskonut, että hänen kaltaisensa palaa tämän kaltaiseen!” tuo epäsiisti kalatorpan ukko rääkkyi par’aikaa. ”Poika on kaupannut järkensä pois siellä ulkomailla. Toivottavasti edes hyvästä hinnasta.”

”Niin mikäs se sellainen rahasumma olisi?” kysyi vanhempi Valajista, kauppamies. ”Ihan mielenkiinnosta kysyn…”

”Tuhlattua rahaa, minä sanon! Väkijuomaan, komeisiin taikakuviin tai tuoksuviin kukkiin. Hmm! Häntä koipien välissä hän ehkä palaakin…”

”Varmaan pani jonkun aatelisneidon paksuksi ja pakenee nyt patriaatin tehtäviä”, Mattei arveli, ja Isma saattoi kuvitella vihjailevan silmäniskun, joka tuota ehdotusta seurasi. Se sai hänet kihisemään raivosta.

Omena kimalteli vähäisessä valossa. Sen kuoren alla, lähellä pintaa, liikkui kummallisia pilviä, joiden välistä näki silloin tällöin jonkin laakson tunnusmerkeistä: Kurkijärven tai jonkin kolmesta joesta tai, kuten juuri nyt, itse Ahjonkehän. Yksi hedelmä, maan muistoista itänyt, täynnä vallan happamuutta. Joku voisi luulla sitä vain välipalaksi, mutta äiti oli vihkinyt Isman perinpohjaisempaan tietoon.

Isma rauhoittui, siveli omenan kovaa kuorta.

”Enpä tiedä”, sanoi hiljaa pysytellyt Josep, joka usein punnitsi sanojaan pitkään. ”Olemmehan kuulleet harakoilta paljon, eivätkä hänen edesottamuksensa kuulosta tyhjäpäisiltä tai kunniattomilta. Jokikuninkaat antoivat hänelle sellaisen kamalasti kiiltävän paljetin kypärään…”

”Pelkkää rihkamaa torilta!”

”Eihän, Santra näki sen jo. Hän sanoi sateenkaaren heijastuvan siitä taivaalle, kun valo käy oikein.”

”Naisten juttuja!”

Naisten juttuja, kuten koko luomakunta ja ihmisten perintö, Isma mietti. Halu läksyttää Jeremiasta väistyi kuitenkin silkan uteliaisuuden tieltä, siispä hän istui vaiti ja kuunteli.

”Santra tiesi kertoa, että poika ansaitsi sen urhoollisuudesta Suiston suuressa taistelussa. Hänestä tuli aito valasratsastaja siellä, oli atrain ja hopeaverkko ja kultalehväinen selkäpanssari, koko kudelma. Hän kaatoi Mustan Vaarnin! Sellaisia viestejä harakat toivat, eivätkä harakat valehtele.”

”Mutta ne, jotka kuiskivat viestit harakoille, valehtelevat välillä ammatikseenkin… Mikäs se sellainen Musta Vaarni on?”

”Ne ovat kahdenkymmenen miehen korkuisia liskoja, joilla Toismaan luuritarit ratsastavat merten yli. Niillä on kaksi suuta ja kuusi kättä ja jokainen käsi pitelee pimeimmissä ahtaumissa taottuja sapeleita. Vaarnit ovat tuhansia vuosia vanhoja, iholtaan kuin kiveä, vain yksi kuolee kerran vuosisadassa…”

”Ja meidän Peder kaatoi semmoisen hirvityksen?”

”Niin Santra kertoi harakoiden kertoneen”, Josep vastasi kuulostamatta itsekään vakuuttuneelta.

”Valasratsastaja! Sepä jotakin!” Mattei murahti. “Minä olen nähnyt kerran valaan kuvakirjassa. Viereen oli piirretty koon hahmottamiseksi Ahjonkehä, ja kuulkaa, tämä koko pytinki oli hädin tuskin sitä valasta korkeampi. Meidän Pederkö ratsastaisi sellaisella otuksella?”

”Kerron vain, mitä kuulen”, Josep huokaisi.

”Ei mitään valaita ole olemassakaan”, Likainen Jeremias väitti. “Jos niitä onkin joskus ollut, ovat kuolleet sukupuuttoon jo esi-isien aikaan.”

”Täältä laaksosta käsin olet hyvin varma asiasta, niinkö? Seuraavaksi varmaan sanot, ettei käärmekotkia ole…”

”Sellaisen minä olen sentään nähnyt taivaalla”, Jeremias totesi uhmakkaasti.

”Sitten saatat uskoa sen, että Peder oli joutunut salakuljettamaan käärmekotkien munia ulos oopiumivelhojen tornikaupungista. Kyllä vain! Ne oli leivottu idänleipien sisään. Taikuudella vartioidusta portista ulos ja sisään kymmenen kertaa. Joka kerta olisi saattanut olla viimeinen, jos hän olisi jäänyt kiinni…”

”Typeräkö se poika on? Mikä saisi jonkun vaarantamaan henkensä sillä tavalla? Eikö niiden jokikuninkaiden palkka kelvannut herroiksi elämiseen?”

”Puhutaan prinsessasta”, Matteikin tiesi sanoa.

”Ahaa.” Pitkä ja merkityksellinen sellainen.

Isma kumartui eteenpäin ja näki puukaiteen lomasta kaljut päälaet loosissa. Oljet kahisivat, mutta ukot eivät kuulleet. Tuli ahjossa kuumensi poskia liikaakin. Ovesta lappoi sisään lisää väkeä, ja myös lehteri alkoi täyttyä. Kohentajat katselivat saapujia hyväksyvästi, hämärät poskipäät kohoillen, eikä kukaan tiennyt, mistä nuo muinaiset henget ilahtuivat. Keittiöstä tuotiin jo ensimmäisiä höyryäviä lihakimpaleita ja kauniin pyöreitä perunoita. Pitkän työpäivän jälkeen tuoksu oli huumaava, melkein sekoitti mielen. Ei ihme, että laaksolaiset hakeutuivat Ahjonkehään säntillisesti joka ilta näihin aikoihin.

Pederiä ei näkynyt, eikä sekään ollut poikkeuksellista. Hänellä täytyi olla paljon asioita hoidettavana. Eihän hän ollut nähnyt edes perhettään vuosiin. Isma tajusi yhtäkkiä, että ehkei Peder sukulaisineen edes saapuisi Ahjonkehään tänään. Ajatus pisti vatsaan, ja sitä seuraava suuttumus vielä enemmän. Miten hän nyt odotti yhtenä iltana niin paljon jotakin raasua, jota ei ollut yli neljään auringonkiertoon näkynyt! Isma nappasi vallasomenan kämmenelleen, pyöritteli hetken, laski sitten takaisin.

Se oli silti aivan eri asia, Isma päätti. Peder oli nyt täällä eikä siellä kaukana salaperäisillä mailla. Peder oli lähellä, joten hänen poissaolonsa oli muuttunut todellisemmaksi ja oudommaksi. Vasta nyt poissaolo oli mahdollista läsnäoloa, peliä aikaa vastaan. Ja juuri tänä iltana aikaa oli rajatusti.

Pohdiskeleva hiljaisuus alakerrassa katkesi, kun Mattei totesi: ”Mutta niin. Puhetta toki laaksoomme mahtuu, ja on sen verran tuulista, että hyvin se kantaakin! Olisiko hän voinut… kun kerran täälläkin odottaa…”

”Niin.” Tavallista hiljempaa Jeremiaksen suusta, jopa miltei arvokkaasti. Isma perääntyi äkkiä kaiteen reunalta.

”Kuulemma ikilumimailla on prinsessa, joka kasvattaa käärmekotkia pyydystääkseen niillä valtakunnasta karkuun yrittäviä orjia. Hän itse liikkuu hitaasti kuin jäätikkö, ja hengitys höyryää ympäri vuoden. Julma hallitsija, sanovat!”

”Ei kai Peder sellaista…”

”Ei ikuna”, Jeremias vakuutti. ”Poika voi olla typerä – kaiketi onkin, kun noin toivottomille matkoille lähtee vuosiksi – mutta ei hän mielipuoli ole!”

”Aina hänellä on ollut pää tukevasti hartioiden välissä”, Josep säesti. ”Tai ehkä se on joskus pilviin leijaillut, mutta laskeutunut takaisinkin.”

”Ehkä se nyt laskeutui sijoilleen. Tai sitten hän on täällä hakemassa… Niin. Miten käy laaksomme, jos nykyisen voiman perijätär päätt–”

Shhh, toiset käskivät Matteita vaikka eivät voineet tietää, että Isma oli jo paikalla ja lähellä. Varmasti he myös mulkoilivat vanhempaa Valajaa. Näillä ukoilla oli kaiken sen riekkumisen ja juoruilun takana kätkössä jokin vahva ja hallitsematon säädyllisyyden taju, mikä huvitti Ismaa. Aivan kuin he saattaisivat vaeltevilla ajatuksillaan ja haparoivilla sanoillaan muuttaa toisten elämänkulkua! Sellaisen voiman tämän laakson miehet – tai ehkä kaikki miehet – itselleen kuvittelivat.

Ennen pitkää myös parven pöydät alkoivat täyttyä. Isman viereen istuivat Morgan ja Melena, kalpeat kurunpohjalaiset. Outoa mutta hellyttävää väkeä, joka ei aiheuttanut hankaluuksia. Silti Isma peitti Laaksonvoimaa kuhisevan omenansa lautasliinalla. Hän vaali sitä kuin suurta salaisuutta tietämättä, oliko se sellainen.

”Iltaa, Isma-neiti”, Melena sanoi samettisella äänellä ja nyökkäsi syvään, niin että lukuisat kaulalla roikkuvat luukorut kolisivat. Hänen jäyhä miehensä pysyi vaiti, mutta katsoi hetken hyväksyvästi, silmiään räpytellen, Metsänkävijän tytärtä.

”Ihana ilta se onkin, rouva Melena”, Isma vastasi äänekkäästi. Hän mietti ilkikurisesti, oliko alapuolelta samalla hetkellä kajahtava yskäkohtaus peräisin juomaa väärään kurkkuun vetäneeltä Jeremiaalta.

”Haluan vielä kehaista teitä”, Isma jatkoi. ”Poikanne ahjonkertomus eilen oli suorastaan riemukas. Hän ilahduttanee meitä vielä lukemattomat kerrat eläväisillä esityksillään.”

”Kauniita sanoja äidin korville”, Melena lausui, mutta huoli viivähti hetken hänen kasvoillaan. ”Timofei on otettu, kun välitän kehut. Mutta lukemattomista kerroista en totta puhuen tiedä, Isma-neiti. Olemme miettineet, Morgan ja minä… Hän ehkä hyötyisi perusteellisesta kirjanopista vuoden tai kahden kuluttua. Laakson ulkopuolella.”

”Niin, yhä useammat lähtevät”, Isma sanoi ja tuijotti eteenpäin, kohti suuren ahjon kipunoivaa kitaa. Olisi julmaa lisätä, että vain harvat palaavat.

”Roderik Mustahampaan tytär päätyi Spiraalikaupunkiin”, Melena sanoi ja hymyili varovasti. ”Laakson ulkopuolella on kiehtova maailma, ja olisi toki sääli, jos emme päästäisi lintua lentämään pesästään, kokeilemaan siipiään, näkemään näkyjä sillä tavoin korkealta ilmasta… Ymmärrät varmaan.”

”Miksi ymmärtäisin? Ei minulla ole jälkikasvua”, Isma tokaisi viiltävästi. Hän näki silmäkulmastaan Melenan kalpenevan entisestään.

”Ei tietenkään, Isma, ethän… Anteeksi – tarkoitin vain, että nuorena ihmisenä, siis rohkeana ja tietoa janoavana…”

“Et sinä sitä tarkoittanut”, Isma sanoi mutta pakotti lämpimän hymyn kasvoilleen. ”Ei ole syytä pyytää anteeksi, rouva Melena. Me kaikki päästämme irti joistakin asioista. Ja olet oikeassa: vuorien tuolla puolen on suuri maailma täynnä mitä mahtavimpia ja ihastuttavimpia asioita, mikäli tarinoihin on uskominen. Toki olen useaan otteeseen pohtinut: mitä jos? Mitä jos näkisin jonain päivänä herätessäni toisenlaisen maiseman? Metsän, jossa näitä suuremmat puut kohoavat, kallioiden raoista pulppuaa veden sijasta maitoa ja hunajaa, talot kohoavat korkeuksiin eivätkä piiloudu tiheän tummiin lehtoihin häveten omaa vaatimattomuuttaan… Jos ihmisellä on tilaisuus kokea se ja vielä paljon enemmän – tavata etelän tietäjäkuningattaria, tanssia hopeakäärmeiden kanssa tai lukea niitä kuuluisia kirjoja, joihin on kätketty väyliä toisiin maailmoihin – niin olisi suuri sääli kääntää sille selkänsä, eikö totta?”

”Aivan”, Melena myönsi hiljaa. Hänen miehensä kuunteli hievahtamatta, oli jopa lakannut leikkaamasta paksua pihviä jättiveitsellään.

”Me jäämme tänne eritoten rakkaudesta, eikö totta?” Isma jatkoi. ”Ja voimme myös lähteä… rakkaudesta. Toisenlaisesta rakkaudesta. Kuka houkka voisi hyväksyä yhden ja samalla tuomita toisen? En minä ainakaan. Toivon nuorelle Timofeille antoisia opiskeluja.”

”Kiitos”, Melena tokaisi vaivaantuneeseen sävyyn ja kääntyi ruokansa puoleen. Morgan jatkoi nopeasti pihvin leikkaamista.

Kurunpohjalaiset olivat harmittomia mutta ottivat maineensa liian vakavasti, Isma päätti.

Ihmisiä oli jo runsaasti. Supisevat ja sihisevät Kohentajat parveilivat tummina ääriviivoina salin käytävillä ja ojentelivat lautasia sinne tänne varjokehoistaan työntyvillä raajoilla. Eräs noista hahmoista, Ahjonkehän suuren keskustulen luojista ja luomuksista, takan vartijoista, jätti Isman eteen karahvin täynnä metsärypäleviiniä.

Hän ei ollut arvannut tarvitsevansa sitä tänään, mutta Kohentajat tiesivät jotkin asiat paremmin. Olivathan he kyläläisten se puoli, joka syntyy juuri kaiken paljastavaa valoa vasten mutta elää sen kääntöpuolella. Joku ulkomaailman velho, oppinut, olisi puhunut alisentajunnasta. Ismalle riitti, että varjot liikkuvat vailla kehon rajoituksia mutta ovat silti ikuisesti omistajiensa muotoisia. Siksi hän luotti niihin, melkein aina.

Viini maistui makealta. Tuoli Isman oikealla puolella oli yhä tyhjä: se, joka oli ennen ollut hänen äitinsä paikka. Silloin hän muisti syyllisyyden vihlaistessa äidin kumaraisen hahmon, joka oli istunut sanattomana ikkunan ääressä ja katsellut kukkuloilta lähestyvää sadevallia Isman tehdessä lähtöä illalliselle.

Ulko-oven sulkeutuessa olivat poistuneet korvista armeliaasti väsyneet, voimattomat kuiskauksetkin.

Hän päätti poimia syksynmarjoja mukaan kotimatkalla, jos ei sataisi liikaa. Tai vaikka sataisikin. Niistä äiti aina nautti.

Monet äänet puhuivat kilpaa salissa ja yhä vain kovempaa, sillä viini maistui muillekin raskaan työpäivän jälkeen. Pian alkaisivat kertomukset. Se huojensi Isman oloa. Kun ihmiset kuuntelivat tarinoita, he eivät päässeet puhumaan siitä, mitä tällä hetkellä jokainen seurue Ahjonkehässä ajatteli. Peder, Peder, Peder, siellä ja täällä Peder – ja hyvin monessa sivulauseessa myös Isma. Orrelta hän näki selvästi vaivihkaiset katseet, jotka häneen suunnattiin, ja varmasti vielä useampaa hän ei ehtinyt huomata. Peder ei edes ollut täällä eikä ehkä saapuisikaan, ja silti hän jo vaikutti Isman elämään näkyvällä ja kuuluvalla tavalla.

Isma nautti huomiosta vain seisoessaan kertojankorokkeella. Siellä katseiden kuuluikin kohdistui häneen. Tuo koroke, nimeltäänkin Ahjonkoti, oli laakson sykkivä sydän. Siellä jokainen kyläläinen sai esiintymishetkensä, ilahdutti tai kauhistutti tai vavahdutti muuta kansaa. Tämä perinne toi jokaiselle, nuorimmallekin, tunteen arvostuksesta ja yhteenkuuluvuudesta. Jollain epämääräisellä tavalla asiat olivat pielessä, jos Ismalta odotettiin esitystä tänäänkin. Jos hänen mittansa määrättiin vaitonaisuuden perusteella.

Ei, tänään hän ei kokenut olevansa arvostettu, hän ei tuntenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta kehenkään. Ei ollut hänen vuoronsa. Se oikeus suotiin jokaiselle vain kerran kuunkierrossa. Ja ehkei hänelle suotaisi sitä enää koskaan, jos hän päättäisikin lähteä, jättää juoruilijat ja jupisijat oman onnensa nojaan. Mutta miksi hän lähtisi? Kuka häntä pyytäisi lähtemään? Kuka ylipäätään kehtaisi vaatia häneltä mitään, paitsi hän itse? Miksi vallan omena – miksi juuri tänään?

En ole mikään tanssiva tammiapina teille, pöhköt, Isma ajatteli happamasti. Ette saata arvatakaan, että minulle on tarjottu tärkeämpää työtä. Muutamat päät kääntyivät pois, ainakin vähäksi aikaa, kuin olisivat lukeneet ajatuksen kasvoilta.

”Kaikki hyvin, kultaseni” supisi ohiliitävä Kohentaja, eikä Isma ollut varma, oliko se ollut toteamus vai kysymys. Hän nyökkäsi.

Iltaa viettävän väen puheensorina oli jo liiankin äänekästä. Isma oli äkkiä varma, että he kaikki puhuivat hänestä ja Pederistä, aivan jokainen – pikkulapsesta vihoviimeiseen vaivaisukkoon. Sata suuta käymässä, toistamassa juttuja, säälittelemässä, vihjailemassa keksityistä salaisuuksista! Hengitys melkein salpautui. Hän olisi saattanut sillä hetkellä karjaista Ahjonkehän väelle, että heidän olisi paras pitää huoli omista asioistaan tai muuten alkaisi tavaroita särkyä ja että nuo tavarat saattaisivat hyvinkin särkyä itse kunkin kallisarvoista kalloa vasten.

Tuollainen huudahdus ei oikeastaan olisi ollut minkäänlainen järkytys kellekään. Jokainen tiesi, millainen Isma oli raivoissaan – jos Peder oli kuuluisa siksi, mitä oli tehnyt laakson ulkopuolella, Isma tunnettiin teoistaan sen sisällä. Eikä hän ollut kuin vasta-alkaja, juuri ja juuri pää pinnalla syvässä vedessä.

Niin, hän tosiaan voisi räjähtää tälle salille, ja siitä kerrottaisiin vielä monia hersyviä tarinoita vuosien saatossa, mutta tätä punnitessaan hän koki äkkiä lamaannuttavaa ja epätyypillistä pelkoa. Eikö kiihtyminen vain todistaisi heidän arveluidensa ja juorujensa todenperäisyyden? Puheet hiljenisivät hetkeksi ja palaisivat sitten entistä voimakkaampina ja salakavalampina, itsevarmempina… Avuttomuus oli uutta Isman elämässä. Hänellä oli aina ollut selkeä syy tehdä se, mitä ikinä hän tekikään – kun oli aika käydä työhön, kun äiti sairastui, kun Peder lähti – paitsi juuri nyt, kun hänellä oli edessään oikea valinta, iso liuta epäselvyyksiä sekä aavistus useammasta haarautuvasta menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

Isma täytti lasin toistamiseen ja tuijotti synkeänä viherkultaista vallanvaihdon omenaa, jonka oli taas ottanut esille. Hän pyöritteli poninhännän kärkeä sormien välissä tavalla, jonka muisti lapsuudestaan, ja mietti miten silloin äiti ja tämän taikuus oli ollut hänen varauksettoman ihailunsa kohde. Mitä muuta saattoi toivoa kuin sen perimistä? Hän katseli tyveä kohti tummenevia punaisia hiuksiaan kuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa. Hän ei nykyään usein kiinnittänyt itseensä huomiota. Sellainen on ylellisyyttä.

Mistä tämä levottomuus syntyi? Ei omenasta ja Laaksonvoiman sopimuksesta, joka oli ollut sanatta läsnä heidän perheessään jo vuosia, eikä Pederistä itsestään, vaan kaikesta siitä, mitä tämä saattoi kantaa mukanaan tänne tai täältä pois. Mitä jos mies oli vain käymässä, tai pian lähdössä uudelleen? Mitä jos hän oli tullut jäädäkseen – ja millaisena? Ulkona, kukkuloiden takana, oli monenmoista, mikä saattoi muuttaa asioita. Ja ihmistä.

Lipuen kuin Kohentaja – mutta tahdittomasti ja kömpelön kehollisesti – saapui orrelle vanha myllyn akka ja istahti tietenkin Isman viereen. Nimettömiä, niitä joiden seuraa kyläläiset syystä kaihtoivat. Metsänkävijä soi hänelle vain pikaisen katseen. Akan ääni varasti kuitenkin huomion leikiten: ”Odottaa kuin tyttö kihlattuaan, Isma Irtonainen, ikävän juoja, niinkö? Ovesta joka vain käy, käy, käy, kymmenen kertaa uudelleen käy, mutta väärien ihmisten liikkeestä!”

”En tiedä, mitä virtaavat vedet ovat sinulle tarkkaan ottaen kuiskineet, pahalainen, mutta purosi pulputtaa silti silkkoja valheita”, Isma ärähti. ”Hän ei ikinä ollut kihlattuni, ja se tiedetään kaikkialla.”

”Tämän maan suut juoruavat lausumattomia sanoja paremmin kuin lausuttuja! Mutta olkoon sydämesi kieli mitä mongerrusta tahansa, myönnän sen käännökset omaan valtaasi. Siltikin, siltikin! Täällä kaikki odottavat sitä, kovasti odottavatkin, ja vaikenevat ruusunpunaiseen kuvitelmaansa – eikö se tee totta epätodesta, kun niin moni mieli on jo asian päättänyt? Mieli vaan ei kieli: taitaa olla niin, että ainoastaan minulla on kanttia sanoa sinulle suoraan…”

”Onneksi olkoon. Sinut palkitaan tästä rehellisyydestä elämänkynnykselläsi. Mutta jos et tuota järkevämpiin puheisiin pysty, tällä puolella kynnystä saat pian vain tämän karahvin naamaasi.”

”Etkö halua tietää tätäkään? Unikihlattusi on saapumisellaan saanut monet kovat kielenkannat löysiksi. Juoruavat myös ei-niin-kauniita, mutta vain Nimettömien korviin, sillä Nimettömillä ei ole väliä… Sehän meidän roolimme on, rangaistus rikoksistamme, olla seutukuntain sylkykuppi ja arvoltaan kuin puunkolo, johon rumat salaisuudet voi huutaa.”

”Mitä tarkoitat?”

”Kertovat, että nuori Peder on tuhoksi ja turmioksi lauhalle laaksolle”, rivakasti liki kumartunut Nimetön kähisi salaliittolaisen äänellä. ”Monin tavoin! Kiireinen nuori mies hän on ollut. Matkusti Hiljaisen vuoriston yli Kissojen ilmalaivalla, Kesäkehrällä, ja joutuu hinnaksi maksamaan viisi laaksomme neitsyttä Kissojen orjiksi… Tai ehkä hän kantaa kuolevan jumalan suudelmaa niskassaan! Kjäh! Päivä päivältä se riistää hänen mieltään kohti eteerisiä kenttiä – ja jonain aamuna, pian, hyvin pian, nuo kauniit silmät muuttuvat pelkiksi mustiksi kuopiksi, joihin on kasvanut kaksi uutta maailmaa, omamme peilikuvia… Tai ei, ehkä hänellä onkin povitaskussaan sulkakuvioinen rasia, jonka sisällä on muinainen kaupunki Rim-am-rin. Se kiroaa kantajansa vaeltamaan ikuisesti tai kunnes löytyy se hedelmällinen maa, josta ihmekaupunki kerran loitsittiin pois, kutistettiin mitättömäksi ja suljettiin salvan taa… Tai sitten kohtaloista kauhein: verisesti loukatut druidit ovat luvanneet palkkion hänen onnellisuudestaan! Niinpä hän joutuu pakenemaan ikuisesti ja menettää yksi kerrallaan kaikki läheisensä mitä traagisimmin tavoin… Sellainen on heidän kostonsa, tiesitkö?”

”Kuten sanoin, kaikenlaista”, Nimetön lisäsi hetken tauon jälkeen, virnuili hampaatonta hymyä ja suki harvoja mustia hiuksia otsaltaan. Isman pitkäksi venynyt hiljaisuus selvästi miellytti häntä.

”No niin. Nyt olet kertonut kaikenlaista. Oliko vielä muuta?” Isma kysyi.

”Voisin kertoa enemmänkin, enkö? Idän äärettömästä hautausmaasta ja kalmansopimuksesta, joka siellä Pederin kylkiluuhun kaiverrettiin…”

”Älä vaivaudu. Tunnen kyllä tapasi toimia, tiedän hyljeksittyjen päämäärät”, Isma huokaisi väsyneenä. ”Varmaankin vain toteutat tehtävääsi luonnossa, mutta vakuutan: riivauksesi on tuhoon tuomittu yritys. Arvaan kyllä, että pyrkimyksesi on epäjärjestys tärkeällä hetkellä, vesienliikuttaja. Tuo epäjärjestys on kuitenkin olemassa vain pääsi sisällä. Minäpä kerron jotain…”

Isman ääneen tuli silloin lämpöä, jota hän oli imenyt äsken sisäänsä jokaisella raskaalla henkäyksellä. Puhe soljui ahjon rätinän tahdissa. Liekki sykki seinillä, sadepisarat ropisivat rautaista kattoa vasten. Ruokiinsa ja juomiinsa uppoutuneet ihmiset eivät kuulleet nuoren Metsänkävijän tasaista puhetta, niin villisti he kehittelivät sisällään kuvitelmia, joiden syntyä kitusiin painuva olut vauhditti. Kehottomat Kohentajat sen sijaan pysähtyivät niille sijoilleen ja taipuivat kaarelle ihastuksesta ja liikutuksesta. He muistivat pitkään, nuoren naisen selityksen:

”Kutistettuja kaupunkeja, neitsytuhreja, kalmanvoimia… Ihmiset pelkäävät monia asioita, mutta pelko on samalla heille nautinnon lähde. Sinä tiedät, miten hyinen vesi vilvoittaa. Ne ovat turvallisia kuvia kaikessa tarunhohtoisuudessaan. Kun suu lausuu tuollaisia sanoja, mieli ei ajattele raskasta kuormaa, vihaista hevosta, kaatuvia tikkaita, verta yskivää siskoa tai pellolle mätänevää satoa.”

Isma joi maljansa tyhjäksi.

”Yrität kaivaa jostain syvältä kauhun, joka saapuu kutsumatta, Nimetön, mutta hirviösi ovat sisältä onttoja. Ne eivät ole olleet minun pelkojani, ei ole ollut aikaa sellaisiin. Maailmani on ollut laakso tulvien aikaan, lehmien lähettäminen koteihin, vuotava katto, veden kantaminen kaivosta, saranoiden öljyäminen, lakanoiden vaihtaminen, kasvimaan kuokkiminen, vuorille vaeltaminen, susienkarkotuslaulu, kaarnankosketus, hengenpuhallus, mesitaikuus… Olen voidellut äitini selkää ja lukenut hänelle kynttilän valossa, haudannut lemmikkilintuni routaiseen maahan, purkanut ja rakentanut… Milloin olisin murehtinut sitä, mikä on katseen tavoittamattomissa? Ei Peder ollut minulle edes olemassa näiden vuosien aikana. Hän astui maailmaan, johon en voinut seurata häntä, sillä liian moni asia sitoi minut omaani. Vain se on totta varmuudella. Vain oman kehon hirviöt ovat uskottavia. Jos laakson ulkopuolella on petoja, ne ovat totta vasta saapuessaan. Minä odotan siihen asti.”

Hetki kului loppuunsa.

”Kunniaksi verilinjallesi sinä kyllä olet”, myllyn nainen lausui ovela kunnioitus äänessään, kumarsi ja nousi istuimelta, joka ei ollut hänen omansa. ”Oli tuo puhe totta tai ei… No, metsä kätkeköön sen salaisuuden!”

”Yksi juttu vielä, Nimetön”, Isma vaati, ja viileä terä palasi hänen ääneensä. ”Hän ei ole minun unieni kihlattu, kuten väitit.”

”Hupsu! Kuka puhui sinun unistasi? Kjäh!”

Silloin, Nimettömän poistuessa parvelta, alkoi ensimmäinen ahjonkertomus. Kumpujen Sigurdia oli opetellut sadun ketun ja joutsenen kilpailusta. Hän antoi molemmille eläimille oman äänen, hiippaili ja liihotteli korokkeella, piti tarkoituksella pitkiä taukoja ja toisti kaiken oleellisen vähintään kolmesti. Se oli hyvä tarina, johon Isman keskittymiskyky ei riittänyt. Hän täytti lasinsa viimeisen kerran, tuijotti tulta ja hyräili vanhaa honkasäveltä.

Kun Sigurdia laskeutui korokkeelta aplodien saattelemana, nuori Brett Kuohuvainen nousi penkiltään silminnähden hermostuneena. Oli hänen ensiesiintymisensä aika. Samalla hetkellä läntisen suuaukon paksu verho siirrettiin sivuun.

Peder veljineen ja vanhempineen saapui.

Sisääntulo ei jäänyt huomaamatta keneltäkään salin itäisellä reunalla, joten huudot ja vihellykset täyttivät Ahjonkehän. Peder nosti hieman epävarmasti kätensä tervehtien kylää. Hänen katseensa oli lukkiutunut keskustuleen. Hän näytti vanhemmalta ja alakuloiselta. Isma painui syvemmälle penkissään.

Joku huusi heti: ”Hänen täytyy kertoa! Hänen täytyy esiintyä!”

Toinen vahvisti: ”Peder! Me haluamme kertomuksen Pederiltä!”

Brett Kuohuvainen istui alas yhtä aikaa hämmentyneenä ja huojentuneena. Peder nyökkäsi hitaasti, ilman pakokauhua ja hätää, ja asteli leveitä puuportaita alas. Sitten hän kiersi Ahjonkodin pilarin luiskaa myöten ja seisahtui keskelle salia. Hän oli pukeutunut harmaaseen kaapuun, eikä hänellä ollut kypärää tai miekkaa. Hänen hiuksensa olivat pidemmät kuin ennen, korpinmustat.

”Rakas kotiväki… minä se tosiaan olen”, hän sanoi. ”Hienoa, että muistatte vielä minut. Hmm, niin. Mitä haluatte kuulla?”

”Matkoistasi tarujen mailla, tietenkin!”

”Suurista seikkailuista!”

”Hengenvaarallisista koitoksista!”

Peder katseli edelleen mietteliäänä tulta. Hänen silmänsä pysyivät siinä jotenkin pakkomielteisesti. Hänellä oli yhä varjonsa, Isma huomasi – se ei ollut liittynyt Kohentajien hyörivään ja pyörivään joukkoon kuten muilla.

Koska hän ei ole vielä – vai enää? – kylän asukkaita.

”No…” Peder sanoi hetken kuluttua. ”No, niin.”

Jokainen odotti hengittämättä ulos.

”Satoi aina, kun oli tarkoitus aloittaa pitkä matka”, Peder aloitti. ”Silloin vaatteet olivat jo alkumatkasta litimärät ja painautuivat kiinni ihoon. Siellä tuli eli kituen ja sammui arvaamatta, eivätkä vaatteet ikinä kuivuneet leirinuotiolla täysin, muuttuivat korkeintaan koppuraisiksi. Siksi kukaan ei ollut koskaan aivan terve. Ja kun saapui uuteen kaupunkiin illalla, se näytti aina pahantahtoiselta. Tuntui, että paikalliset katsoivat erityisen pitkään ja pahat mielessä. Liikkuessa oli tarjolla yhtä ja samaa sapuskaa, joten ruokahetkiä odotti lopulta vain levon takia. Suurin osa seudusta oli autiomaata, harmaita kallioita, joita ei enää pian erottanut toisistaan. Silloin katseli mieluummin tähtiä, vaikka ei niitäkään usein näkynyt. Kun pääsi jonkin korkean vuoren laelle, maisemat olivat upeita, mutta silloinkin jokainen enimmäkseen yritti etsiä paikkaa, jossa jalkapohjat saisi ilmaan. Ja vuorilta laskeutuessa kirosi sitä, mitä maasto teki pohkeille ja polville.”

Hän hymyili arasti, kasvot kääntyneinä puolivarjoon.

”Jokia sai kiertää joskus päiväkaupalla sopivan ylityspaikan löytämiseksi, ja niin ihmiset kuin hevoset satuttivat nilkkansa pyöreisiin kiviin. Vettä keitettiin joka välissä. Se maistui häijyn rautaiselta. Kerran yössä täytyi valvoa vartiossa, ja jos ei nukahtanut sitä ennen, niin oli pakko maata siinä ja ajatella, kuinka minuutit kuluivat hukkaan. Ruoho ei ollut niin pehmeä alusta kuin olin kuvitellut. Majatalot olivat unelmien täyttymys, silloin kun oli rahaa, mutta niissä muiden juhlinnan äänet kantautuivat aina lattialautojen välistä huoneisiin… Minulle tuli selkäsärky ratsastamisesta, ja se vaivaa vieläkin. Ehkä siskoni voiteet auttavat.”

”Joka tapauksessa on mukavaa olla täällä taas ja nähdä teidän kasvonne”, hän sanoi sitten uudella puhdilla ja antoi katseensa kiertää yleisössä. ”Suokaa anteeksi, jos en tänään jaksa juhlia kanssanne vaan vetäydyn aikaisin yöpuulle. On ollut aika pitkä matka.”

Hän laskeutui korokkeelta täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Pian kuitenkin joku kilisti lusikalla maljaansa ja huudahti epävarmasti: ”Tervetuloa takaisin!”

Kuului jonkin verran taputuksia.

Peder nyökkäsi ystävällisesti huutajaa kohti. Sitten hän vetäytyi loosiin, jossa loppuperhe istui toisilleen kuiskaillen.

Isma tuijotti keskitulen kipunointia niin kauan, että aika ja tila katosivat. Oli vain pyhä roihu, joka ei ollut ikinä kahta hetkeä sama, ja sen synnyttämät varjot, jotka nekin elivät omaa elämäänsä. Ulkona satoi rankasti, sen hän jotenkin tajusi. Hän kuvitteli pitkiä, kuraisia teitä loputtomien mustien pilvien alla. Sitten hän mietti kevättalven metsää, kovaa lunta ja karhujen houkuttelemista hereille. Ja koska hän oli tehnyt valintansa, hän poimi omenan ja puraisi.

Sumuisten vuorten reunustama laakso virtasi läpi Isman ruumiin. Tuo villi laakso kaukana kaikesta, ikuisen liekin kajoon sulkeutuneena ja varjojen tapaan siitä loittonevana! Siellä purot levittäytyivät kuin verisuonet, metsien sammalpeite tunsi tuulen kosketuksen paljaan ihon lailla ja kaikki, mikä kasvoi maassa, sai jonkin kihelmöimään häpykummun alla. Jokaisella puraisulla kivi oli enemmän ihon kaltaista tai iho kiven kaltaista, silmiin kihoavat kyyneleet aamukastetta ja juuret lihasten lailla venyviä. Keskellä laaksoa hakkasi sydän, räiskyi ja rätisi, sykki voimaa ja lämpöä, Laaksonvoimaa, joka oli nyt yksin hänen vastuullaan. Hänen äitinsä oli vapaa. Hän ei enää ollut.

Se ei tuntunut loppujen lopuksi oikein miltään, ei hyvältä eikä pahalta.

Peder joi hitaasti yhden suuren kolpakollisen olutta ja ilmoitti sitten perheelleen, että palaa takaisin kotiin. He yrittivät saada hänet jäämään toisen juoman ajaksi, mutta hän kieltäytyi selväsanaisesti, syleili vanhempansa, nousi ja poistui.

Kun mies siirsi läntisen suuaukon karhean verhon sivuun, harppoi eteisen poikki ja laskeutui epätasaiset askelmat Ahjonkehää ympäröivälle hiekkakentälle, Isma jo odotti häntä rakennusta reunustavan lipan alla, suojassa sateelta.

”Yrititkö livistää minulta, poika?”

”Yritin”, Peder myönsi. ”Näin sinut parvella enkä uskonut, että pääsisit alas noin nopeasti. Ikkunan kautta? Ihanko totta? Et ole vanhentunut tarpeeksi.”

”Kuinka kauan aioit pakoilla minua, maailmanmatkaaja?”

”Vain huomiseen. En valehdellut tuolla. Minulla todella on pitkä matka takana. Kohtaaminen vaatisi voimia, joita minulla ei juuri nyt taida olla.”

”Tasapuolisuuden vuoksi sanottakoon, etten minäkään ole tänään oma itseni.”

”Se ei ehkä tee tästä tasapuolista”, Peder sanoi hymyillen.

”No, lähdetäänkö?” Isma tiedusteli ja osoitti sateen vallia, joka heidän edessään levisi. ”Kaikkein viimeiseksi olen valmis uskomaan, että olet alkanut pelätä vettä.”

”Olen nähnyt pahempiakin vesiä, se on totta.”

He astuivat pois katoksen suojista, ja koko todellisuus muuttui välittömästi läpimäräksi. Isma unohti hetkessä Ahjonkehän liekkien kuivattaman kankaan tunnun. Peder kirosi hiljaa – sillä samalla tuhmalla sanalla kuin lapsena.

He harppoivat vauhdikkaasti pihan poikki, suoraan tielle ja ylös rinnettä kohti vuorta, jonka juurella molempien kodit sijaitsivat. Sora rapisi jalkojen alla, pisarat löivät naamaan. Harppominen silmät viirussa vaihtui kilpajuoksuksi, jonka voittaja jäi epäselväksi. Sanattomasta sopimuksesta ja henkeään haukkoen Isma ja Peder pysähtyivät erään tutun ja leveän tammen suojiin. Mies väänsi vettä pitkistä hiuksistaan. He eivät puhuneet, Isma vain katsoi ystäväänsä pitkään ja tarkasti.

Silloin hän olisi voinut kysyä jokikuninkaista ja Mustasta Vaarnista ja oopiumivelhoista ja jäätikön prinsessasta ja hopeakäärmeiden tanssista ja kuolevan jumalan suudelmasta. Isma oli lukenut metsää syntymästään saakka ja tiesi linnunlaulun merkityksistä, ettei puhe synny tyhjästä eikä mikään tarina ole ikinä täysin keksitty ja että elämä laakson ulkopuolella oli muutakin kuin hidasta matkantekoa ja liian lyhyitä lepotaukoja jättömailla. Vaikka ei sekään tarina ollut täysin keksitty.

Ja hän olisi voinut kysyä, oliko äskeinen lattea esitys ollut silkkaa liioittelua siksi, ettei Isma tuntisi oloaan kurjaksi. Olihan Isma se, joka oli joutunut neljä auringonkiertoa sitten jäämään tänne silkasta epäonnesta ja vastuun taakasta, kun toinen saattoi lähteä oppimaan, millainen paikka maailma todella oli. ”Tylsä” olisi siis liiankin tyydyttävä vastaus.

Peder varmasti muisti yhä, että lähtö oli ollut aina, siitä lähtien kun he viisivuotiaina tutustuivat, Isman haave. Vain Isman.

Mutta viime hetkillä, kun se oli ollut ensimmäistä askelta vaille totta, äiti oli sairastunut, eikä kukaan muu saattanut korjata taloa, kantaa vettä kaivolta, puhutella metsää ja herättää karhuja… Sen oli pitänyt olla väliaikaista, niin hän aina vastasi kirjeisiin silloin kun niitä vielä saapui, mutta siitä oli tullut pysyvää. Lopulta kirjeiden saapumisen ja lähtemisen pyörteessä tuntui ikään kuin he kaksi olisivat jotenkin sekoittuneet, vaihtaneet kehoja ja kohtaloita. Isma yritti usein nähdä Pederin silmin sen, mitä lyhyet ja kömpelöt viestit eivät kertoneet, mutta yritys oli tuhoon tuomittu. Hänestä oli tullut sokea kaikelle paitsi raadannalle. Laaksonvoima hänen äidissään oli väkevä, mutta ei loputon. He tekivät joka päivä enemmän yhteistyötä.

Isma olisi voinut vaatia totuutta nyt, kun näki sentään Pederin silmät vaikkei vieläkään Pederin silmin. Olihan noiden iiristen kautta kulkenut suurten kertomusten palasia. Miksi siis tuo sulkeutunut suu, ellei siksi, että laakson ulkopuolella täytyi olla jotain niin ihmeellistä, ettei hyväsydäminen sitä tohtinut paljastaa?

Hän ei kysynyt mitään näistä asioista. Hän oli Isma Metsänkävijä, kunniaksi suvulleen. Hän ei murtuisi tai anelisi. Hän oli tehnyt työnsä, velvollisuutensa, eikä siinä ollut mitään hävettävää. Hän oli uhrannut ulkomaailman laakson vuoksi. Miksi vaatia sitä nyt omaksi?

Samalla mieleen hiipi synkempi ajatus. Ehkä Peder jätti tärkeimmät kertomatta itsensä vuoksi, ei Isman. Ehkä hän oli neljässä vuodessa nähnyt asioita, joista ei voinut puhua Ahjonkehässä, koska silloin ne olisivat jääneet elämään laaksoon, kauhu asettunut asumaan tännekin. Pahuudet pukeutuivat muihinkin vaatteisiin kuin kuolonloitsuihin, kirouksiin ja salaseuroihin. Paha voi olla jotain, mikä kykenee muuttumaan yhtä arkiseksi kuin vuotavan katon paikkaaminen. Täällä se oli ollut helposti hallittavaa, kumottavaa, Laaksonvoiman kukistettavissa – mutta maailma oli suuri ja pahuus ovelaa…

Jos Isma olisi lähtenyt aikanaan, katsoisiko hän nyt itse tuolla tavalla tyhjyyteen ja vaikenisi kaikilla osaamillaan kielillä?

”He antoivat minulle laaksonomenan, ja otin sen vastaan”, hän kertoi karkottaakseen muut mietteet. ”Tänään! Kaikista illoista! Voitko kuvitella?”

”Onneksi olkoon”, Peder vastasi liian nopeasti. ”Vai?”

”Kohentajat tunkevat pitkät nenänsä paikkoihin, joihin ne eivät kuulu”, Isma sanoi ja rypisti otsaansa. ”Mutta minä söin sen. Eikä se tuntunut pahalta. Olo ei muuttunut erilaiseksi, mutta pian… Taidamme käydä äidin kanssa pitkän keskustelun huomenna. Tehtävästäni.”

”Hyvä, hyvä”, Peder sanoi.

Näinkö kaikista aiemmistakin naisista oli tullut Laaksonvoimia? Suurten uhrausten kautta? Omena muuttuisi ajan kanssa kitkerämmäksi.

”Olisin tehnyt niin joka tapauksessa”, Isma ilmoitti. ”Tekemällä sen ennen kuin juttelin kanssasi säästin meitä molempia. Et ehkä usko sitä nyt, mutta jonain päivänä kyllä hyväksyt, ettemme olleet luotuja toisillemme…”

Peder katsoi häneen hämillään ja puolustuskyvyttömänä.

”Idiootti!” Isma torui raivokkaasti. ”Sinä olisit voinut kirjoittaa koska tahansa minulle, toisin päin se on vaikeaa. Jotain hyvin yksinkertaista: ’Kuule, näen unia sinusta ja luulen, että olen pihkassa’, tai, ’jos tulen takaisin, mennäänkö naimisiin?’ Tai… no, mitä vain yksinkertaista. Sellaisia harakoiden tuomat juorutkin olivat. Mutta nyt olet täällä. Ethän sinä tullut takaisin sieltä vain minun vuokseni, ethän?”

Tämän viimeisen kysymyksen hän henkäisi miltei anellen.

”Oli monia syitä. En tiedä, mikä niistä on tärkein”, Peder vastasi varovaisesti.

”No, sinulla on aikaa miettiä nyt. Kunhan se syy on jokin muu kuin minä. Kiinnitin itseni juuri laaksoon iäksi, ja sinun silmiisi jäi maailman kaipuu.”

”Jos olisin kirjoittanut, mitä se olisi auttanut? Olisit ottanut omenan vastaan joka tapauksessa. Sanoit juuri niin. Joten…”

”Tämä laakso tarvitsee aidon Laaksonvoiman eikä vain jotakin tytöntylleröä sijaistamaan”, Isma puolustautui. ”Ei ole ketään muuta, ja minä olen hyvä siinä. Äiti sanoo, että saatan olla parempi kuin hän. Mutta ei se ollut kohtaloni vaan päätös. Ja ihan totta: hapertuiko mielesi siellä kaukomailla tosiaan niin pahasti, että aloit kuvitella minun olevan vaimoainesta?”

Peder nauroi äkisti, ja siinä tilanteessa se oli kaunista kuultavaa. Maailma tuntui kevenevän. Hän selitti nolona: ”Kaikki se etäisyys ja vieraus ympärillä saa mielen palaamaan liian usein tuttuun ja turvalliseen. Lopulta näihin ajatuksiin vain rakastuu. Ihminen tekee mistä vain suuria tarinoita, myös toisista ihmisistä – jopa siitä tyypistä, joka työnsi naamani mutaan kymmeniä kertoja.”

”Pidäkin se mielessäsi”, Isma sanoi virnistäen. ”Tai teen saman vielä kymmenen kertaa uudestaan. Druidien kosto on pientä siihen verrattuna.”

”Druidien kosto?”

”Vähät siitä.”

”Mutta tietenkin tämä harmittaa minua, ymmärtänet sen?” Peder vakavoitui. ”Jos jokin olisi nimittäin mennyt toisin. Jos en olisikaan lähtenyt tai jos olisit päässyt mukaan… Jos ja jos.”

”Sitä minäkin pohdin koko illan. En tarttunut siihen omenaan heti, totta puhuen. Harkitsin vaihtoehtoja.”

”No, teit järkevän valinnan”, Peder myönsi. ”He saavat elää täällä rauhassa suojeluksessasi, se on varma seikka. Kaikki kurunpohjalaisista karhuväkeen, ja jopa Likainen Jeremias ja Nimettömät. Ainakin niin kauan, kun eivät ryhdy ryttyilemään sinulle.”

”He”, Isma toisti. ”Et siis aio jäädä?”

”En tiedä mitä teen”, Peder vastasi. ”Ainakin olet oikeassa siinä, ettei laakso enää ole kaikki kaikessa minulle. Oikeastaan viimeiset kuunkierrot ainoa asia, mitä olen ajatellut, on paluu tänne, ja nyt kun olen täällä, huomaan että päähäni on ilmestynyt valtava tyhjä tila, ja on mysteeri, miten saan sen täyttymään.”

”Sinun päässäsi on aina ollut valtava tyhjä tila. Mutta olen iloinen, että tyhjä tila on palannut sinne mistä lähti. Harkitse jäämistä.”

”Toki. Kuinka vanha muorisi muuten voi? Sitkeää tekoa?”

”Hän yritti estää näiden sadepilvien saapumisen loitsuillaan. On ollut jo liian pitkään kosteaa”, Isma huokaisi ja katsoi taivaalle, josta vesi ropisi suurina, äänekkäinä pisaroina puun lehtiä vasten. ”Kertoo hänen nykyisestä kyvykkyydestään.”

Laaksonvoimat heikkenivät aina, niin se kävi. Siksi tarvittiin uusia voimia, ja sellaiset sopimukset olivat sitovia.

”Olen niin pahoillani”, Peder huokaisi.

”Tuo kuulosti hirveän säälivältä. Uskallapa hönkiä tuolla lailla päin hänen naamaansa, niin hän vetelee sinua pitkin korvia. Metsänkävijöiden suvussa –”

”Tiedän! Armoa! Säästä minut raivoltasi, oi laakson valtiatar, leppymätön luonnonmahti, karhujen kutittaja!”

Tämän kuultuaan Isma poimi maasta pitkän risun ja kohotti sen uhkaavasti. ”Jaahas! Tällä hetkellä hallussani on vain tämä keppi, mutta jo siinä on tarpeeksi luonnon mahtia. Ajan sinut kotiisi, minne kuulut takaisin kasvamaan, nulikka!”

Hän pinkaisi hihittävän ja pakoon sännänneen miehen perään, ylös rinnettä ja tummien puunrunkojen lomaan, jonne heidän vuosiksi patoutunut naurunsa upposi. Se oli eräänlainen paluu lapsuuteen, suurten suunnitelmien aikakauteen, jota ei ollut aikoihin syystä tai toisesta muistanut.

Kun sade pian tuon jälkeen helpotti, matkalla kotiin he pysähtyivät poimimaan syksynmarjoja.

---

Toni Saarinen on helsinkiläinen kirjailija ja kulttuurintutkija. Ahjonkertomuksia on oudon tuotannon outolintu, kuvaamansa laakson kaltainen turvapaikka kaikilta niiltä häiriöiltä ja järjettömyyksiltä, jotka tapahtuvat vuorten toisella puolen – kuolleiden kaupungeissa, taiteilijoiden uudelleenkoulutuskeskuksissa ja Epäteillä.